Satunnainen poikkeama VIII: Vuosikatsaus 2021

Vaikka tämä vuosi ei inspiroinutkaan minua palauttamaan blogiani määrittelemättömältä tauolta niin perinteitä ei saa katkaista. Niinpä jo kahdeksannen kerran kerron mitkä olivat mielestäni tänä vuonna julkaistuista musiikkiteoksista itselleni mieleisimmät. Kategoriat ovat jälleen osittain melko omintakeisia, mutta näitä seuranneet ovat varmasti jo siihen tottuneet.

Vuoden albumi, biisi ja comeback

Mikäpä olisi voinut pitkäaikaisen Abbafanin mielestä olla parempaa kuin Abban onnistunut ja tyylikäs paluu Voyage albumin muodossa. Kymmenen biisiä klassista Abbaa ilman pakollista yrittämistä kuulostaa ajankohtaiselta ja päivitetyltä. Agnethan ja Fridan lauluäänistä kuulee takana olevat vuodet, mutta se ei laske tulkintojen laatua tai heidän ääniensä yhteensulautuvuutta Bennyn ja Björnin tuotoksissa. 

I Still Have Faith In You pystyy kilpailemaan tasapäisesti monen ylemmän keskitason Abbaklassikon kanssa ja Ode to Freedom lopettaa Abban levytysuran tavalla, jota on vaikea sopivammaksi kuvitella. Minun piti jopa pidätellä itseäni jotta Abba ei olisi tänä vuonna vetänyt kaikkia kategorioita itselleen joten lisäsin heille hieman henkistä menestyspainoa. Kiitos Abba, tähän on hyvä päättää ura joka ansaitsi onnellisen lopun.

(Kotimaisen kunniamaininnan comebackista ansaitsevat Matti ja Teppo Portion Boysin remiksin myötä tulleella paluulla uuden sukupolven korviin.)

ABBA - Ode To Freedom

Vuoden paras rockbiisi ja musiikkivideo

Beast in Black on omalla tavallaan yksi purkimmista rockbändeistä tällä hetkellä mitä on. Tämä ei ole tuomio vaan huomio. Yhtye myöskään ei ota itseään liian vakavasti ja liikkuu sujuvasti eri vaikutteita musiikkiinsa sekoittaen. Cyberpunk ei ole niin yleinen genre musiikissa, sillä kompastuihan siihen 90-luvulla mm. Billy Idol. Cyberpunkteemainen albumi kuulosti pieneltä riskiltä, mutta Beast in Black ja eritoten Anton Kabanen saivat musiikillisella notkeudellaan ja aikuiselle sopivalla tavalla ikuisella lapsenmielisyydellään konseptin toimimaan. Moonlight Rendezvous ja One Night in Tokyo ovat meneviä ja tyylikkäitä singlejulkaisuita albumilta ja muutama muukin kappale on päätynyt albumilta soittolistalleni. 

Musiikkivideo on juuri sellainen poikamainen fanituotos jollaisen jokainen cyberpunkkari teini-ikäisenä haaveili tekevänsä, muttei omannut siihen taitoa tai resursseja. Minä vanhana Cyberpunk 2020 roolipelin pelaajana ja muutenkin genren fanina rakastuin videon tarinaan ja kuvastoon. Kappaleen koneellakin on tunteet teeme kuvataan videossa juuri sellaisena mahdottomana rakkaustarinana kuin pitääkin. Hauskaa on myös sekin etteivät bändin jäsenet ole videon hyviksiä vaan päinvastoin. Erikoismaininta myös videon naispääosaa esittäneelle Anna Tavailalle, jonka roolisuoritus jää videosta parhaiten mieleen.

Beast in Black - Moonlight Rendezvous

Vuoden itkettäjä

Vuosi 2021 alkoi osaltani surullisissa merkeissä kun rakas pappani kuoli pitkäaikaisen muistisairauden heikentämänä. Minulle elämän merkittävät tapahtumat saavat usein lähes puoliautomaattisesti linkityksen johonkin musiikkiin, mutta tämän surutyön oheisbiisi löytyi vasta loppuvuodesta Vain elämä ohjelmasta. Mitään aavistamatta katsoin Arttu Viskarin päivän ohjelmaa kun Suvi Teräsniska tulkitsi Tuntematon potilas kappaleen tavalla joka avasi kyynelkanavani tavalla joka on minulle harvinaista. Itkin hytisten esityksen aikana niin, että sen lopussa hihani olivat märät kyynelistä. Suru joka oli vielä kokonaan surematta tuli musiikin avittamana läpi henkisistä padoista. 

Kun kuuntelin tulkinnan uudestaan tämän blogin biisejä miettiessäni sen vaikutus minuun oli lähes yhtä voimakas. Arttu Viskarinkin tulkinta on käypä, mutta hän on pohjimmiltaan hieman humoristinen tulkitsija kun taas Teräsniska on oman iskelmäsukupolvensa sinivalkoinen ääni. 

Lepää rauhassa Veikkoseni.

Suvi Teräsniska - Tuntematon potilas

Vuoden tulokas

Måneskinille en lämmennyt heti tämänvuotisten Euroviisujen ennakoissa, sillä ajattelin heidän kappaleensa jakavan pisteitä Suomen Blind Channelin kanssa mikä aiheutti ensin pienen asennevamman biisiä kohtaan. Mutta jos jotakin vuodet musiikin kuuntelijana ovat opettaneet on se, että asennevammoista pitää päästä yli ja kohdata musiikki rehellisen avoimena. Italialaisbändi palautti kerralla uskon kotimaansa musiikkiin, mikä on ollut viime vuosikymmeninä kaukana siitä asemasta mikä heillä oli vielä 90-luvun alkuun asti. 

Nuoresta iästään huolimatta yhtyen on ehtinyt saada paljon aikaan ennen kansainvälistä läpimurtovuottaankin. Heidän italiankielisissä lyriikoissaan on syvyyttä mikä tasapainottaa heidän asenteella paikattuja hieman semikömpelöitä englanninkielisiä kappaleitaan. Tämä kaksijakoisuus tekee yhtyeestä mielenkiintoista kuunneltavaa ja toivon, että molemmat kielet pysyvät yhtyeen tulevillakin levyillä käytössä. Måneskin kuulostaa omalta itseltään vaikka vaikutteet ovatkin eniten 70-luvun hard rockissa. Yhtye ei pelkkää biiseissään tarttuvuutta ja omaa sitä pientä vaaran tuntua mikä monilta muilta uusilta rockbändeiltä puuttuu. 

Måneskin - I Wanna Be Your Slave

Vuoden cover

En tuntenut erityisen hyvin ruotsalaisen synapopyhtyeen Secret Servicen tuotantoa. Flash in the Night hitin olin toki kuullut ja yhtyeen laulajan duetto Agnetha Fältskogin kanssa löytyi levyhyllystä. Tiesin myös, että Army of Loversista parhaiten tunnettu Alexander Bard oli ollut mukana Secret Servicen biisintekijäosastossa yhdessä Tim Norellin kanssa. Norell teki myöhemmin Lit de Parade kappaleen Army of Loversille joka oli pienehkö hitti (Top 10 hitti Ranskassa ja Top20 hitti Suomessa ja Ruotsissa). 

Norellin oman tarinan mukaan kävi niin, että tänä vuonna hän kuuli unessaan melodian jonka hän ajatteli sopivan Lit de Parade kappaleeseen. Tämän kautta syntyi uusi versio kappaleesta, josta riisuttiin Army of Loversista aina kuuluvat kitch ja huumori jolloin lopputulos on tyylikästä synapoppia 80-luvun hengessä, mutta tämä päivän tuotantotekniikoilla kiillotettuna. Ja lopputulos toimii. Lit de Parade tarkoittaa sitä kun valtionpäämies tai vastaava haudataan niin, että hänen ruumiinsa on hetken aikaa tai pidempäänkin kaiken kansan nähtävillä jossakin virallisessa rakennuksessa.

Lit de Parade on sellaista synapoppia, jonka kuuleminen ylentää mieltäni kaikessa tunnelmallisuudessaan. Alakulo ja ikuisen elämän tavoittelun turhuus ovat toki läsnä, mutta niiden tavoittelusta kuoleman myötä saatu rauha on tasapainottavana teemana. On mukava kun tällainen biisi tulee kuin puskista ja antaa vanhalle kappaleelle täysin uudet raamit. Samalla tuli tutustuttua Secret Servicen vanhenpaankin tuotantoon, joka epätasaisuudestaan huolimatta sisälsi myös pieniä helmiä.

Secret Service - Lit de Parade

Pidetään discoiskelmä elossa erikoismaininta 2021

Pieni Kainuun kunta Puolanka on ottanut tavaramerkikseen pessimismi, mitä juhlitaan mm. vuotuisilla pessimismipäivillä. Samalla teemalla julkaistuja kieliposkella tehtyjä pessimistibiisejä on julkaistu jo useamman vuoden ajan tapahtuman Youtubesivuilla. Tämän vuoden kesäbiisi on eräänlainen antikesäbiisi. Parasta siinä on 80-luvun discoiskelmän kultakauden onnistunut jäljittely. Kesä ei voi olla pilalla kun kuuntelee tätä. Plussaa myös tyylitietoisen tyylittömästä musiikkivideosta.

Puolangan pessimismipäivät - Koko kesä pilalla

Satunnainen poikkeama III: Vuosikatsaus 2016

Kahden viikon perinpohjainen flussa on pitänyt minut pois bloginteon äärestä varsinkin kun sivuoireena tullut silmätulehdus teki silmät niin valonherkiksi ettei näytön katsominen tullut mieleenkään. Mutta ehkä on vain hyvä että tämä nyt kolmannen kerran tuleva vuoden omasta mielestäni parhaat kokoava spesiaali sai muhia vähän pidempään. Kun aloin miettimään vuoden 2016 parhaita musiikilllisia juttuja niin petyin parin kolmen ensimmäisen ehdokkaan suhteen koska ne olivatkin 2015 julkaistua musiikkia. Ne olisivat siis olleet kelpoja 2015 vuosikatsaukseen mutta itselleni tyyppillisesti olin löytänyt ne vasta myöhemmin. Enemmänkin näissä vuosikatsauksissa onkin kyse siitä mitä minulle jäi välittömästi haaviin eikä se mitä vuoden musiikkianti tarjosi minulle pitkällä tähtäimellä.

Olkoon ensimmäinen kategoria vuoden 2016 pahin korvamato. Alleviivaan tässä sanaa pahin eli se tarttuva renkutus joka jäi pyörimään päähän kun sen vain erehtyi kuulemaan. Teflon Brothersin kuulemista oli vaikea välttää vuonna 2016 mutta tarttuvin täky oli Vilman Alinan kanssa yhteistyössä tehty Juha88. Siinäpä kappale josta on edelleen vaikea sanoa inhoanko sen rakastamista ja rakastanko sen inhoamista. Loppusoinnuttelu on tehty suorimman kaavan mukaan mikä tekee kokonaisuudesta täyttä korvasokerihumalaa. Teflonien räpit ovat aina yhtä kömpelöitä mutta sitten palataan taas siihen kertsiin joka iskee kuin hattarasta tehty pajavasara päin korvia. Tanssittavuuspuoli on kunnossa ja selvästi tekijät ovat tienneet mitä haetaan joten siitä pisteet heille. Anteeksi teille kaikille joille palautin tämän päähän soimaan.


Blogin henkeä kunnioittaen siirrytään tunnetasosta toiseen ja seuraavaksi kerrotaakoon vuoden 2016 artisti jonka poismeno kosketti minua eniten. Jos 2016 jää jostakin mieleen niin siitä että silloin poistui elävien kirjoista melkoinen joukko kuka kukin on tason artisteja. Mutta niin suuria legendoja kuin joukostamme poistuikin niin eniten minua kosketti erään varsin vähän tunnetun ruotsalaisartistin poismeno. 29.02.2016 menehtyi vain 46-vuotiaana Josefin Nilsson jonka joku saattaa tuntea Einbusk Singersin riveistä tai sitten sooloartistina. Josefin Nilssonin Shapes albumi jonka tuottivat Abbamiehet Benny ja Björn vuodelta 1993 on yksi suosikkialbumeistani. Tuo päätunnelmaltaan haikea albumi kantoi minua vaikeina teinivuosina ja edelleenkin huomaan hakeutuvani kuuntelemaan sen säännöllisesti. Elämän eri haasteita käsittelevät kappaleet ovat kasvaneet tulkinnallisesti sitä mukaan kun olen itse vanhentunut. On aina surullista kun levyhyllyn edesmenneiden artistien osuus tasaisesti kasvaa mutta tämä poismeno teki minut surullisemmaksi kuin kenenkään toisen pitkään aikaan.

Emmä nyt yleensä mitään tälläst kuuntelis -kategorian vie takavasemmalta lahtelaistrio Negatiiviset Nuoret kappaleella Mä oon niin ruma. Räppunkraita oli niitä harvoja biisejä vuonna 2016 jotka saivat ensikuulemalta höristämään korvia ja ihmettelemään mitäs tämä on. Ehkä kappaleessa on jotakin samaistuttavaa tai sitten yhtyeen asenteessa on jotakin raikasta. En olisi ensimmäisenä olettanut että Rähinä Records julkaisisi jotakin tällaista mutta hyvä että julkaisivat. Nykyään kuulee niin harvoin radiosta mitään mistä tulee hyvälle mielelle.


En olisi uskonut että myöntäisin vuoden 2016 parhaan iskelmän palkinnonkin tässä yhteydessä mutta nyt siihen on syytä. Jo se että Laura Voutilainen onnistui vuonna 2016 yllättämään ja kuulostamaan tuoreelta Miks ei -hitillään on maininnan arvoista. Ajattelin että Voutilaisen pitkän uran parhaat päivät olisi nähty ja että hänellä olisi jäljellä enää hittijukeboksin ura keikkalavoilla ja tunnustan että olin väärässä. Voutilainen on ollut minulle aina ihan jees osastoa edustamassaan genressä. Hän ei ärsytä ja hän on selvästi kehittynyt esiintyjänä ja laulajana. Hänellä on myös variaatiota äänessä minkä kuulee myös Miks eissä sillä moni ei aluksi tuntunut tunnistavan kappaletta Voutilaisen esittämäksi. Hieman ysäriä, lattarisoundia ja iskelmää sopivasti sotkeva tuotos kohtasi mielessäni ensin pientä pakollista vastustusta mutta kuten aina pari lisäkuuntelua avasi portit. En ole ikinä ollut niitä ihmisiä jotka jättävät pitämättä musiikista josta jonkun mielestä ei saisi pitää. Jos tykkään niin tykkään ja tästä tykkäsin 2016. -Miks ei?

Paras kotimainen 2016 oli sellainen kategoria jota miettimään alkaessani pääni oli täynnä vain valkoista kohinaa. Takana oli monta vuotta jolloin juuri kotimainen tarjonta oli ollut vuoden musiikillista kermaa mutta 2016 ei ollut samanlainen vuosi. Ei sillä että ulkomainen tarjontakaan olisi ollut mitään ikimuistoista tarjoavaa. Silloin kun kaikki muu pettää niin pitää lähteä vanhan suosikin kautta. PMMP oli parhaita juttuja nolkytluvun musiikissa ja tietenkin odotin mielenkiinnolla soolouria. Mira Luodin soolon kanssa en päässyt samalle aaltopituudelle eikä (Paula) Vesalan singlejenkään kanssa tullut rakkautta ensikuuntelulla. Tequila oli hieman liian laskelmoitu ensisingle ja Älä droppaa mun tunnelmaa liian selvä kesähittikalastelu. Mutta siinä välissä onneksi julkaistiin Tytöt ei soita kitaraa. En ihastunut siihenkään ensikuulemalta mutta puolen vuoden aikana se kaiversi tiensä pääni hot or not hot -kammioon. PMMP teki jo Henkilökohtaisesti kappaleella Leevi and the Leavings pastissin onnistuneesti ja rikollinen palasi taas onnistuneesti rikospaikalle. Sanoituksessa ollaan suomalaisuuden ytimessä ja meidän perisyntejämme suomitaan kaikesta huolimatta ymmärtäväisesti.

Ikävä kyllä myös vuoden 2016 suurin pettymys on mainittava ja vielä ikävämpää on se että piti pettyä aiemman vuoden suurimpiin nouseviin toivoihin. Voi Tiisu minkä teit. Tiisu oli raikas tuulahdus suomirokissa jonka kappaleet kertoivat suomalaisuudesta muttei liian vakavasti. Meininki tuntui yhtä aikaa positiivisen pikkuvanhalta ja sopivan arvaamattomalta. Eikä hyvät biisitkään haitanneet. Mutta vuosi 2016 ei ollut Tiisulle hyvä. Kuka sillä aasilla ratsastaa antoi vielä toivoa siitä että ehkä parasta biisiä ei oltu laitettu ensisigleksi mutta sitä seurannut Sinkkuelämää murskasi sen toivonkipunan. Kummassakaan edellämainituista ei enää löytynyt niitä elementtejä mitkä tekivät debyyttilevyn biisestä niin hyviä. Miksi energiataso on pudonnut? Missä ovat koukut ja hyvät riffit? Missä näppärät sanailut äidinkielellämme joista kuuluu enää häivähdys? Missä on Kaseva? Missä on Noitalinna Huraa? (Pahoittelemme teknistä ongelmaa.) Tapanani ei ole menettää toivoa joten toivon että Tiisu löytää tien ulos sivuraiteilta ja kyseessä oli vain se vaikea toinen levy.


On hyvä lopettaa vuoden parhaaseen ja tällä kertaa asia ei ollut niin vaikea lähinnä siksi että hyviä ehdokkaita puuttui kuin diktatuurin vaaleissa ikään. Vain yksi biisi tänä vuonna teki sen pienen puristuksen tunteen rinta-alaan mikä on paras hyvän biisin merkki. Kiitos Clean Bandit ja Louisa Johnson Tears -kappaleesta. Ysärillä pääsee helpommin ihoni alle ja se nähtiin taas sillä ko. biisi tuskin olisi kuulostanut dramaattisesti erilaiselta vaikka se olisi julkaistu 1996. Dramaattinen dance on homman nimi ja kunnon voimabiisihän tässä onkin kyseessä. Elämä jatkuu vaikka kuinka sataisi ruskeaa laavaa niskaan. Ihmiskunta tarvitsee näitä niin kauan kun olemme olemassa. Tai ainakin minä. Ja tämän biisin takia musiikkivuosi 2016 ansaitsi minulle oikeuden olla olemassa. Toivottavasti keksin myöhemmin syitä lisää. Vuosi 2017 pistäköön musiikillisesti paremmaksi. (Ja vieköön meiltä vähemmän legendoja.)

Satunnainen poikkeama II: Vuosikatsaus 2015

On aika viime vuonna aloitetun blogiperinteeni jatko-osalle eli tällä kertaa random play nappi saa levätä ja ruodin musiikkivuoden 2015 omasta mielestäni parhaat palat kategorioissa jotka itse päätän. Yleisesti ottaen tällä hetkellä tuntuu ettei 2015 ollut kovin vahva musiikkivuosi mutta varaan oikeuden muuttaa mieltäni myöhemmin. Kuten monesti olen ennenkin maininnut tapaan nykyään löytää hyvät jutut viiveellä joten ehkäpä tämän vuoden paras on vielä kuulematta tai tajuamatta. Toinen tekijä on se että suosikkiartistieni A-luokkaan kuuluvat eivät julkaisseet uutta musiikkia joten kenttä oli auki tuoreemmille tekijöille.

Aloitetaan vanhan kierrätyksen palkinnolla eli vuoden 2015 paras coverversio. Kaikki parhaat biisithän on joidenkin mielestä tehty jo joten paras minkä nykyartisti voi tehdä on yrittää tehdä sen toiseksi parhaan version jostakin menneisyyden helmestä. Mutta Natalie Imbruglia ei lähtenytkään aikakoneellaan kovin kauas menneisyyteen biisiä lainaamaan vaan pysähtyi jo vuoteen 2013 poimimaan lainabiisin Daft Punkin loistoalbumilta Random Access Memories. Instant Crush oli vahvan albumin parhaita raitoja jossa oli keskiverto Daft Punk biisiä syvällisempi sanoituskin. Ja ne tunteet mitkä alkuperäisversio herättää heräävät minussa myötä tätä versiota kuunnellessa. Ero on hieman sama kuin kebabrullalla ja broilerirullalla. Joskus tekee enemmän mieli toista ja joskus toista. Jo Torn osoitti että Imbruglia osaa ottaa omakseen muiden alunperin esittämän biisin eikä tämäkään ole poikkeus. Himmeämmät mitalit voin luovuuttaa Disturbedin Sound of Silencelle ja CazziOpeian Here We Go Againille.

 
Vuoden paras cover: Natalie Imbruglie - Instant Crush

Täytyy saada vaikein pakollinen kategoria alta pois jonka voittajaa en tätä riviä kirjoittaessani tiedä vielä itsekään. Viime vuonna parhaasta ulkomaisesta kappaleesta oli kilpailua mutta nyt olen pari viikkoa pyöritellyt päässäni mikä se tänä vuonna voisi olla. Mikään tänä vuonna julkaistu ulkomainen biisi ei ole päässyt voimasoittooni eikä jäänyt päähäni pyörimään. En ole ottanut linkkilistallenikaan talteen kuin pari tänä vuonna julkaistua kappaletta. Euroviisuistakaan ei ole apua sillä tämän vuoden tarjonta ei ollut parhaasta päästä. Coveria en periaatteesta ala julistamaan vuoden parhaaksi. Mutta päätös pitää tehdä joten tässä kohti kaivelen linkkilistojani ja radioiden vuosisoittolistoja löytääkseni voittajan. Ja puoli tuntia myöhemmin julistan voittajaksi ruotsalaiduo Galantiksen Peanut Butter Jellyn. Jos mietin mikä radiosoittobiisi sai työmatkalla jalkani nousemaan tänä vuonna reippaiten se on taatusti tämä. Sopivasti retroa dancea jossa on pikkurillin verran tämänkin vuoden aineksia. Galantiksen jälkeen kannoilla olivat parhaiten Icona Popin Emergency ja Musen Dead Inside.


Paras ulkomainen kappale: Galantis - Peanut Butter Jelly

Tilanne on viime vuodesta kääntynyt päälaelleen siinä mielessä että tänä vuonna parhaasta kotimaisesta biisistä oli kunnolla kilpailua. Mutta olen ollut jo pitkään sillä kannalla että tänä vuonna parhaan kotimaisen biisin julkaisi Sallan ja Miron matka maailman ympäri. Rakastat mua paremmin on hieman erilainen rakkauslaulu ja siinä sanotaan jopa v-sana tavalla joka sopii enemmän kuin hyvin. Sallan ja Miron matka maailman ympäri on kuulunut niihin yhtyeisiin joita olen pitänyt lupaavana ja joilta olen toivonut tasonnostoa ja tänä vuonna sen sain. Perässä hiihtivät tänä vuonna havuja pyytäen Tiisun Elämältä turpiin sain sekä Linnut, Linnut -yhtyeen Eveliina.

Paras kotimainen kappale: Sallan ja Miron matka maailman ympäri - Rakastat mua paremmin

Vuoden tulokas on helppo valita sillä on minulle on hyvin selvää mikä artisti tai bändi on tänä vuonna julkaissut erinomaisen satsin sinkkuja ja muutenkin löynyt itsensä minulle ja varmaan monille muillekin läpi. Vuonna 2014 julkaistu Suomalaisen suurin riesa on sisu antoi jo lupausta jotka lunastettiin tänä vuonna biiseillä Elämältä turpiin sain, Tänään sä musta hullaannut, Virtaset ja Mitä maailma multa odottaa. Tuntuu hyvältä nähdä nuori kotimainen bändi joka ei ota itseään liian vakavasti olematta silti pelkkä vitsi. Tiisu ammentaa perinteistä kuulostaen silti omalta itseltään ja vaikutteita ei pelätä ottaa omaan käyttöön. Musiikkivideoihin nähdään vaivaa ja suomalaisuutta jaksetaan panna halvalla mutta kaikella rakkaudella. Tiisu oli tässä sarjassa niin ylivoimainen että himmeämpiä sijoja ei ole tarpeen myöntää.

Vuoden tulokas: Tiisu

Älä tule paha kakku, tule hyvä kakku eli lupaava artisti tai bändi jonka toivoisin tulevaisuudessa lunastavan lupaukset. Ruotsalainen naislaulaja Clara Hagman joka otti soolourallaan taiteilijanimen Clara Mae tuli ensiksi tietoisuuteni toisena Ace of Basen uusista laulajista. Persoonallinen ääni jäi mieleen ja pidin albumistakin mutta se jäi tuon kokoonpanon ainoaksi. Tänä vuonna soolouralle siirtynyt Clara Mae julkaisi singlen Avalon joka on melkein sitä mitä lääkäri määrää mutta jotakin jää vielä uupumaan. Persoonallinen ääni on puristettu vielä liian ahtaaseen muottiin ja kappale voisi olla paremminkin tuotettu. Onneksi 24-vuotiaalle artistille kaikki on vielä auki ja lupaus on ilmassa mutta vielä lunastamatta.

Tulevaisuuden toivo: Clara Mae

Vuoden pettymys ei pudonnut päähäni kuin tonni tiiliä sillä mikään ei jäänyt suuresti harmittamaan tänä vuonna. Mutta jos negatiivisia ollaan niin Adelen Hello ei ollut minulle sitä mitä se monelle muulle tuntui olevan. Adele on hienoääninen artisti jolla on ollut hyviä biisejäkin (Skyfall, Rumour Has It). Mutta tauon jälkeiseksi isoksi paluubiisiksi Hello ei herättänyt minussa mitään tuntemuksia. Ääni on edelleen tallella mutta kertosäe ei ole kummoinen eikä kappale ikinä kasva mihinkään mittoihin. Ehkä levy-yhtiössä tiedettiin että odotus on kova ja ensisingle menee helposti läpi. Ehkäpä kovemmat singlelohkaisut on säästetty myöhemmälle. Minä jopa halusin tykätä tästä ja yritinkin mutta en vain lämpene tälle. Paljon huonompaankin olen tänä vuonna toki kuullut mutta ennakkohypeen nähden suurin pettymys oli minulle selvä.

Vuoden pettymys: Adele - Hello

Seuraavan kategorian suhteen tunnustan olevani puolueellinen sillä olin mukana tekemässä yhtyeen musiikkivideota ja olen työssä samassa organisaatiossa josta bändi ponnistaa. Vuoden 2015 hyvällä asialla musiikin kautta kategorian voittaja on Pots Lojo yhtye Lohjalta. Lohjan kulttuuripajan mielenterveyskuntoutujista koostuva bändi julkaisi tänä vuonna maistiaisen tulevalta toiselta albumiltaan. Kuka tahansa meistä kertoo siitä kuinka kuka tahansa voi sairastua mutta toivo ei ole mennyttä niin kauan kun on jotakin mikä antaa tukea.

Yhtye tekee kaiken itse ja debyyttialbumilla kuultiin jos ei yhtenäinen niin ainakin jäsentensä kuuloinen valikoima biisejä jotka ovat bändiläisten omasta elämästä. Aloitin itse basson soiton huomatessani hankesuunnittelijan työni kautta kulttuuripajojen bändiryhmien positiivisen vaikutuksen kävijöilleen ja tajusin sen että musiikkia voivat soittaa ja tehdä kaikki. En minä osaa -asenne vaihtui uskoon siitä että kaikki osaavat kunhan annetaan mahdollisuus. Ihmiset joille minun piti mahdollistaa työni kautta mieleisensa kulttuurin tuottaminen antoivatkin minulle uuden harrastuksen josta olin haaveillut mutten ollut uskaltanut siihen tarttua. Kaikkien tulisi saada mahdollisuus tehdä omaa juttuaan sillä ihminen joka ei saa toteuttaa itseään ei voi olla onnellinen. Tässä kategoriassa yhtä lailla voittajana täytyy pitää Pertti Kurikan Nimipäiviä jotka ajoivat isosti inhimillistä asiaa eteenpäin tänä vuonna.

Hyvän asian puolesta: Pots Lojo - Kuka tahansa meistä

Ja viimeisenä kategoriana tässä vuosikatsauksessa on vuoden paras yhteistyö. Kun Sparks ja Franz Ferdinand yhtyeet lyöttäytyivät yhteen syntyi (super)kokoonpano FFS. Ensiksi yhdistelmä tuntui oudolta mutta kun asiaa tarkemmin miettii niin sopivathan hunaja ja suolakurkkukin yhteen. Sukupolvikuilusta ei ole tietoakaan ja kahden yhtyeen välinen kemia ja hyvä tekemisen meininki välittyy levyltä. FFS toimii hyvin myös livenä soittaessaan sekä Sparksin että Franz Ferdinandin hittejä. Uusista yhteisbiiseistä paras on ironinen Collaborations Don't Work joka kertoo juuri siitä mistä nimikin. Kappale sopii myös minulle siinä mielessä että inhoan ryhmätöitä. "I ain't no collaborator."

 Paras yhteistyö: FFS (Franz Ferdinand ja Sparks)



Toivottavasti vuosi 2016 tarjoaa hyviä musiikillisia elämyksiä jokaiseen makuun. Happy new year!