Blondie - (I'm Always Touched By Your) Presence, Dear

Artisti: Blondie
Kappale: (I'm Always Touched By Your) Presence, Dear (1978)
Albumi: Atomic - The Best of Blondie
Mieleenjäävin lause: "Stay awake at night and count your R.E.M.'s."

Minulle nykyinen maailmantilanne ei ole tuonut lisää omaa aikaa mikä on introversioni korkeasta asteesta huolimatta helpostus. Mitä nyt töitä joutuu tekemään paljon enemmän etänä, mutta toisaalta en pidä matkustamisesta joten siltä osin asia on parannus.

Yksi vaikutus mikä ihmismalwarella, kuten eräs tubettaja virusta kuvaa, koska sen oikean nimen sanominen veisi Youtubessa mainostulot on se, että jokainen biisi tuntuu jollakin tavalla linkittyvän siihen. Jopa tämänkertainen, mutta ei onneksi ihan pahimmalla mahdollisella tavalla.

Blondien vuoden 1978 Plastic Letters albumin toinen single on nimihirviö (I'm Always Touched By Your) Presence, Dear. Käytänkin siitä loppuarvostelun ajan nimeä "helpompaa" nimeä IATBYPD. Kappaleen on tehnyt Blondien basisti Gary Valentine sen jälkuun kun hän kuuli, että hän ja hänen silloin tyttöystävänsä olivat hänen kiertueella olleessaan nähneet etäisyydestä huolimatta samanlaisia unia. IATBYPD ei ole suurimpia Blondiesuosikkejani, mutta toisaalta se on parempi kuin yli 90%:ia 90-luvun puolivälin comebackin jälkeisistä biiseistä. Yhtyeelle tyypilliset 60-lukuvaikutteet kuuluvat tässäkin kappaleessa, mutta tyylilliset ratkaisut päivittävät sen silti tukevasti 70-luvun jälkipuoliskolle. 

Blondie on parhaimmillaan kun heidän kappaleensa heijastuvat parhaiten laulaja Debbie Harryn luonteen kautta. IATBYPD kanssa tämä toimii puoliksi. Vaikka Harry tulkitsee kelvollisesti romanttista söpistelyäkin niin parhaiten hänen ulosantinsa toimii silti, kun biisissä on hieman draamaa, räväkkyyttä tai äkkyvääryyttä. IATBYPD:ssa ei ole noita elementtejä tarpeeksi vaikka siinä pudotellaankin monia uniin ja enteisiin liittyviä termejä varsin sujuvasti.

Ehkä IATBYPD on muutenkin hieman liian siloteltu ja harmiton verrattuna joihinkin muihin saman aikakauden Blondiebiiseihin. Toki kappale ottaa hieman kierroksia, mutta se ei ikinä lähde kunnon laukkaan. Olisikohan tämä voinut olla niitä paremmin livenä toimivia kappaleita? Tai sitten kappaleen pahin vihollinen on yhtyeen tuotannon parhaimmisto mihin se ei ainakaan omissa kirjoissani vertaudu menestyksekkäästi.

Mutta sujuvasti kuunneltava kappalehan silti on kyseessä jota en skippaisi. Plussaa rumpali Clem Burkelle jälleen kerran siitä, että hän on se joka tuo kappaleeseen eniten sen tarvitsemaa energiaa. IATBYPD tuskin tulee minulle uniin edes tämän arvostelun kirjoittamisen jälkeen, mutta jos se tulisi niin en laskisi sitä painajaiseksi.

Arvosana: 5,5/10

Luv' - Oh, Get Ready

Artisti: Luv'
Kappale: Oh, Get Ready (1978)
Albumi: With Luv'
Mieleenjäävin lause: "You'll be my power, I'll be your clown."

Hollantilainen popmusiikki on tullut minulle tutummaksi viimeisen kymmenen vuoden aikana kun olen Youtubesurffaillessa huomannut että varsinkin 70-luvulla puukenkämaassa tehtiin paljon itselleni mieleistä poppia. Tyttötrio Luv' oli menestyksekäs kotimaansa listoilla saavuttaen  menestystä myös muissakin Euroopan maissa myyden lyhyellä urallaan (77-81) seitsemän miljoonaa levyä. Musiikkihistoriastani löytyy varhainen yhteys Luv':iin sillä lapsuuteni suosikkilevyllä Mona Caritan debyytillä oli kaksi Luv' coveria. (Voi mikä Casanova! (Casanova) ja Kuti kuti kultasein (Eeny Meeny Miny Moe)) Kolmikon takana naruista veteli tuottajakaksikko Janschen & Janschens (Hans van Hemert ja Piet Souer). Trion esiintymistyyliin kuuluivat värikkäät esiintymisasut sekä tarkat tanssikoreografiat.

Luv':n takana ollut tuottajakaksikko kasasi kaikki Luv':n neljä albumia sillä periaatteella että katsottiin millaiset tyylit pärjäävät hyvin listoilla ja levyille tehtiin niidenkaltaisia biisejä. Tästä syystä Luv':n albumit eivät ole erityisen yhtenäisiä kokonaisuuksia mutta sillisalaattimaisuus ei haittaa kun kyseessä on hattarainen popbändi. Luv':n debyyttialbumi With Luv' koostuikin discosta, Abbatyylisestä popista, schlagerista,latinotyyleistä ja jopa radioystävällisestä rokista. Viimeistä tyylisuuntaa edustaa Oh, Get Ready jonka alku tuo mieleen toisen saman ajan hollantilaisbändin Pussycatin. Mistään raskaasta rokista ei tietenkään ole kyse vaan iloisesta uuden rakkaan etsinnästä. Entisen rakkauden lakastuttua ei auta jäädä haikailemaan vanhojen perään vaan on perhosena lähdettävä liihottelemaan kohti uusia kukkia.

Minulle parasta Luv':ia ovat Abbapastissit ja sokerinhuuruiset höpöpoppeilut joten rokimpi Oh, Get Ready ei kuulu suosikkeihini. Jos tämä on ensimmäinen kuulemasi Luv':n kappale niin ei kannata olettaa että kyseessä olisi kolmikon tyyliä parhaiten edustava viisu.  Kappaleessa on toki mukavaa ryhmälaulua joka on muutenkin Luv':n vahvuus ja tietenkin iloisuus joka tarttuu kaikkiin muihin paitsi ärrinmurrinkeksin syöneisiin aikuisiin. (Joille annetaan luunappia!) Paras ympäristö kuunnella Oh, Get Readya voisi olla autossa sillä siinä on eteenpäinmenemisen meininkiä. Aina kun musiikista tulee hyvälle tuulelle ollaan voiton puolella mutta Luv':lla on monia kappaleita jotka innostavat allekirjoittanutta vieläkin enemmän.
   
Arvosana: 5,5/10

Mike Oldfield - Part four

Artisti: Mike Oldfield
Kappale: Part four (1978)
Albumi: Incantations
Mieleenjäävin lause: "Hesper us entreats thy light, goddess excellently bright."

Ei ole yllättävää että tälläkin kertaa käsiteltäväkseni arpoutui Mike Oldfieldin tuotantoa sillä onhan hän levyhyllystäni suurimman pinta-alan rohmunnut artisti. Enkä omista edes hänen täyttä tuotantoaan vaan loput tulen hankkimaan sitä mukaa kun niitä sopuhintaan eteeni tulee. Kuten olen usein maininnut levyostoslistastani on pitkä kuin nälkävuosi ja pyrin hankkimaan haluamani levyt niin kustannustehokkaasi kuin pystyn. Esimerkkinä tästä on Didon Life for Rent albumi jonka viime viikolla lopultakin ostin vaikka olen harkinnut sen ostamista jo albumin ilmestymisvuodesta 2003 lähtien. 11 vuotta jokin muu tarjous houkutteli enemmän mutta Life For Rent ei silti unohtunut mielestäni. Kannattiko odottaa niin pitkään? Ehkä ei sillä varmasti sen aikaisemminkin olisin saanut seitsemällä eurolla.

Incantations oli julkaisunsa aikana vuonna 1978 tuplavinyyli mutta cd-tekniikan kehityttyä se on nykymuodossa vain yhden levyn mittainen 72 minuutin pituudestaan huolimatta. Part four oli alkuperäisessä vinyylijulkaisussa kakkosvinyylin b-puoli täyttäen sen kohtuullisesti 17 minuutin mitallaan. Incantations oli tyylillisesti minimalistinen albumi jonka kappeet tuovat uudet teemat esiin hitaahkosti. Kyseessä on eräänlaista esi new agea. Levyn teon aikana Oldfield kävi Exegesis vaihtoehtoterapiassa mikä vaikutti Incantationsin musiikkiin ja sai esiintymispelkoisen artistin lähtemään kiertueelle.

Part four on yhtä aikaa rauhallinen, mystinen ja mahtipontinen ja luo itselleni tunteen lentämisestä. Edellämainittu 17 minuutin mitta mahdollistaa rauhallisen maalailun ja varsinkin alku voi väsyttää tottumattoman kuulijan. Tuntuu kuin samat teemat toistuisivat vaihtuen hitaasti vain toisiin yhtä paljon toistuviin. Mutta kärsivällinen tai maalailevampaan musiikkiin tottunut kuulija saa palkinnon jo kauan ennen loppua. Vasta lopussa kuullaan laulua kun Sally Oldfield pääsee ääneen englantilaiskirjailija Ben Jonsonin näytelmään perustuvin lyriikoin.

Jälkimmäisempi puolisko onkin Part fourista mieleisempi minulle sillä siellä tapahtuu enemmän ja Oldfieldin kitarointi on Sallyn laulun lisäksi kappaleen kantavimpia voimia. Part four kuten koko Incantations albumi ei ole jokaisen hetken musiikkia mutta silloin kun on aikaa kuunnella paneutuen se toimii.

Arvosana: 6,0/10

Blondie - I'm Gonna Love You Too

Artisti: Blondie
Kappale: I'm Gonna Love You Too (1978)
Albumi: Atomic - The Very Best of Blondie
Mieleenjäävin lause: "Cause I'm gonna love you too."

Blondieen törmäsin ensi kertaa 90-luvun puolivälin tienoilla televisiossa näkyneessä 70-lukudokumentissa. Dokkarissa ollut lyhyt pätkä Heart of Glassia herätti mielenkiintoni vaikka maininta siitä että bändi oli sekoitus discoa ja punkkia hieman arvelutti. Discostahan pidin mutta punkista en niinkään. Pienen paikkakunnan kirjastossa oli huono cd-valikoima mutta vanhoja vinyyleitä oli kokonainen huoneellinen. Niinpä lainasin Parallel Lines -albumin, olinhan nähnyt nimen jollakin parhaat albumit koskaan listalla. Kansi oli raitoineen tyylikäs: siistejä pukumiehiä ja hieman pelottavan näköinen nainen. Joku oli ystävällisesti kirjoittanut levyn taakse mielipiteensä albumin biiseistä vaikken loppujen lopuksi ollutkaan kaikesta samaa mieltä. Omalla tavallaan sääli etten enää omista vinyylisoitinta, vanhoista klassikkoalbumeista saisi kaikkein autenttisimman kuvan alkuperäisformaatissa.

I'm Gonna Love You Too on alunperin Buddy Hollyn levytys vuodelta 1957 mutta Blondien cover lienee kaikkia muita versioita tunnetumpi. 50-luvun alkuperästä kielii kappaleen karvan verran yli 2 minuutin mitta mutten sitä kyllä pidempänä haluaisikaan. Vaikka yleensä pidän simppelistä loppusoinnuttelusta I'm Gonna Love You Toon rytmitys ei vain osu maaliinsa. Kokonaisuudesta jää hätäinen maku. Pidän myös enemmän niistä Blondien biiseistä joissa soitto on hieman tiukempaa kuin tässä.

Vaikka kuulostankin negatiiviselta ei I'm Gonna Love You Too ole silti ärsyttävä. Biisi rullaa kepeästi alusta loppuun ja a-a-aa-aa -lallattelut voivat jopa jäädä päähän soimaan. Ehkä kyseessä on kappale joka toimii paremmin lyhyenä albumin loppupään täytteenä tai omaa enemmän energiaa livenä. Näillä asioilla ei kuitenkaan ole tässä tapauksessa painoarvoa. Blondien tuotannostä löytyy muutenkin niin paljon helmiä ettei hiekanjyviä kannata jäädä liikaa harmittelemaan.

Arvosana: 5,0/10

Van Halen - Eruption

Artisti: Van Halen
Kappale: Eruption (1978)
Albumi: Best of Volume I
Mieleenjäävin lause: Instrumentaali

En ole koskaan ollut mikään suuri kitarasankaruuden ihailija. Teknisellä suorittamisella tai soitettujen kuvioiden vaikeustasteella on minulle hyvin vähän merkitystä. Itselleni ratkaisevinta on se tykkäänkö siitä mitä kuulen vai en riippumatta siitä osaisiko viisivuotiaskin sen soittaa. Tietenkään en myöskään sorsi ketään musiikkoa virtuositeetin vuoksi, en vain itse ole musiikillisesti lahjakas joten hienoudet menevät minun korvillani hukkaan.

Vuonna 1978 julkaistu Eruption sisälsi elementtejä jotka tulivat seuraavalla vuosikymmenellä valtavirtaan. Kappale on enemmänkin Eddie Van Halenin kitarasoolo kuin bändin yhteistuotos ja siinä käytetään kahden käden tapping soittotekniikkaa joka on monille muovikitarasankareille tullut tutuksi kitarapelien kautta. Kuten edelläkävijäkappaleet yleensäkin toiset arvostavat niitä ja toisten mielestä myöhemmin tehtiin samaa mutta paremmin.

Kun ei soittajaihminen kuulee tällaisen lähinnä soittotaiden näytteeksi tehdyn kappaleen tunnelmat ovat usein ristiriitaiset. Eruption tuntuu jotenkin intromaiselta eikä niinkään täysipainoiselta teokselta. Toistaalta tällainen barokin mieleen tuova kitarankuritus kuulostaa parhaalta pieninä annoksina ja esimerkiksi levyllinen Yngwie Malmsteenia olisi minulle tuskaisa kuunneltava. Eli ehkä sittenkin Eruption on juuri sopivan mittainen hieman alle kaksiminuuttinen kitarankuritusta jota ei tule satunnaiskuuntelussa skipattua mutta tuskin myöskään tarkoituksella poimittua kuunneltavaksi. Ymmärrän kappaleen historiallisen aseman ja merkityksen mutta se ei varsinaisesti ole minun palani plektraa.

Arvosana: 5,0/10

Baccara - Somewhere In Paradise

Artisti: Baccara
Kappale: Somewhere In Paradise (1978)
Albumi: Yes Sir, I Can Boogie
Mieleenjäävin lause kappaleesta: "You'll never die again, I'll never cry again."

Mayte ja Maria, ihanaiset discodiivat Espanjasta ovat tämän torstain sattuman saneleman esittäjät kappaleella Somewhere in Paradise. Somewhere in Paradise oli Devil Sent You To Lorado -singlen B-puoli vuonna 1978. Kyseessä on hieman vähemmän discohtavaa Baccaraa sillä discojouset loistavat poissaolollaan. Baccaralle tyypillisesti niinkin vakava aihe kuin kuoleman jälkeinen elämä saadaan kuulostamaan joviaalilta viikonloppupiknikiltä.

Somewhere In Paradise on kevyttä ja iloista iskelmää jonka on säveltänyt Baccaran hovituottaja Rolf Soja. Maria ja Mayte laulavat englantia vahvahkosti murtaen kuten aina eikä Baccaraa osaa muunlaisella ääntämisellä kuvitellakaan. Täydellisyys on tylsää ja pienet virheet vain tuovat persoonallisuutta. Jos laulun sanoitukseen on uskominen niin paratiisi on hyvä paikka olla ja elää kuoleman jälkeen. Siellä saa elää ikuisuuden sen yhden ja ainoan rakkaansa rinnalla. Ei ole enää kuolemaa eikä surua. Uskonasiat ovat uskonasioita, mutta kuten olen monta kertaa ennenkin maininnut pitäväni maalailevista kappaleista jotka synnyttävät mielikuvia ja siinä Somewhere In Paradise onnistuu varsin hyvin. 

Kuten aiemmin jo mainitsin, Somewhere In Paradise ei ole mikään discojen tanssilattiantäyttäjä vaan rauhallista iskelmää. Kappaleessa ei myöskään ole mitään erityisen tarttuvaa yksittäistä asiaa kuten vaikkapa koukuttavaa kertosäettä. Mutta tasainen ja mukava kokonaisuus on silti kyseessä. Pidän kappaleen alun kapakkapianosta ja leppoisasta akustisesta kitaroinnista yleensä. Huoletonta, helppoa kuunneltavaa ja hitusen höpöäkin, tämä resepti toimii minun kohdallani lähes aina. 

Arvosana: 6,0/10

Chic - Savoir Faire

Artisti: Chic
Kappale: Savoir Faire (1978)
Albumi: Dance, Dance, Dance: The Best of Chic
Mieleenjäävin lause kappaleesta: Instrumentaali.

Tänään pääsemme takaisin discon kultaisimpiin vuosiin. Chic oli yksi parhaiten menestyneistä discobändeistä ja sai kärsiä seuraukset kun discon suosio romahti varsinkin Atlantin takana. Mutta ehkä kuitenkin Nile Rodgers ja Bernard Edwards saivat viimeiset naurut oltuaan myöhemmin monien eri artistien suurimpien hittien takana.

Savoir Faire ei edusta tanssijalkaa nostattavinta Chic -tuotantoa vaan kyse on tyylipuhtaasta slovarista. Ehkä voisi jopa puhua "kutumusiikista". Vuoden 1978 C'est Chic albumi olikin tasapainoinen kokonaisuus molempia discoissa tarvittavia kappaleita eli tanssilattian täyttäjiä sekä illan viimeisten hitaiden kohokohtia.

Savoir Faire kääntyy suomeksi suunnilleen "tieto siitä miten jonkin tehdään" tai "tietotaito". Ja tietotaitoa discon saralta tämä kappale todistaakin kiistattomasti, joskaan ei yhtä hyvin kuin menevämmät Chic -klassikot. Suurimmat Chic -hitit kun yleensä olivat juuri niitä menevimpiä tanssilattian täsmäpommeja.

Savoir Faire on instrumentaali jonkä pääosassa ovat viulut sekä hempeän tyylittelevä kitarointi. Kappale kulkee tasaisesti eteenpäin kevyesti keinuen. Mitään hillitöntä revittelyä on turha odottaa, mutta tärkeämpää on että kaikki bändin soittajista osasivat asiansa enemmän kuin hyvin. Kappaleen heikkous on hienoinen taustamusiikkimaisuus. Sen voisi ikävä kyllä kuvitella soivan tavarataloissa. Mitään erityisen tarttuvaa tai mieleenjäävää Savoir Fairessa ei ole. Tasaisen hyvä kokonaisuus riittää kuitenkin varsin pitkälle. Kyllähän tämän tahdissa olisi mukava keinua jonkun hehkeän disconeidon kanssa. 

Arvosana: 6,0/10

Chic - Chic Cheer

Artisti: Chic
Kappale: Chic Cheer (1978)
Albumi: Dance, Dance, Dance: The Best of Chic
Mieleenjäävin lause kappaleesta: "Chic, chic, chic."

70-luvun loppupuolella harvojen sormet olivat niin hyvin discomusiikin pulssilla kuin Nile Rodgersilla ja Bernard Edwardsilla. Chic:n discomusiikki keskittyi olennaiseen. Musiikki oli yksinkertaista mutta todella tarttuvaa. Ja vaikka musiikki olikin yksinkertaisen kuuloista, moni artisti olisi ollut valmis luopumaan paljosta jos olisi keksinyt samat koukuttavat bassokuviot ja rytmit. Ja ne jotka eivät keksineet olivat valmiit kopioimaan niitä myöhemmin luvan kanssa tai ilman. Suotta ei sanota että kopiointi on yksi suurimmista imartelun muodoista.

Chic Cheer on vuonna 1978 ilmestyneen C'est Chic albumin avausraita. Sitä pidetään yhtenä Chic:n tunnusbiiseistä, vaikka kappaletta ei julkaistukaan singlenä. (Ennen kuin vasta 1984 remiksattuna.) Näin albumiversiona kappaleesta jää puuttumaan jotakin, se tuntuu jotenkin riisutulta eikä tarpeeksi iskevältä. Kuitenkin juuri kaiken epäolennaisen riisuminen oli yleensä Chic:n suurin vahvuus. Pari kertaa kappaletta kuunneltuani keksin puuttuvan tekijän. Chic Cheer on selvästi yleisönhuudatusbiisi joka näin albumiversiona jää ilman sitä tärkeintä elementtiä eli mukana laulavaa yleisöä. Albumiversiokin alkaa ja päättyy yleisön ääniin mutta todellista liveversiota se ei tästä tee, mutta osoittaa että bändi itsekin tiesi mihin tilanteeseen kappale parhaiten sopi. 

Onhan kappaleessa tässäkin muodossa silti puolensa. Kaikessa nykivyydessään se onnistuu olemaan hetkittäin hypnoottisen kuuloinen eikä Edwardsin bassottelu ikinä ole kuulostanut huonolta. Chic Cheer on erinomainen kappale siihen tarkoitukseen mihin se lienee pääosin suunniteltu, mutta tässä muodossa se on vain "ihan kiva" kuunteluelämys. 

Arvosana: 6,0/10

Jean Michel Jarre - Equinoxe Part 5

Artisti: Jean Michel Jarre
Kappale: Equinoxe Part 5 (1978)
Albumi: The Essential Jean Michel Jarre
Mieleenjäävin lause kappaleesta: Instrumentaali

Jean Michel Jarre on yksi pisimmän uran tehneistä mainstream konemusiikkiartisteista. Hänellä oli takana jo vuosikymmen erilaisia projekteja ja levytyksiäkin ennen läpimurtoaan (Oxygene). Tämänkertainen sattuman sanelema kappale on alunperin hänen toiselta suurelle levy-yhtiölle levytyttämältään albumilta Equinoxe joka jatkoi Oxygenen viitoittamalla tiellä. 

Koska Equinoxe -albumin teema oli yhden ihmisen päivä aamusta yöhön, osunee Part 5 sinne puolen päivän jälkeiselle ajalle. Kappale alkaa ukkosen äänillä ja sen jälkeen alkaa syntetisaattoreiden pulputus ja niiden luoma rytmi sykkimään tasaisesti eteenpäin. Ehkä kappale kuvaa sateen alta pois kiirehtivää urbaania cityihmistä, tai ainakin omat mielikuvat ohjaavat sellaiseen. suuntaan. Äänimaailma on hyvin raikas ja ilmava, mitään raskaampia tai synkempiä elementtejä ei tuoda alun salamoinnin (jota  videoversiossa ei kuulu) jälkeen enää mukaan.

Analogisyntetisaattoreiden rapeat ja raikkaat soundit sekä Jarren kyky luoda yksinkertaisia, mutta silti mielenkiintoisia melodiakulkuja ovat Equinoxe Part 5:n suurinmmat ansiot. Kappaleesta kuuluu tekemisen ilo ja se on tyyliltään sellainen, jonka voisi kuvitella olevan jossakin vanhassa urheilukoosteessa. (Chariots of Firea ei voi sentään käyttää ihan joka ainoa kerta). Equixone Part 5 on mukava muisto ajalta jolloin Jarre oli vielä merkittävä uutta musiikkia luova artisti eikä vain spektaakkelimaisia livekonsertteja pitävä kulttihahmo.

Arvosana: 6,5/10