Satunnainen poikkeama IX: Vuosikatsaus 2022

Eihän sitä yhdeksän vuoden perinnettä henno katkaista ja onhan se tietyllä tavalla mukavaa pitää tämä blogi pienimmällä mahdollisella julkaisumäärällä vielä elossa. Vuosi 2022 oli kiireinen, koska aloitin opiskelut töiden ohella ja esimerkiksi nyt joulun ja uudenvuoden välissä luin n. 1000 sivua tenttikirjoja joista tein viisi kirjatenttiä. Kiire pitänee minut pois tämän blogin aktiivijulkaisusta vuonna 2023:kin, mutta eiköhän ainakin se pakollinen vuosikatsaus tulle.

Vuosi 2022 oli musiikillisesti varsin omanlaisensa ja aika lailla kotimaisiin naisartisteihin painottuva uusien kuuntelemieni biisien osalta. Olen naisartisteihin painottuja musiikinkuuntelija mikä on varmasti tullut selväksi joten tässä kohti ei mitään uutta. Mutta suurin osa vuonna 2022 eniten pitämistäni uusista kappaleita on indieosastosta mikä ei tietenkään ole paha asia. Musiikki on musiikkia tuotti sen sitten suurimman korporaation jättimäiset rattaat tai yksinäinen sooloartisti läppärillä makuuhuoneensa nurkassa.

Vuoden kappale, tulokas ja tulevaisuudentoivo

Joskus Youtuben suosituksetkin tarjoavat täysosumia ja minähän otan hyvän musiikin sieltä mistä vain sen voi löytää. On mielenkiintoista löytää artistit siinä vaiheessa kun he ovat vasta nousemassa esiin ja saamassa ensimmäistä levytyssopimustaan. Sitä tuntee olevansa etujoukoissa ja vaikka aina omat suosikit eivät nousekaan maineeseen niin loppujen lopuksi olen vuosien varrella oppinut hyväksymään sen ettei kaikkien tarvitse tykätä siitä mistä minäkin. 

Klarissa yhdistää tyylillisesti 90-luvun triphopia puhelaulutyylisiin vokaaleihin mikä johti minut etsimään samanlaista lisää. Mutta ehkä minä Soinnun poikana (äitini nimi on Sointu) en voinut luonnollisestikaan vastustaa Synkät soinnut -kappaletta joka kertoo juuri sen tarinan miten itsekin koen melankolisen musiikin voimannuttavuuden. Puolen vuoden ajan tapasin aloittaa jokaisen työpäiväni Synkkien sointujen sävelin mikä kertoo paljon kappaleen vetovoimasta. Klarissa julkaisi myös kaksi muuta pätevää singleä (Hukun hiljaisuuteen ja Post Bar) vuonna 2022 mikä oikeuttaa vuoden tulokkaaksi helposti. Joskus se paras on yhdistelmä vanhaa tuttua, mutta uusissa kuorissa. Odotan mielenkiinnolla Klarissa vuonna 2023 julkaistavaa debyyttialbumia.

Klarissa - Synkät soinnut

Paras uudelleenlämmitelty kappale

Erika Vikmanista voi olla monta mieltä, mutta olennaisinta on se, että hän herättää mielipiteitä. Oliko tyylivaihto kliinisestä tangokuningattaresta discoiskelmädiivaksi laskelmoitu ele vai oman taiteellisen persoonan päästäminen vapaaksi? Se ei ole minusta erityisen kiinnostavaa vaan se, millaisella musiikilla hän onnistui täyttämään olemassa olleen tyhjiön kotimaisessa musiikkikentässä. Uran toisen vaiheen alku oli vahva, mutta vuonna 2021 singlenä julkaistu Häpeä katkaisi minulle putken. Hänen albumiltaan löytyi toki kelpo kappaleita, mutta Häpeä aiheutti jonkinlaisen hypeputken katkeamisen itselleni. 

Kunnes kappaleesta julkaistiin uusi versio Vain elämää kauden 13 myötä, joka laittoi biisin sanoituksen oikeisiin raameihin tyylillisesti. Alkuperäinen versio ei ollut sovituksellisesti mikään napakymppi ja musiikkivideokin onnistui viemään huomiota kappaleen sanomasta eikä päinvastoin. Hieman rauhallisempi sovitus tuo sanoman esiin ja laulusuorituskin on tätä kautta parempi. Olen itse- ja myötähäpeän ammattilainen, joten nyt kun sanoma tulikin minulle perille tajusin, että tämähän on kuin tehty minun kuunneltavakseni. Häpeä on kuin keittoruoka, joka vasta päivän jääkaapissa seistyään imeyttää arominsa aineksiin ja maistuu paljon paremmalta uudelleenlämmitettynä. Ja häpeävoimabiisejä minulla ei ole ikinä arsenaalissani tarpeeksi.

Erika Vikman - Häpeä

 

Vuoden yhtyetulokas

Olen sitä ikäluokkaa, joka lapsena musiikillisesti marinoitiin 80-luvun alkupuoliskon kotimaisessa discoiskelmässä. Alle kolmikymppisenä katsoin tuota musiikkityyliä nenänvartta pitkin, mutta siinä iässä kun nostalgia alkaa hiipiä musiikilliseen verisuonistoon sitä lakkaa nyrpistelemästä nenää ja alkaa kuunnella sitä mistä pitää. Joten myös tyylilliset pastissit tuon ajasta musiikista moderneilla mausteilla voivat siitä kutittaa sopivasti nostalgiahermojani ja juuri siihen saumaan iski Jenni&Juho.

Jenni&Juho on duo joka yhdistää juuri tuota edellämainittua discoiskelmää Leevi and the Leavings tyyliseen pikkutuhmaankin meininkiin. Debyyttialbumi Koska olet sen arvoinen on kuitenkin varsin monipuolinen ja sisältää kelpoa höttöpoppia, jota ei tuolla retrolla tatsilla kyllä voi sanoa tehtävän liikaa. Oleellista on se, ettei Jenni&Juho ole liian hävytön, ei liian humoristinen eikä liian retro vaan sopiva yhdistelmä noita kaikkia. Salaliittoteoria on kaunis rakkauslaulu, jossa on juuri sen verran ohut huumorikerros ettei siitä tule siirappinen. Tammat laukalla on täydellinen naisporukan lämmittelybiisi ennen baari-iltaa. Ja kelpo albumin lisäksi loppuvuodesta tuli myös Tähdet yllä Suomenmaan -single, joka tekee sen vaikean asian eli yhdistää isänmaallisen teeman niin ettei kuunnellessa tunne myötähäpeää. Se on aina hienoa kun joku Suomessa uskaltaa olla pop.

Jenni&Juho - Tähdet yllä Suomenmaan

 Vuoden paras ulkomainen kappale

Aikaisempina vuosikatsauksen kerroilla minulla ei ikinä ole ollut ongelmaa ulkomaisen kategorian täyttämisessä. Mutta nyt minulta meni pitkä aika miettiessä mitä vuonna 2022 julkaistua ulkomaista kappaletta olisin kuunnellut runsaasti. Suurimmat ulkomaiset suosikkini eivät julkaisseet uutta musiikkia tänä vuonna. Tämä vuosi on mennyt on ilmeisesti mennyt niin kotimaisen musiikkikuplan sisällä ettei ulkomaalta kantautunut paljon kaikuja soittolistalleni. Ja tyypillisesti ne mitkä tulivat olivat vuodelta 2021 tai uuvanhoja löytöjä. 

Mutta olihan se yksi kappale ainakin, joka ei ehkä ensikuuntelulla tehnyt vaikutusta, mutta jota sen jälkeen minulle automaattisoittolistat tarjosivat säännöllisen epäsäännöllisesti. Joka kuuntelun jälkeen korvani alkoivat tarkentua hieman enemmän kuuntelemaan ja vasta nyt siitä on tullut kappale jonka voin poimia kuunneltavaksi ihan erikseenkin. Yleensä kappaleet joille lämpeän hitaasti myös kestävät pitkään.

Meg Myers hiipi parisen vuotta sitten suosiooni voimallisella tulkinnallaan ja sopivalla vereslihaisella häpeämättömyydellään. Niin eipä ole ihme, että kun hän palasi aiemman Desire kappaleensa teemoihin tänä vuonna julkaistulla HTIS (Hiding That I'm Sexual) -kappaleellaan niin sytyin sille lopulta vaikkakin hitaasti. Hieman kuin nainen, joka ei heti herätä huomiotasi, mutta hiljalleen löydät hänestä mielenkiintoisia puolia ja lopulta huomaatkin nauttivasi hänen seurastaan. 

Tyylillisesti Meg Myers vuosimallia 2022 on hieman elektronisempi kuin aiemmin, mutta se sama energia on silti tallella. Ei HTIS ole varsinaisesti mitään tämän vuoden hittisoundia vaan yhdistelmä uutta ja vanhaa tavalla joka on esittäjänsä näköistä ja kuuloista. Kun nainen laulaa seksuaalisuudestaan aidosti, eikä pyri tai ole pakotettu olemaan laskelmoitu objekti niin siinä on jotakin mikä vetoaa eikä se ole todellakaan liian yleistä.

Meg Myers - HTIS (Feat. Luna Shadows & Carmen Vandenberg)

Olkoon musiikkivuosi 2023 mielenkiintoinen ja taas omanlaisensa ja ehkä se tämän vuosikymmenen soundikin alkaa tässä kohti nousta esiin.

Satunnainen poikkeama VIII: Vuosikatsaus 2021

Vaikka tämä vuosi ei inspiroinutkaan minua palauttamaan blogiani määrittelemättömältä tauolta niin perinteitä ei saa katkaista. Niinpä jo kahdeksannen kerran kerron mitkä olivat mielestäni tänä vuonna julkaistuista musiikkiteoksista itselleni mieleisimmät. Kategoriat ovat jälleen osittain melko omintakeisia, mutta näitä seuranneet ovat varmasti jo siihen tottuneet.

Vuoden albumi, biisi ja comeback

Mikäpä olisi voinut pitkäaikaisen Abbafanin mielestä olla parempaa kuin Abban onnistunut ja tyylikäs paluu Voyage albumin muodossa. Kymmenen biisiä klassista Abbaa ilman pakollista yrittämistä kuulostaa ajankohtaiselta ja päivitetyltä. Agnethan ja Fridan lauluäänistä kuulee takana olevat vuodet, mutta se ei laske tulkintojen laatua tai heidän ääniensä yhteensulautuvuutta Bennyn ja Björnin tuotoksissa. 

I Still Have Faith In You pystyy kilpailemaan tasapäisesti monen ylemmän keskitason Abbaklassikon kanssa ja Ode to Freedom lopettaa Abban levytysuran tavalla, jota on vaikea sopivammaksi kuvitella. Minun piti jopa pidätellä itseäni jotta Abba ei olisi tänä vuonna vetänyt kaikkia kategorioita itselleen joten lisäsin heille hieman henkistä menestyspainoa. Kiitos Abba, tähän on hyvä päättää ura joka ansaitsi onnellisen lopun.

(Kotimaisen kunniamaininnan comebackista ansaitsevat Matti ja Teppo Portion Boysin remiksin myötä tulleella paluulla uuden sukupolven korviin.)

ABBA - Ode To Freedom

Vuoden paras rockbiisi ja musiikkivideo

Beast in Black on omalla tavallaan yksi purkimmista rockbändeistä tällä hetkellä mitä on. Tämä ei ole tuomio vaan huomio. Yhtye myöskään ei ota itseään liian vakavasti ja liikkuu sujuvasti eri vaikutteita musiikkiinsa sekoittaen. Cyberpunk ei ole niin yleinen genre musiikissa, sillä kompastuihan siihen 90-luvulla mm. Billy Idol. Cyberpunkteemainen albumi kuulosti pieneltä riskiltä, mutta Beast in Black ja eritoten Anton Kabanen saivat musiikillisella notkeudellaan ja aikuiselle sopivalla tavalla ikuisella lapsenmielisyydellään konseptin toimimaan. Moonlight Rendezvous ja One Night in Tokyo ovat meneviä ja tyylikkäitä singlejulkaisuita albumilta ja muutama muukin kappale on päätynyt albumilta soittolistalleni. 

Musiikkivideo on juuri sellainen poikamainen fanituotos jollaisen jokainen cyberpunkkari teini-ikäisenä haaveili tekevänsä, muttei omannut siihen taitoa tai resursseja. Minä vanhana Cyberpunk 2020 roolipelin pelaajana ja muutenkin genren fanina rakastuin videon tarinaan ja kuvastoon. Kappaleen koneellakin on tunteet teeme kuvataan videossa juuri sellaisena mahdottomana rakkaustarinana kuin pitääkin. Hauskaa on myös sekin etteivät bändin jäsenet ole videon hyviksiä vaan päinvastoin. Erikoismaininta myös videon naispääosaa esittäneelle Anna Tavailalle, jonka roolisuoritus jää videosta parhaiten mieleen.

Beast in Black - Moonlight Rendezvous

Vuoden itkettäjä

Vuosi 2021 alkoi osaltani surullisissa merkeissä kun rakas pappani kuoli pitkäaikaisen muistisairauden heikentämänä. Minulle elämän merkittävät tapahtumat saavat usein lähes puoliautomaattisesti linkityksen johonkin musiikkiin, mutta tämän surutyön oheisbiisi löytyi vasta loppuvuodesta Vain elämä ohjelmasta. Mitään aavistamatta katsoin Arttu Viskarin päivän ohjelmaa kun Suvi Teräsniska tulkitsi Tuntematon potilas kappaleen tavalla joka avasi kyynelkanavani tavalla joka on minulle harvinaista. Itkin hytisten esityksen aikana niin, että sen lopussa hihani olivat märät kyynelistä. Suru joka oli vielä kokonaan surematta tuli musiikin avittamana läpi henkisistä padoista. 

Kun kuuntelin tulkinnan uudestaan tämän blogin biisejä miettiessäni sen vaikutus minuun oli lähes yhtä voimakas. Arttu Viskarinkin tulkinta on käypä, mutta hän on pohjimmiltaan hieman humoristinen tulkitsija kun taas Teräsniska on oman iskelmäsukupolvensa sinivalkoinen ääni. 

Lepää rauhassa Veikkoseni.

Suvi Teräsniska - Tuntematon potilas

Vuoden tulokas

Måneskinille en lämmennyt heti tämänvuotisten Euroviisujen ennakoissa, sillä ajattelin heidän kappaleensa jakavan pisteitä Suomen Blind Channelin kanssa mikä aiheutti ensin pienen asennevamman biisiä kohtaan. Mutta jos jotakin vuodet musiikin kuuntelijana ovat opettaneet on se, että asennevammoista pitää päästä yli ja kohdata musiikki rehellisen avoimena. Italialaisbändi palautti kerralla uskon kotimaansa musiikkiin, mikä on ollut viime vuosikymmeninä kaukana siitä asemasta mikä heillä oli vielä 90-luvun alkuun asti. 

Nuoresta iästään huolimatta yhtyen on ehtinyt saada paljon aikaan ennen kansainvälistä läpimurtovuottaankin. Heidän italiankielisissä lyriikoissaan on syvyyttä mikä tasapainottaa heidän asenteella paikattuja hieman semikömpelöitä englanninkielisiä kappaleitaan. Tämä kaksijakoisuus tekee yhtyeestä mielenkiintoista kuunneltavaa ja toivon, että molemmat kielet pysyvät yhtyeen tulevillakin levyillä käytössä. Måneskin kuulostaa omalta itseltään vaikka vaikutteet ovatkin eniten 70-luvun hard rockissa. Yhtye ei pelkkää biiseissään tarttuvuutta ja omaa sitä pientä vaaran tuntua mikä monilta muilta uusilta rockbändeiltä puuttuu. 

Måneskin - I Wanna Be Your Slave

Vuoden cover

En tuntenut erityisen hyvin ruotsalaisen synapopyhtyeen Secret Servicen tuotantoa. Flash in the Night hitin olin toki kuullut ja yhtyeen laulajan duetto Agnetha Fältskogin kanssa löytyi levyhyllystä. Tiesin myös, että Army of Loversista parhaiten tunnettu Alexander Bard oli ollut mukana Secret Servicen biisintekijäosastossa yhdessä Tim Norellin kanssa. Norell teki myöhemmin Lit de Parade kappaleen Army of Loversille joka oli pienehkö hitti (Top 10 hitti Ranskassa ja Top20 hitti Suomessa ja Ruotsissa). 

Norellin oman tarinan mukaan kävi niin, että tänä vuonna hän kuuli unessaan melodian jonka hän ajatteli sopivan Lit de Parade kappaleeseen. Tämän kautta syntyi uusi versio kappaleesta, josta riisuttiin Army of Loversista aina kuuluvat kitch ja huumori jolloin lopputulos on tyylikästä synapoppia 80-luvun hengessä, mutta tämä päivän tuotantotekniikoilla kiillotettuna. Ja lopputulos toimii. Lit de Parade tarkoittaa sitä kun valtionpäämies tai vastaava haudataan niin, että hänen ruumiinsa on hetken aikaa tai pidempäänkin kaiken kansan nähtävillä jossakin virallisessa rakennuksessa.

Lit de Parade on sellaista synapoppia, jonka kuuleminen ylentää mieltäni kaikessa tunnelmallisuudessaan. Alakulo ja ikuisen elämän tavoittelun turhuus ovat toki läsnä, mutta niiden tavoittelusta kuoleman myötä saatu rauha on tasapainottavana teemana. On mukava kun tällainen biisi tulee kuin puskista ja antaa vanhalle kappaleelle täysin uudet raamit. Samalla tuli tutustuttua Secret Servicen vanhenpaankin tuotantoon, joka epätasaisuudestaan huolimatta sisälsi myös pieniä helmiä.

Secret Service - Lit de Parade

Pidetään discoiskelmä elossa erikoismaininta 2021

Pieni Kainuun kunta Puolanka on ottanut tavaramerkikseen pessimismi, mitä juhlitaan mm. vuotuisilla pessimismipäivillä. Samalla teemalla julkaistuja kieliposkella tehtyjä pessimistibiisejä on julkaistu jo useamman vuoden ajan tapahtuman Youtubesivuilla. Tämän vuoden kesäbiisi on eräänlainen antikesäbiisi. Parasta siinä on 80-luvun discoiskelmän kultakauden onnistunut jäljittely. Kesä ei voi olla pilalla kun kuuntelee tätä. Plussaa myös tyylitietoisen tyylittömästä musiikkivideosta.

Puolangan pessimismipäivät - Koko kesä pilalla

Satunnainen poikkeama VII: Vuosikatsaus 2020

Vaikka blogini onkin ollut keväästä asti julistamattomalla tauolla, niin nyt jo seitsemän vuotta jatkunutta perinnettä en tietenkään katkaise. Eli vuoden 2020 eniten itselleni kolahtaneet biisit palkitaan tässä hyvin vapaamuotoiset palkintokatergoriat omaavassa listauksessa jälleen kerran.

Vuoden 2020 erityislaatuisuudesta on varmaan jo kirjoitettu ja puhuttu kyllästymiseen asti, mutta sen verran pitää minunkin siitä jauhaa, että tänä vuonna on sattuneesta syystä ollut enemmän aikaa keskittyä musiikin kuuntelemiseen. Etätöiden ohessa ja vapaa-ainakin musiikki on ollut tärkeä osa omaa jaksamista. Artisteillakin on ollut aikaa keskittyä studiossa olemiseen kiertämisen sijasta ja tämäkin näkyi julkaistun musiikin määrässä ja määrän myötä tulee väkisin laatuakin. 2020 on ainakin itselleni ollut varsin kelpo musiikkivuosi.

Puun takaa tullut kappale: Jaakko Rossi & Aurinko Kioski - Justiina

On mukava edelleen yllättyä, kun voimasoittooni päättyvä biisi tulee suunnasta mistä en olisi ikinä osannut odottaa. Marko Haavista ja Poutahaukat on minulle nimenä tuttu muttei herätä tunteita suuntaan tai toiseen. Enkä olisi tiennyt että yhtyeen kitaristin nimi on Jaakko Rossi. Enkä tiennyt sitäkään että hänellä on Aurinko Kioski -niminen sooloprojekti. (Inhoan, kun yhteenkirjoitussääntöjä rikotaan.) Kun kuulin töihin kävellessä Ylen podcastista Jaakko Rossin & Aurinko Kioskin kappaleen Justiina koin sen harvaisen, mutta mukavaan tunteen, että nyt kuulin biisin jonka haluan kuulla monta kertaa lisää. Enkä ollut väärässä, sillä soittokerroissani Justiina on varmasti vuoden Top3:ssa. Kappale itsessään on jonkinlaista suomipoprockiskelmää, jossa myös hieman räpätään. Se on sopivan alakuloinen pilkettä silmäkulmassa unohtamatta, mikä on sellaista mitä tänä vuonna tarvitsin.   

Vuoden albumi: Maustetytöt - Eivät enkelitkään ilman siipiä lennä

Viime vuonna suosikikseni nousseet Maustetytöt jatkoivat toisella albumillaan oikeastaan juuri sillä tavalla kuin toivoinkin. Yhtye piti linjansa eikä iloisia kappaleita löydy tältäkään kappaleelta ainuttakaan. Sanoitusten painopiste on siirtynyt alkoholiongelmasta enemmän kuolemaan ja mielenterveysongelmien suuntaan mikä myös on toimiva suunta. 

Soundillisesti kakkoslevy on hivenen koneellisempi mikä luo mukavasti eroa yhtyeen albumi ja liveversioiden välille. Itse tykkäänkin kuunnella kappaleista sekä live- että albumiversioita niiden tarjoaman erilaisen tunneman vuoksi. Sanoitukset ovat kehittyneet debyytistä ja vaikutteiden annetaan edelleen näkyä ja kuulua.

 Kolmoslevystä tulee varmasti mielenkiintoinen haaste, mutta vuonna 2020 kuuntelin eniten tätä haikeilua ja kuuntelen varmasti jatkossakin.

Vuoden tulokas: Behm

Päälle nelikymppisenä sitä alkaa olla iloinen, joka kerta kun radiot sattuvat voimasoittamaan jotakin mikä on itsellekin mieleen. Vuosi 2020 oli Rita Behmille menestyksekäs: jo vuonna 2019 julkaistu Hei rakas soi edelleen ja jatkosinglet Tivolit ja Frida jatkoivat suosion kasvattamista. 

Mukavaa, että joku suomalainen artisti ymmärtää popsanoitusten päälle eikä pelkää käyttää koukkuja tai mieleen jääviä kielikuvia. Frida kappaleen maalausvertaus eroprosessin osana on hyvä esimerkki tästä. Tulokkaiden kanssa herää aina yleensä se sama kysymys, miten käy jatkossa toisen albumin myötä? Onko kaikki vuosien varrella kertyneet paukut käytetty jo debyyttialbumiin? Jos pitäisi veikata niin Behm tulee pärjäämään jatkossakin tai jos hänen suosionsa välillä laantuisikin hänen voisi hyvin kuvitella tekevän pienen tauon jälkeen comebackin.

Vuoden kappale: Maustetytöt - Syntynyt suruun ja puettu pettymyksin

"Pidän sinusta mutten itseäni siedä, en tarvitse muita, sinusta en tiedä." Elämisen siedettävä raskaus on aihe, joka ei Maustetytöt tuntevalle yllätä sillä se on yksi heidän sanoitustensa kulmakivistä. On jotenkin sopivaa että Covid-19 vuonna 2020 lauletaan kuolemasta tällä tavoin. Surullisesti mutta kuitenkin muistuttaen että se polku on taivallettava loppuun ja maan povessa ehtii sitten olla iäisyyden. Kappale on melodisesti kaunis, tietää mittansa ja tämän kappaleen aloittanut lainaus on eniten tänä vuonna päässäni pyörinyt laulunsanoitus. 

Joskus sitä tarvitsee vain yhden asian, jonka vuoksi jatkaa elämistä vaikka olisi vaakakupissa ne 99 jotka väittävät toisin. Minullakin on omani, onneksi. Kiitos Maustetytöt kun jatkoitte omalla linjallanne ja tuotatte melankolisia sointuja jotka kuitenkin vähentävät kuulijoissaan sitä.

Tulihan se toinenkin hyvä biisi sieltä: Litku Klemetti - Mona

Joskus käy niin, että artisti tai yhtye julkaisee kappaleen joka on itselle mieleen, mutta muusta tuotannosta ei toiveista huolimatta löydä mitään vastaavaa. Litku Klemetti lunasti yhden suosikkibiisin artistin Juna Kainuuseen -kappaleellaan ja toista olen odottanut siitä asti. Litkun tuotannosta löytyy ihan kuunneltavaakin materiaalia, muttei sellaista henkilökohtaiseen voimasoittoon innostavaa toista kertaa ennen tänä vuonna julkaistua Monaa. Väittäisin, että kappaleen Mona on discoiskelmäprinsessa Mona Carita. Katsoohan päähenkilö kappaleessa Monaa julisteesta ja levynkansista jolla on "päällä bikinit ja niiden alla lihaa". 

Mona Carita oli oma musiikillinen ensi-ihastukseni jo ennen kouluikää, joten Litkun valinta kappaleen aiheeksi kylvettiin minun kohdallani sopivaan maaperään. Sounditkin ovat ehtaa uuskasarointia ja Litkun hieman äkkiväärät riimittelyt sopivat kokonaisuuteen hyvin. Litku mon amour, ei kahta ilman kolmatta, eihän?  

Vuoden paras rock ja cover: Amaranthe - 82nd All the Way

Ruotsin popmetalliylpeys Amaranthe on ollut niitä bändejä joita olen seurannut vuosia puolivaloilla, mutta joka ei jostakin syystä ole tarjonnut sitä jotakin heistä innistuttavaa tekijää. Elementit ovat kyllä aina olleet olemassa: ruotsalaista popsensibiliteettiä omaava, yhtye jolla on ruotsiaksentilla laulava naislaulaja ja selvästi pyrkimys tarttuviin melodioihin ja kertseihin. Ehkä heiltä ovat vain puuttuneet tarpeeksi hyvät biisit. 

Sabaton taas on toinen ruotsalaisyhtye, joka menee vähän sille osastolle, että he eivät ole tarpeeksi hauskoja omassa gimmickissään ja laulaja on omaan makuuni hieman liian kankea. Mutta kun Sabatonin alun perin tekemä amerikkalaisesta ensimmäisen maailmansodan sotasankarista tekemä kappale 82nd All the Way päätyi Amaranthen käsittelyyn niin kokonaisuushan toimii. Yhtyeellä on selvästi ollut hauskaa omaa tulkintaansa tehdessään ja itse biisi on parempi kuin Amaranthen omat. (Eri mieltä saa olla, mutta tämä on omani.) 

Ehkä coverin teko on tuonut rentoutta eikä kappaletta ole ahdettu ihan niin tukkoon kuin Amaranthen biisit liian usein ovat. Kolme eri laulajaa tuovat kaikki jotakin tarpeellista mukaan tähän sekametelisoppaan. Ruotsalaisen yhtyeen coveri ruotsalaisen bändin kappaleesta, joka kertoo amerikkalaisesta sotasankarista joka meni sotimaan Ranskaan ja otti siellä kerralla vangiksi toistasataa saksalaista. Siitä ei kappale paljon kansainvälisemmäksi mene. Ja parempi sotia lauluissa kuin oikeasti.

Ehkäpä tämä riittää tämän vuoden musiikillisistä mieliteoistani tällä kertaa. Oli mukava blogata pitkän tauon jälkeen. Uskon että vuonna 2021 teen blogia jos en vanhaan tyyliin niin ehkä johonkin uuteen. Kuunnella kaikki sellaista musiikkia mistä tykätään eikä olla puristeja!

Blondie - (I'm Always Touched By Your) Presence, Dear

Artisti: Blondie
Kappale: (I'm Always Touched By Your) Presence, Dear (1978)
Albumi: Atomic - The Best of Blondie
Mieleenjäävin lause: "Stay awake at night and count your R.E.M.'s."

Minulle nykyinen maailmantilanne ei ole tuonut lisää omaa aikaa mikä on introversioni korkeasta asteesta huolimatta helpostus. Mitä nyt töitä joutuu tekemään paljon enemmän etänä, mutta toisaalta en pidä matkustamisesta joten siltä osin asia on parannus.

Yksi vaikutus mikä ihmismalwarella, kuten eräs tubettaja virusta kuvaa, koska sen oikean nimen sanominen veisi Youtubessa mainostulot on se, että jokainen biisi tuntuu jollakin tavalla linkittyvän siihen. Jopa tämänkertainen, mutta ei onneksi ihan pahimmalla mahdollisella tavalla.

Blondien vuoden 1978 Plastic Letters albumin toinen single on nimihirviö (I'm Always Touched By Your) Presence, Dear. Käytänkin siitä loppuarvostelun ajan nimeä "helpompaa" nimeä IATBYPD. Kappaleen on tehnyt Blondien basisti Gary Valentine sen jälkuun kun hän kuuli, että hän ja hänen silloin tyttöystävänsä olivat hänen kiertueella olleessaan nähneet etäisyydestä huolimatta samanlaisia unia. IATBYPD ei ole suurimpia Blondiesuosikkejani, mutta toisaalta se on parempi kuin yli 90%:ia 90-luvun puolivälin comebackin jälkeisistä biiseistä. Yhtyeelle tyypilliset 60-lukuvaikutteet kuuluvat tässäkin kappaleessa, mutta tyylilliset ratkaisut päivittävät sen silti tukevasti 70-luvun jälkipuoliskolle. 

Blondie on parhaimmillaan kun heidän kappaleensa heijastuvat parhaiten laulaja Debbie Harryn luonteen kautta. IATBYPD kanssa tämä toimii puoliksi. Vaikka Harry tulkitsee kelvollisesti romanttista söpistelyäkin niin parhaiten hänen ulosantinsa toimii silti, kun biisissä on hieman draamaa, räväkkyyttä tai äkkyvääryyttä. IATBYPD:ssa ei ole noita elementtejä tarpeeksi vaikka siinä pudotellaankin monia uniin ja enteisiin liittyviä termejä varsin sujuvasti.

Ehkä IATBYPD on muutenkin hieman liian siloteltu ja harmiton verrattuna joihinkin muihin saman aikakauden Blondiebiiseihin. Toki kappale ottaa hieman kierroksia, mutta se ei ikinä lähde kunnon laukkaan. Olisikohan tämä voinut olla niitä paremmin livenä toimivia kappaleita? Tai sitten kappaleen pahin vihollinen on yhtyeen tuotannon parhaimmisto mihin se ei ainakaan omissa kirjoissani vertaudu menestyksekkäästi.

Mutta sujuvasti kuunneltava kappalehan silti on kyseessä jota en skippaisi. Plussaa rumpali Clem Burkelle jälleen kerran siitä, että hän on se joka tuo kappaleeseen eniten sen tarvitsemaa energiaa. IATBYPD tuskin tulee minulle uniin edes tämän arvostelun kirjoittamisen jälkeen, mutta jos se tulisi niin en laskisi sitä painajaiseksi.

Arvosana: 5,5/10

Dina Carroll - Walk on By

Artisti: Dina Carroll
Kappale: Walk on By (1989)
Albumi: Millennium 1990-1994
Mieleenjäävin lause: "Walk on.. walk on.. walk.."

Jokainen vuosikymmen tuottaa oman näkemyksensä eri musiikkigenreistä. Soul ei ollut tässä poikkeus ja 90-luvun alussa se lienee ollut suosituinta siististi koneellistettuna ja usein voimakkain naisvokaalein. Tyylikkäät mutta ehkä hieman kliiniset konetaustat päivittivät genren uudelle vuosikynnelle ja menestystäkin tuli. Englantilainen Dina Carroll ei ehkä aivan ollut tuon aallon ykkösnimi, mutta kahdella platinamyyntiin yltäneellä albumillaan sekä neljällä Top10 singlellään kotimaassaan hän oli kaukana yhden hitin ihmeestä.

Dina Carroll aloitti valeryhmä Masqueraden ainoana todellisenä jäsenenä 80-luvun puolivälissä, mutta tuossa vaiheessa menestys jäi vielä listojen jämäsijoihin. Kun Masquerade kuopattiin hän vaihtoi levy-yhtiötä ja alkoi soolouralle 1989. Menestys antoi odottaa itseään muutaman vuoden mutta cover Dionne Warwickin Walk on By klassikosta toi hänelle jo pientä menestystä Manner-Euroopan puolella. Kappaleen tuotannossa apuna toimi R&B ryhmä The Pasadenas, joka auttoi laulusovituksessa sekä lauloi kappaleen taustat.

Vaikka pidänkin esimerkiksi joistakin Lisa Stansfieldin saman aikakauden biiseistä niin tämä musiikillinen tyyli kaikessa saniteettisuudessaan ei kuulu suurimpiin suosikkeihini. Varsinkin kun Walk on By:sta on niin monia legendaarisia tulkintoja joihin tätä joutuu vertaamaan. Mitään erityisen omaa Dina Carrollin versioon ei ole saatu lukuunottamatta sitä ajallista äänimuottia mihin se on sovitettu. Caroll on kelvollinen vokalisti muttei hän yllä mihinkään erityisen mielenjäävään tulkintaan ainakaan tässä tapauksessa.

Kun yhdistetään omana aikanaan muodikas tuotanto, joka ei ehkä ole vanhentunut ihan kaikkein arvokkaimmin ei niin oleelliseen versioon klassikkobiisistä niin kovin korkealle ei päästä. Mutta yhtä paljon kuin tämä iteraatio Walk on By:stä ei herätä kiinnostusta niin ei se myöskään ärsytä tai ole vaikeaa kuunneltava. Jos muutama töksähtelevä lauluäänen manipunilointi olisi jätetty pois ja tasapaksuun taustapoljentoon olisi välillä tuotu enemmänkin vaihtelua niin kuka tietää vaikka tästä olisi voinut tulla sellainen pikkukiva vaihtoehtoversio jota kuuntelisi vaihtelun vuoksi ihan mielellään. Mutta tällaisenaan tämän ohitse on liian helppo kävellä.

Arvosana: 5,0/10

R. Kelly - I Believe I Can Fly

Artisti: R. Kelly
Kappale: I Believe I Can Fly (1996)
Albumi: The Greatest Hits of the 90s
Mieleenjäävin lause: "I believe I Can fly..."

Kun tällä kertaa valituksi tuli R. Kellyn ysäriklassikko I Believe I Can Fly ensimmäinen ajatukseni oli etten ole ikinä nähnyt elokuvaa jonka soundtrackille se on alunperin sävelletty eli Space Jamia. En usko menettäneeni mitään elokuvataiteen klassikkoa vaikka jotkut tuntuvat muistelevan leffaa nostalgialasien läpi. Silti on omalla tavallaan on mielenkiintoista, etten ole Space Jamia nähnyt sillä tuolloin teini-iän viimeisinä vuosina lähes kaikki blockbuster leffat tuli nähtyä ennemmin tai myöhemmin.

Kun aloin miettimään niin pystyin muistamaan kolme R. Kellyn biisiä, Celine Dion dueton I'm Your Angel, Batman & Robin leffan soundtrackilla olleen Gotham Cityn sekä tietenkin I Believe I Can Flyn. Amerikkalainen R&B ei ollut minusta 90-luvulla erityisen kiinnostavaa vaikka siitäkin kimallesopasta omaan makuuni olevat helmet olen myöhemmin kalastellut. Hieman liian kiillotettu tuotanto sekä amerikkalaisen liioiteltu tapa tulkita ei toimi minulle ellei mukana ole loistavia harmonioita tai huipputason vokalistia. I Believe I Can Flysta en henkilökohtaisesti löydä kumpaakaan vaikka siinä varsin hienot kuoro-osuudet löytyi.

I Believe I Can Fly on niitä hittejä mitä 1996 ei voinut välttää meilläkään. R. Kelly sai pyynnön itse Michael Jordanilta tehdä biisin "hänen elokuvaansa" ja Kelly suostui tiedustelematta leffasta sen enempää. R. Kellyn nähtyä Space Jamista ennakkoversion alkoi idea kappaleesta kristallisoitua hänelle. Hän halusi tehdä kappaleen, joka ei ole aivan samanlaista kuin hän tyypillisesti oli aiemmin tehnyt. Vaikka R. Kellyllä onkin kotimaassaan muutama listaykkönenkin niin I Believe I Can Fly on siellä hänen suurin hittinsä siitäkin huolimatta, että kappaleen oli tyytyminen kakkossijaan Toni Braxtonin Un-Break My Heartin perässä.   

Vaikka I Believe I Can Fly sijoittuu nuoruusnostalgiseen aikaan elämässäni, niin se ei ole kappale joka extrapisteitä tulee minulta sen vuoksi saamaan. R. Kellyn ääni ei ole suosikkini sillä se ei solju niin vaivattomasti kuin tämänkaltainen kappale vaatisi. Ei ole ikinä hyvä merkki jos taustakuoro on paremman kuuloinen kuin itse pääesiintyjä. Vaikkapa kappaleen sanoma onkin motivoiva niin se ei tavoita minua samalla tavalla kuin monia muita. Ehkä en ole ikinä ollut henkilö, joka haluaa olla oman elämänsä Ikaros.

Toki I Believe I Can Fly on tuotettu viimeisen päälle puhtaasti eikä tämä ole pelkästään hyvä asia. Kaiken särmän hiominen osattiin 90-luvulla jo täydellisesti. Kappaleessa on pieniä tyylillisiä kaikuja 70- ja 80-lukujen taitteen radiopopista mikä olisi ollut mielenkiintoinen tyylisuunta edetä ihan puhtaasti. Aiemmin mainitsemani kuorot kuulostavat lopussa hienolta ja se pieni huudahdus lopussa on jotakin mitä olisi pitänyt tuoda asenteellisesti mukaan jo aiemmin. Ehkä minä en vain halua lentää herra Kellyn motivoimana.   
 
Arvosana: 5,0/10

Satunnainen poikkeama VI: Vuosikatsaus 2019

Jos vuotta 2018 musiikillisesti miettiessäni olin lähes epätoivoinen koettaessani keksiä jotakin mistä kirjoittaa niin vuosi 2019 on sentään tarjonnut jotakin joka tulee heti mieleen. Vuosikymmenen lopettavat vuodet ovat yleensä olleet musiikillisesti mielenkiintoisia sillä usein niissä kuulee jo kaikuja tulevan vuosikymmenen soundista ja vuosikymmenen ominaissoundi on jalostettu huippuunsa. Tämä toimii ajatellessa vuotta 1979, melkein ajatellessa vuotta 1989 ja ehdottomasti 1999 mukaanlukien. Nolkytluvusta kymmenluvulle siirryttäessä ehkä vastaavaa selvää siirtymää ei tapahtunut tai sen näkemiseen olemme vielä liian lähellä.

Yksi nimi tulee varmasti olemaan se mistä 2019 tulee jäämään eniten musiikillisesti mieleeni. Maustetytöt toi kotimaiseen musiikkikenttään jotakin, jolle oli tilausta mutta jota ei varmaan moni tiennyt kaipaavansa. Perinnetietoista, mutta omaperäistä. Yksinkertaista, mutta mielenkiinnonherättävää. Asennetta, joka on nykyisessä melko muovisessa popmaailmassa harvinaista. Mutta loppujen lopuksi kyse on siitä, että itse lopputuote eli musiikki on onnistunutta.


Vuoden tulokas sekä yhtye: Maustetytöt

Kyllähän Vaalasta lähtöisin oleva sisarusduo on itselle selvä valinta sekä vuoden 2019 tulokkaaksi että yhtyeeksi. Neljä mainiota singlejulkaisua sekä tasokas albumi ovat jotakin mihin en kenenkään muun musiikillisia ansioita pysty tänä vuonna vertaamaan.


Vuoden albumi: Maustetytöt - Kaikki tiet vievät peltolaan

Kaikki tiet vievät Peltolaan onnistuu kuulostamaan yhtenäiseltä sillä sen käsittelemät teemat säilyvät samana biisistä toiseen. Yhtyeen pelkistettyä livesoundia on albumisovituksissa hieman rikastettu, mutta se on tehty hillitysti. Tämä on itseasiassa ainoa tänä vuonna julkaistu ostamani albumi ja ostin samalla kertaa sekä cd- että vinyylialbumiversiot. Vaikka Maustetyttöjä on kutsuttu masennuspopiksi niin itse kuulen sieltä rivien väleistä sekä ironiaa että toivonpilkahduksia. Ei tämä ole albumi jonka kuuntelu tekee surulliseksi vaan se puhdistaa mieltä.

Ainoa pieni kauneusvirhe on sen toiveikkaimman ja kauneimman biisin jättäminen pois (Jos mulla ei ois sua, mulla ei ois mitään). Ehkä myös liveseteissä mukana ollut Leevicover Tyttö jota rakastan olisi ollut mielenkiintoista kuulla albumisovitettuna. Seuraavalle albumille duomme toivottavasti keksi myös pari uutta teemaa nykyisten lisäksi.


Vuoden biisi: Maustetytöt - Jos mulla ei ois sua, mulla ei ois mitään

Tänä vuonna oli muuta kelpo julkaisu enemmän kuin 2018 oli, mutta tiesin tämän vuoden parhaan biisin heti kun kuulin kesällä Youtubesta tämän biisin liveversion. Rakkauslaulu jonka jokainen voi tulkita ja sovittaa itselleen sopivaksi ja joka ei ole imelä eikä sokerinen on jotakin mitä olen kaivannut. Elämä voi olla välillä raskasta ja synkkää, mutta kaikesta selviää jos on joku jonka kanssa jakaa ne kuuluivat ala- ja ylämäet. Myös pelkkä materialistinen onni ilman laadukkaita ihmissuhteita on tyhjää elämää. Bonusta erinomaisesta laulutulkinnasta ja yhteislaulusta.


Vuoden rockbiisi: Apulanta - Lokin päällä lokki

On mukava yllättyä positiivisesti musiikin parissa aina välillä. Kun kuulin että Apulanta julkaisee nu metal tyylisen EP:n niin ajattelin, että siitä tulee joko aivan kamalaa tai ehkä parhaimmillaan jotakin jonka kertakuuntelee uteliaisuudesta. Onneksi kuuntelin sillä Lokin päällä lokki on parasta Apulantaa vuosiin. Nu metalin kunnian vuosista alkaakin olla sen verran aikaa, että sitä voikin tuoda jo takaisin. Kuulostaa siltä kuin yhtyeellä olisi ollut hauskaa tätä tehdessä ja se kuuluu. Huumoribiisistä ei toki ole kyse vaan kuulostaa siltä kuin Apulannalta olisi karistettu kilometrejä ainakin 20 vuoden verran. Yksi askel taakse voi olla tosiaan kaksi askelta eteen.


Vuoden paras cover: Liliac - Rainbow in the Dark

Luulisi ettei sellaisesta kiveen hakatusta metalliklassikosta saa enää mitään kuuntelemisen arvoista coverin muodossa kun on kyse Dion Rainbow in the Darkista. Mutta huomasin tänä vuonna hakevani kerta toisensa jälkeen kuunteluun viidestä yhdysvaltalaiseta teinisisaruksista koostuvan Liliacin coverin tuosta edellämainitusta klassikosta. Nämä teinit eivät ole yrittäneet modernisoida biisiä tai tehdä sille mitään sovituksellisia temppuja. Kappale vedetään hyvin alkuperäiseen tyyliin ja sitä kunnioittaen. Mutta se toimii sillä 17-vuotias vokalisti Melody kuulostaa ikäistään vanhemmalta ja hänen tulkintansa klassikosta on hieno. Olen seurannut yhtyeen edesottamuksia Youtuben kautta ja koko nuoresta viisikosta paistaa läpi musiikin tekemisen ilo. Toivottavasti heiltä tulee jatkossa lisää myös alkuperäistä musiikkia.


Vuoden korvamato: Pyhimys - v!@%#mikko

Vaikkei Pyhimyksen v!@%#mikko olekaan hänen tänä vuonna eniten soittoa medioissa saanut biisinsä, niin minulle se on eniten kuuntelua saanut. Syy tähän on kappaleen näppäryys ja se tekee klassiset eli jää päähän soimaan. Artistin ironinen itsekrittiikki oma uraa sekä levyteollisuuden raadollisuutta kohtaan yhdistyy näppärästi Enimen tyyliseen biittiin ja musiikkivideoon. Ja onhan se "Elämä on keitto, minä olen haarukka" nerokas lohkaisu.

Bonuksena kappaleesta löytyy myös varsin mainio kotimainen metallicover:


Introverttien kiitospalkinto 2019: Irina - Haluun olla yksin

Ekstroversio - introversio asteilla melko intron äärilaitaa edustavana oli piristävä kuulla biisi omasta näkökulmasta. Harvassa kappaleessa kerrotaan meidän tarpeestamme saada ladattua sosiaaliset patterimme olemassa yksin ja omissa oloissamme. Ekstroverttien johtamassa maailmassa heidän ominaisuuksiaan ihaillaan eikä meidän introverttien tarpeille meinaa hetkisessä nykymaailmassa jäädä helposti tilaa. On myös mukava kuulla Irinan palaavan pitkästä aikaa niihin soundeihin joita hänen kahdella ensimmäisellä levyllään oli.

Vuosi 2019 sisälsi edellämainittujen lisäksi paljon sellaisia pikkukivoja biisejä joista jotkut saattavat ajan kanssa kasvaa ihan pysyvästi omassa biisipankissa mukana kulkeviksi. Ei ole helppoa olla päälle nelikymppinen ja louhia ne omat musiikilliset kultahiput kun se aivan mainstriimein tarjonta vääjäämättömästi erkanee vuosi vuodelta kauemmaksi. Mutta hyvän biisin löytämisen ilo ei onneksi katoa koskaan. Louhinta jatkuu myös vuonna 2020 sen tulokset nähdään sitten vuoden päästä seitsemännessä osassa.