Mike Oldfield - Sailor's Hornpipe

Artisti: Mike Oldfield
Kappale: Sailor's Hornpipe (1973)
Albumi: Platinum Collection
Mieleenjäävin lause: "Instrumentaali"

Vaikka annankin random playn päättää kulloisenkin arvosteltavan kappaleen olen pari kertaa hypännyt muutaman intron ja outron yli sillä niistä ei oikeasti saisi mitään rakentavaa varsinkin jos ne ovat vain muutaman sekunnin mittaisia. Mike Oldfield levytti traditionaalisen Sailor's Hornpipe kappaleen Tubular Bells albumin päättäväksi osioksi ja vaikka sillä on mittaa vain puolitoista minuuttia katson, että se on kuitenkin laskettavissa omaksi itsenäiseksi kappaleekseen. Tubular Bells on merkittävä albumi ja Sailor's Hornpipe kuului säännöllisesti Oldfieldin livesetteihin ainakin 80-luvun alkuun saakka. Pidän varsinkin vuoden 1981 Montreux festivaalin livevedosta. Koko Oldfieldin keikka tuolta on kokonaisuutena hieno eritoten todella kuuman yleisön ansiosta.

Sailor's Hornpipe on alunperin kansansävelmä ja vanhimmat nuotitukset siitä löytyvät 1700-luvun lopulta. Melodia ja siihen liittyvä tanssi yhdistettiin merimiehiin sillä se vaati vain pienen tilan ja sopi siis laivalla keinuttavaksi. Laivoille oli tuolloni tapana palkata yksi musikantti viihdyttämään miehistöä pitkillä ja muutoin yksitoikkoisilla matkoilla. Sailor's Hornpipea tanssittiin matkimalla laivatyössä käytettäviä liikkeitä kuten purjeiden reivaamista jne. Myöhemmin laivoihin ei enää palkattu piipareita soittelemaan ja tanssi katosi muodista väliaikaisesti mutta melodia jäi elämään.

Sailor's Hornpipe niin melodiana kuin tanssinakin pysyi 1900-luvulla elossa eritoten elokuvien ja piirrettyjen käyttäessä sitä varsin usein etenkin koomisena efektinä. Mike Oldfield soitti kappaletta jo ennen soolouraansa toimiessaan Whole World yhtyeen basistina. Jos basson ja kitaran lisäksi alkaisin ikinä opettelemaan mandoliinin soittoa koettaisin varmasti alkaa tapailemaan Sailor's Hornpipea. Jatkuvasti nopeutuva versio ainakin kävisi hyvästä harjoituksesta ja edistymisen huomaisi siitä kuinka pitkälle pääsee ennen kuin soitto karkaa käsistä.

Oldfield levytti mielestäni varsin turhan uusioversion Tubular Bellsistä vuonna 2003 ja siihen kuului myös uusiolevytys Sailor's Hornpipesta. Kuten koko levystä, siitäkin puuttui yli puolet alkuperäisen charmista. Alkuperäinen Tubular Bells ei ehkä ollut levytyksenä täydellinen mutta se ei vähemmän sen arvoa. Oldfieldin 70-luvun albumeilta löytyvät traditionaalisten kappaleiden coverit olivat kaikki varsin sympaattisia tapauksia vaikkei mikään niistä kuulukaan suurimpiin suosikkeihini. Ainakin Sailor's Hornpipe levytettiin oikean mittaiseksi raskasteemaisen albumin keventäväksi päätösosioksi. Kenenkään 30-40 vuotta toimineen artistin koko levytysura ei ole timantteja täynnä, joten hyville täytebiiseille täytyy antaa se arvo mikä niille kuuluu.   
 
Arvosana: 5,5/10

Mike Oldfield - Nothing But / Bridge to Paradise

Artisti: Mike Oldfield
Kappale: Nothing But / Bridge to Paradise (1989)
Albumi: Earth Moving
Mieleenjäävin lause: "You will have nothing but love, nothing but hope, blue sky above."

Vuonna 1989 julkaistu Earth Moving oli viimeinen albumi jossa Mike Oldfield totteli Virgin levy-yhtiön toivetta ja teki kaupallisen levyn ilman pitkiä instrumentaaleja. Earth Movingin jälkeen alkoi teiden arkaneminen jossa tahallisesti epäkaupallisia albumeita julkaissut Oldfield täytti sopimuksen ehdot ja pääsi toiseen levy-yhtiöön. Radioystävällistä aikansa poprocksoundia tavoitellut Earth Moving vaikuttaisi olevan monen fanin inhokkialbumi mutta minä itseasiassa pidän siitä. Ne harvat Oldfieldin albumit joista en niin paljoa pidä ovat 90-luvun loppupuolen hieman epätasaiset teemalbumit (Guitars, Voyager) sekä nolkytluvun liian kylmän koneelliset (Tr3s Lunas, Light+Shade).

Vaikka Earth Moving oli tehty aikansa trendejä mukaillen niin Virginille kelpasivat myös progressivisempien Oldfieldfanien rahat. Heille albumin päättävä raita Nothing But / Bridge to Paradise vaikuttikin varmasti houkuttelevalta yli kahdeksan minuutin kestoineen. Mutta oikeasti kyseessä olikin kaksi toisistaan täysin irrallista raitaa jotka oli liitetty yhdeksi. Täyttä huijausta siis omalla tavallaan ja varmasti taas yksi sulka kamelin selän katkaisuun sekä syy lisää vihata ko. levyä. Vaikka yleensä käsittelyssä tässä blogissa on vain yksi biisi kerrallaan niin tällä kertaa kyse on kahdesta.

Nothing But on kappaleduon rauhallisempi tapaus ja tyylipuhdas slovari. Hieman tylsähkön biisin pelastus on Carol Kenyonin sielukas laulutulkinta. Bridge of Paradise on poprokkia ja ehkä se parempi biisikokonaisuus näistä kahdesta. Max Bacon ei ole paras laulaja joka on päässyt Oldfieldin levyille mutta hänen äänensä sopii kappaleeseen. Oldfieldin kitarointi on omaan makuuni liian efektoitua saaden sen kuulostamaan liian elektroniselta. (Ja sitä on myös liian vähän.)

Onko näiden kahden biisin yhteenliittämiseen ollut mitään oikeutusta? Ei sillä linjaukset täytyisi keksiä väkisin. Albumikokonaisuuden puolesta Nothing But olisi sopinut paremmin levyn päättäväksi kappaleeksi. Muutenkin tuntuma on se että kaksi täyteraitaa yhdistettiin vain yhden ostajakunnan houkuttelemiseksi ilman sen kummempaa yritystä lisätä niiden koheesiota. Kokonaisuus kärsii yhdistämisestä ja kuuntelijoilta evättiin mahdollisuus hypätä tarvittaessa yhden raidan yli. Kummankin kappaleen pienet vahvuudet hautautuvat pakkoyhdistämisen ja hieman innottoman yleistunnelman alle. Kuuntelen tämän ennemmin kuin otan amalgaamipaikan suuhuni mutta ero on pienempi kuin voisi luulla.

Arvosana: 4,0/10

Koska tekijänoikeuksien haltijat eivät salli biisiä Youtubessa sen voi kuunnella Spotifysta: 
Nothing But / Bridge to Paradise

Mike Oldfield - The Song of the Sun

Artisti: Mike Oldfield
Kappale: The Song of the Sun (1996)
Albumi: Voyager
Mieleenjäävin lause: Instrumentaali

Mike Oldfieldia blogissani jälleen kerran? Vähänkään pidempään seuranneet tietävätkin että levymääräisesti runsain artisti levyhyllyssäni on juuri Oldfield joten hänen tiheä esiintyminen tässä blogissa ei ole tilastollisestikaan poikkeavaa. Tämä ei ole ainakaan itselleni ongelma sillä Oldfieldin levytysura polveilee tyylillisesti yllättävänkin monipuolisesti vuosien varrella.

Artisti onka tuntee hyvin on myös mukava kirjoitettava sillä onhan silloin taustatiedot suoraan muistissa eikä tarvitse tehdä wikipedia tai discogs tutkimusta ennen arvostelun kirjoittamista kuten usein muulloin täytyy.

Vaikka 90-luku onkin mielestäni vasta Oldfieldin tuotannon kolmanneksi paras vuosikymmen se ei tarkoita etteikö sieltä löytyisi paljon mieluista musiikkia. 90-luvun suurimmat ongelmat olivat ei niin onnistuneissa konseptialbumeissa kuten Guitars eikä viimeinen keskisormenheilutus Virgin -levy-yhtiölle Heaven's Open albumin muodossakaan ole uran huippuhetkiä. Tubular Bells II ei ole vanhentunut kaikkein tyylikkäimmin.

Mitä tulee vuonna 1996 julkaistuun kelttiläishenkiseen Voyager albumiin niin laskisin sen kokonaisuutena keskinkertaiseksi. Ajoitus oli hyvä sillä new agehtava musiikki oli suosiossa ja albumi pärjäsi kohtuullisen hyvin Euroopan listoilla, Unkarissa jopa ykköseksi asti. Albumin puolisynteettinen soundimaailma ei ole vanhentunut yhtä epäarvokkaasti kuin vaikkapa edellämainittu TB II mutta toisaalta albumin materiaali koostuu paria poikkeusta lukuunottamatta keskiverrosta ja hieman keskivertoa paremmista kappaleista.

The Song of the Sun julkaistiin singlenä Espanjassa. Espanja on Saksan ohella ollut yksi Oldfield suosiollisimpia maita joten ehkä täsmäsinglelle on ollut perusteensa. Onhan kappale coveri espanjalaisen Luar na Lubre kelttiläismusiikkiyhtyeen alunperin O son do ar (Ilman ääni) -nimisestä kappaleesta. Itselleni kappale on Women of Irelandin ohella albumin kohokohtia ja se on minulle usein haastavien instrumentaalien joukosta niitä joista pidän. En aina pidä Oldfieldin 90-luvulla suosimasta tavasta käyttää synteettisen kuuloisia digitaalisia efektejä kitaransa kanssa mutta tässä tapauksessa sekin istuu kokonaisuuteen saumattomasti. Ovathan lähes kaikki muutkin soittimet enemmän tai vähemmän tehostettuja mutta onneksi niin että kokonaisuus ei kärsi.

Usein tämäntyylinen musiikki vaatii oikean kuunteluhetken ja mielentilan. The Song of the Sun ei ole hektisen hetken eikä levottoman mielen musiikkia. Se on maalaileva äänimatka ja musiikkia joka piirtää kuvia mieleeni. Äänimaailma on sen verran synteettinen että maanläheisemmän menon ystävät saanevat siitä lieviä allergisia reaktioita mutta itselleni tyylihybridi toimii. Ehkä minä 90-luvun teininä totuin siihen että genrejen sotkemisessa ei ole mitään väärää ja että siitä syntyvät uudet keitokset voivat olla yllättävän maistuviakin. Purismille on aikansa ja paikkansa mutta musiikki ei ole minulle sitä. Jos pystyt sulkemaan silmäsi hieman alle viideksi minuutiksi niin tee se ja kuuntele viekö The Song of the Sun sinun mielesi lennolle vai ei.    

Arvosana: 7,0/10

Mike Oldfield - North Star/Platinum Finale

Artisti: Mike Oldfield
Kappale: North Star / Platinum Finale (1979)
Albumi: Platinum
Mieleenjäävin lause: Instrumentaali

Soittoharrastus ei voi olla vaikuttamatta tapaan jolla musiikkia kuuntelee. Kun hankin basson vähän yli vuosi sitten aloin kuuntelemaan selvästi tarkemmin kappaleiden bassoraitoja. Saa nähdä miten käy nyt kun olen omistanut sähkökitaran vähän yli kaksi viikkoa. Olen huomannut jo pientä orastavaa riffikorvani terästymistä.

Mutta toivon että minusta ei ikinä tule harrastelijana ja omaksi huviksi soittelijana sellaista kuin joistakin muusikoista jotka arvottavat musiikin lähennä sen mukaan kuinka vaikeaa se on soittaa. Soittaessani tunnettuja popbiisejä olenkin ihaillut usein yksinkertaisen toimivia ratkaisuja sen sijaan että olisin ihastellut vaikeutta. Se mikä toimii parhaiten on paras ratkaisu ei välttämättä se mikä on teknisesti monimutkaisin.

Jos soittoharrastus vaikuttaa siihen miten musiikkia kuuntelee niin multi-instrumentalisti Mike Oldfieldille voi tulla ylikuormitusta. Onhan hän levyillään soittanut lähes kaikkia yleisimpiä soittimia ja joitakin epätavallisempiakin kuten vaikkapa sähköhammasharjaa Amarokilla.

Oldfieldin viides albumi Platinum osui keskelle siirtymää jossa Oldfieldin tyyli hiljalleen lipui Tubular Bellsin kaltaisesta progeteoksesta kohti tavanomaisempaa albumirakennetta. Toki A-puolen neliosainen Platinum muodostaa vielä suuremman kokonaisuuden vaikkakin jos löysemmän kuin aiemmin. Kaava jossa A-puoli muodostui pitkästä teoksesta ja B-puoli sisälsi lyhyempiä rock ja pop-kappaleita alkoi tästä albumista ja kesti lähes 10 seuraavaa vuotta. Tämä oli levy-yhtiön haluama kompromissi jolla kosiskeltiin sekä vanhempia että uudempia faneja tasapuolisesti.

Neliosaisen Platinumin viimeinen osa on hieman mutkikkaasti nimetty North Star / Platinum Finale (tästä lähtien vain North Star) koska kappaleen kuoro-osio on lainattu minimalistisäveltäjä Philip Glassin kappaleesta North Star. Kaikki muu onkin Oldfieldin omaa sävellystyötä. North Star on mielenkiintoinen sekoitus sillä ilmeisesti vuonna 1979 discon vaikutus oli niin vahva että se kuului jopa Oldfieldin tuotannossa. Tuskin olen ainoa joka kuulee discovaikutteita kappaleen rytmipuolella. Progressiivista discoa? On se realistisempaa kuin progressiivinen punk! Ja tokihan Oldfieldin tuotannosta löytyy ihan rehellinen discobiisikin eli Guilty joka löytyi Platinum -albumin jenkkiversiosta nimeltä Airborn.

En tiedä ovatko ne juuri ne discovaikutteet jotka toimivat minulle lähes aina vai yleensäkin Oldfieldin tunnistettava tyyli mikä saa minut viehättymään North Starista. Ehkä kyseessä on molempi parempi. Ja nyt kun minulla on kaksi viikkoa kitaransoittoa takana niin olen tietysti pätevä toteamaan että lopun kitarasoolo on hieno samoin kuin päätös ettei kappale kuitenkaan lopu siihen. Mitään hienoa pop-koukkuahan North Star ei sisällä mutta se onkin enemmän sujuva kokonaisuus. Eri instrumenttien määrä pitää äänimaiseman mielenkiintoisena. North Star on kuin tuttu ruoka jonka reseptiin on lisätty pari yllättävän toimivaa eksoottista lisämaustetta. Maistuu minulle sen verran hyvältä että voisin vaikka ottaa lisää ja jättää jälkiruoan välistä.    

Arvosana: 7,0/10

Mike Oldfield - Evacuation

Artisti: Mike Oldfield
Kappale: Evacuation (1984)
Albumi: The Platinum Collection
Mieleenjäävin lause: Instrumentaali

Olen tietoisesti hidastanut Mike Oldfield albumeiden hankkimista sillä jostakin syystä tässä tapauksessa vierastan ajatusta että omistaisin ne kaikki. Toki Oldfield on vielä uuttakin musiikkia julkaiseva artisti joten ehkä haluttomuudesta osa johtuu siitä etteivät kaikki pitkän uran albumijulkaisut ole minulle yhtä kiinnostavia kuin toiset. Orchestra Tubular Bells päätynee levyhyllyyni vain jos löydän sen puoli-ilmaiseksi kirpparilta ja hengetön Tubular Bells 2003 tuskin edes silloin. Killing Fields elokuvan soundtrack jonka Oldfield julkaisi vuonna 1984 ei myöskään päätyne joukon jatkoksi aivan pian. Toki albumi Mike Oldfieldin ainoana täyspitkänä soundtrack levynä eroaa riittävästi joukosta muttei ole tyylillisesti sitä mistä eniten pidän.

Mike Oldfieldin läpimurto tapahtui osittain Manaaja elokuvassa soineen Tubular Bells teeman ansiosta. Hänen musiikkiaan käytettiin myös avaruuden valloituksesta kertoneessa Space Moviessa. Mutta ainoa kerta on Oldfield on varta vasten säveltänyt elokuvaan musiikkia tapahtui Kambodzaan sijoittuvassa Killing Fields elokuvassa jota en ole itse nähnyt. Virginin päämies Richard Branson houkutteli Oldfieldin tarttumaan tehtävään vaikka se merkitsikin sitä että soundtrack ilmestyi vain muutama kuukausi Discovery albumin jälkeen. Soundtrackilta julkaistiin vain yksi single Étude jonka B-puolelle pääsi konevaltainen instrumentaali Evacuation.

Evacuationista kuulee että se on sävelletty elokuvan ehdoilla. Tämä on mielestäni sellaisten soundtrack albumeiden heikkous joihin pohjautuvaa elokuvaa kuulija ei ole nähnyt. Parhaimmillaan näkemis- ja kuulemiskokemukset täydentävät toisiaan luoden mieleen kuvia ja tunnelmia elokuvasta kuuntelun aikana. Nyt ilman elokuvan katsomiskokemusta Evacuation jää hieman vajaaksi eikä se välttämättä ole täysin kappaleen vika.

Pääteema on elokuvaa näkemättäkin varsin vahva mutta muuten Evacuation ei tunnu erityisen yhtenäiseltä. Poukkoileva rakenne vuorottelee ahdistavampien ja rauhallisempien osien välillä pyrkimättä sulavuuteen siirtymissä. Riisuttu äänimaailma sopii elokuvaan jossa musiikki ei saa varastaa ykkösroolia vaan sen pitää näytellä roolinsa sopivalla tavalla. Pelkästään kuunnellessa kaipaa monipuolisuutta ja syvyyttä äänimaailmaa rikastuttamaan. Esimerkiksi kuoro tai Oldfieldille tunnusomaisen kitaran suurempi rooli olisi voinut olla juuri sitä mitä kuuntelijan kannalta kaivattaisiin. Minulla ei ole mitään sitä vastaan että elokuvaa varten sävelletty musiikki on tehty palvelemaan elokuvaa mutta kun tässä tapauksessa arvostelu tapahtuu kuulijan kannalta en voi antaa korkea(mpa)a arvosanaa.

Arvosana: 4,0/10

Mike Oldfield - Punkadiddle

Artisti: Mike Oldfield
Kappale: Punkadiddle (1979)
Albumi: Platinum
Mieleenjäävin lause: "Hey!"

BBC:n tuottamasta kelvollisesta mutta liian paljon pelkästään Tubular Bellsiin keskittyneestä dokumentista Mike Oldfield Story jäi parhaiten mieleen eräs melko ohimenevä lausahdus. Siinä pahoiteltiin sitä että Mike Oldfield pääsi 70-luvun loppupuolella eroon häntä vaivanneista mielenterveysongelmista joihin liittyi ahdistusta ja esiintymispelkoakin. Lausujan mukaan hyvä artisti meni pilalle kun hänellä ei ollut enää päänsisäistä tuskaa josta tuottaa menestysalbumeita. Juuri näistä ongelmista Oldfield kanavoi Tubular Bellsin ja sitä seuranneet levyt. Muutos tapahtui Incantations albumin aikoihin minkä huomasi myös musiikillisesti. Ei Oldfieldista silti ikinä tullut ulospäinsuuntautunutta ja karismaattista vaan hän on pääosin juuri meidän introverttien ihailema artisti.

Ruusuisen alun jälkeen Mike Oldfield riitautui Richard Bransonin ja Virginin kanssa varsin nopeasti. Vuoden 1979 Platinum albumin aikoihin on väitetty että Oldfieldia pänni levy-yhtiön talliinsa hankkimat punk bändit joita hän ei arvostanut musiikillisesti. Punkadiddlea onkin pidetty eräänlaisena musiikillisena protestina tai vain pienenä piikkinä punkmusiikkia kohtaan. Parodiasta ei kuitenkaan ole mielestäni kyse sillä mitään erityisen punkahtavaa tästä on vaikea löytää. Suosikkiversioni kappaleesta ei ole tämä albumiversio vaan vuoden 1981 energisempi ja hienon yleisövastaanoton saanut liveversio Montreuxn lavalta. Videolta paljastuu myös että Punkadiddle oli tapana esittää livenä paidattomana.

Punkadiddle kuuluu Spotifyn soittolistalleni jonka nimi on työtaustamusa. Koska työskentelen 18-35 vuotiaiden ihmisten parissa reaktio Punkadiddlen kuulemisen on ollut lähinnä ihmetystä tai pyyntöä laittaa soimaan jotakin uudempaa. En itsekään pitänyt Oldfieldin musiikista vielä paria vuotta aiemmin ennen kuin se jokin musiikillinen lamppu syttyi pääni sisällä. Nykyisin Punkadiddle on minulle aivan parhaimpien Oldfieldin tuotosten jälkeen tulevaa vahvaa tavaraa. Liveversion rankkaisin jopa parhaimpien joukkoon mutta kuten tämän blogin henkeen kuuluu biisit arvostellaan niinä versiona jotka kohdalle arpoutuvat.

Kuten tässävaiheessa arvoisa lukija varmaan on huomannut olen kovasti välttänyt kuvailemasta Punkadiddleä. Ehkäpä juuri siksi että se ei ole helpoiten sanallisesti kuvailtavia biisejä. Punkadiddle on aikakaudeltaan Oldfieldin progekauden ja 80-luvun pop-kauden välimaastossa. Se ei ole synkkä muttei myöskään hupsu kuten vaikkapa Don Alfonso. Soundillisesti äänimaailma on hieman ohut ja diskanttivoittoinen vaikka sähkökitara onkin vahvasti mukana. Ohuuden vaikutelma syntyy enimmäkseen syntetisaattorisoundeista joista pidän. En ole koskaan pitänyt yleisön hurrausäänien lisäämisestä mutta onneksi ne eivät saa kovin suurta roolia.

Minulle Punkadiddle on sopivan eksentrinen ja bonuksena se on erinomainen vauhdittamaan kävelyä. Oldfieldin mielestä punk teki pilkkaa musiikista ja Punkadiddle tekee pilkkaa punkista. Minä en tänään pilkkaa ketään enkä mitään vaan totean että pidän tästä ja muutkin saavat mutta ei ole pakko.
           
Arvosana: 7,0/10

Mike Oldfield - To Be Free

Artisti: Mike Oldfield
Kappale: To Be Free (2002)
Albumi: Platinum Collection
Mieleenjäävin lause: "To be free, to be wild, and to be just like a child."

En omista vielä kaikkia Mike Oldfieldin albumeita vaikka tätä blogia seuranneet tietävätkin allekirjoittaneen pitävän hänen tuotannostaan lähes kauttaaltaan. En väitä että kaikki Oldfieldin albumit olisivat loistavia kokonaisuuksia sillä pitkälle uralle mahtuu monenlaisia tyylejä ja miehelle joka innostuu helposti sattuu myös huteja.

Albumi jonka ostan viimeisenä täydentääkseni Oldfield kokoelmani tulee kuitenkin mitä luultavimmin olemaan vuoden 2002 chillout albumi Tres Lunas. Lainasin levyn kirjastosta kuunnellakseni sen ja rehellinen mielipiteeni on että levy on enimmäkseen tylsää taustamusiikkia samannimistä virtuaalitodellisuus peliä varten joista Oldfield oli tuolloin innostunut. Maailmasta löytyy paljon parempaa pelimusiikkiakin.

Mutta en voi lytätä Tres Lunas albumia aivan kokonaan sillä sen ensimmäisenä singlenä julkaistu To Be Free on pirteä esitys. Muuten albumi ei täytä edes vanhaa albumin ostorajaani eli ostamisen arvoisessa albumissa täytyy olla vähintään kolme hyvää biisiä. (Thou Art in Heaven menisi ehkä rimaa hipoen toisesta hyvästä biisistä levyllä.) Mike Oldfield oli omalla tavallaan new age musiikin pioneeri 70-luvun tuotoksillaan joten genren noustua maineeseen 90-luvulla oli luonnollista että hänkin pisti taiteellisen lusikkansa tuohon soppaan. Tässä kohden edelläkävijästä vain oli tullut perässähiihtäjä joten hänen new age henkisiä albumeitaan vaivasi tunne siitä että Oldfield tekee omaa versiotaan musiikista jota toiset tekivät paremmin. Vaikka ikääntyvillä artisteilla usein huippubiisien tekotiheys laskee niin niitä kuitenkin voi yhä syntyä.

En tiedä mistä Oldfield kaivoi uransa suurimmassa taiteellisessa kuopassa hihastaan pienen helmen nimeltään To Be Free. Jazzlaulaja Jude Simin laulusuoritus osoittaa että Oldfield mieheksi joka ei tee mielellään yhteistyötä (ainakaan ilman että saa johtaa) osaa valita yhteystyökumppaninsa hyvin. To Be Free välttää monet keskinkertaisempien Oldfieldin uudempien new age sävellysten sudenkuopat sillä se ei kuulosta muotin läpi pusketulta ollen aidosti lämpimän ja innostuneen kuuloinen. Edes Adiemus henkinen taustalaulu ei häiritse. Yksi lempitermeistäni kuvailla musiikkia joka on rennolla tavalla hyvää on sanoa että se on kuin hyvin keitettyä irtonaista riisiä ja tämän voin sanoa myös To Be Freestä. Hyvä musiikki vaikuttaa kuulijansa tunteisiin ja To Be Freen kuuleminen tekee minut rennoksi ja iloiseksi.

Arvosana: 7,5/10

Mike Oldfield - Part four

Artisti: Mike Oldfield
Kappale: Part four (1978)
Albumi: Incantations
Mieleenjäävin lause: "Hesper us entreats thy light, goddess excellently bright."

Ei ole yllättävää että tälläkin kertaa käsiteltäväkseni arpoutui Mike Oldfieldin tuotantoa sillä onhan hän levyhyllystäni suurimman pinta-alan rohmunnut artisti. Enkä omista edes hänen täyttä tuotantoaan vaan loput tulen hankkimaan sitä mukaa kun niitä sopuhintaan eteeni tulee. Kuten olen usein maininnut levyostoslistastani on pitkä kuin nälkävuosi ja pyrin hankkimaan haluamani levyt niin kustannustehokkaasi kuin pystyn. Esimerkkinä tästä on Didon Life for Rent albumi jonka viime viikolla lopultakin ostin vaikka olen harkinnut sen ostamista jo albumin ilmestymisvuodesta 2003 lähtien. 11 vuotta jokin muu tarjous houkutteli enemmän mutta Life For Rent ei silti unohtunut mielestäni. Kannattiko odottaa niin pitkään? Ehkä ei sillä varmasti sen aikaisemminkin olisin saanut seitsemällä eurolla.

Incantations oli julkaisunsa aikana vuonna 1978 tuplavinyyli mutta cd-tekniikan kehityttyä se on nykymuodossa vain yhden levyn mittainen 72 minuutin pituudestaan huolimatta. Part four oli alkuperäisessä vinyylijulkaisussa kakkosvinyylin b-puoli täyttäen sen kohtuullisesti 17 minuutin mitallaan. Incantations oli tyylillisesti minimalistinen albumi jonka kappeet tuovat uudet teemat esiin hitaahkosti. Kyseessä on eräänlaista esi new agea. Levyn teon aikana Oldfield kävi Exegesis vaihtoehtoterapiassa mikä vaikutti Incantationsin musiikkiin ja sai esiintymispelkoisen artistin lähtemään kiertueelle.

Part four on yhtä aikaa rauhallinen, mystinen ja mahtipontinen ja luo itselleni tunteen lentämisestä. Edellämainittu 17 minuutin mitta mahdollistaa rauhallisen maalailun ja varsinkin alku voi väsyttää tottumattoman kuulijan. Tuntuu kuin samat teemat toistuisivat vaihtuen hitaasti vain toisiin yhtä paljon toistuviin. Mutta kärsivällinen tai maalailevampaan musiikkiin tottunut kuulija saa palkinnon jo kauan ennen loppua. Vasta lopussa kuullaan laulua kun Sally Oldfield pääsee ääneen englantilaiskirjailija Ben Jonsonin näytelmään perustuvin lyriikoin.

Jälkimmäisempi puolisko onkin Part fourista mieleisempi minulle sillä siellä tapahtuu enemmän ja Oldfieldin kitarointi on Sallyn laulun lisäksi kappaleen kantavimpia voimia. Part four kuten koko Incantations albumi ei ole jokaisen hetken musiikkia mutta silloin kun on aikaa kuunnella paneutuen se toimii.

Arvosana: 6,0/10

Mike Oldfield - Ringscape

Artisti: Mike Oldfield
Kappale: Ringscape (2005)
Albumi: Light + Shade
Mieleenjäävin lause: "Instrumentaali."

Mike Oldfield ei tähänastisen uransa aikana ole luultavasti ikinä kuulostanut synteettisemmältä kuin vuoden 2005 Light + Shade albumilla. Tupla-albumin ykköslevy Light sisälsi leppeämpiä sävellyksiä kun taas kakkoslevy Shade oli tummempisävyinen. Elektroninen ja new age sävytteinen levy ei sisältänyt luonnollista ihmisääntä vaan kaikki vokaaliosuudet oli toteutettu Vocaloid laulusyntetisointiohjelmistolla. Ehkä Oldfield katsoi tämän levyn myötä tulleensa yhden tien päähän sillä seurannut Music of the Spheres albumi vei toiseen suuntaan klassisen musiikin epäsynteettiseen maailmaan.

Vocaloid ohjelmiston laulua emme kuule Ringscape kappaleessa jonka kosketinosuuksien sovituksesta vastasi monessa muussakin yhteydessä Oldfieldin kanssa yhteistyötä tehnyt säveltäjä-sovittaja-kapellimestari Robin Smith. Juuri koskettimet yhdessä Oldfieldin aina yhtä tunnistettavan kitaroinnin ovat ne elementit jotka saavat Ringscapen hengittämään orgaanisemmin kuin monet muut saman albumin kappaleet. Oldfield ei eksy mukavuusalueensa ulkopuolelle sillä hetkittäin Ringscape kuulostaa siltä kuin se olisi 11 vuotta vanhemmalta The Songs of Distant Earth albumilta pois jäänyt raita. Kehumani kitarointi pelastaa paljon sillä ilman sitä lopputulos olisi liian leppoisa ja tasapaksu mukavasta ääniavaruudesta huolimatta. Valitettavasti se se korkein vaihde jää löytymättä sillä kappale loppuu juuri kun odottaisi vielä sitä viimeistä nostatusta.

Light+Shade albumin suurin heikkous on mielestäni epäonnistunut ajoitus, sillä Ringscapenkin kaltainen newage olisi varmasti löytänyt enemmän yleisöä 90-luvulla. Lisäksi yhdyn niihin kriitikoihin joidenka mielestä Oldfieldin kaltaisen instrumenttitaiturin lahjat menevät hukkaan näin koneellisessa musiikissa. Mutta kuten jokainen kappale tässä blogissa, tämänkertainenkin pyritään arvostelemaan omana irtonaisena tuotoksenaan. Jäähän Ringscape toki Oldfieldin laajassa tuotannossa keskitason alapuolelle, mutta se on kuitenkin tarpeeksi sympaattinen tapaus jotta se pysyy pinnalla. Sopii satunnaissoittoon mutta viikko tai parin tämän arvostelun jälkeen tuskin saisin kysyttäessä kappaleesta mitään muuta mieleen kuin albumin nimen ja ehkä puoliskon jolta se löytyy. (Shade)

Arvosana: 5,5/10

Mike Oldfield - Silhouette

Artisti: Mike Oldfield
Kappale: Silhouette (2008)
Albumi: Music of the Spheres
Mieleenjäävin lause: Instrumentaali

Mietin ennen next napin painamista mahtaisiko minulta löytyä mitään meneillään oleviin Lontoon olympialaisiin liittyvää mutta en saanut mieleeni mitään. Hetken aikaa olin hieman närkästynyt kun random play heitti Mike Oldfieldin viimeisimmiltä Music of the Spheres -albumilta kappaleen Silhouette, mutta kun avasin blogin muistin että Oldfieldhan esiintyi kisojen avajaisissa. Tubular Bells soi osana Underwoldin tekemää 85 brittibiisin miksausta ja Oldfield itse esitti avajaisissa kappaleet Tubular Bells (ei toki kokonaisuudessaan), Far Above the Clouds ja In Dulci Jubilo.

Silhouette on senkaltainen äänitaustamattokappale että jos sen nimi mainittaisiin niin en saisi sitä varmasti päähäni. Music of the Spheres on hyvin yhtenäinen teos joten varmasti saisin tietynlaisen osuvan mielikuvan, mutta yksittäisenä biisinä Silhouettessa ei ole mitään erityistä tai mieleenjäävää. Tällaiselle rauhalliselle ja kauniille instrumentaalille on aikansa ja paikkansa. Silhouette soi taustalla häiritsemättä ja se tuo mieleeni hetken 80-luvulta kun lentokoneen noustessa koneessa soitettiin pianoversiota Memorysta.

Kaksi instrumenttia nousevat muita enemmän esiin ja ne ovat Oldfieldin soittama akustinen kitara ja tunnelmaa luova piano. Puhaltimetkin saavat oman hetkensä äänimaton päällimmäisinä. Silhouette on hyvin perinteistä tämän päivän klassista musiikkia niin hyvässä kuin pahassakin. Siinä on mielenkiintoisena yksityiskohtana pieniä kaikuja Oldfieldin 70-luvun lopun Incantations -albumista. Plussaa täytyy antaa dynamiikasta, sillä hiljaisissa kohdissa Silhouette on oikeasti hiljainen. Silhouette on pätevää, kaunista, ei kovin omaperäistä, taiten tehtyä ja hitusen tylsää mutta helposti kuunneltavaa.

Arvosana: 5,0/10

Mike Oldfield - Harmonia Mundi

Artisti: Mike Oldfield
Kappale: Harmonia Mundi (2008)
Albumi: Music of the Spheres
Mieleenjäävin lause: "Terra autem erat inanis."

Pienen tauon jälkeen arpa osui Mike Oldfieldin tuotantoon joka onkin albumimääräisesti parhaiten edustettu artisti levyhyllyssäni. Alunperin minulla oli vain eräältä kokoelmalta löytyvä In Dulci Jubilo joka ei herättänyt suurempaa kiinnostusta. Tiesin toki Moonlight Shadowin mutta kuten monet muutkin, yhdistin sen mielessäni enemmän Maggie Reillyyn. Tutkiessani vuonna 2005 uudenkarheaa Youtubea (tai jotakin vastaavaa videonpalvelua) törmäsin sattumalta kappaleisiin Family Man ja Innocent. Family Man oli ok mutta Innocent räjäytti pankin ja sai minut ostamaan Oldfieldin kokoelmalevyn. Tästä alkoi ketjureaktio ja aloin lisätä lähes jokaiseen levytilaukseen Oldfieldin albumin tai pari. En omista vielä kaikkia hänen albumeitaan, sillä tässä vaiheessa tuntuisi inhottavalta ajatukselta että olisi saanut kerättyä ne kaikki. Matkahan on usein hauskempi kuin itse määränpäähän pääseminen musiikin keräämisessäkin.

Harmonia Mundi (maailman sopusointu) löytyy vuonna 2008 julkaistulta klassista musiikkia sisältävältä Music of the Spheres albumilta. Kyseessä ei ollut ensimmäinen kerta kun Oldfield oli klassisen musiikin kanssa tekemisissä, sillä jo Tubular Bells albumista julkaistiin sinfoniaorkesterin esittämä sovitus. Progen, kansanmusiikin, konemusiikin, poprockin, dancen, new agen ja monen muun genren jälkeen onnistui Oldfield yhteityössä Karl Jenkinsin tuottamaan myös pätevän klassisen musiikin albumin.

Harmonia Mundin ongelma on että se toimii paljon paremmin osana levykokonaisuutta kuin irrotettuna raitana. Tämän kuulee siitäkin että kappale loppuu kesken siirtymää seuraavaan levyn raitaan. Kappaleen parasta antia ovat lyhyt laulettu naiskuoro-osuus ja Oldfieldin akustinen kitarointi. Tiedän olevani väärässä kun oletan biiseiltä koukkuja ja muistettavia kohokohtia, sillä Harmonia Mundi on kaikista popmusiikillisista puutteistaan huolimatta tasapainoinen fiilistelyraita. Mietin tunnistaisinko kappaletta ensitahdeista ja pelkään pahoin että en. Tietäisin kyllä miltä levyltä se on, mutta en tämänkään arvostelun jälkeen osaisi sitä nimetä. Harmonia Mundi on musiikillista taustamattoa joka sopisi hyvin esimerkiksi elokuviin tai mainoksiin.

Arvosana: 4,5/10

Mike Oldfield - Dark Island

Artisti: Mike Oldfield
Kappale: Dark Island (1996)
Albumi: Voyager
Mieleenjäävin lause: Instrumentaali

Moni artisti palaa jossakin vaiheessa juurilleen, usein siinä vaiheessa kun trendien seuraaminen ei enää kiinnosta tai ei onnistu. Mike Oldfieldin kolme ensimmäistä albumia ammensivat paljon vaikutteita kansanmusiikista ja myöhemmissäkin levytyksissä on paljon poimintoja samasta lähteestä. 

Kun Oldfield 1996 julkaisi levyllisen omia kelttiläistyylisiä tulkintojaan Voyager albumilla hän kuitenkin sai kritiikkiä trendillä ratsastamisesta. Myös Oldfieldin tuolloinen levy-yhtiö Warner pisti kapuloita rattaisiin vaatien muutoksia alun perin akustisesti levytetylle albumillle. Oldfield lisäsi levylle hieman new age henkistä konemattoa ja tämä riitti miellyttämään levy-yhtiön. Albumin musiikki on onneksi kornia kantta parempaa.

Dark Islandia voisi ensikuulemalla luulla perinteiseksi kansansävelmäksi, mutta kyse on alunperin Iain Maclachlanin vuonna 1958 säveltämästä kappaleesta. Oldfieldin sovituksessa on paljon samaa tyyliä kuin hänen uransa alkuaikojen levytyksissä, mutta nyt kaikki kuulostaa puhtaammalta ja hiotummalta. Tämä on mielestäni jopa heikkous, sillä esimerkiksi Tubular Bells mielestäni hyötyy hieman rosoisesta levytyksestä joka luo  tunnelmaa. Dark Island on toki kaunis melodia ja Oldfieldin kitaratyöskentely on ensiluokkaista ja persoonallista kuten aina.

Lähes kuuteen minuuttiin yltävä kesto ei ole Dark Islandin ongelma, edellä mainittu särmän puute ja liiallinen siloittelu sen sijaan on. Mutta parhaina hetkinään kappale saavuttaa jotakin keskiarvoaan suurempaa, erityisesti kohdissa joissa rytmisoittimet nousevat esiin on klassista Oldfield tenhoa. Tällainen musiikki on sopivinta rentoutumiseen ja fiilistelyyn. Dark Island on parhaimmillaan kun sulkee silmänsä ja antaa mielensä kulkea musiikin synnyttämissä sielunmaisemissa. 

Arvosana: 5,5/10

Mike Oldfield - Five Miles Out

Artisti: Mike Oldfield
Kappale: Five Miles Out (1982)
Albumi: Five Miles Out
Mieleenjäävin lause: "Five miles out, just hold your heading true."

Mitä erilaisimmat asiat voivat inspiroida muusikoita kappaleita sävellettäessä ja mikä olisi sen parempi inspiraation lähde kuin omat kokemukset? Lentämisestä innostuneen Mike Oldfieldin yksityiskone joutui pahan myrskyn kouriin eikä pahin mahdollinen lopputulos ollut kaukana. Oldfield onnistui taiteilemaan koneensa lopulta turvallisesti maahan ja onnellisena loppuna tapahtumat synnyttivät vuonna 1982 ilmestyneen Five Miles Out -levyn nimikkokappaleen. Tästä alkoi Oldfieldin 80-luvun kaupallisesti menestynein ajanjakso jota kesti Islands -albumiin asti.

Five Miles Out ei ole minulle kappaleena helppo lokeroitava. En tiedä kutsuinko sitä progeksi kuten wikipedia väittää mutta pelkkä rock tuntuisi tässä tapauksessa jotenkin lattealta. Five Miles Out on kuitenkin rokimmasta päästä Oldfieldin tuotantoa monessakin mielessä. Kappaleen tarina myrskyn silmään joutuneesta koneesta ei jää pelkästään sanoituksen kerrottavaksi vaan myös musiikki raivoaa, mylvii, kutsuu apua, menettää toivonsa ja päättää vielä jatkaa taistelua niiden mukana. Vocoderisoitu Oldfieldin ääni vuorottelee Maggie Reillyn aina yhtä miellyttävän laulun kanssa. Muhkeat rumpusoundit sopivat kappaleeseen erinomaisesti eikä kaiken paisuttelun keskellä ole unohdettu rauhoittua hetkeksi mikä onkin Oldfieldille tyypillistä. Hän on aina ymmärtänyt dynamiikan päälle musiikissaan.

Oma suosikkiaikakauteni Oldfieldin tuotannosta osuu vuosiin 1982-1989 ja Five Miles Out edustaa hyvin juuri tuota aikakautta. Mutta oli ajanjakso mikä tahansa, Oldfieldilla on musiikon yksi tärkeimmistä ominaisuuksista: tunnistettava oma soundi. Ja juuri sitä kunnon Oldfieldiahan tämä on. Aineksia on paljon mutta ne ne valittu huolella ja yhdistelmä tarjoaa monipuolisen auraalisen kuunteluelämyksen. Tämän kappaleen kera myrskyn silmä on hyvä paikka.

Arvosana: 7,5/10

Mike Oldfield - Hostage

Artisti: Mike Oldfield
Kappale: Hostage (1989)
Albumi: Earth Moving
Mieleenjäävin lause: "You're hostage of the heart, twisted 'round the smallest finger."

Mike Oldfieldin ura oli vuonna 1989 vaiheessa jossa levy-yhtiö Virginin jatkuva painostus poplevyjen tekemiseksi oli tulehduttanut välit pahasti. Tuonna vuonna tehty Earth Moving -albumi oli viimeinen myönnytys ja ehkä kaikkein puhtain popalbumi joka on Oldfieldin uralle tähän mennessä osunut. Tämän jälkeiset kaksi viimeistä Virginille tehtyä levyä (Amarok ja Heaven's Open) olivatkin sitten kaikkea muuta. Vaikka monien Oldfield fanien mielestä Earth Moving on hänen heikoin albuminsa niin itse pidän siitä kovasti.

Hostage on hyvin kasarihenkistä poprockia jossa ei ole juuri mitään maanläheistä vaan kaikki kuulostaa hyvin synteettiseltä. Kitaratyöskentely ei ole ehkä Oldfieldia tyypillisimmillään mikä on toisaalta piristävää vaihtelua. Mielestäni Oldfiedilla on aina ollut joko onnea tai hyvä maku laulajavalintojensa suhteen albumeillaan eikä tämäkään kappale ole poikkeus. Max Baconin ääni sopii hyvin tämänkaltaiseen rokkiin ja naistaustavokaaleista vastaava Nicky 'B' Bentley tekee myös hyvää työtä.

Jos Earth Moving albumin -kappaleista haluaa esittää jotakin kritiikkiä niin Hostage käy hyvästä esimerkistä. Hetkittäin kappaletta kuunnellessa tulee tunne kuin Oldfield yrittäisi kovasti kuulostaa musiikillisesti joltakin tietyltä mikä on varmasti ollut tottakin. Levy-yhtiö toivoi radioystävällistä muodikasta soundia mikä on ehkä saanut artistin yrittämään samalta kuulostamista kuin juuri tuona aikana suosiossa olleet artistit. Oldfieldin lahjakkuus ja taito kuitenkin estävät tämän haittaamasta liiaksi, hänen oma tyylinsä ja persoonansa kuuluu läpi tämänkin kasaripömpöösin äänihattaran. Hostage kuulostaakin siis kovasti oman aikansa lapselta eikä varmasti kaikkien mielestä ole kestänyt aikaa mutta itselleni se toimii tänäkin päivänä hyvin. 

Arvosana: 7,0/10

Mike Oldfield - Woodhenge

Artisti: Mike Oldfield
Kappale: Woodhenge (1979)
Albumi: Platinum
Mieleenjäävin lause: "Instrumentaali."

Mike Oldfieldin tuotannon tiheä arpoutuminen sattuman sanelemaksi ei ole puhdasta sattumaa sillä kuten olen saattanut jo aiemmin mainitakin, minulla on määrällisesti eniten hänen albumeitaan levyhyllyssäni. Tämänpäivinen kappale on vuonna 1979 julkaistulta Platinum albumilta. Vuosikymmenen vaihde oli tuolloin hyvin tuotteliasta aikaa Oldfieldille; vuosina 78-80 hän julkaisi neljä albumia, joista tosin yksi (Exposed) oli live. Liekö tuotteliaisuuteen vaikuttanut exegesis -vaihtoehtoterapian läpikäyminen vuonna 1977 joka purki artistin pahimpia lapsuuden traumoja ja patoutumia.

Woodhenge on Stonehengen kaltainen muinainen muodostelma, joka on tehty puusta. Liekö tämä inspiroinut kappaleen hyvin eteerisen ja mystisen tunnelman? Kelttiläiset sävyt eivät toki koskaan ole olleet Oldfieldin tuotannolle vieraita. Olikin huvittavaa kun häntä kritisotiin 90-luvulla new age musiikin kelkkaan hyppäämisestä vaikka juuri hän oli yksi tyylisuunnan varhaisista pioneereista 70-luvulla tai ainakin yksi siihen eniten ennen 90-lukua vaikutteita antaneista artisteista. 

Woodhenge voisi olla parhaimmillaan kuunnellessa joko rentoutumismusiikkina tai juuri ennen nukahtamista. Kappale on hyvin rauhallinen ja pienimuotoinen mutta toisaalta se sisältää kyllä monia pieniä yksityiskohtia jotka palkitsevat tarkkaavaisen kuuntelijan. Oldfieldin persoonallinen ja tunnistettava kitaratyöskentely jää parhaiten mieleen samoin kuin erilaiset kello- ja tiukusoundit. Woodhenge ei ehkä ole Oldfieldin laajan tuotannon suurimpia suosikkejani, mutta se on kappale jolle on aikansa ja paikkansa. Hieno äänimaailma ja mielikuvia synnyttävä kokonaisuus joka liian aktiivisessa mielentilassa voi mennä ohi. 

Arvosana: 5,5/10

Mike Oldfield - Surfing

Artisti: Mike Oldfield
Kappale: Surfing (2005)
Albumi: Light + Shade
Mieleenjäävin lause kappaleesta: "Surfing, like surfing."

Light + Shade -albumi oli viimeinen etappi Mike Oldfieldin melko konemusiikkipainotteisella kaudella ja samalla sen kehityssuunnan pisimmälle viety tuotos. Light + Shade on tupla-albumi jonka Light levy koostui enimmäkseen positiivisista ja rauhallisemmista kappaleista kun taas Shade levy muodostui synkemmistä ja raskaammista teemoista. Kehitys oli vienyt Oldfieldin kauas alku-uran multi-instrumentalisoinnista ja Light + Shade albumi oli tehty  suurilta osin FruityLoops (nykyään FL Studio) -ohjelmalla. Albumilla ei kuultu edes luonnollista ihmisääntä vaan kaikki laulu- ja puheosuudet oli toteutettu Vocaloid laulusyntetisaattorilla. Luonnollisesti moinen etääntyminen maanläheisyydestä ja "oikeista" soittimista aiheutti eritoten vanhemmissa faneissa närää.

Surfing on tyylillisesti new age ja chill out -genrejen yhdistelmä. Kuten johdantokappaleestakin voi päätellä kyse on konemusiikista jonka lauluosuudetkin on toteutettu synteettisesti. Ainoa oikea soitin on kitara joka sekin on toki suodatettu muun kappaleen tyyliin sopivaksi. Itselleni tällainen toteutustapa ei aiheuta ongelmia, sillä konemusiikki on minulle luonnollista ja usein mieleistäkin. Eikä Autotune -aikakaudella hieman konemaiselta kuulostava laulukaan kuulosta kummalliselta.

Kappaleen huippukohta on mainio kitarasoolo joka tuo kappaleeseen siitä muuten hieman puuttuvaa energiaa. Surfing kulkee tasaisesti eteenpäin hyvin tyypilliseen new age kappaleiden tapaan ja hieman mantramainen synteettinen laulu kuulostaa enemmänkin yhdeltä instrumenteista kuin laululta. Tämä saattaa olla tarkoituksellistakin, sillä mielestäni olisi kummallista käyttää laulusyntetisaattoria jos sillä saataisiin aikaan liian samanlainen lopputulos kuin oikeankin laulajan kanssa.

Kappaleen äänimaailma on digitaalisuudestaan huolimatta lämmin mikä johtunee osittain pehmeistä soundeista. Vaikka kiinnostus uuteen teknologiaan onkin joskus vienyt Oldfieldia harhapoluille on Surfing mielestäni aivan kelpo tuotos. Koko kappaleen toivoisi olevan kitarasoolon tasoa mutta tällaisenaankin se ansaitsee olemassaolonsa ja satunnaisen kuuntelun. 

Arvosana: 6,0/10

Mike Oldfield - Empyrean

Artisti: Mike Oldfield
Kappale: Empyrean (2008)
Albumi: Music of the Spheres
Mieleenjäävin lause kappaleesta: Instrumentaali

Viikon naisputken katkaisee kappalemääräisesti eniten musiikkia levyhyllyyni saanut artisti Mike Oldfield. Music of the Spheres on ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa Oldfieldin klassista musiikkia oleva albumi. Aiemmin tässä blogissa ko. albumista on jo käsittelyssä ollut Aurora. 

Empyrean on lyhyt, pituudeltaan vain 1:37 oleva kappale mutta toisin kuin jotkut introt tai outrot, se kuulostaa silti kokonaiselta. Kappale on melko mahtipontinen ja se tuo elokuvamaisuudessaan mieleen 50-luvun suuret historialliset spektaakkelielokuvat. Hetkittäin mieleen tulevat myös Basil Poledouriksen Conan -elokuvien sävellykset. Sana empyrean tulee latinan kielen empyreus sanasta joka tarkoittaa taivasta.   

Empyreanin mieleenjäävin instrumentti lienevät torvet. Ne soivat hillityn komeasti. Kevyen naputtavat rummut tuovat juuri sopivasti ryhtiä muuten hyvin ilmavaan äänimaailmaan. Olisiko kuoron käyttö saattanut tehdä kappaleesta paremman jää arvoitukseksi. Silloin kun kappaleesta tulee enimmäkseen mieleen monia muita samankuuloisia teoksia se ei voi olla kaikkein omaperäisin. Empyrean ei kuitenkaan kuulosta liian tutulta koska siinä ei ole mitään yksittäistä tuttua elementtiä josta saisi liian vahvasti kiinni. Viime vuosikymmenen aikana on varsinkin elokuviin tehty liikaa klassista musiikkia Carmina Burana (O Fortuna) -vaikuttein ja on piristävää kuulla hieman muunkinlaista lähestymistapaa.

Arvosana: 6,0/10

Mike Oldfield - The Millennium Bell

Artisti: Mike Oldfield
Kappale: The Millennium Bell (1999)
Albumi: The Millennium Bell
Mieleenjäävin lause kappaleesta: "Huaca pacha mama."

Erilaiset suuret merkkivuodet ja vuosipäivät ovat saaneet usein myös niille omistettuja levyjä tai biisejä. Mike Oldfield päätti juhlistaa vuosituhannen vaihtumista The Millennium Bell albumillaan vuonna 1999. Albumin nimi on tietenkin viittaus hänen tavaramerkkiinsä eli Tubular Bellsiin ja vuosituhat sanaan. Levyn jälkimmäisempi puolisko esitettiin Berliinissä muutaman tunnetumman Oldfield -hitin kera uudenvuoden aattona vuosituhannen vaihtumisen alla ja paikalla kuuntelemassa oli arviolta noin 500 000 katsojaa. Konserttitaltiointi julkaistiin myöhemmin nimellä The Art In Heaven Concert.

The Millennium Bell ei ole helppo biisi arvioida, sillä se on The Millennium Bell -albumin viimeisenä raitana samalla kokoelma koko levyn teemoista. Samalla se on toki albumia ennen kuulemattomalle hyvä näytepala koko levyn sisällöstä. Jos pidät päivän sattuman sanelemasta pitänet myös koko albumista ja päinvastoin.   

90-luvun jälkimmäisellä puoliskolla Oldield oli majaillut monta vuotta Ibizalla ja saanut vaikutteita paikallisesta dj- ja dancemusiikkiscenestä. Nämä vaikutteet kuuluvat myös The Millennium Bell -kappaleessa jonka sovittamisessa oli mukana Ibizalla vaikuttanut DJ Pippi. Elektronisempien soundien lisäksi mukana on myös orgaanisempia elementtejä kuten Oldfieldin kitara ja mukavan kuuloinen naiskuoro. Hieman Robert Miles -tyylinen kosketinmelodia kuuluu kappaleen parhaisiin kohtiin. 

Kappale tuntuu pituuttaan lyhyemmältä vaikka 7:37 ei vielä mikään mammuttimainen kestoaika olekaan. Kärsivällisyys palkitaan lopussa kun tahti kiihtyy raivoisaksi Oldfieldin kitaran piiskaamana. Pidän The Millennium Bell -kappaleesta kokonaisuutena. Se on kuin 90-luku joka sulautti paljon eri tyylisuuntia ja vaikutteita yhteen ennakkoluulottomasti. Tarvitaan hyvä kokki jotta hyvin erilaisista aineksista saadaan harmoninen kokonaisuus ja tämä keitos maistuu hyvältä vaikka millennium buumi on jo mennyt muisto.

Arvosana: 8,0/10

Mike Oldfield - Shadow on the Wall

Artisti: Mike Oldfield
Kappale: Shadow on the Wall (1983)
Albumi: Crises
Mieleenjäävin lause kappaleesta: "Treat me like a criminal, just shadow on the wall."

Mike Oldfieldin uran monista tyylisuunnista saamme tänään tutustua rokimpaan puoleen kun sattuman sanelemaksi tuli Moonlight Shadowin jälkeinen single Shadow on the Wall vuodelta 1983. 80-luku lienee ollut hankalaa aikaa progressiivisemman Oldfieldin ystäville sillä hänen levynsä olivat tuolloin huomattavasti popimpia kuin esimerkiksi Tubular Bells tai Incantations. Levy-yhtiö Virgin toivoi Oldfieldilta kaupallisempia levyjä mutta haluaisi myös pitää vanhat fanit joten ratkaisuna oli levyttää toiselle LP:n puoliskolle yksi pidempi teos ja täyttää toinen puoli lyhyemmilla pop-kappaleilla. Tämä kaava toimikin varsin hyvin Crises albumilla jolta tämänkin päivän kappale on.

Oldfield lienee kuullut 80-luvulla suosiossa ollut hardrockia ja päättänyt itsekin tehdä hieman rokimman kappaleen levylleen. Ajatus ei ollut huono sillä Oldfield on aina ollut hyvin pätevä kitaristi jolla on selkeästi tunnistettava persoonallinen soundi. Shadow on the Wall sisältääkin varsin mukavan kuuloista kitarointia joka sopii hyvin yhteen kappaleen laulaneen Roger Chapmanin vahvan ja rosoisen äänen kanssa. Mielestäni Oldfield on aina osannut valita sopivat laulajat levyilleen eikä hän itsekään ole hassumpi vokalisti silloin harvoin kun on itse mikrofonin taakse astunut. Kappaleen muhkeat kasarirummut kuulostavat maukkailta. 

Ainoa kysymys minkä kappale minussa välillä herättää on se yrittääkö kappale liian kovaa ollakseen rankka? Chapmanin laulusuoritus lähestyy hetkittäin rajaa jolloin se voisi mennä hieman yli dramaattisuudessaan. Mutta toisaalta hektisempinäkin hetkinä laulu sopii yhteen kappaleen soitannan kanssa joten vastaus on omalla kohdallani ei. Kappale kertoo vangitun ihmisen kohtelusta ja kuulustelusta. Tähän teemaan laulun ahdistunut ja tuskaisa tunnelma sopii hyvin. Shadow on the Wall todistaa että Oldfieldista on muusikkona moneksi. Omat musiikilliset harharetkensä hänenkin uralleen ovat toki osuneet, mutta tässä tapauksessa rokataan komeasti. 

Arvosana: 7,5/10

Mike Oldfield - Aurora

Artisti: Mike Oldfield
Kappale: Aurora (2008)
Albumi: Music of the Spheres
Mieleenjäävin lause kappaleesta: "Aurora, aurora, aurora borealis."

Tämänpäiväinen kappale teki uuden ennätyksen siinä nopeudessa missä ostamani musiikki päätyy blogiini arvosteltavaksi. Ostin Music of the Spheres albumin kaksi päivää ennen tätä päivää ja olen ehtinyt kuunnella sen läpi vasta kaksi kertaa. Ja nyt jo yksi biisi siltä tuli eteen. En toki valita, sillä satunnaisuus on pelin henki.

Mike Oldfield on ehtinyt pitkän uransa aikana kokeilla monenlaisia tyylejä, mutta Music of  the Spheres albumilla hän ensi kertaa teki levyllisen klassista musiikkia. Levyn toisena tuottajana toimi Adiemuksesta tuttu Karl Jenkins. Jenkins myös vastasi levyn orkestraatiosta. Levyn nauhoitettiin Abbey Road studioilla täyden sinfoniaorkesterin tuella. 

Music of the Spheres -albumin teema on hyvin avaruudellinen joten myös Aurora on selkeä osa tätä kokonaisuutta. Kappale alkaa lämminsointuisilla pianoilla joita seuraa naiskuoron latinankielinen laulanta. Oldfieldin akustinen kitara on saatu tulemaan hetkittäin sopivasti esiin mikä tekeekin kitaravirtuoosin soitolle oikeutta. Erilaisia rytmin ja tunnelmanvaihdoksia on sopivasti, mutta koko ajan kappaleessa on läsnä jonkinlainen lämmön tuntu. Vaikka teema onkin avaruudellinen niin minulle mieleen tulivat silti sadonkorjuun ajan syksy ja intiaanikesän hellivästi paahtava aurinko. Latinan kielen sana aurora tarkoittaa aamuruskoa ja aurora borealis on maapallon pohjoisen puoliskon revontulia tarkoittava nimi.  

Auroran vahvuus on sen perinteitä kunnioittavassa klassisuudessa. Siinä on vain rahtunen new agea mausteena sekä myös etäisesti Tubular Bellsin mieleen tuovaa pianoa. Tai ehkä Oldfieldin musiikkia ei vain osaa kuunnella vertaamatta sitä tuohon klassikkoon. Oli miten oli, Aurora on kevyesti mieltä ylentävää klassista joka ei ole ehkä loistavaa mutta kuitenkin hyvää. Tiedän myös mikä kappale alkaa soimaan päässäni kun seuraavan kerran näen revontulia.    

Arvosana: 7,0/10