Simon & Garfunkel - Homeward Bound

Artisti: Simon & Garfunkel
Kappale: Homeward Bound (1966)
Albumi: Simon and Garfunkel's Greatest Hits
Mieleenjäävin lause: "Home, where my love lies waiting silently for me."

Ostaessani jonkun artistin kokoelmalevyä minua jäävät usein harmittamaan odotetusta poikkeavien versioiden käyttäminen kokoelmilla. Useimmiten haluaisin sen tunnetun biisin albumi- tai edes singleversiona. Tämä siinä tapauksessa, että ostan kokoelman täyttääkseni artistin mentävän aukon levykokoelmassani.

Jos taas omistan jo suurimman osan artistin tuotannosta etukäteen niin silloin juuri uudet  biisit, vaihtoehtoiset versiot, liveotannat tai jopa remiksit voivat tuodakin hieman mielenkiintoa ja lisäarvoa kokoelmalle. Ehkä paras vaihtoehto silti olisi, jos kaikki vaihtoehtoinen tarjottaisiin bonuslevynä tai muuten levyn lopussa niin ettei mitään oleellista jätettäisi niiden vuoksi levyltä pois.

Ehkä erinomaisesti ja pitkään hyvin myyneen Simon & Garfunkel kokoelmalevyn Simon and Garfunkel's Greatest Hits sekalainen sisältö on juuri pyrkimystä koettaa houkutella sekä uusia, että vanhempia faneja. Toki yhtyeeltä oli julkaistu livelevykin ennen kokoelmaa, joten liveversioita voisi myös ajatella tuolta julkaisulta otetuilta.

Mutta muistan albumin cd-painoksen 20 vuotta sitten ostettuani tunteeni harmitusta ensiksikin siitä, että kannet olivat vain tuhnusti skaalattu vinyylistä pienemmäksi ja toiseksi monet liveversiot joita kokoelma sisälsi. Lisäksi cd-formaatin pidempää tallennuskapasiteettia ei oltu hyödynnetty mitenkään vaan sisälsi tasan samat raidat kuin alkuperäinenkin LP-julkaisu.

Alunperin vuoden 1966 hitti Homeward Bound ei onneksi ollut se biisi jonka vuoksi kokoelman ostin. En usko tunteneeni kappaletta tuohon aikaan. Kuultuani alkuperäisen albumiversion joka ensiksi julkaistiin Sounds of Silence albumin UK painoksella harmitukseni lisääntyi sillä liveversion akustiseksi supistettu äänimaailma vie paljon albumiversion hyvin mietitystä äänimaailmasta pois. Ei sillä, että Simon & Garfunkel olisivat huonoja live-esiintyjiä, mutta toiset biisit toimivat vain riisuittuina liveversioina paremmin kuin toiset.

Homeward Bound on yksi niistä monista biiseistä joihin artisti on saanut innoituksensa naisen vuoksi. Ollessaan Englannissa Paul Simon oli törmännyt viehättävään lipunmyyjään nimeltään Kathy Chitty ja kemiat kohtasivat klassisesti. Istuessaan Widnesin kylän rautatieasemalla ja odottaessaan pääsyä takaisin Lontooseen tapaamaan mielitiettyään Simon raapusteli Homeward Boundin sanat. Nykyään Widnesin rautatieasemalla on kyltti muistuttamassa ihmisiä, että tämä kappale on syntynyt siellä.

Ehkäpä tämä Homeward Boundin liveversio onkin minulle kuin tyttö jolle sanotaan, että vika on minussa eikä sinussa. Liveversio on hyvin esitetty, mutta se ei vain satu olemaan minun mieleeni eikä edes alkuperäinen albumiversio ole minulle parasta S&G:n musiikkia. Varmasti tälläkin livevedolla on ystävänsä vaikka itse en niihin kuulukaan. Se ei vain nouse lentoon missään vaiheessa hetkittäisistä reipastumisten hetkistä huolimatta ja minä olen tunnetusti nostatusten ja dynamiikan suuri ystävä kappaleissa. 


Arvosana: 5,0/10

Army of Lovers - Love Me Like a Loaded Gun (The 1990 Remix)

Artisti: Army of Lovers
Kappale: Love Me Like a Loaded Gun (The 1990 Remix) (1990)
Albumi: Disco Extravaganza
Mieleenjäävin lause: "Love me, love me like a loaded gun."

Tekninen kehitys kuuluu hyvin varsinkin musiikissa ja tietyt kappaleet pystyy täysin varmasti ankkuroimaan oman aikansa tuotteiksi. Toki uusretrot kappaleet hämärtävät nykyään tuota varmasti tunnistettavuutta samoin kuin artistien mahdollisuus poimia vaikutteita kaikilta popmusiikin vuosikymmenilta niin halutessaan.

Mutta uudempien tekijöiden on vaikeaa välttyä kuulostamasta siloitellummalta kuin aikalaiset ja toisaalta jälkikäteen lisätyt kohinat tai vinyylirahinat eivät ole minusta oikea tapa yrittää kuulostaa tiettyyn aikaan kuuluvalta. Ei vinyylin hienous ole rahinassa tai popsahduksissa vaan siinä analogisessa soundissa ja erilaisessa tavassa kuunnella.

Jos puhutaan musiikista joka ei ole vanhentunut erityisen arvokkaasti niin Army of Loversin vuoden 1990 debyyttialbumilta löytyvä Love Me Like a Loaded Gun käy malliesimerkista. Vaikka kyseessä onkin albumia varten päivitetty miksaus niin se ei auta edellämainitun vaikutelman häivyttämisessä. Alunperin Love Me Like a Loaded Gun julkaistiin singlenä jo 1988 ja vaikka uudempi miksaus kieltämättä vähentää alkuperäisversion äänikollaasimaisuutta niin kömpelöltä sekin nykykorvaan kuulostaa. Toki aina teknisten rajoitusten aiheuttama kömpelyys ei heikennä kappaleen arvoa, mutta silloinkin kappaleen sävellyksen pitää toimia.

Love Me Like a Loaded Gun toki osoittaa, että jo varsin alkuvaiheessa Army of Loversin monet tavaramerkeistä olivat läsnä. On kitchiä ja eurotrashia, Alexander Bardin seminyrjätänyttä puoli-intellektuaalihuumoria ja Jean-Pierre Bardan coolit ranskaksi puhutut väliosat. Mutta toisin kuin Army of Loversin myöhemmässä tuotannossa juuri tuotantopuoli pykii tässä tapauksessa pahasti. Love Me Like a Loaded Gun tamppaa välillä liian tasaisesti ja itseääntoistavasti ja kömpelöt samplet kuulostavat pahalta nykykorvaan. Aivan kuin noista tuolloisen studiotekniikan uusista mahdollisuuksista oli innostuttu liikaa.

Love Me Like a Loaded Gun on musiikillinen sillisalaatti, joka on lopuksi vielä pyöräytetty tehosekoittimessa joka on hajonnut melkein heti käynnistämisen jälkeen. Niinpä sen lähes kaikki musiikilliset ainesosat ovat kokkaremaisia möhkäleitä joita toisiinsä sitoo imelänhapan kastike aineksista joita ei yleensä sekoiteta yhteen. Omalla tavallaan mielenkiintoinen ajankuva toki mutta ei missään nimessä se kappale jonka Disco Extravaganzalta ottaisin erikseen varta vasten kuunteluun. Yhtye löysi onneksi tyylinsä kakkosalbumillaan Massive Luxury Overdose säilyttäen omintakaisuuteensa, mutta samalla löytäen sujuvammat tuotannolliset keinot. 

Mitähän hyvää tästä osaisi sanoa? Noh, Bardan puhutut ranskankieliset väliosat ovat aina yhtä käypiä Army of Loversin biiseihin. Melkein viisiminuuttisena kappale on tuplasti liian pitkä vaikka intro lupaakin hiukan enemmän kuin mitä loppukappale kykenee ikävä kyllä tarjoamaan. Ladatulla aseella ei pidä sinun rakasteleman eikä tätä kappaletta repeatilla kuunteleman. (Kappale josta en paljoa välittänyt alunperinkään muttui täysin sietämättömäksi tämän arvostelun kirjoittamisen aikana kiitos peräkkäisten kuuntelukertojen.)

Arvosana: 3,0/10



Alkuperäinen vuoden 1988 singleversio:

Enigma - Turn Around

Artisti: Enigma
Kappale: Turn Around (2001)
Albumi: The Lords of Mystery
Mieleenjäävin lause: "The screen behind the mirror, the voice and the snake."

Pitkään random playn arpaa vältellyt yhtyeprojekti pääsee käsittelyyn romanialais-saksalaisen Michael Cretun Enigman tullessa tällä kertaa valinnan kohteeksi. Kovin paljon levyhyllystäni ei Enigmaa löydy vaikka pidänkin New Age musiikista tietyssä määrin ja tiettyjen biisien kautta. Kokonaisvaltaisesti genre ei kuulu suurimpiin suosikkeihini, mutta se kaikessa 90-lukumaisuudessaan soveltuu hyvin kirsikat kakusta kuunteluun.

Minulle ei ole väliä sille miten musiikki on tehty; oli kyse sitten täyssynteettisesta tai orgaanisemmasta soundista niin loppujen lopuksi se mikä kuulostaa hyvältä on hyvää musiikkia. Ehkä vain musiikissa tarkoitus pyhittää keinot.

Turn Around julkaistiin ainoana singlenä vuoden 2001 Enigman kokoelmalevyltä Love Sensuality Devotion: The Greatest Hits. Itse kokoelmalevy myi kelvollisesti (700 000 kpl), mutta Turn Aroundista ei tullut hittiä ja se jäi tilastoihin vain muutamassa maassa. Yllätyin lukiessani että Enigman albumeita on myyty 70 miljoona kappaletta, mutta toisalta genre oli 90-luvulla hip ja Enigma sen keihäänkärkiartisteja. Kannattaa toki huomioida, että tuosta 70 miljoonasta 12 miljoonaa on pelkästään Sadeness (Part I) singlen myyntejä. 

Turn Around on omalla tavallaan sopiva kokoelmalevyn uudeksi biisiksi sillä se solahtaa Enigman singlebiisien sekaan vaivattomasti. Biisistä on ehkä tarkoituksellisestikin kuultavissa pieniä viittauksia Enigman muihin kappaleisiin. Ainakaan pyörää ei oltu yritetty keksiä uudestaan. Mukana on häivä Gregoriaanista kuoroa, muttei kansanmusiikkisampleja vaan soundimaailma on hyvin synteettinen. Ehkäpä biisistä puuttuu tiettyä orgaanisuutta, mitä juuri samplatut gregoriaaniset kuorot tai kansanlaulut toivat moniin muihin Enigman kappaleisiin. Elektroninen panhuilu sentään käväisee välillä äänessä jos projektin tavaramerkeistä puhutaan.

Pääosa Turn Aroundin vokaaleista on hyvin voimakkaasti efektoitua toisin kuin välillä äänessä oleva naisääni, joka saattaa kuulua vielä tuolloin Michael Cretun puolisona olleelle Sandra Cretulle. Koetin etsiä varmistusta asialle, mutta en sellaista ainakaan itse löytänyt. Paremmin tietävät voivat mainita valehtelivatko korvani vai eivät. Efektoitu laulu sopii genreen joten en ole sitä vastaan.

Saan Turn Aroundista takaumia vähiten pitämästäni Mike Oldfield albumista Tr3s Lunasista. Hyvin synteettinen äänimaailma suunnilleen samalta ajalta ja suunnilleen saman aikakauden teknologialla toteutettuna. Yhdistävänä tekijänä kadotettu inhimillinen kosketus. Soundillisesti Turn Aroundissa on toki muutama tyylikäs yksityiskohta, kuten todella muhkea orch hit nostatus. Parhaimillaan new age musiikki vie kuulijansa mielimatkalle eksoottisiin paikkoihin, mutta tässä tapauksessa matka on ikkunattomassa sukkulassa, jonka seinien läpi kuulee välillä jotakin mielenkiintoista mitä ei pääse näkemään tai kokemaan. Ei TNT:tä aivoille kuten sanoitus antaa ymmärtää eikä edes sädepuikko. 

Arvosana: 5,0/10

Royal Blood - Blood Hands

Artisti: Royal Blood
Kappale: Blood Hands (2014)
Albumi: Royal Blood
Mieleenjäävin lause: "You won't understand, with your head in the sand."

Mukava päästä uuteen vuoteen perinteisen blogikirjoituksen merkeissä. Mukava myös että 2019 alkaa yhtyeellä, jota en ole vielä blogissani ennen ehtinyt käsitellä. Tai oikeastaan olen, mutta vain vuosiraporteissani enkä biisiarvioissa.

Rockduo Royal Blood on minulle tämän vuosikymmenen paras uusi rockbändi, sen uskallan jo sanoa. Jos joku tulee vielä rinnalle ja ohi niin nostan hattua sille yhtyeelle. On omalla tavallaan loogista että tykästyin yhtyeeseen ensikuulemalta sillä onhan siinä jotakin samaa kuin vaikkapa White Stripesissa, Musessa tai Queens of the Stone Agessa sitä tärkeää omaa personaallista elementtiä unohtamatta.

Pidin kovasti Royal Bloodin samannimisestä debyyttialbumista jolta löytyi liuta vahvoja singlelohkaisuja ja myös perushyvää albumintäytettä. Tuota jälkimmäistä edustaa synkkyyteen kääntyvä Blood Hands, joka ei ehkä ole suosikkibiisejäni albumilta, mutta ei silti pudota mielestäni rimaa. Nyt kun yhtye on julkaissut kaksi albumia niin näissä debyyttialbumin vähemmän loistavissa biiseissä kuulee miten bändi on mennyt eteenpäin. Sama katkera mennen rakkauden päällä turhautunut piehtarointi oli oikeastaan koko kakkosalbumin teema. Ja jokainen How Did We Get So Dark -albumin biisi tekee sen paremmin kuin Blood Hands.

Mutta Royal Bloodin charmi on silti myös läsnä Blood Handsillä mutta toki hieman laihemmassa muodossa. Mike Kerrin basso murisee komeasti ja rumpali Ben Thatcher on juuri oikeanlainen takoja täydentämään yhtyeen soundimaailmaa. Viiden vuoden jälkeenkään en väsy ihmettelemästä miten Royal Blood täyttää äänimaailmansa rikkaamman kuuloiseksi kuin monet kolmi- tai nelihenkiset pumput. Ehkä kyseessä on jotakin samaa kuin White Stripesillakin, vähemmän on enemmän ja kaksihenkisen yhtyeen jokaisella iskulla täytyy olla äänimaailmaa selvästi täyttävä merkitys.

Se mikä pudottaa Blood Handsin vaikkapa Figure it Outin tai Little Monsterin tasosta on se että intensiteetti ei nouse samalla tasolle edellämainittujen kanssa. Toki pidän siitä miten uhkaavuutta rakennellaan yhtyeen mittapuulla rauhallisesti eikä dynamiikkaan ole unohdettu. Blood Handsissä Kerrin bassosoundi ei kouraise aivan yhtä syvältä kuin parhaissa biiseissä ja miksauskin on hieman tasapaksu. Sanoituksessa on paljon tulkinnanvaraa ja passiivisaggressiivisuutta, mutta tämänkin yhtye on tehnyt muissa biiseissään paremmin. Silti on mukava huomata että heikoimillaankin Royal Blood on minulle erittäin kuunneltava yhtye. Joskus voisi vaikka miettiä, että mikä suosikkiartisteista tai yhtyeistä olisi paras jos niitä arvioisi vaikkapa heidän kolmen heikoimman biisinsä perusteella. 

Arvosana: 5,5/10