Kim Wilde - Cambodia

Artisti: Kim Wilde
Kappale: Cambodia (1981)
Albumi: 20th Century Hits For A New Millennium: 1980-1984
Mieleenjäävin lause: "She won't see his face again."

Vuoden 2011 viimeinen blogipäivitys sattuu sopivasti olemaan 30 vuoden takaa eli vuodelta 1981. Kun mietin sopivinta mahdollista kappaletta tälle päivälle niin loogisin olisi ollut Abban Happy New Year, mutta olisiko kukaan uskonut että se olisi sattunut kohdille juuri tänään? Tämänkertainen random playlla arvottu biisi on myös ensimmäinen joka on arvottu Amarokilla Winampin sijaan. Kyllästyin Winampin huonoon satunnaissoittoon jossa tiesi että saman albumin joku toinen biisi soi aina 10-15 seuraavan kappaleen sisällä. Amarok on ollut kiikarissani jo vuosia, mutta vasta nyt sain tietää että se on käännetty myös Windowsille. Kyseinen soitto-ohjelma on muuten saanut nimensä samannimisestä Mike Oldfieldin albumista.

Yhä aktiivisesti keikkaileva ja uutta musiikkia (viimeisin albumi oli tosin kokoelma covereita) julkaiseva Kim Wilde jatkoi hittiputkeaan loppuvuodesta 1981 singlellä Cambodia. Wilden toiselle albumille päätynyt Cambodia vei soundia enemmän syntikkapopin suuntaan ja juuri nuo rapeat syntikat ovat se mikä alkutahdeista asti kiinnittää parhaiten huomion. Olen joskus sanonut että tässä kappaleessa on parhaat kasarisyntsasoundit ja en ala sanojani syömään sillä hyvältähän ne kuulostavat joka kerta. En ole koskaanut ollut melankolisten ja harmaiden syntikkasoundien ystävä ja Cambodian kirkkaat säksätykset ovat niille juuri vastakohta.

Kappaleen tarina tehtävänsä aikana Kambodzaan kadonneesta pilotista jota tämän vaimo kaipaa kotiin on hyvin toimiva kylmän sodan hengessä. Kim Wilde on aina ollut parempi melankolisten ja surumielisten laulujen laulajana ja hänen persoonallinen mutta hieman sävyköyhä äänensä on elementissään Cambodiassa. Kappaleen itämaiset sävyt ovat sopivan kevyet eikä stereotyyppisen ylilyödyt tavalla johon me länsimaiden ihmiset usein syyllistymme idästä vaikutteita poimiessamme. Minulle Cambodia edustaa oman aikakautensa parhaimpia popkappaleita tuoden mieleen positiivisia mielikuvia ajasta jota on mukava muistella mutta jota en haluaisi elää enää uudelleen. Paitsi pop-kulttuurin tuotosten kautta.

Arvosana: 8,0/10

Maggie Reilly - Everytime We Touch 2009

Artisti: Maggie Reilly

Kappale: Everytime We Touch 2009 (2009)

Albumi: Looking Back, Moving Forward

Mieleenjäävin lause: "'Cause everytime we touch, I feel the static."

Kaikista Mike Oldfieldin levyillaan käyttämistä laulajista skotlantilainen Maggie Reilly on varmasti se parhaiten häneen yhdistetty. Vaikka itse ehkä pidänkin vielä enemmän Anita Hegerlandista antoi Reilly laulunäänensä lisäksi jotakin muutakin. Ikävä kyllä Oldfieldin ja Reillyn yhteistyö päättyi vuonna 1989. Syynä tähän oli riitaantuminen sillä Reilly olisi ilmeisesti halunnut enemmän tunnustusta antamastaan panoksesta mm. Moonlight Shadowiin. Oldfield on tähän päivään asti ollut asiasta eri mieltä vaikka onkin tunnustanut Reillyn ideoiden vaikuttaneen ainakin joidenkin kappaleiden sovituksiin. Nähtäväksi jää tuleeko kaksikko koskaan enää tekemään musiikkia yhdessä sillä musiikkimaailmassa on ennenkin nähty sotakirveiden hautaamisia vuosikymmenien riitojen jälkeen.

En varmaankaan olisi ostanut Looking Back, Moving Forward albumia ellei se olisi kolme levyä tietyllä summalla tyylisen kampanjan myötä ollut lähes ilmainen. Tiesin kyllä etukäteen että albumi ei sisällä hittien alkuperäisversioita vaan Maggie Reillyn itsensä uudelleenlevyttämät tulkinnat. En keksinyt kolmanneksi levyksi mitään muutakaan joten annoin pienelle uteliaisuudelle vallan ja halusin kuulla kuinka hyvää uusiojälkeä Reilly on saanut aikaan. Alkuperäinen Everytime We Touch antoi hyvän lähtölaukauksen Reillyn Oldfieldin jälkeiselle soolouralle mutta tämä vuoden 2009 uusiolevytys ei voi muuta kuin olla alkuperäistä heikompi. Kysymys kuuluukin; kuinka paljon?

Jo ensimmäisen minuutin jälkeen on selvää että jotakin tärkeätä on jäänyt matkalle. Lyhyt intro on ok, mutta Reillyn laulun alettua kasvaa tunne siitä kuin kuuntelisi hyvätasoista Idolsin semifinaalien esitystä. Sellaista jossa kilpailija laulaa hyvin paljon alkuperäisartistilta kuulostavasti mutta samalla persoonattomasti. Pätevä mutta hengetön laulusuoritus ihmetyttää, sillä ainakin youtubesta löytyvien tuoreehkojen livepätkien perusteella Reilly kykenee paljon parempaankin tulkintaan. Voi toki olla että tarkoitus on ollut kuulostaa hieman erilaiselta alkuperäislevytykseen verrattuna mitä levyn muidenkin uusiolevytysten laulutyyli tukee. 

Varmasti tälle hillitymmälle tyylille löytyy ystävänsä, mutta omaan makuuni se ole. Jos en olisi ikinä kuullut alkuperäistä, antaisin vuoden 2009 Everytime We Touchille pisteen paremman arvosanan sillä sävellys ja sanoitus eivät ole huonoja ja Reillyn kaunis äänenväri on tässäkin läsnä. Mutta alkuperäisen tuntien tämä valitettava hiilikopio ei ansaitse parempaa.

Arvosana: 4,5/10

Muse - Exo-Politics

Artisti: Muse
Kappale: Exo-Politics (2006)
Albumi: Black Holes & Revelations
Mieleenjäävin lause: "But I'm waiting patiently."

Jos minulta olisi kysytty ennen Black Holes & Revelations albumin julkaisua tuleeko levyhyllystäni ikinä löytymään Musea vastaus olisi ollut jyrkkä ei. Inhosin bändiä lähinnä Time Is Running Outin vuoksi jonka olisin siinä vaiheessa ollut valmis sijoittamaan Top10 ärsyttävimmät biisit koskaan listalleni. En edelleenkään pidä edellämainitusta kappaleesta vaikken sitä enää kammoakaan. Tämän jälkeen ummistin korvani aina kun jostakin kuului Musen tuotantoa kunnes kuulin radiosta Knights of Cydonian. Tänäkin päivänä olisin valmis rankkaamaan Knights of Cydonian korkealle viime vuosikymmenen parhaiden biisien listalleni. Niin nopeasti se musiikillinen takki kääntyy tarvittaessa. Toki kiveen hakatut asemasotamielipiteet eivät makuasioissa ole muutenkaan mistään kotoisin.

En yleensä pidä salaliitto/nwo/mustat helikopterit -tyylisistä teemoista mutta Exo-Politics saa nämä anteeksi sillä bändin tarkoituksena on ilmeisesti ollut kirjoittaa mielikuvitusta kiihottavista aiheista eikä julistaa niitä totena. Teemana oleva maahan kohdistuva ufohyökkäys menee enemmänkin sci-fin puolelle ollen siis samaa harmitonta hupia esimerkiksi 80-luvun V-sarjan kanssa. Exo-Politics kärsii samasta loudness war ilmiöstä mistä koko Black Holes & Revelations albumikin. Yksittäisen kappaleen kohdalla kuunteluväsymystä ei ehdi kertyä toisin kuin koko levyä kerralla kuunnellessa. Laajempi dynamiikka olisi hyvästä ja muutenkin kappale kuulostaa hiukan tukkoon miksatulta.

Äänenlaadulliset seikat ohitettaessa on todettava että Exo-Politics groovaa varsin mukavasti mutta jostakin syystä se ei tuo mieleeni taivasta pimentäviä pelottavia tuntemattomia lentäviä esineitä. Matthew Bellamyn tulkinnasta kuuluu kylläkin epätoivoa ja uliseva theremin tyylinen ääni tuo sentään hetkeksi mieleen ufot. Mutta kokonaisuutena sanoitus ja musiikki eivät kohtaa parhaimmalla mahdollisella tavalla. Musen yksi vahvuuksista on Bellamyn hieno falsetti joka sekään ei ole vahvimmillaan Exo-Politicsissa. Kaikista negatiivisista puolista huolimatta Exo-Politicsin rockpoljento on kuitenkin sen verran pätevää että se estää liukumisen pelätylle keskivertoa huonompien vyöhykkeelle. Uhvot tulloo!

Arvosana: 5,0/10

The Nolans - Let's Make Love

Artisti: The Nolans

Kappale: Let's Make Love (1979)

Albumi: The Best of The Nolans

Mieleenjäävin lause: "Let's make love, let's make love."

Ensikosketukseni englantilais-irlantilaiseen sisarusbändi The Nolansiin sain erään kuluneen radionauhoituskasetin kautta jonka kaverini toi minulle 90-luvun loppupuolella. Hän väitti että hänellä on vanhempiensa joskus nauhoittamalla kasetilla sellainen Agnetha Fältskogin biisi jota minultakaan ei löydy. Otin epäuskoisena haasteen vastaan ja kuuntelin biisin joka oli mukavankuuloinen mutta en uskonut sen olevan Agnethan tuotantoa. Aikana ennen Spotifyita ja Youtubeja biisi jäi tunnistamatta ja tasaisin väliajoin yritin etsiä ratkaisevaa tietoa netistä. Kymmenen vuotta ensikuuleman jälkeen lopulta tärppäsi ja selvisi että kyseessä oli The Nolansin biisi Gotta Pull Myself Together vuodelta 1980. Tämän jälkeen ei kestänyt kauan että kokoelma lähti tilaukseen, sillä moista kymmenvuotista mysteeriä ei voi ratkaista hankkimatta biisiä hyllyyn. Eikä edes kolmen hyvän biisin sääntökään jäänyt täyttymättä.

Let's Make Love julkaistiin silloin vielä nimeä Nolan Sisters kantaneen bändin samannimisellä levyllä vuonna 1979. Singlejulkaisuksi asti kappale ei yltänyt, mutta omistamalleni kokoelmalle se on kuitenkin jostakin syystä laitettu. Vaikka The Nolans koostuikin vaihtelevasta määrästä sisaruksia, Let's Make Lovella äänessä on vain Linda Nolan jonka ääni on mielenkiintoinen sekoitus pehmeyttä ja raspia. Hiekkapaperiasteikolla verraten kyseessä on viimeistelyyn tarkoitettu vesihiomapaperiääni. Tämä laulusuoritus onkin hieman tasapaksun ja laiskan viisun ainoa pelastus joka nostaa sen täpärästi keskitason yläpuolelle. 

Paria pientä nostatusta lukuunottamatta meno on liian mielikuvituksetonta vaikka toki tämän tahdissa sujuvasti keinuisi mielitiettynsä kanssa. Siinä mielessä slovarin perusvaatimustaso täyttyy eli riittävän herkkä tunnelma saavutetaan mutta oppikirjaesimerkikkiä tästä ei saa tekemälläkään. 70-luvun fiilis ja äänimaailma ovat toki lähes aina minulle plussia ja esim. kasarisovituksena mikään riittäisi pelastamaan Let's Make Lovea. The Nolasin vahvuus on mielestäni menevämmissä kappaleissa joissa käytetään enemmän koko sisaruskatraan äänikapasiteettia hyväksi. Mutta slovariosastollakin The Nolans pystyi parempaan kuin tämä.

Arvosana: 5,5/10

Lady Gaga - Paper Gangsta

Artisti: Lady Gaga
Kappale: Paper Gangsta (2008)
Albumi: Fame Monster
Mieleenjäävin lause: "Don't want no paper gangsta."

En voi sanoa olevani sormi popmaailman pulssilla mitä levynostotahtiini tulee. Suurin osa ostamistani levyistä ovat midpriceja tai alekorin pohjia. Lady Gagan alku-ura meni minulta muutenkin ohi, muistan kuulleeni Just Dancen radiosta ja se oli yksi hetken hitti muiden joukossa. Poker Facekin upposi hitaasti ja kuvittelin Lady Gagan ulkoisesti aivan eri näköiseksi kuin sitten kävi ilmi. -Jos nyt Lady Gagan tapauksessa voi edes olla yhtä oikeaa mielikuvaa. Lady etuliitteen vuoksi mielsin Lady Gagan saman näköiseksi kuin toisen ladyn eli Lady Sovereignin. Vasta kun kuulin että Lady Gagalla on apunaan ruotsalainen tuottaja RedOne höristin korviani tarkemmin hänen musiikilleen. Liekö ollut placebovaikutusta vai länsinaapurimme poptaitoa että sen jälkeen Lady Gagan singlet alkoivat upota paremmin minulle?

Paper Gangstan sanoitus käsittelee ongelmia levy-yhtiön kanssa ja sitä kuinka nimensä paperiin laittamalla myy itsensä ja artistin oikeutensa levy-yhtiön paperigangstereille. Toinen rinnakkaismerkitys on vaikeus löytää rinnalleen parempaa puoliskoa joka olisi samanarvoinen eikä julkisuuden tai rahan perässä. Jokaisen elämässä on omat vaikeutensa mutta toiset osaavat kanavoida ne miljoonia myyväksi musiikiksi tai pullottaa kyyneleet ja myydä ne Baden-badeniin. Siinä olisikin hyvä taito opittavaksi.

Paper Gangsta starttaa mukavalla hakkaavalla pianomelodialla jota sopivan säästeliäästi toistellaan myöhemminkin. Bassosoundi on hyvin muhkea tuoden mieleen vertauksen täytetystä kalkkunasta joka pudotetaan katuun kerrostalon katolta. Onneksi autotunen käyttö jätetään tehosteeksi yhteen säkeeseen mutta sekin ehtii melkein jo aiheuttaa lieviä allergisia reaktioita. Kokonaisuutena Paper Gangsta kuulostaa hivenen liian rynkyttävältä ja hakkaavalta. Pientä vaihtelua jää kaipaamaan sillä koukku ei ole tällä kertaa yhtä terävä kuin tykeimmissä Gaga -hiteissä. Ymmärrän hyvin miksi tätä ei valittu singlebiisiksi vaikka toisaalta kyse on hyvästä albumintäytteestä. Paper Gangsta kävisikin esimerkiksi joidenkin suosimaan tapaan arvioida artistin hyvyyttä heidän rivi- / keskivertobiisinsä kautta.

Arvosana: 6,0/10

Culture Club - Karma Chameleon

Artisti: Culture Club
Kappale: Karma Chameleon (1983)
Albumi: 20th Century Hits for a New Millennium 1980-1984
Mieleenjäävin lause: "I'm a man without conviction."

80-luku, tuo minulle hieman musiikillisesti kimurantti vuosikymmen. Ensimmäinen vuosikymmen jonka elin läpi kokonaan mutten aktiivisena musiikinkuuntelijana. Eihän musiikilta toki voinut välttyä enkä siihen pyrkinytkään. Mutta 80-luvun musiikista jäivät enimmäkseen mieleen ne iskelmäbiisit joita vanhempani kuuntelivat kaseteilta pitkillä automatkoilla. Ainoat ulkomaiset artistit joiden kasetit muistan olivat Madonna (True Blue), Modern Talking (Let's Talk About Love) ja Ricchi e Poveri (joku kampanjakasetti jonka sai koeajamalla auton). Ulkomaiset kasaripophitit tulivat minulle tutummaksi vasta 90-luvulla ja silloinkin lähinnä MTV:lla pyörineen vanhoja hittejä pyörittäneen ohjelman kautta jonka nimeä en nyt saa mieleen edes pikaisen googlauksen tuella.

Karma Chameleon oli varmasti vuoden vuoden 1983 suurimpia maailmanlaajuisia hittibiisejä. Biisi on jäänyt elämään klassikkona mistä kertoo sekin että youtubessa eniten katsontakertoja saanut yksittäinen Karma Chameleon video on saanut yli 13 miljoonaa katselukertaa. Karma Chameleon on kepeä mielihyväbiisi joka ei kuitenkaan ole parhaimmillaan kuunneltuna toistolla puoli tuntia kuten tätä kirjoittaessani tulen tekemään. Siinä missä jotkut biisit saavat minut nostamaan aiottua arvosanaa toistojen vuoksi, tässä tapauksessa nirhaisin aikomastani puolikkaan pois. Ei pidä ymmärtää väärin, Karma Chameleon on kelpo poppia joka on paikkansa ansainnut, mutta se ei vain tavoita minun rajoittunutta tarttumapintaani kasaripoppiin.

Olen tähän asti luullut että Karma Chameleonissa vahvasti soiva huuliharppu olisi syntikan tuotosta, mutta tietenkin olen ollut väärässä. 80-luvulla muodikas huuliharppusoundi oli vain sen verran synteettinen että onnistui hämäämään kaltaistani puukorvaa. Joten pahoitteluni Judd Lander, oikeasti soittamasi oikea huuliharppu on Karma Chameleonin parasta antia. Mietin kovasti miksi en pidä tästä niin paljon kuin voisi olettaa enkä keksi muuta kuin että kappale on jotenkin ohut. Äänimaailma tuo mieleen hattarat ja höyhentyynyt kaikukammiossa ja sekaan toivoisi hieman alasinta. Tai sitten Karma Chameleon on niin kasarisoundin tiivistymä että se on vain minulle liikaa. Niin sen täytyy olla sanoisi Röllikin.

Arvosana: 5,5/10

Robyn - Breakdown Intermission

Artisti: Robyn

Kappale: Breakdown Intermission (2002)

Albumi: Don't Stop The Music 

Mieleenjäävin lause: "Gotta learn to boogie."

Nextiä painaessaan pidättää vaistomaisesti hengitystään kun kyseessä on sen biisin arvonta jonka otan seuraavaksi blogissani käsittelyyn. Minun ei pitäisi olla huolissani sillä esikarsintahan on jo suoritettu vuosien varrella lompakollani. Mutta koska kolmen hyvän biisin sääntöni (levyllä täytyy olla vähintään kolme hyvä biisiä että se kannattaa ostaa) antaa melko paljon löysää mitä albumien kokonaislaatuun tulee niin pökäleidenkin eksyminen joukkoon on taattua.

Tämänkertaisen biisin paljastuttua ensireaktioni oli hieman tympääntynyt. Ei niinkään siksi että kappaleessa olisi mitään suurempaa vikaa vaan siksi että kyseessä on jo neljäs biisi samalta Robynin vuoden 2002 Don't Stop The Music -levyltä. Mutta ei auta, en ole huijannut blogin ykkössäännössä tähänkään asti joten tämäkin käsitellään asiaankuuluvasti. Tanssilattialla on hyvä heilua huolet pois on Breakdown Intermissionin simppeli sanoma. Kappaleen hieman jenkkiklubihenkisissä soundeissa on pieni annos kasaribiittejä höysteenä mikä on varsin piristävän kuuloista joskin vaihtelua olisi tarvittu hieman lisää. Hetkittäin tulevat mieleen jopa Michael Jacksonin 80-luvun tahdit mutta samanlaisiin selkärankaa kutitteleviin iskurytmeihin ei sentään päästä.

Googlailtuani asiaa sain selville että Breakdown Intermission sisältää samplen Thomas Dolbyn vuoden 1987 biisistä The Devil Is an Englishman. Edellämainittu kappale ei ollut minulle ennestään tuttu mutta varsin hyvin valittu samplelainauksen kohde joka tapauksessa. Kauhuhenkisestä kalmailusta viileäksi klubibiisiksi on näköjään lyhyempi matka kuin luulisi. Juuri tuo lainattu biittisample on Breakdown Intermission parasta antia ja rytmipuoli toimii hyvin. Heikkoudet löytyvätkin sitten kaikesta muusta. Sanoitus olisi kaivannut hieman "pretty pretty girls, witty witty words" -tyylisiä näppäryyksiä lisää. Ehkä olisi ollut suotavaa myös jossakin vaiheessa hieman kiihdyttää tahtia tai sitten viime aikoina eetterissä paljon ollut dubstep on totuttanut minut vuoristoratamaisempaan biisirakenteeseen. Breakdown Intermission on käypää albumintäytettä ja kyllä me Robyn vielä joku päivä opitaan se boogie.   

Arvosana: 6,0/10

The Cardigans - Rise and Shine

Artisti: The Cardigans

Kappale: Rise and Shine (1994)

Albumi: Life

Mieleenjäävin lause: "Rise and shine my sister."

Tämänkertaista sattuman sanelemaa siskoni muistelee varmaan yhä kauhulla. Tapanani oli aikoinaan herättää siskoni aamuisin kouluun laulamalla lujaa ja epävireisesti (en toki muuten osaisikaan) Cardigansin Rise and Shinea. En tiedä mistä kappale oli tuolloin tarttunut päähäni sillä Cardigans herätykseni tapahtui vasta Gran Turismo levyn aikoihin mutta todennäköisin syyllinen lienee ollut Radio Mafia. Cardigans on yksi niistä bändeistä joiden toivon joku päivä palaavan sorvin ääreen sillä heidän edellinen albuminsa ilmestyi niinkin kauan sitten kuin vuonna 2005. Toki bändin jäsenet ovat olleet aktiviisia muilla rintamilla mutta se ei ole aivan sama asia kuin hienon bändin yhteinen tuotos.

Cardigans on bändi jonka musiikillisen evoluution levyjen välillä jopa minä kykenen tunnistamaan. Life -albumin aikainen aikainen Cardigans teki kuusikymmenlukuhenkistä iloisen kuuloista kukkaispoprokkia jossa tarkemmin kuunneltuna oli usein mukana annos melankoliaa tai ilkikurisuutta. Tämä on kuultavissa myös Rise and Shinessa joka on pinnalta huoleton rallatus mutta tarkemmin kuunneltuna sanoitus ei ole mitenkään erityisen hilpeä. Tai sitten kuulen ja tulkitsen omiani mutta musiikin hienous onkin siinä ettei sen ymmärtämisessä ole yhtä totuutta.Tämän kahtiajakoisuuden koen kuitenkin vahvuudeksi tehden kappaleesta mielenkiintoisemman. 

Nina Persson kuulostaa Rise and Shinessa sellaiselta naapurintytöltä jota uskaltaa ihailla kaukaa mutta ei ikinä lähestyä. Herkältä ja haavoittuvaiselta joka ei kuitenkaan halua näyttää sisäisiä tunteitaan koko maailmalle. Niinpä sitten istutaankin hiekkarannalla hymy kasvoilla mutta haikeus mielessä. Vaikka Rise and Shine on soinniltaan kevyt, sitä ei ole onneksi soitettu löysästi. Selkärankaa antavaa napakkuutta löytyy sopivasti mikä oli myös Blondien vahvuus aikoinaan. Rise and Shine kuulostaa nykyään omiin korviini "parempien aikojen" musiikilta eli se on saanut nostalgisen kuorrutuksen. Mutta nostalgiabonuksilla tai ilman, kelpo poppiahan tämä ehdottomasti on. Ja lupaan että en laula tätä enää ikinä.

Arvosana: 7,5/10

Roxette - Little Miss Sorrow

Artisti: Roxette

Kappale: Little Miss Sorrow (2003)

Albumi: The Pop Hits

Mieleenjäävin lause: "What's going on?"

Sattuma päätti tällä kertaa muistuttaa minua siitä että jouduin perumaan menemiseni tulevalle Roxetten Suomen keikalle. Olisi ollut mukava nähdä Roxette livenä toisen kerran ja verrata kuinka meininki on muuttunut Marien syövästä toipumisen jälkeen. Youtubesta löytyvien livepätkien perusteella Marien laulutaito ei ole kadonnut mihinkään mutta hän liikkuu selvästi vähemmän kuin ennen mikä on toki ymmärrettävää. Onneksi Roxette ei ole mikään harvinainen konserttivieras maassamme joten täytyy toivoa että pääsen tarkistamaan bändin livekunnon joku toinen kerta.

Little Miss Sorrow levytettiin uutena biisinä vuoden 2003 menevämpiä hittibiisejä sisältävälle Pop Hits kokoelmalle. Kappale voisi melkein yhtä hyvin olla joltakin Per Gesslen englanninkieliseltä sooloalbumilta sillä Marieta kuullaan vain vähän taustalla. Kaksi pystyvää vokalistia on toki yksi Roxetten vahvuuksista eikä hiphop -tyylinen kaikille mikkiaikaa periaate ole tarpeen. Gessle on ennenkin ammentanut vaikutteita 60- ja 70-lukujen taitteesta mutta retropoppia Little Miss Sorrow ei silti ole sillä tuotanto on modernia.

Little Miss Sorrow on hyvä Roxette täytebiisi. Olen ennenkin kehunut Gesslen sävellyslahjoja vaikka hänellekin on käynyt kuten suurimmalle osalle hittinikkareista vanhetessaan. Hyvä rutiini on säilynyt mutta ne täysosumat tapahtuvat harvemmin ja pienemmällä voimalla. Little Miss Sorrow rokkaa oikein mukavasti ja pari koukkuakin on saatu ujutettua mukaan. Nostalginen muistelu kadonneesta rakkaasta jonka katoaminen vei väritkin elämästä kelpaa sanoituksena ja tuo sama nostalgian tunne on kappaleen suurimpia vahvuuksia. Hyvänä merkkinä voidaan pitää sitä että kuunnellessani kappaletta repeatilla tätä kirjoittaessani aloin pitää siitä enemmän ja arvosanaakin täytyi tarkistaa pikkuisen ylöspäin. Kelpo pop ei käytössä (paljoa) kulu.    

 

Arvosana: 6,0/10

H & Claire - All Out of Love

Artisti: H & Claire

Kappale: All Out of Love (2002)

Albumi: Another You Another Me

Mieleenjäävin lause: "Won't be the fool running back to you."

Satunnaissoiton saloja olen ihmetellyt blogissani ennenkin ja taas pääsen ihmettelemään samaa aihetta. Minulla on cd-levyistä ripattuja biisejä tietokoneellani n. 5000 kappaletta mikä ei toki ole mitenkään ihmeellinen määrä verrattuna todellisiin keräilijöihin. H & Clairen Another You Another Me -levyltä tulee valituksi toinen biisi kuukauden sisään, mikä on hyvin ottaen huomioon että albumilla on vain 15 raitaa. Toki todennäköisyydet ovat vielä kohtuulliset enkä aio alkaa lottoamaan. Pidemmällä aikavälillä varmasti levyhyllyni tulee edustettua blogissa tasaisemmin ja ehdokkaiden määrä kasvaa sitä mukaa mitä uusin levyhankintoihin budjetti riittää.

H & Claire on toki siinä mielessä ajankohtainen, että vaikka Stepsissä ollut kaksikko Claire Richards ja Ian "H" Watkins eivät olleet duona kuin vuoden niin Steps on tehnyt tänä vuonna comebackin. Reality tv-ohjelma joka käsitteli yhtyeen paluuta yhteen siivitti uuden hittikokokoelman jopa Englannin albumilistan ykköseksi. All Out of Love oli Another You Another Me albumin kolmas singlejulkaisu saavuttaen mukavan 10. sijan Englannin singlelistalla. Albumi jolta irrotettiin kolme Top10 singleä luulisi saavuttavan jonkinlaista menestystä mutta niin ei käynyt vaan albumi floppasi päättäen samalla H & Claire kaksikon yhteistaipaleen. Popmaailma on usein julma.

Kuten koko albumi kuulostaa All Out of Lovekin erittäin ysäriltä. Rauhallisen intron jälkeen yllytään nopeampaan dancelaukkaan päälauluvastuun ollessa Clairella H:n saadessa toki lempeästi hönkäillä omat lauseensa. Dancebiisi karille ajaneesta lemmestä ei ole aiheena uusi mutta toteutus on tässä tapauksessa riittävän vahva. All Out of Lovessa on tarpeeksi voimaa ollakseen voimaannuttava rakkaudenjälkeinen krapulabiisi vaikkei se toki I Will Surviven tasolle pääsekään. Minun varmaan pitäisi lisätä vakiopohjaan lause: "Kappale x on keskivertoa paremmin tehty mutta siitä jää puuttumaan se jokin joka nostaisi sen huippubiisien joukkoon." Mutta minkäs teet kun se pätee hyvin myös All Out of Loven tapauksessa. 

Arvosana: 6,0/10

Cockney Rebel - Mr. Soft

Artisti: Cockney Rebel
Kappale: Mr. Soft (1974)
Albumi: Super Sound of the 70's
Mieleenjäävin lause: "You paint everything so cruel, coming on like Mr. Cool."

Oman musiikkikirjaston täydentäminen sekalaisilla kokoelmalevyllä on ollut hyvä asia. Olkoonkin että maailma on pullollaan monenkirjavia koosteita joista saa suurennuslasin kanssa etsiä pientä pränttiä jossa mahdollisesti lukee: "Includes re-recordings to ensure highest possible quality." Tai jotakin vastaavaa jolla koetetaan mahdollisimman pehmeästi kertoa että alkuperäisversiot eivät ole kyseiselle kiekolle tietään löytäneet. Oppirahat on silti tullut maksettua, aikoinaan ostin liiankin huokean The Supremes kokoelman jossa oli mukana ilmeisesti yksi jossakin vaiheessa mukana ollut jäsen ja uusintaversiot oli tehty markan syntikkasoundeilla. Tämä levy on hävitetty jo hyvän aikaa sitten joten tänne ko. pyhäinhäväistys ei tule päätymään.

Brittibändi Cockney Rebel (myöhemmin Steve Harley & Cockney Rebel) ei ole minulle erityisen tuttu bändi sillä tämän päivän sattuman sanelema taitaa olla ainoa edustus heiltä mitä levyhyllystäni toistaiseksi löytyy. Bändin vuoden 1974 hittisingle Mr. Soft on juuri sellainen hauska irtopala mitä muutaman euron kokoelmilta on metkaa bongailla. En tiedä miten karsinoisin tämän biisin tyylillisesti silllä se on hyvin persoonallinen monin tavoin. Mutta koska aina täytyy yrittää niin kuvailisin Mr. Softia glamrockiksi kapakkasoundeilla. Steve Harley laulaa tökkivällä tyylillä jossa on kuitenkin glamrockille tyypillistä kukkoilua. Mr. Soft kulkee hauskan pomppivin rytmein ja välillä mennään jopa sirkukseen.

Mr. Soft sivaltaa aikansa glamrokkareita kohti. Maskeeratulta kimallekeikarilta kysytään kuinka pitkään voitkaan jatkaa asennevammaista mahtailuasi. Mr. Soft on kahtiajakoinen: Toisaalta se on rupinen ja maanläheinen ja silti pömpöösi ja mahtaileva. Joskus on hyvä että musiikkia joutuu miettimään eikä sitä voi heti ymmärtää ja karsinoida. Välillä tekee mieli pikaruokaa ja välillä haluaa kokkailla tunnin ja sama pätee musiikin kuunteluun. Mr. Soft on sopivasti outo ja erikoinen kuuntelukokemus vaikkei ehkä se mieleenjäävin. 

Minulta löytyvä versio Mr. Softista on ilmeisesti yleisön äänistä päätellen liveversio (kokoelman lehtinen ei valaissut asiaa) joten linkitän videoksi sellaisen joka vastaa eniten minulta löytyvää.

Arvosana: 6,0/10

Meja - All 'Bout the Money

Artisti: Meja
Kappale: All 'Bout the Money (1998)
Albumi: Seven Sisters
Mieleenjäävin lause: "This pretty world is getting out of hand, so tell me how we failed to understand."

Usein artistien kovalla työllä musiikkiinsa liittämä sanoma joko ymmärretään väärin (Born In the USA) tai sitten se jää melkein kokonaan huomiotta kuten tämän päivän sattuman sanaleman tapauksessa. Paleface on kummastellut useammassakin haastattelussa että vaikka hänen englannikielisessä tuotannossaankin oli sanomaa, vasta kielen vaihdettua kotimaiseen se huomattiin ja tavoitti ihmiset. John Lennon väitti että jos sanoman haluaa läpi, se täytyy sokeroida kuten hän taivavasti Imaginessa tekikin.

Mejan All 'Bout the Money oli varmasti vaikea vältettävä vuonna 1998. Kuten monet 90-luvun suosikkini, löysin Mejan artistina vasta tämän vuosituhannen alussa. Herkässä ja vastaanottavassa iässä tarjontaa on yksinkertaisesti liikaa ja vasta myöhemmin huomaa mistä on kestosuosikiksi. Maailmantuska kapitalistisessa maailmassa on All Bout the Moneyn sanoma ja julistus. Sanoma on kääritty hyvin radioystävälliseen popkääreeseen tavalla jonka ruotsalaisesti totisesti taitavat. Mejan tavassa tulkita on kuitenkin jotakin amerikkalaista mikä varmaankin juontaa juurensa hänen musiikkiopintoihinsa Los Angelesissa.

Jos artisti haluaa sanoa että raha on paha, voiko/saako sen tehdä tarttuvasti? Mielestäni kyllä, vaikka osan kuulijoista dum-dum-duh-dee-dum-dum -rallattelu varmasti viekin harhaan. Hyvän kappaleen voi kääntää hyvinkin erilaiseen muotoon ja se silti toimii. Pystyn mielessäni kuvittelemaan All Bout the Moneyn heavyversiona ja danceremix siitä tehtiin jo ilmestymisvuonnaan. Inhoan liian saarnaavia ja syyllistäviä biisejä eikä tässä tapauksessa syyllistytä siihenkään. Tästä lienee kiittäminen juuri sujuvaa tuotantoa ja tulkintaa josta on jätetty pois liika raivo ja paatos. All Bout the Money on vuoden 1998 pophelmiä josta voisin hyvin kuvitella jonkun vielä tekevän coverhitin.

Arvosana: 8,0/10

Stevie Wonder - Uptight

Artisti: Stevie Wonder
Kappale: Uptight (Everything's Alright) (1965)
Albumi: Dancing In A Street: 43 Motown Dance Classics
Mieleenjäävin lause: "Baby, everything is alright, uptight, out of sight."

Ensikosketukseni Stevie Wonderiin oli 80-luvulla I Just Called To Say I Love You -hitin kautta. Muistan myös hänen vierailunsa Bill Cosby showssa jossa perheen nuorimmainen oli tehnyt Stevielle lahjaksi paperisen kirahvin. Ajatus sokealle lahjaksi annettavasta paperikirahvista huvitti silloin nuorta jannua mutta myöhemmin olen toki ymmärtänyt että lasten lahjoissa on aina enemmän aitoa hyvää tahtoa kuin aikuisilla ikinä. Stevie Wonder oli myös koulunpihavitsien kohde joissa tehtiin pilaa hänen sokeudestaan. (Toivottavasti edes hyväntahtoisesti.) Miksi Stevie Wonder pyöritti opaskoiraansa päänsä päällä levykaupassa? -Hän katseli ympärilleen. 

Vaikka Stevie Wonder ei viime vuosina ole suuria saavutuksia kirjannutkaan tililleen uuden musiikin muodossa on hän kuitenkin hyvin arvostettu ja paikkansa suurten joukossa vakiinnuttanut artisti. Hän on myös yksi niistä lapsitähdistä joiden ura ei kääntynyt laskuun aikuisuuden myötä. Vuonna 1965 Stevie Wonder levytti kappaleen Uptight ollessaan vasta 15-vuotias. Wonder oli saavuttanut menestystä aiemminkin mutta Uptight löi hänet läpi osoittaen ettei hän ollut yhden hitin ihme. Lisäksi kyseessä oli artistin itsensä ensimmäinen single jonka kirjoitustyössä hän oli ollut itse mukana. Tällaisia tarinoita lukiessaan on parempi olla miettimättä mitä itse teki 15-vuotiaana..

Uptight kertoo köyhästä nuoresta miehestä joka on löytänyt rinnalleen paremmista piireistä olevan tytön. Mutta tämä ei ole ongelma sillä tyttö ei ole omaisuuden perään vaan arvostaa poikaa sellaisena kuin tämä on. Soundillisesti kappale on ehtaa 60-luvun Motownia, hyvin menevää sellaista. Wonderin laulussa on aitoa nuoren miehen intoa jossa on vain yksi vaihde joka vie täysillä eteenpäin. Aivan se tarttuvin koukku jää uupumaan mutta fiilikset jäävät silti selkeästi plussan puolelle. Kolme ja puoli Stevie Wonder pepsodenthymyä viidestä.

Arvosana: 6,5/10

H & Claire - Centre of My Heart

Artisti: H & Claire
Kappale: Centre Of My Heart (2002)
Albumi: Another You Another Me
Mieleenjäävin lause: "It's like a waterfall, so strong you lose control."

Vaikka suurin osa minunkaltaiseni pop-musiikin suurkuluttajan pitämästä ja kuuntelemasta musiikista on ollut hyvin populaaria eli suosittua ainakin jossakin vaiheessa niin poikkeuksiakin löytyy. Turha tosin luulla että minulla olisi jotakin underground luurankoja kaapissa. Kyse on useimmiten esimerkiksi yhden hitin ihmeen kakkoslevysta pitämisestä joka ei edes käynyt enää listoilla tai sitten jossakin bändiprojektissa menestyneen artistin kaupallisesti epäonnistuneesta soolourasta. Muutenkin olen hyvin uskollista sorttia kun alan pitää jostakin artistista tai yhtyeestä. Vain todella suuri tasonlasku saa minulta kritiikkiä ja sekään ei muuta mielipidettäni aiemmasta tuotannosta. Toki on musiikkia joka kasvaa korkoa ajan kanssa ja toiset hieman harmaantuvat alkuinnostuksen jälkeen.


Steps oli vuosituhannen vaihteessa varsinkin Englannissa huippusuosittu tuottajavetoinen pop-projekti joka pääsi jonkin verran kuuluviin meilläkin. Bändin hajottua kaksi Stepsin jäsentä, Claire Richards ja Ian "H" Watkins muodostivat duon H & Claire jota myös Handclaireksi kutsuttiin. Duo jäi lyhytikäiseksi kun kolmesta top10 singlestä huolimatta levy-yhtiö veti johdon seinästä Another You Another Me albumin flopattua pahasti. Omasta mielestäni albumi on kelpo tuotos joskin se oli ehkä 2002 jo hieman vanhentunut soundeiltaan kuulostaen hyvin ysäriltä. Claire Richards oli Stepsin jäsenistä selvästi vahvaäänisin ja olisin toivonut kuulevani häntä enemmänkin H & Clairen hajoamisen jälkeen. H puolestaan täytti paikkansa vaikka hyvälläkään tahdolla hänen laulusuorituksiaan ei voi sanoa erinomaisiksi. Tämä oli onneksi otettu huomioon ja hänellä olikin enemmän kakkoslaulajan rooli.


Centre of My Heart on hyvin paljon Britney Spears -henkiseltä ysäriruotsipopilta kuulostava kappale. Kappaleen tekijätiedoista paljastuvat nimet A. Högdah, M. Ankelius ja H. Andersson joten korvani eivät olleet väärässä. Mikään korvamato ei ole kyseessä vaan enemmänkin perusvarma popralli ilman suurempia heikkouksia tai vahvuuksia. Kertosäe yrittää kovasti mutta se jokin tarttuvuutta aiheuttava tekijä on jäänyt uupumaan. Centre of My Heart on niin keskinkertainen että siitä on vaikea keksiä edes mitään erityistä sanottavaa. Pidän Clairen äänestä ja kappale on sentään hitusen hyväntuulisuutta aiheuttava joten aivan ansioton raita ei ole kyseessä. Tätä soundia ei tänä päivänä radiosta juurikaan kuule joten Centre of My Heart lievittää pahintaa ysärinälkää niiltä joita sellainen vaivaa.

Arvosana: 5,5/10

Irina - Seinät

Artisti: Irina
Kappale: Seinät (2004)
Albumi: Vahva
Mieleenjäävin lause: "Et tahdo tuntee varmaa, roihussa poltat karmaa."

Asennevammat tai vahvat periaatteet ovat hankalia asioita muuttaa, koskivat ne sitten suuria tai pieniä asioita. Kotimainen musiikki oli itselleni pitkään melkoinen mörkö, sillä se edusti sitä musiikin pakkokuuntelua mitä sai kuunnella lapsena auton takapenkillä pitkillä automatkoilla joita perheemme teki harva se viikonloppu. Vaikka vanhempieni musiikkimaku edustaakin 90 prosenttisesti kotimaista iskelmää, näin jälkikäteen ajatellen oli siellä helmiäkin seassa. Esimerkiksi monien käännösbiisien takaa on löytynyt paljon hyviä alkuperäisversioita kun vuosien varrella on saanut eräänkin ahaa -elämyksen: "Tämähän on se jonka suomeksi teki.." Onneksi musiikkimakuni on hiljalleen vapautunut asemasotavaiheesta ja seinät (kömpelö aasinsilta) ovat kaatuneet yksi kerrallaan.

Irinan vuoden 2004 debyyttialbumi Vahva on edelleen mielestäni hänen tasalaatuisin albuminsa. Myöhemmillä albumeilla on isompia hittejä ja itse artistikin on kehittynyt niin tulkisijana kuin sanoittajana mutta yhtä ehjiä kokonaisuuksia ei silti ole syntynyt. Eikä kyse ole edes "eka demo/single/ep/albumi oli paras" -ilmiöstä jota vastaan olen. Irinan luottomies Toni Wirtanen on vahvasti myös Seinät kappaleessa mukana, säveltäjän, sanoittajan ja tuottajankin ominaisuudessa. Wirtasen lisäksi sanoituksen takana on Irina itse. Marzi Nyman tekee hyvä työtä kitaran varressa.

Seinät kertoo sisäisistä konflikteista, estoista ja kyvyttömyydestä kontrolloida riittävästi omia tekemisiään. Joskus välittää liikaa ja liian vähän yhtä aikaa mikä vain pahentaa asioita. Soitannollisesti kappale on hetkittäin vaarassa mennä tukkoon mutta äänimatto saadaan kuin saadaankin pidettyä riittävän puhtaana. Kun poprockista on kyse on löydettävä oikea tasapaino ettei synny liiian kliinistä "mukarokkia" muttei myöskään liian rasvaista suurta yleisöä karkoittavaa räimettä. Eikä tämä ole ongelma sillä Seinät on tuotettu taiten oikein mukavaksi rivibiisiksi. (Kirjoitin ensin täytebiisiksi mutta ei tämä ole täytettä vaan kelpo kokonaisuuteen istuva nelosraita hyvällä albumilla.) 

Arvosana: 6,0/10

Whitney Houston - In My Business

Artisti: Whitney Houston feat Missy Elliot 
Kappale: In My Business (1998)
Albumi: My Love Is Your Love
Mieleenjäävin lause: "Too many girls they dislike me."

Moderni R&B musiikki hiipi hiljalleen suosioon Euroopassa ja meillä Suomessakin 90-luvun edetessä. Muutos oli selvästi havaittavissa 90-luvun loppupuolella ja muistan sen ärsyttäneen itseäni kun esimerkiksi baareissa soiva musiikki muuttui itseäni vähemmän miellyttävään suuntaan. Myöhemmin opin poimimaan rusinat myös edellämainitusta genrestä sillä hyvää biisiä ei voi ikinä täysin sovituksella pilata.

Vuonna 1998 julkaistu My Love Is You Love on toistaiseksi jäänyt Whitney Houstonin uran viimeiseksi hurraaksi. Kahdeksan vuotta edeltäneen täyspitkän albumin jälkeen ilmestynyt lätty oli erittäin onnistunut kaupallisesti ja onnistui tekemään Houstonista hetkeksi jopa katu-uskottavan. Levy oli soinniltaan muodikas sekametelisoppa jonka takana oli joukko isoja nimiä Babyface, David Foster, Rodney Jenkins ja Wyclef Jean vain joitakin mainitakseni. Missy Elliott oli mukana tämänkertaisessa sattuman sanelemassa räppääjän, säveltäjän sekä tuottajan ominaisuudessa. In My Business ei päätynyt singleksi asti eikä se toki albumin parhaimmistoa edustakaan.

Naiset ovat toistensa pahimpia vihollisia, väittää sanonta mikä tulee mieleen In My Busineksen sanoituksesta. Onnensa kukkuloilla oleva soulsisko saa kuulla muilta naisilta vain kateellista panettelua poikaystävänsä todellisista aikomuksista. Musiikillisesti kappale on hyvin tyypillistä puolinopeaa 90-luvun loppupuolen amerikkalaista R&B:ia. Missy Elliot piristää biisiä tuomalla Whitneyn osuuksista puuttuvaa asennetta. Siinä missä Whitneyn huolehdi omista asioistasi on vain diivamaista nenän nostelua on Missyn räpäytyksessä jopa pientä vaaran tuntua. In My Business on keskitason hyvin tuotettu täytebiisi jonka suurimmat ansiot ovat vierailevan artistin tuomaa. 

Arvosana: 5,0/10

Humble Pie - Natural Born Bugie

Artisti: Humble Pie
Kappale: Natural Born Bugie (1969)
Albumi: The 60's
Mieleenjäävin lause: "Natural born woman."

Usein ei tule miettineeksi mitä nimekseen laittaa netin eri palveluihin mutta hetken mielijohde voi johtaa pitkäänkin kestäviin tottumuksiin. MrBoogie nimen otin käyttöön ensi kertaa vuosituhannen vaihteen paikkeilla koska yleisin käyttämäni nick oli jo jossakin pelissä tai palvelussa varattu. Pidän sanasta boogie ja siihen piti lisätä vielä jotakin joten herraliite edessä antoi sopivalle sointuvan lisän. Uniikki keksintö se ei valitettavasti ollut kuten harva asia on. Mitäs se boogie sitten tarkoittaakaan? Wikipedia: "Today, the term "boogie" usually refers to dancing to pop, disco, or rock music."

Englantilaisbändi Humble Pien Natural Born Bugie (usein käytetään myös nimeä Natural Born Boogie) on 60-luvun lopulle tyypillistä hieman viskin, rasvan ja mullan tuoksuista bluesrokkia. Vertailukohtana voisi käyttää vaikka Creedence Clearwater Revivalia tai Beatlesin Get Backia.Ihan edellämainittujen tasolle Natural Born Bugie ei kuitenkaan yllä. Mutta jos aluksi muodostamani epäreilut vertailukohdat unohdetaan on kyseessä kuitenkin letkeä ja rento rockpala joka ei helposti ala ärsyttämään. Tarttuvuutta kaipaisi lisää mutta luulen että tavoitteena on ollut enemmän kokonaisvaltainen hyvä meininki kuin listoille laskelmoidusti ohjelmoitu napalmi-isku.

Mitä allekirjoittaneelle siis jää Natural Born Bugiesta käteen hyvän meiningin lisäksi? Kertosäe on ihan kivasti yhteislaulettu kolmen hengen voimin ja kapakkahenkinen piano toimii aina. Ehkä vika onkin minussa sillä tämänkertainen sattuman sanelema ei edusta aivan sitä ominta tyyliä. Voin olla väärässäkin mutta luulen että enemmän tähän genreen kallellaan olevat voivat saada tästä parempiakin viboja. Esimerkillinen ei ylitsehypättävä biisi jota ei jää kuulemisen jälkeen pahemmin kaipaamaan.

Arvosana: 5,5/10

The Beatles - All You Need Is Love

Artisti: The Beatles
Kappale: All You Need Is Love (1967)
Albumi: 1
Mieleenjäävin lause: "All you need is love."

The Beatles oli oman sukupolvensa ykkösbändi jonka vaikutus ulottuu yhä tämänkin päivän popmusiikkiin. On luonnollista että niin menestynyt yhtye herätti ja herättää myös vastustusta sillä onhan lause "parempi kuin Beatles" yhä tänäkin päivänä erittäin vahva väite. Vaihtoehtoiset liikkeet ovat aina ammentaneet voimaa valtavirtaa pilkkaamalla mutta Beatlesia on hyvin vaikea sivuuttaa tai pilkata uskottavasti. Vaikka Beatles ei ehkä tavoitakaan kaikkia tämän päivän pirstaleisen musiikkikentän jakamia nuoria varmasti tälläkin hetkellä joku 14-vuotias saa ahaa -elämyksen kuunneltuaan sattumalta esimerkiksi tämän päivän sattuman saneleman.

En ole Jake Nyman joten en osaa kertoa All You Need Is Loven historiaa faktoja pudotellen mutta silti viihdyttävästi. Tyydyn itse sanomaan että All You Need Is Love on rakkaudenjulistus rakkaudelle. Kyyninen voisi sanoa että kappale on hippien pilvihöyryinen kupla joka puhkesi pari vuotta myöhemmin. Oli miten oli, mielestäni kyseessä ei ole Beatlesin tuotannon loistavin pop-timantti. Tämä ei toki tarkoita että kappale olisi huono, se on kestänyt aikaa monia muita hippikauden tunnusbiisejä paremmin. Tämä johtunee mm. siitä että kappale sisältää paljon myös omalle ajalleen epätyypillisiä elementtejä. Uransa jälkimmäisellä puoliskolla Beatles ei pelännyt kokeiluja vaan päinvastoin vei ne hetkittäin jopa liian pitkälle. Mutta rajojahan ei löydä ellei niitä joskus ylitä.

All You Need Is Loven suurin ansio on että se julistaa rakkauden sanomaa olematta liian imelä, syyttävä, saarnaava tai pliisu. Kappaleessa on hyväntuulisuutta ja charmia eikä se ota itseään liian vakavasti. Torvet, sellot ja monet muut eivät niin cooleina pidetyt soittimet istuvat kappaleeseen kuin pyöreät lasit Lennonille. Uusi yhdistyy vanhaan ja vanhaa lainataan ja siitä luodaan uutta. Ehkä tällä on haluttu yhdistää sukupolvia tai ehkä se on vain ollut Beatlesien kykyä käyttää niitä juttuja jotka toimivat parhaiten riippumatta siitä mitä ne ovat. All You Need Is Loven voikin tiivistää yhteen sanaan: Toimii.

Arvosana: 7,0/10

Elvis Presley - Don't Be Cruel

Artisti: Elvis Presley
Kappale: Don't Be Cruel (1956)
Albumi: Elvis Golden Records Volume 1
Mieleenjäävin lause: "Don't be cruel to a heart that's true."

50-luku on minulle hieman vaikeasti järjestykseen laitettava vuosikymmen. Rockmusiikki kasvoi isoksi muttei aikuiseksi varsin nopeasti ja 50-luku oli rockin surutonta nuoruusaikaa. Kuitenkin ajan kanssa kun oma musiikkimaku on laajentunut olen tullut siihen lopputulokseen ettei vuosikymmen tee musiikkia vaikka suurin osa biiseistä onkin oman aikansa lapsia. Parhaat 50-luvun pop- ja rockklassikot kestävät kyllä vertailun ja ainakin niistä voi jo turvallisesti sanoa mitkä kappaleet ovat jääneet elämään ja mitkä painuneet unholaan.

Ennen kuin elokuvaura alkoi vaikuttamaan laulajan uraan Elvis ei julkaissut huonoja singlejä ja vuonna 1956 Don't Be Cruel single sai b-puolekseen arvoistaan seuraa Hound Dogista. Don't Be Cruel on laulu tytön kanssa sovintoa hierovasta hurmurista joka tietää kyllä onnistuvansa välien paikkaamisessa. Pelimiehen ei tarvitse mennä polvilleen, tirauttaa kyyneliä koska pieni syyllistäminen ja tytölle omistautumisen tunnustus silmäniskun kera riittää. Tämän roolin Elvis tulkitseekin täydellisesti Don't Be Cruelissa jokaisen lämpimän henkäyksen, pienen nikotuksen ja puolittaisen hymynsä kautta.

Yleensä ainoa asia mikä minua on hieman hiertänyt Elviksen 50-luvun levytyksissä on taustalaulu. Tässäkin tapauksessa Elviksen luottotaustalaulajien, The Jordanairesien ulosanti on hieman liian pehmoista ja iskelmällistä. Tämä ei kuitenkaan kaada Don't Be Cruelia sillä Elvis häärii kukkona kultaisella tunkiollaan ja hänen vakiorytmiryhmänsä svengaavat taustalla melkein yhtä irtonaisesti kuin kuninkaan lanteet kirkuvan fanilauman edessä. Klassikkokamaa joka toimii tälläkin vuosituhannella.

Arvosana: 7,0/10

Lab - Machine Girl

Artisti: Lab
Kappale: Machine Girl (2002)
Albumi: Devil Is A Girl
Mieleenjäävin lause: "And soon she won't feel a thing."

Suomalainen rockbändi Lab todisti että radiosoitto ei välttämättä aina johda korkeaan levymyyntiin. Tämä tapahtui vuonna 2005 kun When Heaven Gets Dirty oli soitetuin kotimainen biisi kaupallisissa radioissamme albumin ja singlen jäädessä siihen nähden hyvin vähäisille myyntiluvuille. Itse single vietti singlelistallemme vain kolme viikkoa ollen parhaimmillaan sijalla yhdeksän ja Where Heaven Ends albumi nousi parhaimmillaan vain sijalle 24. Bändiltä ei tämän jälkeen ole tullut uutta musiikkia.

Labin Machine Girl oli se biisi joka sai minut kiinnostumaan bändistä siinä määrin että huomattuani niin sanotun "kolmen hyvän biisin" -sääntöni täyttyneen ostin Devil Is A Girl albumin. Periaatteenani on ollut että albumi on ostamisen arvoinen jos siltä löytyy kolme hyvää biisiä, tosin siitä on aina silloin tällöin täytynyt lipsua. Koska musiikillinen heräämiseni tapahtui 90-luvulla, ajatus koneiden yhdistämisestä eri musiikkigenreihin ei koskaan ole ollut minulle ongelma. Machine Girl onkin kappale jossa koneet jyrisevät mukavasti tärkeimmän elementin ollessa silti laulaja Anan ääni.

Kahden kielen yhdistäminen on riski joka joskus toimii ja joskus ei. Pidän säkeestä joka tämänkertaisessa sattuman sanelemassa lauletaan venäjäksi. Koska en itse osaa kuin muutaman sanan venäjää kysyin taannoin venäläiseltä ystävältäni kommenttia ja hän sanoi että Anan venäjänlausunta on selkeää mutta harjaantumattoman puhujan suusta. Tunne on usein sanojakin tärkeämpää ja tuo erikielinen säkeistö ei riko tunnelmaa vaan antaa sopivasti persoonallista plussaa. 

Itselleni Machine Girlin huippukohta on lopussa kun Anan ääni lähes hajoaa ja särkyy pysyen juuri ja juuri kasassa. Angstinen biisihän Machine Girl on, muttei sillä tavalla että se iloisempana päivänä kuuluessaan alkaisi ärsyttämään. Äänellinen nuorallatanssi on pilannut monta muuta kappaletta mutta kokonaisuutena Machine Girl onnistuu monista riskialtteista ratkaisuistaan huolimatta jäämään plussan puolelle. 

Arvosana: 7,5/10