The Cardigans - Daddy's Car

Artisti: The Cardigans
Kappale: Daddy's Car (1995)
Albumi: Life
Mieleenjäävin lause: "Ooh-ooh."

Edellisessä arvostelussa pääsin sanomaan että minulla varovaiset odotukset vanhojen suosikkien uusista levytyksistä. Mutta jos The Cardigans päättäisi vielä palata studioon niin minulla riittäisi uskoa siihen että heiltä voisi vielä irrota jos ei loistava niin ainakin kelpo albumikokonaisuus. Bändin albumien laatukaari pysyi mielestäni tasaisena loppuun asti vaikka toiset pitävätkin enemmän joko 90-luvun tai nolkytluvun villatakeista. Yhtye pysyi mielenkiintoisena kiitos tasaisen muttei tempoilevan muutoksen albumien välillä. Toisin kuin joillakin bändeillä uran edetessä kasvava melankolia ei haitannut sillä se oli läsnä jo ensimmäisillä levyillä, mutta enemmän pinnan alla.

Vaikka Daddy's Caria ei katsottu singlejulkaisun arvoiseksi bändin kakkosalbumilta Life niin se löytyy silti viralliselta kokoelmalta. En tiedä onko valinnan takana levy-yhtiö, bändi itse vai onko biisillä kannatusta fanien puolelta. Jos minun pitäisi valilta Lifelta biisi joka edustaa hyvin albumia tyylillisesti muttei ole sen parasta eikä huonointa antia niin Daddy's Car voisi hyvinkin olla valintani. Siinä ei ole Rise and Shinen energisyyttä tai tarttuvuutta muttei se myöskään ole yksi bändin lähes tunnistamattomaksi muutetuista Black Sabbath covereista. Yhtye kuulosti ensilevyllään uusretrolta ja heidän tyylinsä sai kopioijia Suomestakin. Samalla tavalla kuin voisi sanoa että Nina Persson on naapurintyttö jollaista kellään ei oikeasti ole niin yhtyeen retrommat biisit ovat pastisseja jollaisia ei oikeasti ennen olisi ollut.

Huomaan väisteleväni Daddy's Car biisin kommentointia ja se johtunee siitä että koetan kovasti päättää kuunnellessani mihin suuntaan makumittarini pitäisi tällä kertaa heilahtaa. Biisi on hieman tylsähkö varsinkin alkupuolelta ja se saa energiaa siinä vaiheessa kun mukaan tulee vähän raskaampaa kitarointia. Yksi mielenkiintoinen huomio on että mielestäni Daddy's Car toimii paremmin silloin kun Persson ei laula. Ei ole montaa The Cardigansin biisiä joista voisin niin sanoa. Instrumentaatio on vain tällä kertaa laulua mielenkiintoisempi.

Sanoitus ei ole innostavimpia varsinkin kun se käsittelee matkustamista joka ei ole mieliaktiteettejani. Toki kappaleessa muistellaan vanhoja matkoja jossa juuri ajokortti-ikäiset lainaavan isukin autoa ja lähtevät ajelemaan ympäri Eurooppaa. Minä en ikinä haaveillut lähteväni ulkomaille saatuani ajokortin, hyvä jos uskalsin ajella kotikylän tanhuvilla tai korkeintaan lähimpään kaupunkiin. Jos Daddy's Car olisi instrumentaaliversio antaisin sille hivenen korkeammat pisteet sillä kappaleen hedelmäliha on nimenomaan soitannollisissa ansioissa. Ne ovat toiset biisit joissa Nina Persson saa loistaa.

Arvosana: 5,5/10

The Cardigans - Tomorrow

Artisti: The Cardigans
Kappale: Tomorrow (1995)
Albumi: Life
Mieleenjäävin lause: "Tomorrow heavenly no sorrow."

Cardigans kuului niihin yhtyeisiin joihin musiikkimakuni ei ollut vielä valmis kun kuulin heitä ensi kertaa vuoden 1995 paikkeilla. Life albumin aikainen uusretro tyyli ei iskenyt sen enempää kuin että Rise and Shine oli siskoni herätysbiisi. First Band of the Moonin lainasin kirjastosta koska Lovefool oli tarttunut korvaani mutta sekään ei albumikokonaisuutena iskenyt kuin vasta vuosia myöhemmin. Gran Turismo löi Cardigansin läpi minulle ja tuolta albumilta löytyykin monta biisiä jotka ovat minulle tärkeitä.

Olen joskus kuullut väitteen että jos yhdellä biisillä aikoo esitellä jonkun albumin niin siihen ei kannata valita huonointa eikä parasta raitaa vaan se keskinkertaisin. Kun puhutaan Cardigansin vuoden 1995 Life albumista niin Tomorrow voisi olla se keskinkertaisin. Edellinen logiikka ontuu mielestäni sellaisten albumien tapauksessa joissa on pari kolme ässäraitaa ja loppu täytekuraa. Mutta Life albumin esittelyssä Tomorrow ei ole harhaanjohtava. Onhan se albumin yleisen linjan kuuloinen 60-lukumaisine soundeineen. Iloisenhaikea (on siellä se haikeuskin kun kuuntelee sointujen välistä) laulu kertoo pitkällä matkalla oman rakkaansa luokse menossa olevasta tytöstä jolle onnen maa aukeaa huomenna muttei vielä tänään.

Miksi kutsun Tomorrowia omasta mielestäni albuminsa keskinkertaiseksi raidaksi? Se kuuluu Life albumin menobiiseihin muttei pääse vetovoimassa esimerkiksi Rise and Shinen tai Sick and Tiredin tasolle. Mutta toisaalta Life on juuri kokonaisuudeltaan vahva albumi joten pykälän tai pari parhaista raidoista jääminen ei ole maailmanloppu. Tomorrowin vahvuus on teemallisesta iloisuudesta ja keveydestä huolimatta napakka soitanta. Jos bändi keimailisi kuten Nina Persson laulussaan tuloksena olisi ällömakeaa hattaraa mutta nyt iskevä soitanta tuo tasapainoa. Kaksi kuukautta basson soittoa harjoitelleena Magnus Sveningssonin bassotyöskentelu kuulostaa hyvältä. Rytmiryhmän toista osapuolta eli rumpali Bengt Lagerbergia unohtamatta. Tomorrow keinuu ja kolisee hyvin muttei jää parhaiten mieleen.

Arvosana: 6,0/10

The Cardigans - Please Sister

Artisti: The Cardigans
Kappale: Please Sister (2003)
Albumi: Long Gone Before Daylight
Mieleenjäävin lause: "You should know that love will never die but see how it kills you in blink of an eye."

Ruotsalaisen The Cardigansin paluulevy viiden vuoden levytystauolta yllätti minut positiivisesti. Suosikkibändin pitkä tauko harvoin lupaa hyvää mutta joskus se on juuri sitä mitä lääkäri määräisi. Omasta mielestäni Cardigans ei ole julkaissut urallaan huonoa albumikokonaisuutta, mutta Long Gone Before Daylight on silti suosikkini (Super Extra Gravity on hyvin lähellä). Albumi julkaistiin aikaan jolloin bändin tummempi ja aikuisempi linja osui omaan henkilökohtaiseen musiikkimurrokseeni ja antoi uskoa siihen että hyvää musiikkia tehdään vielä. Musiikilla olikin vielä jotakin annettavaa eikä kaikki hyvä jäänyt 70- ja 90-luvuille.

Levy ei toki näyttänyt millaista musiikki tulee nolkytluvulla olemaan, sillä sen amerikkalaisempi ja hieman juurevampi poprock olisi voitu tehdä milloin tahansa viimeisen 25 vuoden aikana. Nina Persson on soolotuotannossaan uponnut liiankin syvään päähän musiikin amerikkalaistumisessa tahtoen unohtaa ruotsalaiset popjuurensa.

Please Sister ei ole se biisi joka ensimmäisenä tulee mieleen kun mietin Long Gone Before Daylight albumia mutta en missään nimessä tahtoisi sen puuttuvan. Hyvät albumikokonaisuudet vaativat myös ne hiljaisemmat biisit jotka tekevät albumeista enemmän kuin osiensa summan. Hyvässä työporukassakin on yleensä se hiljaisempi kaveri joka ei saa mainetta eikä kehuja mutta otetaanpa hänet pois niin huomataan kuinka tärkeä hän on ollut. Please Sister on laulu naisen rakkaudenkaipuusta hetkellä jolloin pettymys pieleen menneestä suhteesta painaa vielä tuoreesti mieltä. Countryhtavat sävyt sopivat tähän kontekstiin hyvin ja Nina Persson on aina ollut piilohaikea tulkinnassaan jopa Cardigansin iloisemmissakin kappeleissaan. Palaset loksahtavat kauniisti paikoilleen tehden Please Sisterista pienen mattapintaisen pophelmen.

Please Sister ei ole korvamato jossa on supertarttuva kertosäe vaan kokonaisuus joka tavoittaa tunnetasolla jos antaa sille mahdollisuuden. Ihmiset tarvitsevat toivoa mutta sitä ei pidä tarjota liikaa sellaiselle joka ei pysty vielä uskomaan kuin pieniin parannuksiin tilanteessaan. Niinpä Please Sisterin sanoituksissakin toivo täytyy lukea rivien välistä. Hyvän miehen löytäminen on vaikeaa mutta vika on yhtä lailla päähenkilön omassa kyvyssä pilata suhteet kuin vastaan tulleissa miehissäkin. Pysyvän onnen löytämiseen vaaditaan onneksi lisäksi kykyä muuttua itse ja löytää ihminen joka on myös tehnyt samat korjaukset. Ei ihme että toivo on tällöin pientä ja syvällä pinnan alla.

Cardigans löysi 90-luvun jälkeen kyvyn muuttua oikein vaikka se merkitsikin kansainvälisen menestyksen tuntuvaa heikkenemistä. Kaikkea ei voi saada mutta se ei estä nauttimasta siitä mitä saa.

Arvosana: 7,0/10

The Cardigans - Choke

Artisti: The Cardigans
Kappale: Choke (1996)
Albumi: First Band on the Moon
Mieleenjäävin lause: "We'll choke on it and die."

The Cardigansin First Band on the Moon -albumi oli yksi niistä lukemattomista albumeista jotka odottivat pitkään ostoslistalla. Talous antaa myöten ostaa tietyn määrän levyjä ja 90 prosenttissa levyistä odotan muutenkin että ne tippuvat midpriceksi. Tietyt levyt ovat pakko-ostoksia ja ne ostetaan heti kun hinnan muodostama kipukynnys on ohitettu. Mutta tämän ryhmän perässä tulee joukko levyjä, jotka kyllä kiinnostavat, mutta joihin kohdistuu jokin pieni epäilyksen häivä. Joidenkin albumien täkybiisit ovat puolestaan jääneet usein soiviksi klassikoiksi joten niiden ostaminen tuntuisi vähemmän palkitsevalta. Alanis Morissetten Jagged Little Pill on esimerkki albumista joka on ollut ostoslistalla harkinnassa ilmestymisestään lähtien. Viimeksi viime viikolla pidin albumia kädessäni levyosastolla mutta jälleen kerran ostopäätös jäi tekemättä, sillä olinhan juuri laittanut levyjä tilaukseen netistä.

Länsinaapurin popylpeys The Cardigans teki pienen paluun konserttikiertueen muodossa vuonna 2012, mutta ikävä kyllä ainakaan näillä näkyminen uutta levyä ei ole luvassa. Täytyykin siis tyytyä ruotimaan vanhaa tuotantoa vuoden 1996 First Band on the Moon -albumin päätösraita Choken muodossa.

Olen joskus lukenut mielipiteen jonka mukaan suomalainen ja ruotsalainen melankolia poikkeavat toisistaan sillä tavoin että ruotsalaisessa on aina jonkinlainen valonpilkahdus joukossa. Edellämainitun sanoja voisikin käyttää Chokea teoriansa tukena, sillä vaikka kariutuvaa suhdetta ruotiva sanoitus onkin melankolinen, se ei ole täysin toivoton. Joskus asiat kaatuvat siihen että usko loppuu ja ne tarvittavat sanat juttuvat kurkkuun molemmilta. Sitten suhde vain kuolee hiljaa mutta tässä tapauksessa varsikin musiikki maalaa tarinaan hieman surkuhupaisiakin sävyjä.

Choke ei ole aivan yhtä retroa kuin edeltäneen Life -albumin kappaleet keskimäärin, mutta siinä on silti mausteena samoja 60- ja 70-lukujen kaikuja. Pidän siitä kuinka kappale on tehty kulkemaan ilman suuria nousuja ja laskuja mikä sopii yhteen sanoituksen henkisesti hieman turran päähenkilön kanssa. 90-luvun Cardigansille tyypillinen pieni ilkikurisuuskin on annosteltu hieman pienemmällä lusikalla mikä on tässä tapauksessa hyvä ratkaisu. Nina Persson onnistuu "vähemmän on enemmän" tyylisessä tulkinnassaan hyvin muodostaen kuvan tytöstä jonka surua jokainen poika haluaisi olla helpottamassa jos vain osaisi. Choke ei ehkä ole Cardigansin musiikillinen merkkipaalu, mutta osoittaa heidän hyvän tasonsa joka on näkynyt heikkojen lenkkien vähyytenä jokaisella heidän albumeistaan.

Arvosana: 6,5/10

The Cardigans - Rise and Shine

Artisti: The Cardigans

Kappale: Rise and Shine (1994)

Albumi: Life

Mieleenjäävin lause: "Rise and shine my sister."

Tämänkertaista sattuman sanelemaa siskoni muistelee varmaan yhä kauhulla. Tapanani oli aikoinaan herättää siskoni aamuisin kouluun laulamalla lujaa ja epävireisesti (en toki muuten osaisikaan) Cardigansin Rise and Shinea. En tiedä mistä kappale oli tuolloin tarttunut päähäni sillä Cardigans herätykseni tapahtui vasta Gran Turismo levyn aikoihin mutta todennäköisin syyllinen lienee ollut Radio Mafia. Cardigans on yksi niistä bändeistä joiden toivon joku päivä palaavan sorvin ääreen sillä heidän edellinen albuminsa ilmestyi niinkin kauan sitten kuin vuonna 2005. Toki bändin jäsenet ovat olleet aktiviisia muilla rintamilla mutta se ei ole aivan sama asia kuin hienon bändin yhteinen tuotos.

Cardigans on bändi jonka musiikillisen evoluution levyjen välillä jopa minä kykenen tunnistamaan. Life -albumin aikainen aikainen Cardigans teki kuusikymmenlukuhenkistä iloisen kuuloista kukkaispoprokkia jossa tarkemmin kuunneltuna oli usein mukana annos melankoliaa tai ilkikurisuutta. Tämä on kuultavissa myös Rise and Shinessa joka on pinnalta huoleton rallatus mutta tarkemmin kuunneltuna sanoitus ei ole mitenkään erityisen hilpeä. Tai sitten kuulen ja tulkitsen omiani mutta musiikin hienous onkin siinä ettei sen ymmärtämisessä ole yhtä totuutta.Tämän kahtiajakoisuuden koen kuitenkin vahvuudeksi tehden kappaleesta mielenkiintoisemman. 

Nina Persson kuulostaa Rise and Shinessa sellaiselta naapurintytöltä jota uskaltaa ihailla kaukaa mutta ei ikinä lähestyä. Herkältä ja haavoittuvaiselta joka ei kuitenkaan halua näyttää sisäisiä tunteitaan koko maailmalle. Niinpä sitten istutaankin hiekkarannalla hymy kasvoilla mutta haikeus mielessä. Vaikka Rise and Shine on soinniltaan kevyt, sitä ei ole onneksi soitettu löysästi. Selkärankaa antavaa napakkuutta löytyy sopivasti mikä oli myös Blondien vahvuus aikoinaan. Rise and Shine kuulostaa nykyään omiin korviini "parempien aikojen" musiikilta eli se on saanut nostalgisen kuorrutuksen. Mutta nostalgiabonuksilla tai ilman, kelpo poppiahan tämä ehdottomasti on. Ja lupaan että en laula tätä enää ikinä.

Arvosana: 7,5/10

The Cardigans - Lovefool

Artisti: The Cardigans
Kappale: Lovefool (1996)
Albumi: First Band On The Moon
Mieleenjäävin lause: "So I cry, pray and I beg."

Tämä tarina on tosi: Poika ihastuu ystäväpiirissä olevaan tyttöön ja katselee tätä kaukaa vuoden ja vähän ylikin. Sitten poika rohkaistuu ja kirjoittaa rakkauskirjeen tytölle. Tyttö vastaa pari päivää myöhemmin että pitäisi tavata ja puhua asioista. Poika ajaa kohti sovittua kohtaamispaikkaa ja Cardigansin Lovefool soi radiosta. Sillä hetkellä poika tajuaa että peli on jo menetetty. Hän kuitenkin ajaa perille jossa saakin kuulla että on hyvä tyyppi muttei sellainen tyyppi. Rakkautta ei tullut mutta ystävyys jäi ja yksi biisi lisää josta muodostaa elämän musiikillinen päiväkirja.

Lovefool oli yksi niistä kappaleista joita oli varmasti vaikea välttää vuosina 1996-1997. Eikä sen välttäminen tullut edes mieleeni vaikka varsinainen Cardigans fanitukseni alkoi vasta Gran Turismo -levyn aikoihin. Lovefool tiivisti Cardigansin ensimmäisen musiikillisen aikakauden parhaalla mahdollisella tavalla ja olikin luonnollista että yhtye muuttui hieman tyylillisesti sen jälkeen. Toki näitä 60-luvulta haettuja soundeja oli käytetty aiemmin jo Life -albumilla mutta silloin bändin charmi oli enemmän viattomuudessa ja tekemisen ilossa. Lovefool puolestaan on selvästi tuotetumpaa poppia jossa on enemmän laskelmointia mutta samalla työn jälki on ammattimaisempaa kuin aiemmin.

Ruotsalaisilla on jokin erityinen kyky poimia musiikillisia vaikutteita muualta ja tehdä niistä omia versioitaan jotka kyllä kuulostavat tutuilta mutta eivät liian hiilikopioilta. Cardigansilla on tunnistettava soundi joka ei johdu pelkästään ihanaisesta Nina Perssonista vaan myös muun bändin panoksesta kokonaisuuteen. Nina Persson on Lovefoolissa sydänverellä rakkauteen suhtautuva teinityttö joka jo puoliksi tappion nieltyään haikailee silti ihastuksensa perään. Rakkaus ei ole järkeä vaan se on tunnetta ja sen kappale välittääkin hyvin. Täytyy antaa tunnustusta kappaleen äänimailmalle joka on pidetty sopivan yksinkertaisena eikä liialliseen kikkailuun ole lähdetty mikä onkin usein se tehokeinoista paras. Lovefool on hienoa poppia vaikka se ei aivan yhtyeen kirkkaimpaan kärkeen omassa päässäni kuulukaan. Thanks for the memories. 

Arvosana: 7,5/10