Satunnainen poikkeama V: Vuosikatsaus 2018

Ei ole ollut ikinä vuotta jolloin olisin ollut enemmän epäsynkassa vuoden hittimusiikin kanssa kuin tänä vuonna. Taitaa olla ikään liittyvä asia, että kasvavassa määrin ne uudet musiikkilöydöt tehdään sieltä vuosikymmenten kuin viikkojen tai kuukausien takaa. Jos viime vuonna ennen vuosiartikkelin kirjoittamista pää veti tyhjää niin tänä vuonna tuntui että siellä olisi musta aukko. Nyt edes kirjanmerkkini tai Spotifyn soittolistani eivät tulleet avuksi sillä en ollut lisännyt niihin kuin yhden tänä vuonna julkaistun biisin. Noh, ainakin tuo yksi ainoa biisi tulee olemaan syy mainita se tässä.

Vuoden ainoa linkkilistalle päässyt biisi oli Kim Wilden Kandy Krush. Tämä olisi etukäteen ollut yllättävää sillä tämä 80-luvun tähtiartisti ei omaan makuuni ole julkaissut mitään mielenkiintoista sitten vuoden 2003. Kim Wilde joka sattuu olemaan samaa vuosikertaa äitini kanssa julkaisi tänä vuonna uutta musiikkia albumillaan Here Come the Aliens, joka sai jopa pienoista nostetta aikaan tuoden Wildelle listasijoituksiakin pitkästä aikaa.

Toisena singlenä albumilta maaliskuussa julkaistu Kandy Krush on kelpo poprokkia, jonka koukut eivät ehkä omaperäisyydellä juhli mutta ovat varmoja ja toimiviksi testattuja. En usko, että kappale vei minulta jalkoja alta, mutta ymmärrän kyllä miksi olen kirjanmerkinnyt sen talteen. Tämänkaltaisilla biiseillä on aina potentiaalia kasvaa hieman korkoa ja tänä vuonna kun mielenkiintoisesta uudesta musiikista ei ollut tunkua niin tämäkin riitti nousemaan esiin.

Vuoden ainoa kirjanmerkitty biisi: Kim Wilde - Kandy Krush

Vuoden albumista ei käyty veristä kamppailua sillä tänä vuonna julkaistuista albumeista en ole montakaan tullut kuunnelleeksi. Jack White toi vuoteen hieman musiikillista valoa Boarding House Reach albumillaan, jolla oli tavallista enemmän elektronisia sävyjä. Albumin parhaat biisit ovat silti sitä perinteisempää Whitea hektisine rockriffeineen ja artistille tyypillisine semivinksahtaneine lyriikoineen. Jos moni kompastui tänä vuonna pyrkiessään elektronisempaan ilmaisuun niin Whiten tyylitaju ei pettänyt vaan noita elementtejä on käytetty mausteena eikä pääraaka-aineina. White ansaitsee erinomaisella Over and Over and Over biisillään myös vuoden parhaimman rockbiisin tekijälle kuuluvan kunnian. Biisin ainoa heikkous on se, että White on ehkä tehnyt tämän aiemmin vielä hitusen paremminkin.

Vuoden albumi: Jack White - Boarding House Reach
Vuoden rockbiisi: Jack White - Over and Over and Over

Ikävä kyllä se kotimainen biisi, jonka kuuluminen radiosta minua eniten miellytti vuonna 2018 ehdittiin julkaista jo 2017 vuoden puolella, joten Vestan Ota Varovasti ei saa sille kuuluvaa kunniaa olla vuoden paras kotimainen kappale. Kirjoittaessani tätä lausettakaan en tiedä mikä vuoden kotimainen biisi voisi olla sillä pääni lyö aiheen edessä täysin tyhjää. Joten mietintämyssy päähän ja palataan seuraavassa lauseessa asiaan...

...kun lopultakin Youtuben related lista palautti mieleeni voittajan. Amorphis on yhtye joka on ollut enemmänkin kavereideni kuin itseni suosikki, mutta olen sujuvasti kuunnellut sitä "passiivisesti". Tänä vuonna Amorphiksen Queen of Time albumi herätti positiivisia reaktioita seuraamillani Youtubekanavilla ja tulin kuin huomaamattani sisäistäneeksi albumilta singlenä lohkaistun The Bee kappaleen tubettajien reaktioiden lomassa. Toisten reaktiovideoidenkin kautta voi näköjään löytää musiikkia. Queen of Timea kannattavat monipuoliset vokaalit, jotka vaihtelevat puhtaan ja raskaamman laulutulkinnan välillä sekä elektroniset elementit, jotka rikastuttavat soundimaailmaa oikealla tavalla. Bonusta myöskin Tuonela -sanan käytöstä tavalla joka erottuu englanninkielisen sanoituksen joukosta mukavasti.

Vuoden kotimainen kappale: Amorphis - The Bee

Ruotsalaiset osaavat tehdä poppia omalla tavallaan jopa satanismilla flirttailevasta hard rockista kuten Ghost on todistanut tänäkin vuonna Prequelle albumillaan. Vuosi 2018 oli minulle se milloin parin aiemman vuoden Ghost hype tavoitti lopulta minutkin ja aloin löytää ne hienot jutut yhtyeen tuotannosta. Aiemmin Abbaakin coveroinut yhtye tarttui tänä vuonna Prequelle albumin bonusraidalla lapsuudestani vahvasti mieleen jääneeseen Pet Shop Boysin It's a Siniin. Teemallisesti kappale sopii Ghostin tyyliin hyvin, joten kyseessä on minulle ehdottomasti vuoden paras coverveto. Pyörää ei taaskaan keksitä uudestaan vaan kappale tulkitaan uskollisesti yhtyeen oman tyylillisen linssin läpi katsottuna. Enkä tässä tapauksessa sitä missään muussa muodossa olisi halunnutkaan.

Vuoden paras cover: Ghost - It's a Sin

Toivoa sopii, että vuosi 2019 uisi musiikillisesti liiveihini tiukemmin kuin 2018 teki. Vuoden päästä nähdään mitä tulee jäämään korviini. Parempaa musiikillista uutta vuotta kaikille!

Joulusoitteluspesiaali 2018

Tällä kertaa ei paineta nextiä satunnaissoiton kanssa. Sen sijaan pienenä joululahjana tein soittovideon, jossa tulkitsen paria jouluklassikkoa vaihtelevalla menestyksellä. Rauhallista joulunaikaa ja onnellista uutta vuotta kaikille blogini lukijoille!

Jesse Green - Nice and Slow

Artisti: Jesse Green
Kappale: Nice and Slow (1976)
Albumi: Original Disco Classics of the 70s
Mieleenjäävin lause: "I feel so good, like a lover should."

Discomusiikki on ollut yksi suosikkigenreistäni siitä lähtien kun innostuin musiikkia kuuntelemaan. Kuten kaikille muotigenreille käy, myös disco kärsi oman ylitarjonnan aiheuttaman laadunputoamisensa 70-luvun lopulla.

Sen verran olen eri discobiisejä vuosien varrella kuunnellut, että myönnän genrestä löytyvän myös hengettömiä muodin mukana tehtyjä disconäköisbiisejä sekä myös tarpeettomia discocovereita. Mutta discoklassikot ovat täyttä rautaa siinä missä minkä muunkin genren helmet. Ja jottei syyllistyttäisi yleiseen mustavalkoisuusajatteluun niin osaan sujuvasti kuunnella välipalana myös sitä suurta massaa keskinkertaisia discobiisejä.

Jamaikalainen Jesse Green oli reggaeyhtyee Pioneersin jäsen sekä rumpalina Jimmy Cliffin bändissä 70-luvulla ennen soolouralle siirtymistä. En tiedä suunnitteliko reggaemusiikkiin aiemmin erikoistunut Green discolaulajaksi ryhtymistä, mutta kun hänen discomiksatusta Nice and Slow kappaleestaan tuli jonkinmoinen hitti niin vähemmästäkinhän sitä saa artistina leiman. Eikä häntä itseään selvästi arveluttanut julkaista pari discosingleä (Flip ja Come With Me) Nice And Slown jatkoksi, joista myös tuli pieniä hittejä maailmanlaajuisesti.

Nice and Slow on sitä 70-luvun puolivälin jälkeen tullutta vielä hieman orgaanisemman kuuloista discoa, joka keinuttaa mukavasti joskaan ei erityisen omaperäisesti. Jesse Green onnistuu kantamaan kappaletta energisyydellään välttäen liiallisen imelyyden, mutta ehkäpä kappale olisi voinut olla vielä parempi duettona. Ehkä myös jonkinlaista rytminvaihtelua tai nokkelampia käänteitä olisi kaivattu. Mutta tanssittavaksihan tämä uudelleenmiksaus on tarkoitettu ja siinä mielessä jatkuva discotahdin ylläpito ajaa tarkoituksensa. Tokihan kappaleessa on jonkinmoinen nostatuskin ja Greenin ulvonta on myös komeankuulasta.

Kuten edellämainitusta henkisestä köydenvedosta voi päätellä on omalla kohdallani kyse keskinkertaisesta ja pikkumukavasti discobiisistä. Nice and Slown tyyppistä discoa tehtiin noina vuosina paremminkin, muttei kyseessä ole silti heikko suoritus. Jos disco on sinulle kirosana niin tämä tuskin muuttaa mielipidettäsi asian suhteen. Soulahtavat vaikutteet voivat olla joidenkin sielukkaammaan musiikin ystävien makuun. Minulle Nice and Slow on sujuvasti kuunneltava pikkukiva välipala disconnälkään.       

Arvosana: 6,0/10

Top 40 1977-1954 sija 1: Carpenters - Goodbye to Love

Artisti: Carpenters
Kappale: Goodbye to Love (1972)
Albumi: A Song For You
Mieleenjäävin lause: "From this day love is forgotten, I'll go on as best I can."

Ykkösijan haltija oli selvä siitä hetkestä kun päätin tämän listan tehdä. Jos ottaisin 2017-1977 listan top10:n ja tästä listalta samat sijat, niin siitä saisi hyvän peruskäsityksen musiikkimakuni ytimestä. Onneksi minun ei tarvitse päättää kumman listan ykkönen on parempi. The Day Before You Came ja Goodbye to Love saavat puolestani olla sopuisasti suosikkejani. Goodbye to Love on pioneerikappale mitä voimaballadeihin tulee. Sen lisäksi, että kyseessä on yksi mieliballadeistani se sisältää myös yhden omasta mielestäni parhaista kitarasooloista koskaan.

Sisarusduo Carpentersin Richard Carpenter sai ideat moniin hitteihinsä mielenkiintoisilla tavoilla. Goodbye to Loven tapauksessa kipinä löytyi samalla tavalla kuin erääseen toiseenkin hittiin, eli iltamyöhään televisiota katsomalla (Richard kärsi uniongelmista.). Vuoden 1940 musikaalikomediassa Rhythm on the River puhutaan kuvitteellisesta biisistä nimeltään Goodbye to Love, jota ei elokuvassa kuitenkaan koskaan kuulla. Richardin mielikuvitus alkoi jyllätä ja kappaleen kertosäe muotoutui hänen mieleensä heti. Koko kappaleen sävellys syntyi helposti, mutta kertosäettä pidemmälle hän ei sanoituksessa päässyt jolloin kuvaan astui monia hittejä uransa aikana sanoittanut John Bettis.

Richard Carpenter sai kappaletta nauhoittaessaan ajatuksen että Goodbye to Love tarvitsee fuzz säröefektiä käyttävän kitarasoolon. Idea sähkökitarasoolosta balladissa voi tuntua nyt aivan tavalliselta, mutta vuonna 1972 ajatus oli vallankumouksellinen. Soittaja tehtävään löytyi kun Richard muisti Carpentersia aiemmin lämmitelleen yhtyeen soolokitaristin Tony Peluson. Ensimmäisillä otoilla Peluso koetti soittaa pehmeästi ja hillitysti, mutta Richard neuvoi häntä revittelemään alun jälkeen ja soittamaan sen jälkeen täydellä tunteella.

Vaikka Carpenters varmasti edustikin oman aikansa turvallisimmasta päästä olevaa popyhtyettä niin kitarasoolon herättämä vahva reaktio on silti näin jälkikäteenkin yllättävä. Yhtye sai vihapostia, joissa fanit syyttivät yhtyettä hard rockin kelkkaan hyppäämisestä ja jotkut aiemmin Carpentersia voimasoittaneet radiokanavat hyllyttivät kappaleen liian rajuna. Tästä huolimatta Goodbye To Lovea muistellaan nykyään lämpimämmin historian valossa onhan se yksi ensimmäisistä ellei jopa ensimmäinen voimaballadi.

Goodbye to Love olisi kelpo biisi ilman kitarasooloakin sillä onhan siinä Karen Carpenterin silkkiset vokaalit yhdistetynä sisarusten lauluharmonioihin. Mutta Peluson kitarasoolo nostaa kappaleen tunneskaalalla siihen kuuluisaan yhteentoista. Ilman kitarasooloa kokonaisuus jäisi suruisan apeaksi menneen rakkauden haikailuksi, mutta sen kanssa koetaan kliimaksi. Kun olet surullinen jostakin ja suru saavuttaa huippunsa kyyneleiden kera niin se tunne on puhdistava. Voi tulla jopa tunne, että tässä on lopultakin se käännekohta josta kaikki alkaa hiljalleen mennä kohti parempaa. Niinpä pelkän surumielisyyden lisäksi kappale antaa kuulijalleen toivoa paremmasta.

Rakastan tapaa jolla Goodbye to Love kasvaa loppua kohden kuin lumivyöry keväisillä vuorilla. Vaikka kappale on yksi eniten kuuntelemiani ikinä niin tämänkin kirjoittaminen meinaa pysähtyä joka kerta loppuhuipennuksen kohdalla, kun minun on vain alettava joraamaan sen tahdissa. Kun kuolen niin arkkuni voisi laskea maihin Goodbye to Loven loppuneljänneksen soidessa ja ainoa riski olisi se, että minun vielä arkussakin olisi pakko tehdä parit tanssiliikkeet.

Olen pari vuotta sähköbasson lisäksi treenaillut hieman sähkökitaraa, mutta Goodbye to Loven soolo on varmasti viimeisiä joita uskaltaisin lähteä tapailemaan. Toiset meistä haluavat oppia lempisoolonsa heti ja toiset meistä kunnioittavat niitä niin paljon etteivät halua kajota niihin ennen kuin osaavat soittaa ne edes joten kuten kunnialla.

Pitäisikö tästä sanoa jotakin kritiikkiäkin? Noh.. ..voisihan tuo loppuhuipennus olla vieläkin pidempi, mutta toisaalta koska kappaleen uudelleenkuunteluun ei väsy niin sekin on tyhjää kuminaa täydellisen poptaideteoksen edessä. Vain harva kappale resonoi sieluni kanssa niin samalla taajudella kuin Goodbye to Love ja tunnen suurta iloa ja kiitollisuutta siitä, että se on luotu. Rakkaudelle voi sanoa näkemiin muttei hyvästi.

Pidän musiikista kirjoittamisesta ja siksihän minulla on ollut musiikkiblogikin nyt jo kahdeksatta vuotta. Kun tuli vuoro arvostella Goodbye to Love blogissani annoin sille 9,5/10 -arvosanan. Sen ylemmäs mikään biisi eikä pääsekään, sillä en halua ikinä törmätä täyden kympin biisiin vaan haluan jatkaa sen tuloksetonta etsintää loppuelämäni ja nauttia kaikista niistä kappaleista jotka päätyvät kiitettävään arvosanaan.

On ehkä kaksi tai kolme biisiä jotka ovat suunnilleen samalla tasolla omissa kirjoissani Goodbye to Loven kanssa ja kaikkia niitä yhdistää se että väräjävät sieluni melankolisen osan kanssa samalla taajuudella. Niistä on tullut osa minua. Elämä on minulle parhaimillaan samanlaista kuin tämän biisin loppuhuipennus. Enkä sen ylemmäs halua päästäkään.

(Annan blogissani arvosanat vain random playn arpomille kappaleille, en näille spesiaaliarvosteluille.)