Artisti: Big Mouth & Little Eve Kappale: What a Beautiful Day (1976) Albumi: The Singles Mieleenjäävin lause: "I'm a boozer, I open my eyes."
Kun How Do You Do -hitistään parhaiten tunnettu hollantilaisduo Mouth & MacNeal hajosi vuonna 1974 Maggie MacNeal suuntasi soolouralle ja karvaisempi osapuoli Big Mouth perusti uuden duon hyvin paljon entisen hengessä. Uudeksi duokumppaniksi valikoitui luonnollisesti miehen silloinen tyttöystävä Ingrid Kip, joka sai taiteilijanimekseen Little Eve.
Big Mouth & Little Eve jatkoi hyvin samalla linjalla kuin Mouth & Macnealkin, mutta uudistumisen puute musiikillisesti ei enää johtanut yhtä hyvään menestykseen vaikka pari listahittiä tulikin heidän kotimaastaan. Kaksi musiikillinen ura kestikin vain 1975-1977 joidenka aikana ehdittiin kuitenkin julkaista kahdeksan singleä.
Joviaali What a Beautiful day oli Big Mouth & Little Even neljäs ja viimeinen Hollanin listalle noussut single. Musiikilliset yhteydet Mouth & Macnealiin kuuluvat senkin takia, että takapiruina häärivät samat tuottajat, säveltäjät ja sanoittajat kummassakin. Näitä vertailuja on vaikea olla tekemättä kun samankaltaisuus on niin selkeästi kuultavissa. Osa tekijöistä jotka viehättivät minua Mouth & MacNealin musiikissa ovat myös läsnä What a Beautiful Dayssa, mutta ehkä hieman väljähtyneinä. Little Eve ei ole myöskään laulajana yhtä taitava ja karismaattinen kuin Maggie MacNeal.
What a Beautiful Day on reipas ja iloluontoinen hyvänmielen kappale joka on hauska tyylillinen sekahedelmäsoppa. Välillä kuulee Beatlessävyjä ja jos kappale ei olisi niin puhtaasti pophenkinen niin sen lennosta vaihtuvissa osissa voisi olla jopa pientä progressiivisuutta. Kertosäkeen teho kärsii hieman kaikesta vaihtelusta ja ehkä myös siitä että väliosat ovat tasavahvoja sen kanssa. Voi olla että kappale on tilkkutäkkimäisesti parsittu kasaan irrallisista biisi-ideoista eikä aina ole ollut aivan kaikkein yhteensopivimpia paloja yhdistettäviksi toisiinsa.
Suurimmat vahvuudet What a Beautiful Dayssa ovat sen positiivinen energia ja tietynlainen terve hulluttelu. Mutta.. ..Mouth and MacNeal teki saman paremmin. Ehkä pitäisin kappaleesta enemmän jos se ei yhdistyisi musiikillisesti parempaan edeltäjäänsä. Mutta ei minua harmita kuunnella Big Mouthin iloista raspia yhdistettynä heleään naisääneen tässäkään tapauksessa. Konsepti toimi tässä kohden jotenkuten yhä, mutta aika oli ajamassa siitä kovaa vauhtia ohi. Ehkäpä What a Beautiful Day oli tämän hittikaavan viimeinen hurraa ja hyvä niin.
Artisti: Jesse Green Kappale: Nice and Slow (1976) Albumi: Original Disco Classics of the 70s Mieleenjäävin lause: "I feel so good, like a lover should."
Discomusiikki on ollut yksi suosikkigenreistäni siitä lähtien kun innostuin musiikkia kuuntelemaan. Kuten kaikille muotigenreille käy, myös disco kärsi oman ylitarjonnan aiheuttaman laadunputoamisensa 70-luvun lopulla.
Sen verran olen eri discobiisejä vuosien varrella kuunnellut, että myönnän genrestä löytyvän myös hengettömiä muodin mukana tehtyjä disconäköisbiisejä sekä myös tarpeettomia discocovereita. Mutta discoklassikot ovat täyttä rautaa siinä missä minkä muunkin genren helmet. Ja jottei syyllistyttäisi yleiseen mustavalkoisuusajatteluun niin osaan sujuvasti kuunnella välipalana myös sitä suurta massaa keskinkertaisia discobiisejä.
Jamaikalainen Jesse Green oli reggaeyhtyee Pioneersin jäsen sekä rumpalina Jimmy Cliffin bändissä 70-luvulla ennen soolouralle siirtymistä. En tiedä suunnitteliko reggaemusiikkiin aiemmin erikoistunut Green discolaulajaksi ryhtymistä, mutta kun hänen discomiksatusta Nice and Slow kappaleestaan tuli jonkinmoinen hitti niin vähemmästäkinhän sitä saa artistina leiman. Eikä häntä itseään selvästi arveluttanut julkaista pari discosingleä (Flip ja Come With Me) Nice And Slown jatkoksi, joista myös tuli pieniä hittejä maailmanlaajuisesti.
Nice and Slow on sitä 70-luvun puolivälin jälkeen tullutta vielä hieman orgaanisemman kuuloista discoa, joka keinuttaa mukavasti joskaan ei erityisen omaperäisesti. Jesse Green onnistuu kantamaan kappaletta energisyydellään välttäen liiallisen imelyyden, mutta ehkäpä kappale olisi voinut olla vielä parempi duettona. Ehkä myös jonkinlaista rytminvaihtelua tai nokkelampia käänteitä olisi kaivattu. Mutta tanssittavaksihan tämä uudelleenmiksaus on tarkoitettu ja siinä mielessä jatkuva discotahdin ylläpito ajaa tarkoituksensa. Tokihan kappaleessa on jonkinmoinen nostatuskin ja Greenin ulvonta on myös komeankuulasta.
Kuten edellämainitusta henkisestä köydenvedosta voi päätellä on omalla kohdallani kyse keskinkertaisesta ja pikkumukavasti discobiisistä. Nice and Slown tyyppistä discoa tehtiin noina vuosina paremminkin, muttei kyseessä ole silti heikko suoritus. Jos disco on sinulle kirosana niin tämä tuskin muuttaa mielipidettäsi asian suhteen. Soulahtavat vaikutteet voivat olla joidenkin sielukkaammaan musiikin ystävien makuun. Minulle Nice and Slow on sujuvasti kuunneltava pikkukiva välipala disconnälkään.
Artisti: ABBA Kappale: My Love, My Life (1976) Albumi: Arrival Mieleenjäävin lause: "But I know I don't possess you, so go away, god bless you."
Kun aloin suunnitella tätä Top40 listaa tiesin kaksi ensimmäistä sijaa heti. Tai oikeastaan melkein sillä laitoin Abban heti kakkossijalle ja päätin valita biisin myöhemmin. Tein valinnan vasta tunti sitten ja vaistoni olivat olleet oikeassa sillä juuri oikea kakkossijahan heidän tuotannostaan löytyikin ilman suurta etsimisen vaivaa. Täytyi vain löytää se kappale jolla on suurin tunteellinen vaikutus minuun ja hieman yhteistä historiaakin.
Ei valinta toki aivan päivänselvä ollut vaikka sitä helpotti hieman se, että The Album julkaistiin tasan viikko syntymäni jälkeen, joten sen kappaleet eivät olleet valittavissa. Move On ja nyt valitsemani kappale olisivatkin käyneet kovan taiston valinnasta, mutta onneksi siltä nyt vältyttiin. Oli Abban neljän ensimmäisen albuminkin biisien joukossa mietittävää. Tähän lisäksi kokoelman bonusbiisi sekä singlejen B-puolet jotka eivät löytyneet albumeilta.
Mutta miksi ehkä hieman vähemmän tunnettu My Love, My Life paremmin tunnettujen hittien sijasta. Kaikki kunnia Waterloolle, Mamma Mialle, Dancing Queenille, Knowing Me Knowing Youlle, SOS:lle ja monille muille Abbaklassikoille, mutta eikö jonkun asian fanittajan tunnista juuri siitä että hänen suosikkinsa ei osu välmättämättä siihen ilmeisimpään? Eikä tämän listan vuosilta ole yhtään toista biisiä jonka aikana olisin itkenyt. Eikä voitto silti tullut kyynelten mitalla vaan lähes täydellisestä popkappaleesta johtuen.
My Love, My Life (joka oli demonimeltään Monsieur, Monsieur) oli viimeisiä levytettyjä biisejä Abban neljännelle Arrival albumille. Benny ja Björn ovat haastattelussa maininneet, että kappale kuuluu sävellyksellisesti heidän suosikkeihinsa ja että Agnethan tulkinta on hänen parhaitaan. Mutta samalla he totesivat, että eivät mielestään ikinä saaneet sovitusta aivan niin hyväksi kuin olisivat halunneet. Voi olla että kappaleesta puuttuu hitunen sitä täydellisen popkappaleen kultapölyä mitä Abba osasi sirotella suurimpiin hitteihinsä mutta minusta se kääntyy My Love My Lifen voitoksi.
Se aivan viimeisen hiomisen poisjäänti tekee My Love, My Lifesta mielestäni inhimillisemmän ja kosketuspinnaltaan suuremman. Vaikka kuinka pitäisin Fridasta hivenen Agnethaa enemmän ei voi kuin ihailla Agnethan kykyä tulkita melankolisia särkyneen rakkauden lauluja. Alun pidätelty tulkinta valmistaa kuulijan siihen hetkeen kun kertosäe aukeaa kuin kesäinen sadekuuro. Mutta sadekuuro on vasta alku sillä kastuminen on vasta sen tajuamista, että omista haaveista ei tullutkaan mitään. Kurjempaa on olla hetkeä myöhemmin täysin surun ja epätoivon kastelema. Järkytys, asian kieltäminen ja murskaava toivottomuus seuraavat toisiaan. Onneksi vain teini-iässä ja lauluissa asiat ovat näin ehdottomia.
Koska tapana on ollut mainita käännösiskelmäversiot kappaleista jos sellainen löytyy niin ketään ei yllättänet että tästäkin on tehty peräti kaksi erilaisella sanoituksella olevaa versiota. Barbarelan Silmäs kaiken heijastaa ei ole minulle tuttu, enkä löytänyt sitä kuultavaksi, mutta useamman Abbabiisit suomeksi esittänyt Monica Aspeludin versio Ainut mulle oot on varsin pätevä coverointi. On aina riski lähteä sovituksellisesti hieman omille teilleen, mutta tässä tapauksessa se toimii vaikka tietenkään alkuperäisen kanssa ei katsella edes samaan horisonttiin.
Minulla oli joskus kirjaston vinyyleiltä nauhoitettu autokasetti, jossa toisella puolella oli Arrival albumi ja toisella puolella The Album. Ajoin treffeille ja laitoin jo valmiiksi kohdille soittimeen My Love, My Lifen. Kuvastaa hyvin kuinka vähän uskoin itseeni ja mahdollisuuksiini teini-ikäisenä. En miettinyt sekuntiakaan mikä biisi sopisi jos asiat olisivat menneet hyvin, mutta olin jo tehnyt soundtrackin epäonnistumiselleni.
Kun uskoo niin vähän itseensä niin mahdollisuudet ovat silloin lähellä nollaa, mutta sen opin vasta hieman myöhemmin. Odotukseni täyttyivät ja palasin autoon ja laitoin My Love, My Lifen soimaan ja itkin hetken verran pettymystäni. Kuunneltuani biisin päätin kääntää kasetin, mutta sieltä lähtikin soimaan toinen tilannetta alleviivaava sentimentaalinen biisi One Man, One Woman. (Joka myös olisi voinut taistella paikasta tällä listalla jos ei olisi tullut julkaistuksi viikkoa liian myöhään.) Satunnaissoitolla on joskus pirullista ironiantajua.
Kun ennen tämän kirjoittamista kävin Abban biisiehdokkaita kuunnellen läpi tuo edellämainittu muisto palasi mieleen ja olin taas hetken siinä autossa. Silloin tiesin että valinta osuu My Love, My Lifeen. Yli 20 vuotta myöhemmin tuo sama biisi tavoittaa jotakin minussa niin kuin silloinkin. Osaan edelleen pedata itselleni epäonnistumista, mutta onneksi paljon vähemmän kun tuolloin.
My Love, My Life on kappale, joka toimisi vaikka pelkkänä puhtaana Agnethan lauluraitana. Mutta kaikki siinä ympärillä yhdessä sen kanssa luovat sen täydellisen draaman kaaren mitä rakastan popmusiikissa. Minä välitän tästä biisistä ja vaikkei se rationaalisesti ajateltuna ole totta niin sekin välittää minusta. Olen iloinen, että tämä on osa oman elämäni soundtrackia.
(Annan blogissani arvosanat vain random playn arpomille kappaleille, en näille spesiaaliarvosteluille.)
Artisti: Queen Kappale: Syysunelma (1976) Albumi: Lady Love Mieleenjäävin lause: "Olen runo johon kirjoittaa, sun sydämesi lauseet saa."
Ennen kuin luultavasti mietitte miten voin laittaa Katri Helenan biisin Queenin, Beach Boysien, Simon & Garfunkelin ja monien muiden klassikoiden edelle, niin lukekaa selitykseni ja ehkä ymmärrätte miksi minulle tämä kappale on henkilökohtaisesti tärkeä.
Oli ensimmäinen päivä lokakuuta melkein seitsemäntoista vuotta sitten. Sattumoisin tuo sama päivämäärä löytyy vasemman käteni nimettömästä löytyvään sormukseen kaiverrettuna. Siis rautalangasta väännettynä, minä menin kihloihin tuona päivänä. Fiksuimmat arvannevatkin tässä kohden että Katri Helenan Syysunelman täytyy liittyä asiaan jotenkin. Jos ajattelit edellämainitusti niin bingo.
Tuo lokakuun ensimmäinen ei ollut kaunis eikä ruma päivä sään puolesta ottaen huomioon vuodenajan. Ei satanut, mutta sää oli tyypillisen harmaa ja pilvinen. Se oli päivä jolloin olin varsin hermostunut ja jälkikäteen tuntuu kuin olisin kulkenut sen päivän itseäni ulkopuolelta seuraten. Aistini eivät liene olleet terävimmillään, sillä minulla on harhamuisto, että tulevalla kihlatullani olisi ollut päässään purppura baskeri, mutta hän ei muista sellaista ikinä omistaneensa. Sormuksetkin sotkeentuivat kultasepällä väärin päin kokojensa puolesta, joten ennen kuin asia korjattiin jouduin pitämään sormessani sormusta jossa oli oma nimeni.
Kun olimme hankkineet sormukset ja menimme syömään, päänsisäinen jukeboksini alkoi soittaa toistolla Katri Helenan Syysunelmaa. En tiedä mistä lapsuuden takapenkkimuistoista se tuolloin kumpusi vaikka on tyypillistä, että pääni assosioi tilanteita musiikilla. Jälkikäteen ajateltuna päänsisäisellä dj:lläni oli kuitenkin hyvä maku ja tilannetajua sillä kappalehan sopi mielestäni tuohon päivään loistavasti.
Syysunelman sävelsi Veikko Samuli ja sanat teki Chrisse Johansson Katri Helenan vuoden 1976 Lady Love albumille. Saman vuoden Syksyn sävelessä ei sillä tullut voittoa vaan se jäi kakkoseksi Erkki Liikasen Jokkantiille. Syysunelma on minulle sen verran tärkeä, että kun aloin kerätä vinyylilevyjä niin ostin Lady Love albumin heti kun se tuli kohdille. On jotenkin sopivaa kuunnella 70-luvun popiskelmää ajankohtaan kuuluvasta formaatista. Sattumoisin albumin viides raita on nimeltään Hei jos mentäis naimisiin. Liekö siinä kappale, joka joku kaunis päivä alkaisi soimaan tilanteeseen sopivasti päässäni? Aika näyttää, muttei vielä kerro.
Syysunelma on tehty kuulostamaan syksyiseltä, mutta tavalla joka kuvastaa syksyn ja toimivan ihmissuhteen kauneutta. Pehmyt ja kuulas sovitus toimii erinomaisesti yhteen Katri Helenan äänen kanssa. Kauniit lauseiden loppuvibrat olisivat jotakin jonka pilaisin karaokessa taatusti. Kauneudestaan huolimatta kappale lopussa muistuttaa, että siitä mikä on suhteessa hyvää täytyy pitää huolta tai jäljelle jäävat vain maahan pudonneet kuihtuneet lehdet. Näin maltillisessa kappaleessa tuo lopun minidraama tehostuu hienosti.
Jos kaiken edelläkirjoittamani jälkeen et ymmärrä vieläkään miksi minulle tämä kappale on henkikökohtaisesti tärkeä niin en pystyne lamppua pääsi päällä saamaan syttymäänkään. Kyseessä on kaunis kappale, joka muistuttaa minua tärkeästä merkkipaalupäivästä elämässäni. Minä en valinnut tätä kappaletta vaan se valitsi minut sinä hetkenä kun se mitä täydellisemmin sopi soimaan elämäni soundtrackillä. Tähän syysunelmaan minut saa viedä uudestaan milloin tahansa.
(Annan blogissani arvosanat vain random playn arpomille kappaleille, en näille spesiaaliarvosteluille.)
Artisti: Queen Kappale: Somebody to Love (1976) Albumi: A Day at the Races Mieleenjäävin lause: "Can anybody find me somebody to love."
Oli päivänselvää että tälle listalle päätyy Queenin biisi, mutta positiivinen ongelma oli se että "alkupään" tuotannosta oli varaa mistä valita. Ehtihän yhtye julkaista kuusi albumia ennen kuin synnyin, joka on siis tämän listan ajallinen vedenjakaja. Bohemian Rapsodya ei voi ikinä jättää pois laskuista, We Will Rock You / We Are The Champions on yksi kovimmista tupla a-puoli singleistä, Killer Queen on hieno, Seven Seas of Rhye, Liar.. ..olisihan sitä päivän fiiliksestä riippuen mistä valita se yksi minkä säännöt sallivat.
Hyvä yhtye on parempi kuin osiensa summa, mutta Queen varmasti kasvoi korkoa enemmän kuin suurin osa muista. Vaikka yhtyeellä oli riitaisemmatkin vaiheensa niin aina kun yhtye veti yhtä köyttä niin tulokset olivat hyviä. Kaikilta neljästä jäsenestä löytyi laulunkirjoitustaitoa ja tämä tarkoitti myös, että toisen tekemiin biiseihin löytyi usein lisäideoita muilta.
Vaikutteiden ottaminen on normaalia ja vaikkei gospel olekaan se yleisin rockbändeille, niin sekin on saatu toimimaan joitakin kertoja. Gospel voi olla hyvin teatraalista sekä mahtipontista ja niinpä se tarkemmin ajatellen sopi hyvin Queenin tyylilliseen palettiin. Freddie Mercuryn säveltämä ja sanoittama Somebody to Love sai yhtyeeltä arvoisensa käsittelyn ja siinä on kaikki Queen klassikon ominaispiirteet.
Somebody to Loven hieno gospeltaustakuoro koostui vain yhtyeen kolmen jäsenen päällekkäisäänityksistä. Vain basisti John Deacon ei osallistunut taustalaulujen nauhoittamiseen vaikka myöhemmin live-esityksissä saattoikin laulaa mukana. Olen tietoisesti koettanut välttää näissä arvosteluissa sanomasta, että tällaista musiikkia ei tehdä enää mutta minkäs teet kun tottahan se on.
Somebody to Love kasvaa hienosti loppuun asti ja siinä on sellaista riemua joka tarttuu kuulijaan. Kappaleessa on paljon yksityiskohtia joihin tarttua ja joista pitää. Yksi virhe minkä olen nähnyt joidenkin tekevän tulkitessaan Somebody to Lovea on koettaa vetää koko ajan täysillä. Mutta kun kuuntelee Mercurya niin hän käyttää todella laajaa kirjoa erilaisia äänenvoimakkuuksia, äänensävyjä ja tuo esille monenlaisia tunnetiloja. Eikä keulakuvan tarvitse koko ajan olla se eniten kuuluvilla oleva sillä taustakuoro nousee välillä selvästi yli Mercuryn ja ratkaisu toimii.
George Michael esitti kappaleesta hienon version Freddie Mercuryn muistokonsertissa vuonna 1992. Olin tuolloin musiikin kuuntelemisen ilon löytämisen kynnyksellä ja tuo tulkinta jäi pysyvästi mieleeni. Rajaton on tehnyt kappaleesta ehkä hieman liikaakin alkuperäistä kunnioittavan version Lahden sinfoniaorkesterin kanssa.
Somebody to Love on niitä biisejä, jotka antavat "sen" tunteen minkä loppujelen lopuksi harvat biisit tekevät. Sitä kuunnellessa unohtaa hetkeksi muut asiat ja kasvaa hetkeksi yhtä suureksi kuin kappale itse. Vaikka pyrinkin välttämään tietoista asioista innostumista niin minäkään en voi vastustaa popmusiikin kutsuhuutoa silloin kun se on voimakkaimmillaan.
(Annan blogissani arvosanat vain random playn arpomille kappaleille, en näille spesiaaliarvosteluille.)
Artisti: Bee Gees Kappale: You Should Be Dancing (1976) Albumi: Saturday Night Fever OST Mieleenjäävin lause: "You should be dancing, yeah."
Bee Geesin ensimmäiseksi discohitiksi sanottu You Should Be Dancing julkaistiin alunperin vuoden 1976 Children of the World albumin debyyttisinglenä. Kyseessä oli myös ensimmäinen Bee Gees listaykkönen, jossa Barry Gibb käytti kuuluisaa falsettiaan. Toki hän oli löytänyt falsettinsa jo edeltäneen Main Course albumin raidoilla, kuten vaikkapa mainiolla Nights on Broadwaylla, mutta vasta You Should Be Dancing varsinaisesti aloitti Bee Geesin kauden discon kuninkaina. Mitä Children of the World albumiin tulee olen vuosien varrella yrittänyt hankkia sitä monta kertaa vain kuullakseni että painos on loppu. Vinyylinäkään sitä ei ole vastaan tullut mutta ehkäpä sekin vielä joskus levyhyllyyni tiensä löytää.
Ei ole aivan yksinkertaista laittaa You Should Be Dancingiä järjestykseen Bee Geesin discosinglejen joukossa. Toisaalta kaikki maagiset ainekset ovat läsnä, mutta ovatko ne olleet paikoillaan vieläkin paremmin? Omasta mielestäni ovat. Mutta ei heittäydytä vielä negatiivisiksi. Barryn falsetit ovat kohdillaan ja vaikka ehkä sanoituksen puolesta (vaikka toki esim. Chicin sanoituksiin verratuna tässä ollaan syvällisiä) toivoisi hitusen vähemmän toistoa niin tansittavaksihan nämä ovat tarkoitettu eikä analyyttiseen kuunteluun. Maurice Gibb bassottelee maukkaasti ja Bee Geesin kitaristina tuohon aikaan toiminut Alan Kendall saa soitettavakseen lyhyen, mutta kokonaisuuteen istuvan soolon.
Jos You Should Be Dancing olisi Bee Geesin ainoa discobiisi voisin ehkä pitää siitä vieläkin enemmän, mutta nyt vertailukohdat ovat liian kovat. Joskus se ensimmäinen demo on parasta mihin yhtye pystyy ja joskus taas ensimmäiset yritykset ovat vain protoja joista parannetaan. Toki YSBD:ssa on sopivaa hikistä hektisyyttä ja kliseinen tanssiin kehoittava sanoitus täyttää tehtävänsä. Varmasti tämä on aikansa teryleeni-Teroja ja -Teijoja tanssittanut ja notkuttaa tänäkin päivänä sisäistä pientä Travoltaani. Kuulunhan niihin ihmisiin, jotka mielikuvissaan tanssivat aina paljon paremmin kuin todellisuudessa.
Mutta tänään ei ole päivä jolloin jaksaisin olla erityisen negatiivinen, vaan olen ennemminkin onnellinen siitä, että tämäkin kappale on osa sitä hienoa aikakautta jolloin Bee Gees vaikutti muutaman vuoden ajan pysäyttämättömältä. Jälleen kerran voin pohtia sitä oliko Bee Gees kovemmassa iskussa 60- vai 70-luvulla, mutta se on sama kuin pohtisi kesähelteellä kahden lempijäätelömakunsa väliltä. Valitsit sitten kumman tahansa niin lopputulos on taattu ja jokainen lipaisu on taattua laatua. You Should Be Dancing ei ehkä ole minun minttu tai mangomeloni, mutta se voi olla vaikka se suklaajäätelöpallo joka käy aina silloin tällöin vaihtelusta.
Artisti: Johnny Cash Kappale: One Piece at a Time (1976) Albumi: The Essential Johnny Cash Mieleenjäävin lause: "I'd get it one piece at a time and it wouldn't cost me a dime."
Johnny Cash laulamassa Cadillaceista, sisukkuudesta ja hienoisesta kapinasta rikkaita vastaan. Noista aineksista oli koottu Johnny Cashin viimeinen Countrysinglelistan ykkönen vuodelta 1976. Nämä ainekset luonnollisesti sopivat Cashin suuhun ja tuskinpa hänen uskolliset faninsakaan One Piece at a Timea hylkivät. Humoristinen kappale muistuttaa hieman A Boy Named Sueta sisältäen puhutun säkeistön lopussa.
Kappaleen tarina kertoo General Motorsin tehtaalle töihin päätyvästä nuorukaisesta joka haaveilee omasta Cadillacista mutta tietää ettei liukuhihnatyöntekijän palkoilla sellaista tule ikinä saamaan. Niinpä hän päättäväisesti alkaa työkaverinsa avustuksella salakuljettamaan valtavassa eväslaatikossaan auton osia yksi kerrallaan. Lopulta 25 vuoden kuluttua työn sankarilla on tarvittavat osat oman Cadillacin kokoamiseen. Kokoamisesta tulee haastavaa sillä ensimmäiset osat ovat vuodelta 1949 ja viimeiset vuodelta 1973. Spedemäisellä nerokkuudella lopputuloksesta syntyy kuitenkin toimiva kulkupeli joskin erittäin oudon näköinen sellainen.
One Piece at a Timen markkinoimiseksi Cashin levy-yhtiön päätti rakennuttaa laulun sanoituksen mukaisen sekasikiöcadillacin (kuvassa) vieläpä vuosikertaidenttisistä osista. Jos pidät laulun sanoitusta epäuskottavana niin ainakin kiinalaisella moottoripyörätehtaalla työntekijä pihisti osa kerrallaan moottoripyörän ja aikaa siinä meni "vain" viisi vuotta. Sitä inspiroituiko työn sankari Cashin biisistä en tiedä mutta mikäpä idea olisi uniikki seitsemän miljardin ihmisen joukossa?
Jos One Piece at a Timen sanoituksen teemat ovat perinteistä Cashia niin sitä se on myös musiikillisesti. Tyypillinen nakuttava kitara ja varsin riisuttu instrumentaatio joka antaa paljon tilaa Cashin äänelle ovat artistia tyypillisimmillään. Jos pidät klassisesta Cashista niin pidät tästäkin. Kuten A Boy Named Suessakin suurin viehätys syntyy kappaleen tarinasta ja Cashin leppoisasta ulosannista. Soitanta on vain tuomassa pientä lisätekstuuria ja tämäntyylisen kappaleen pystyisi hyvin esittämään pelkästään mies ja kitara tyylisesti.
Minulle One Piece at a Time on toimivaa Cashia jos ei nyt aivan parhaimillaan niin kuitenkin näppärän sanoituksen vuoksi keskivertoa mieleenjäävempänä. Cash on itselleni parhaimmillaan tunteiden tulkkina vaikka hänen karismansa kantaa hyvin kevyemmät huumoribiisitkin. Kappaleen tarina on opetus siitä että kannattaa varoa kun puskee läpi harmaan kiven sillä toisella puolella voi olla loppujen lopuksi mitä tahansa.
Artisti: Showaddywaddy Kappale: Under the Moon of Love (1976) Albumi: 100 Hits of the 70's Mieleenjäävin lause: "Lets go a little walk under the moon of love."
Ärsyttävimmät bändin nimet listallani Leicesteristä Englannista ponnistava retrorockpumppu Showaddywaddy saa korkean sijoituksen. Yhtye kasattiin vuonna 1973 liittämällä yhteen kaksi bändiä joten tuloksena oli harvinainen yhdistelmä joka koostui kahdesta laulajasta, kitaristista, basistista ja rumpalista. Showaddywaddyn jäsenet pukeutuivat teddyboy -tyyliin ja suurin osa heidän hiteistään oli covereita 50- ja 60-lukujen rock- ja popklassikoista. Vuosien 1973 ja 1982 välillä yhtyeellä oli kunnioitettavat 22 listahittiä kotimaassaan. Näihin kuului myös heidän ainoa sinkkuykkösensä Under the Moon of Love joka valloitti listan loppuvuonna 1976. Ajan hengen mukaan käännösversion meillä esitti Kisu (se Jernström, ei tämä uudempi tuttavuus) nimellä Meidän on täysikuu. Showaddywaddy kiertää yhä peräti kahden alkuperäisjäsenen voimin.
Under the Moon of Love oli alunperin Curtis Leen pikkuhitti vuodelta 1961 jonka tuotti Phil Spector. Kappale ei kuitenkaan jäänyt unholaan sillä sen ehti ennen Showaddywaddya coveroida myös Mud vuotta aiemmin pienellä listamenestyksellä. Showaddywaddyn kolmen viikon listäykkösasema on kunnioitettava saavutus mutta täytyy silti todeta että ajoituksen on täytynyt olla täydellinen. Klassisen rockin uusi tuleminen oli voimissaan ja näitä uusretroja tulkintoja pystyi kuuntelemaan niin ensimmäinen kuin myöhemmätkin rocksukupolvet. Mutta mitään vaaraa tai särmikkyyttä on turha odottaa. Under the Moon of Love on täyttä purkkaa joka ei ainakaan omassa suussani maistu pitkään. Eniten rokkia löytyy laulajan hetkittäin särmäytyvästä äänestä ja ovathan nuo 50-luku tyyliset miehiset "Aha-ha" huokailut aina toimivia.
Omaan makuuni Under the Moon of Love on aivan liian iskelmällinen (ne torvet..) ja voisin kuvitella kappaleen soivan kotimaisilla tanssilavoilla kalapuikkoviiksisen humppabändin versioimana. Tätä kaavaa käyttäen on tehty parempiakin poprokkeja. Komeahkon rumpuintron jälkeen kertosäe tuhlataan heti eikä tunnelma enää nouse. Under the Moon of Love ei ole omaan makuuni sillä se nojaa enemmän perinteeseen kuin luovaan popkirjoitustaitoon. Kokonaisuus toimii paremmin niin että kahdeksanhenkisen Showaddywaddyn näkee veivaavan biisiä energisesti mutta sellaisella perusteella en täällä arvosanaa anna. Ei tämä tuhkaa ole mutta kaukana timantista. (Grafiittia sitten?) Arvosana: 4,0/10
Artisti: Boney M Kappale: Daddy Cool (1976) Albumi: Gold Mieleenjäävin lause: "She's crazy like a fool."
Boney M Gold oli yksi ensimmäisistä ostamistani albumeista. Ei aivan ensimmäisiä mutta varmasti se koristi levypinoani pöydällä siinä vaiheessa kun albumeita oli vain kymmenkunta. 20 vuotta myöhemmin olen miettinyt mikä olisi paras ratkaisu laittaa edelleen varsin pieni cd-levykokoelmani (400+ albumia) siistiimpään ja yhtenäisempään järjestykseen. Nykyiset kolme cd-tornia ovat tulleet täyteen ja olohuoneen pöydällä oleva mahtumattomien levyjen pino kasvaa uhkaavasti. Toisin kuin tietokonepeleissä ja ohjelmissa en ole vielä siirtynyt digitaaliseen ostamiseen musiikissa vaikka ainakin osa haluamastani musiikista on tätä nykyä ostettavissa vain digitaalisesti. Gravitonasin musiikin löytyminen vain verkosta on suurin täky. Ehkä osittainen siirtyminen tapahtuu siinä vaiheessa kun musiikin digimyynnin hintataso muuttuu kohtuullisemmaksi. Nykyisellään saan pienen odottamisen jälkeen fyysisen albumin huomattavasti halvemmalla kuin jäykästi hinnoiteluista verkkomusiikkikaupoista.
Isi viilee eli Daddy Cool on yksi saksalaisen Boney M bändin ykköshittejä. En muista koska olen kuullut kappaleen ensi kertaa sillä vanhempani eivät juuri kuunnelleet ulkomaista musiikkia ja kaappaleen käännösiskelmä ei (onneksi) ole erityisen tunnettu. Mutta oletettavasti viimeistään 90-luvun alun toinen tuleminen toi kappaleen korviini. Toisin kuin voisi luulla Daddy Cool ei lähtenyt heti lentoon vaan vasta näyttävä tv-esiintyminen sai ostavan yleisön eritoten Saksassa innostumaan yhtyeestä. Yhtyeen näyttävät playbackesiintymiset olivatkin varmasti yksi suosion takeista Frank Farianin tarttuvia sävellyksiä unohtamatta.
Frank Farianin tumma ääni starttaa tämänkin hitin vaikka suuren yleisön silmissä leukojaan aukoi tanssija Bobby Farrell. Kappaleen persoonallinen naksutus syntyi kynästä jota koputeltiin hampaita vasten. Nerokasta toimintaa aikana jolloin digitaalisista levytysstudioista autotuneineen ei kirjoitettu edes tieteiskirjallisuudessa. Daddy Cool edustaa juuri sitä eurooppalaista discoa jonka mukana Boney M:n tähti nousi ja laski. Samaa teemaa varioimalla yhtye pärjäsikin hyvin 70-luvun loppuun. Hyvä prototyyppihitti on tärkeä ja juuri sellainen Daddy Cool oli.
Harmittomien ja hauskojen poprallien ystävänä pidän toki myös Daddy Coolista. Musiikillisesta sydämestäni löytyy kunniapaikka 70-luvun discolle jossa Boney M, Baccara, Bee Gees ja monet muut aikalaiset soivat tauotta. Sanoituksesta ei varmasti saisi tehtyä syvääluotaavaa tekstianalyysiä mutta sen ei olekaan tarkoitus kuin olla yksi tanssittava instrumentti jonka kanssa on hyvä laulaa mukana. Kipinöitä ajatusten kokkoon kannattaa etsiä toisista kappaleista mutta jos tavoitteena on vanhaa Koe-eläinpuistojingleä lainatakseni "mahtava meno, tiukka etukeno" niin tässä on siihen hyvä vaihtoehto.
Artisti: Barry White Kappale: You See The Trouble With Me (1976) Albumi: The Ultimate Collection Mieleenjäävin lause: "I'm like a blind man lost his way."
Toisen tekemät hienot musiikkiblogit olivat sytyke miksi itse aloin aikoinaan tekemään omaani. Sain paljon irti muiden hienoista teksteistä, tutustuin uusiin tuttavuuksiin ja luin myös mielelläni toisia näkökantoja vanhoista tutuista. Jopa sellaiset musiikkiblogit jotka käsittelevät minulle vierampaa musiikkia voivat olla hyvin mielenkiintoisia sillä koskaan ei tiedä jos niistä ei yleensä houkuttelevista genreistä pääsisi poimimaan yksittäisiä musiikillisia herkkupaloja.
Toinen syy oli se että huomasin liian usein kuuntelevani yksiä ja samoja suosikkilevyjäni, vaikka sadoissa muissa albumeissa olisi varmasti tarkemman kuuntelun jälkeen ollut paljon kuuntelemisen arvoista. Nyt ainakin kerran viikossa on mahdollisuus että joku vähälle kuuntelulle jäänyt kappale saa uuden mahdollisuuden. Samalla musiikkitietämykseni kasvaa kun joudun enemmän kuin usein tekemään pientä Wikipedia tai Discogs -selailua saadakseni selville faktoja. Jos haluaisin suurempia lukijamääriä en toteuttaisi blogiani nykyisessä muodossa, mutta olen tyytyväinen siihen että minulla on pieni mutta sisällöstä pitävä lukijakunta. Levyt eivät lopu eikä ainakaan toistaiseksi motivaatio blogin jatkamamiseen.
You See The Trouble With Me tuli minulle alunperin tutuksi Pure Disco 2 -kokoelmalta jotka olivat 90-luvun alkupuolella minulle hyvä tapa tutustua pitämääni 70-luvun discomusiikkiin. Pidin kappaleesta mutta en vielä huomioinut Barry Whitea artistina mitenkään erityisesti. Vasta kun Barry Whiten musiikkia alettiin käyttää Ally McBeal -sarjassa jossa itse artistikin myöhemmin pääsi vierailemaan aloin pitää hänestä laajemmin.
You See The Trouble With Me oli hitti vuonna 1976 ja sen kynäilivät yhdessä Barry White itse ja Ray Parker Jr. Black Legendin coveri pääsi vuonna 2000 jopa UK listaykköseksi kun taas alkuperäinen joutui tyytymään ilmestysmisvuonnaan kakkossijaan. Vaikka kappale taidetaan virallisesti luokitella souliksi pidän sitä itse discona sillä onhan siinä discolle tunnusomainen rytmi ja tanssittavuus.
Barry White osaa vuodattaa tulkinnassaan sydänverensä omintakeisella tavallaan. Hänen äänensä ei ehkä ole kaikkein monipuolisin työkalu mutta vahvimmalla mukavuusalueellaan yksi parhaista. Nykykorvin kuultuna You See The Trouble With Me kuulostaa siltä kuin mies yrittäisi syyllistää naisen palaamaan yhteen. Miehen kurjuus johtuu vain ja ainostaan tuosta yhdestä naisesta joka voisi olla hänelle kaiken onnen avain mutta ilman häntä ruoka ei maistu hyvältä ja vitsi eivät naurata.
Voi olla että kappale ei kolise niille joille tällainen discoilu ei ole omin juttu mutta en voi olla ihastelematta eritoten orkestraatiota jossa on kaikki ne elementit joissa discossa pidän. En siis yritä väittää että You See The Trouble With Me olisi universaali klassikko josta kaikkien täytyisi pitää vaan kerron että siinä on paljon juuri itselleni mieluisia elementtejä. Mielestäni Barry White on parempi hieman siipeensä saaneensa suurena rakastajana kuin varma voitostaan olevava joskin hiukan imelänä casanovana jonka kuiskimat lemmenlorut eivät mene kuuroille korville.
Artisti: David Soul Kappale: Don't Give Up On Us (1976) Albumi: 20th Century Hits For a New Millennium 1975-1979 Mieleenjäävin lause: "I nearly lost my head last night, you've got a right to stop believing."
Kun innostuin musiikin kuuntelusta olin 15-vuotias ja siinä vaiheessa pidin enemmän menevistä biiseistä enkä niinkään hempeilevistä slovareista. Teinivuosien jälkeen musiikkimaun laajetessa myös pidettyjen tyylien kirjo kasvoi enkä nykyään menisi sanomaan mitään biisiä hyvä tai huonoksi pelkästään sen menevyyden tai tunteikkuuden perusteella. On ollut hyväksi myös päästä eroon tietynlaisista stereotypioista ja käsityksistä siitä mistä saisi pitää ja mistä ei. Musiikki on makuasia ja jokaisen kannattaisi tykätä esteettömästi siitä mikä itseä luonnostaan miellyttää ja antaa toisten tehdä samoin.
Laulavat näyttelijät ja näyttelevät laulajat eivät yleensä nauti samanlaista arvostusta kuin pelkästään yhteen uraan erikoistuvat. Nykyään englantilaistunut amerikkalaisnäyttelijä-laulaja David Soul tunnetaan parhaiten hänen roolistaan Hutchina Starsky and Hutch tv-sarjassa. Hän aloitti musiikin parissa 60-luvulla mutta näyttelijän työ imaisi hänet vahvemmin mukaansa. Palatessan musiikin pariin 70-luvun puolessa välissä hän onnistui saamaan Don't Give Up On Us balladin listaykköseksi Atlantin molemmin puolin. Hänen listamenestyksensä jäi Amerikassa tähän mutta Englannissa hän levytti kourallisen hittisinglejä.
Don't Give Up On Us on "yritetään yhdessä vielä" -tyylinen balladi eikä ollenkaan hassumpi sellainen. David Soul onnistuu välttämään imelältä kuulostamisen karikon ehkä osittain siksi ettei hän ole kaikkein sävykkäin tulkitsija. Sanoitus antaa toivoa mutta ei lupaa mitään varmaksi. Soulin vilpittömyys ja aitous sovintosanoituksen tulkinnassa on tässä tapauksessa suuri vahvuus sillä Don't Give Up On Us ei sisällä mitään suurta koukkua. Toisaalta ehkä juuri sovintoballadin ei kuulukaan olla tunteiden vuoristorataa ja elämää suurempia loppunostatuksia. Don't Give Up On Us on sympaattinen tapaus josta haluaisi pitää enemmän mutta toisaalta se ettei pysty pitämään ei myöskään aiheuta harmitusta.
Artisti: Thelma Houston Kappale: Don't Leave Me This Way (1976) Albumi: Pure Disco Mieleenjäävin lause:"Satisfy the need in me."
Discomusiikki ei ikinä kuollut vaikka se julistettiinkin kuolleeksi 80-luvun alussa. Disco muutti vain hieman muotoaan ja sitä kutsuttiin jollakin uudemmalla alagenrenimellä. Päivän sattuman sanelema on yksi 70-luvun tunnetuimmista discohiteistä ja samalla esittäjälleen Thelma Houstonille se ainoa huomattava hitti ja tähän päivään asti kestäneen uran elossapitäjä. Yhden hitin ihmeeksi jääminen ei ole häpeä sillä suurin osa ei ikinä saa sitä ainoatakaan.
Thelma Houston ei ollut ensimmäinen Don't Leave Me This Way:n levyttänyt artisti, mutta hänen versionsa on ylivoimaisesti tunnetuin. 70-luvulla oli yleistä tehdä discotettuja versioita vanhemmistä ja vähän uudemmistakin kappaleista Don't Leave This Way:n saamaa discokäsittelyä voidaan menestyksen puolesta pitää yhtenä onnistuneimmista. Kappaleen levytti alun perin vain vuotta aiemmin eli 1975 Harold Melwin & The Blue Notes. Jotkut saattavat myös muistaa Communardsin version 80-luvulta.
Don't Leave Me This Way sisältää lähes kaikki tyypilliset 70-luvun puolivälin discohitin ainekset. Kappaleen alku on hyvin samankaltainen Baccaran Yes Sir, I Can Boogien alun kanssa. Tässä vaiheessa discomusiikki oli vielä elinvoimaista eikä ylituotanto ollut vielä vienyt eloa ja lämpöä kappaleista kuten 80-luvun lähestyessä alkoi käymään. Kuten monissa suurissa hitissä kappaleessa voisi sanoa olevan useampi kertosäe tai ainakin kertosäekelpoinen osa. Biisin tasainen täsmädiscopoljento saa hieman vaihtelua lyhestä laukkaavasta kohdasta joka nostattaa kappaleen kohti kertosäettä. Klassikkohan tämä on ja vaikka ei aivan henkilökohtaiseen disco top 10 listalleni pääsekään niin kuitenkin aivan sen tuntumaan. Tarttuvuus, hyvä meininki, (yli)ladattu tunnetaso ja keinuvat discorytmit, niistä on suuret discohitit tehty.
.jpg)
