Celine Dion - Lovin' Proof

Artisti: Celine Dion
Kappale: Lovin' Proof (1993)
Albumi: The Colour of My Love
Mieleenjäävin lause: "I need lovin' proof."

Mikä on albumin ihannemitta ja biisien määrä lienee sellainen asia johon ei voida antaa universaalia vastausta. Mitä pidempi albumi tai mitä tiiviimmin kaikki kappaleet yritetään sitoa yhden teeman ympärille niin sitä vaikeampi on saada koherentti alusta loppuun pelkkää hyvää sisältävä kokonaisuus joka on enemmän kuin osiensa summa. Kappalejärjestyksestäkin on paljon mielipiteitä, mutta jotakin on tehty silloin oikein kun tietyn biisin kuullessaan odottaa sen tietyn biisin soivan heti sen perään.

The Colour of My Love albumi olisi ehkä ollut soivampi kokonaisuus jos siitä olisi karsittu pari biisiä. Albumi toki sisältää monta Celine Dion klassikkoa ja fanisuosikkejakin, mutta myös peruslaadukasta täytettä. Ehkäpä juuri Lovin' Proof kappaleen pudottaminen albumin loppupuolelta ei olisi ollut suuri vääryys ja biisin olisi voinut jättää vaikkapa singlen B-puoleksi. Toki Diane Warrenin biisejä ei helpolla jätä pois, mutta kun niitä otettiin albumille neljä niin ehkä kolmekin olisi ollut ihan hyvä määrä. Ei Warrenkaan sataprosenttisella tarkkuudella ole kultaa vuollut vaikka parhaista tuotoksista onkin tullut klassikoita.

Enkä sano että Lovin' Proof olisi kannattanut jättää pois pelkästään albumikokonaisuuden vuoksi. Se ei ihan ole samaa tasoa muun albumin kanssa. Se on pikkukiva nopeatempoinen rakkauslaulu joka on ehkä jopa hieman Euroviisumainen. Ehkäpä aika ei ole ollut Lovin' Proofin tapauksessa kovin suosiollinen sillä se kuulostaa tuotannollisesti ajan jäytämältä. Äänimaailma on tasapaksua ja Dionin parhaiden biisien dynamiikka loistaa poissaolollaan. Artisti itse kyllä tekee parhaansa, mutta hän on antanut kaikkensa niin paljon parempienkin biisien eteen ettei se yksinään kanna.

Lovin' Proof voi olla sellainen biisi joka toimisi paremmin visuaalisen yhteyden kanssa eli lavalla taustatanssijoiden kanssa vauhdikkaana numerona. Silloin artistin karisma voisi napata yleisön biisin menoon mukaan ja laulamaan mukana. Jos kävisin joskus toista kertaa Celine Dionin konsertissa niin hämmästyisin ensin biisivalintaa jos Lovin' Proof siellä alkaisi soimaan mutta taatusti eläisin sen mukana niin kuin kaikkien muidenkin biisien. Mutta en ole täällä arvostelemassa biisiä albumikokonaisuuden osana tai livepotentiaalilla vaan omana irrallisena itsenään.

Kritiikin syyt on myös hyvä ymmärtää. Lovin' Proof kärsii siitä, että se on osa hyvin tuotettua ja laadukasta albumia ollen sen heikoin lenkki. Jonkin toisen artistin albumilla samalta vuodelta se voisi olla jopa parempaa keskitasoa. En inhoa mitään kappaleen osaa ja sanoituskin toimii todista lempesi sanojen lisäksi teoin -teemallaan. Lopussa kiusoitellaan, että nyt tulee kunnon nostatus, mutta sitä ei varsinaisesti annetakaan.

Kun irrotetaan kappale albumiyhteydestään niin mikä tuntuu olevan tässä kohdin minulle yllättävän vaikeaa niin on todettava on sehän on keskinkertainen biisi jota ei kaipaa mutta jonka kuuntelee silloin tällöin. (Paitsi jos satun muistamaan että albumilla sen jälkeen tulee loistava Just Walk Away.) Loppuknoppitietona mainittakoon vielä, että Dusty Springfield versioi kappaleen viimeiseksi jääneellä vuoden 1995 A Very Fine Love albumillaan. Uskaltaisinkohan sanoa, että pidän siitä hitusen enemmän kuin Celinen versiosta..         

Arvosana: 5,0/10

Sarah Brightman - Johnny Wanna Live

Artisti: Sarah Brightman
Kappale: Johnny Wanna Live (1993)
Albumi: Dive
Mieleenjäävin lause: "Got to give his skin away for coats they wear on summer days, oh no, Johnny wanna live."

Kovin montaa biisiä jotka olisi kirjoitettu jonkin asian puolesta ei ole blogissani käsitelty. Pientä täydennystä tuo Johnny Wanna Live joka löytyi Sarah Brightmanin vuoden 1993 Dive albumilta. Kappaleen teema on eläinsuojelullinen ja erityisesti turkisvastaisuus. Ilmestyessään kappale oli coveriksi hyvin tuore, sillä alkuperäisversion levytti Sandra vain vuotta aiemmin. Yhdistävä tekijä on Frank Peterson joka oli Brightmanin tuottaja ja joka oli aiemmin tehnyt yhteistyötä Enigmamies Michael Cretun kanssa. Cretu oli tuohon aikaan puolestaan Sandran puoliso. Johnny Wanna Live on alunperin Cretun, Petersonin sekä Klaus Hirschburgerin yhdessä tekemä. 

Siinä missä Sandra julkaisi Johnny Wanna Liven remiksatun version kokoelmansa uutena täkybiisinä jätettiin Brightmanin tapauksessa kappale vain Dive albumin rivibiisiksi. Olisikin ollut typerää yrittää julkaista samaa singleä vuoden välein paitsi jos ensimmäinen julkaisuyritys olisi jäänyt vaille suurta huomiota. Ehkä Sandran hieman tunteellisempi tulkinta on kappaleen sanoma huomioon ottaen toimivampi vaikka toki Brightmanin versiollakin on ansionsa. Dive albumin teema oli meri ja se kuuluu myös Johnny Wanna Liven sonar -tyylisissä ääniefekteissä.

Nykyään turkikset ovat epäsuosittuja, mutta toisin oli vielä 80-luvulla lapsuudessani jolloin vanhemmillani oli kettutarha. Omaa lapsuuttani vierestä seuraaminen kun sadat ketut menettivät joka keväisin nahkansa ei järkyttänyt. Se oli tuolloin normaalia maalaiselämää. 90-luvun alussa turkistarhauksen kannattavuus huononi nahkojen ostohinnan alentumisen myötä ja niin myös vanhempani lopettivat tarhaustoiminnan. En näe turkistarhausta nykypäivänä tarpeellisena koska ne menisivät lähinnä luksustuotteiksi ja meillä on runsaasti muita eettisempiä materiaaleja itsemme vaatettamiseen. 

90-luvun alussa turkiksia vastaan oli enemmän syytä kohdistaa huomiota ja toki epäkohta ei ole tänäkään päivänä täysin poistunut. Mutta miksi kappaleessa lauletaan Johnnysta eikä eläimestä? Sandra on vastannut haastattelussa että Johnny kuvastaa kappaleessa kaikkia eläimiä yleensä. Ehkä ajatuksena on että nimi tekee asiasta samaistuttavamman. 

Sarah Brightman on minulle niitä artisteja jotka tulkitsevat viihdyttävästi vaikka puhelinluetteloa mutta en ole niinkään varma siitä oliko Johnny Wanna Live tarpeellinen coverointi. Tuotannollisesti ja tulkinnallisesti kaikki on kunnossa, mutta edelleen olen sitä mieltä että Sandran versiossa oli enemmän tunnetta. Joskus teknisesti paljon huonompi laulaja voi voittaa lahjakkaamman siinä miten tunnetasolla tavoitetaan kuulija. Myös äänimaailma on Brightmanin versiossa hieman liian pullisteleva ja täyteen ahdettu. Sanoille ja sanomalle jää vähemmän tilaa.

Kuulin Johnny Wanna Liven ensin Brightmanin versiona ja vaikka usein käy niin, että se ensin kuultu versio pitää puolensa niin tässä tapauksessa seison myöhemmin kuullun version leirissä. Vaikken olisi ikinä kuullut Sandran versiota ei kyseessä olisi silti Dive albumin kohokohtia. Tämän tiesivät ehkä Peterson ja Brightmankin jättäessään kappaleen suosiolla albumin täytebiisiksi. Ja tyylillisesti Johnny Wanna Live istuu albumikokonaisuuteen oikein hyvin. Erikseen en tätä kuunteluun poimisi, mutta jos päätän kuunnella Diven läpi ei sormeni missään kohti eksy kappaleen ohitusnappia kohti. 

Arvosana: 5,5/10

Luv' - Megamix '93

Artisti: Luv'
Kappale: Megamix '93 (1993)
Albumi: Forever Yours
Mieleenjäävin lause: "Uhuu-ahaa."

Abba Gold kokoelman palautettua Abban suosioon yrittivät monet muutkin 70-luvun suosikit vaihtelevalla menestyksellä löytää uutta myyntiä hittikokoelmilla. Boney M Gold pärjäsi hyvin ja sitä vauhditti myös radiosoittoa saanut hittisikermämiksaus joka näin tämän päin korvin kuulostaa aika puhdittomalta tekekeeltä.

Samaa temppua tietenkin yrittivät myös paikallisemmat suosikit ja Hollannissa sekä muuallakin maailmassa suosiota nauttinut tyttötriö Luv' julkaisi alkuperäisten jäsenten kiertueen kera kokoelman Luv' Gold. Kokoelma antoikin hetkellisen paikallisen nosteen ja listasijoituksen sekä kokoelma-albumille että Luv' Megamix '93 singlelle yhtyeen kotimaassa Hollannissa sekä hollantia puhuvissa Belgian osissa. Hauskana yksityiskohtana voidaan mainita että yhtye julkaisi hittisikermän ensi kertaa jo 1990 mutta silloinen paluuyritys vain yhdellä alkuperäisjäsenellä kuivui kasaan ennen kuin alkoikaan.

Megamix '93 on sikermämiksaus Luv':n hiteistä U.O.Me, Trojan Horse, You're The Greatest Lover, ja Ooh Yes I Do. 70-luvun discoschlager on väännetty lähinnä 90-luvun konepotkun lisäyksellä uudemmalle vuosikymmennelle. Alkuperäisversiot arvostelisin mielelläni mutta tällainen matalalla rimalla tehty sikermä ei herätä minussa intoa. Omistamalleni levylle on lisätty alkuperäisen lyhyemmän radioversion sijasta yli neliminuuttinen pidennetty miksaus joka vielä lisää piinaa. Asiaa ei paranna se että tällainen sikermä kestää todellä nuonosti jatkuvaa soittoa sillä minulla on tietenkin tapana kuunnella blogia kirjoittaessani arvosteltavaa kappaletta jatkuvalla toistolla. Parhaat kappaleet jopa paranevat toistokuuntelussa ja joistakin mielipiteeni on muuttunut tarkemman kuuntelun tuloksena. Ei pelkoa moisesta tässä tapauksessa.

Ne pisteet mitkä Megamix '93 saa ovat alkuperäisten versioiden ansiota sillä niiden charmia ei ole aivan täysin onnistuttu kadottamaan. Mietin että jos olisin kuullut tämän version vuonna 1993 niin olisinkohan innostunut Luv':sta aiemmin? Ehkä, sillä minä olen juuri sitä ryhmää joka innostui Abbasta ja Boney M:stä 90-luvun alun Gold -kokoelma-albumi-ilmiön myötä. Mutten voi antaa plussaa koska minulla ei ole nostalgista sidettä tähän aikansa lapseen. Megamix '93 on tehty herättämään uuden sukupolven kiinnostus ja muistuttamaan vanhoja että nuoruuden suosikit ovat palanneet. Ikävä kyllä tämä tekee hittisikermän kertakäyttömusiikiksi (normaalisti inhoan termiä) ja musiikilliseksi päiväperhoksi.  

Arvosana: 3,5/10

Whigfield - Saturday Night

Artisti: Whigfield
Kappale: Saturday Night (1993)
Albumi: Coronation Street
Mieleenjäävin lause: "Da ba da dan dee dee da."

Tanskalaissyntyinen Sannie "Whigfield" Carlson jonka 90-luvulla pop-musiikkia kuunnelleet ja varmasti monetkin muutkin muistavat hitistä Saturday Night ei ole laskettavissa yhden hitin ihmeeksi vaikka kappaleen ilmestyessä soitto-ohjelman ruutuun nextin painamisen jälkeen sai minut niin ajattelemaan. Saturday Night oli toki jättihitti mutta sen lisäksi hänellä oli kaksi muuta Top10 hittiä mm. UK:ssa, Italiassa ja Espanjassa. (Another Day, Think of You). Saturday Night myi Englanissa yli miljoona kappaletta ollen siellä kaikkien aikojen 74. eniten myydyin single ja 15. eniten myyty naisartistin single. Whigfield oli myös ensimmäinen artisti Englannissa jonka debyyttisingle debytoi listalla suoraan kärkipaikalla.

Hittistatuksestaan huolimatta Saturday Night ei kuuluisi minun ysäripartyjeni soittolistalle. Nostalgisen hitin teinivuosilta pitäisi olla joko a) hyvä biisi, b) tuota hyviä/huonoja muistoja mieleen tai c) olla hauska. Saturday Night ei ole mielestäni erityisen hyvä biisi. Dancebiisin pitäisi nimensä mukaisesti olla tanssittava eikä tässä tapauksessa voida puhua kappaleesta joka saisi minut ryntäämään tanssilattialle. Mottonani on että kaikkea rytmikästä voi tanssia mutta toisia silti paremmin kuin toisia.

En muista että ikinä olisin erityisesti halunnut poimia Saturday Nightia kuultavaksi soittaessani nostalgiahenkisesti läpi teinivuosieni hittibiisejä. Minulla ei ole mitään erityisiä muistoja tämänkertaisesta arvosteltavana olevasta valinnasta vaikka toki muistan sen soineen ahkerasti MTV Europella. Kiistämättä Saturday Night on iloinen kappale mutta siitä puuttuu mukaansatempaavuus eikä se kohota erityisesti mielialaani, oikeastaan päinvastoin.

Saturday Night kuulostaa liian riisutulta ja väärällä tavalla yksinkertaiselta. Se on monotoninen vaikka sen bassolinja onkin varsin metka kokonaisuudesta irrotettuna. Bassolinjan lisäksi toimivin osa ovat kaikki da ba da dan dee dee da -tyyliset lallatukset. En suoranaisesti vihaa tätä eurodanceklassikkoa mutta se ei vain ole sensorttinen genrensä edustaja joka vetoaisi minuun parhaiten. Eurodance on parhaimmillaan harmitonta ja tarttuvaa sekä osa 90-luvun Euroopan pop-muistijälkeä.

Jos 90-luvulle tunnusomaisista musiikillisista jutuista puhutaan niin ainakin itselleni ensimmäisenä mieleen tulevat grunge ja eurodance. (Ysäribrittipop ja indierockin nousu ehkä tämän jälkeen) Varmasti on ihmisiä joille Saturday Night on se ysäribiisi ja heille se suotakoon, musiikkihan ei ole mikään muu kuin makuasia.

Arvosana: 4,5/10

Ace of Base - Happy Nation

Artisti: Ace of Base
Kappale: Happy Nation (1993)
Albumi: Happy Nation
Mieleenjäävin lause: "Laudate omnes gentes laudate magfinicat in secula."

Kuten olen monta kertaa blogissani maininnut Ace of Base oli bändi jonka kautta kiinnostuin musiikin kuuntelusta. Ehkä juuri tästä syystä omistan yhtyteen yli 20 miljoonaa myyneestä debyyttialbumista neljä eri versiota: tavallisen ja U.S. version cd:nä, U.S. versiosta c-kasetin ja vielä päälle vinyyliversion. Alunperin ostin kasetin koska minulla ei ollut cd-soitinta ja cd-soittimen saatuani ostin erilaisen sisällön vuoksi molemmat cd-painokset. Vinyyli tuli myöhemmin vastaan divarissa Kajaanissa ja koska olin sellaista ihastellut aiemmin jo Tukholmassa en empinyt enää toista kertaa. Koska minulla ei ole enää vinyylisoitinta on lp lähinnä kokoelman täydentäjänä ja kasetin käytin uteliaisuudesta soittimessa muutama vuosi sitten kuullakseni kuinka puhki olin sen kuunnellut.

Happy Nation aiheutti väärinymmärryksiä hepreankielisten keskuudessa sillä heidän korviinsa kappaleen aloittava latinankielinen säe kuulosti loukkaavalta. Tämä yhdistettynä siihen että Ulf Ekbergin uusnatsimenneisyydestä nousi aikoinaan kohu ei silti suuremmin vahingoittanut yhtyeen mainetta. Sen verran vahinkoa ehti kuitenkin tapahtua että "white power" roskasakki päätti tulkita Happy Nationin sisältävän heidän sanomaansa ja jopa The Sign kääntyi heidän mielestään kertomaan hakarististä. On inhimillistä että voimme tulkita sanat mielemme mukaan, mutta Happy Nation kertoo oikeasti ihmisen pahuudesta ja siitä kuinka toistamme samoja virheitä sukupolvesta toiseen alistumalla yksinvaltiaiden tahtoon vaikka kuvittelisimme olevamme kehittyneempiä.

Happy Nation ei ollut samannimisen albumin menestynein single, mutta se nousi kuitenkin ykköseksi Ranskassa ja oli Top 10 hitti monessa muussa Euroopan maassa. Ace of Basen maineeseen nostanut dancereggae on vahvasti läsnä myös Happy Nationissa mutta se erottuu joukosta juuri latinankielisen säkeistönsä (jonka muuten laulaa Jonas Berggren) ja urkusoundien vuoksi. Pieni mauste itämaisia sävyjä toimii myös hyvin. Happy Nation albumi on soundillisesti tuomittu olemaan oman aikansa tuote mutta juuri albumin singlelohkaisut onnistuvat kuulostamaan suhteellisen ajattomilta (nostalgisten lasien läpi toki) tänäkin päivänä. Happy Nation ei ole poikkeus tästä. Linn Berggrenin aina hieman kaihoisaan kallellaan oleva ääni antaa sanoitukselle juuri sen tarvitseman kyynisen piikin. Möyrivä bassolinja ansaitsee erityismaininnan. Pieni mestariteos jota ei pidä ymmärtää väärin.

Arvosana: 8,0/10

Army of Lovers - The Ballad of Marie Curie

Artisti: Army of Lovers
Kappale: The Ballad of Marie Curie (1993)
Albumi: The Gods of Earth and Heaven
Mieleenjäävin lause: "From laboratory of Eden to the monarchy of Sweden, the laureate Marie Curie, Marie Curie."

Army of Loversin The Gods of Earth and Heaven on niitä albumeita joiden ostopaikan muistan. Ensimmäisen kerran ostin sen divarista Oulusta 96-97 vaikka kannet olivat kärsineet. Myöhemmin löysin parempilaatuisen käytetyn kirpputorilta mikä onkin korvannut huonomman version levyhyllyssäni. Kyseessä on mielestäni Army of Loversin kirjavista albumeista se tasalaatuisin ja paras vaikka Glory, Glamour and Gold onkin lähes yhtä hyvä. The Gods of Earth and Heaven ei ollut maailmanlaajuisesti yhtä suuri menestys kuin edeltänyt Massive Luxury Overdose mutta varsinkin Venäjällä se oli suuri hittialbumi ollen toinen kahdesta ulkomaalaisista albumeista jotka ovat myyneet siellä timanttilevyyn oikeuttavan määrän. (Se toinen on Kylien Fever)

Alexander Bard osaa sivistyneenä miehenä ripotella kappaleisiinsa korkeakulttuuria mutta toki vain mausteeksi. Marie Curie, tuo maailman ehkä merkittävän naistiedemies ja ainoa Nobelin voittaja kahdessa eri tieteenlajissa ei siis ole niin erikoinen aihevalinta kuin voisi luulla. Tällä kertaa dancepoljento pidetään rauhallisena ja pääpaino onkin enemmän puhelaulumaisessa kerronnassa joissa on päiväkirjamaisia katkelmia Marie Curien elämästä. Noita katkelmia olisi suonut olevan ainakin yhden säkeistön verran enemmän mutta koska kertosäekin on kelpo niin menkööt tällä kertaa. Pidän pienistä sinfoniaorkesteripätkistä joita olisi voinut käyttää laajemminkin.

The Ballad of Marie Curie on hyväntuulinen muttei tavanomainen kunnianosoitus historian merkkihenkilölle. Toisaalta jos itse päätyisin jonkin ihmeen kautta laulun aiheeksi niin toivoisinkin enemmän tämänkaltaista käsittelyä kuin jäykkää ylistystä. Campia ja kitchiä ruotsalaisessa popkattilassa keitettynä, jos Army of Lovers on sinun juttusi niin tykkäät tästäkin jos et niin ehkä tämä käy mielenkiintoisesta kuriositeetista. Jos kokoaisin Spotify soittolistan lauluista historian henkilöistä niin ainakin itselleni tämä olisi ensimmäinen biisi joka tulisi mieleeni.

Arvosana: 7,0/10

Jean Michel Jarre - Chronologie Part 4

Artisti: Jean Michel Jarre
Kappale: Chronologie Part 4 (1993)
Albumi: The Essential
Mieleenjäävin lause: "Instrumentaali."

Minulle koetettiin tuputtaa ranskalaisen Jean Michel Jarren musiikkia useampaankin otteeseen 80-luvulla. Muistan kun rinnakkaisluokan poika innostuneena kertoi kirjastossa vinyyli kourassa että minun täytyy kuunnella tätä artistia joka keksii omia soittimiaankin. Kohteliaasti kuuntelin levynpuoliskon mutta siitä ei jäänyt oikein mitään käteen. Tuttavaperheellä oli minua noin 10 vuotta vanhempi poika joka myös innoissaan istutti minut kuulokkeiden kanssa tunniksi kuuntelemaan Jarrea. Ei iskenyt silloinkaan mutta taas kuuntelin sen aikaa kuin pyydettiin. Kolmas kosketus Jarren musiikkiin oli Commodore 64 pelissä Bomb Jack jossa musiikkina soi Magnetic Fields Part 2. Ehkä olisin voinut pitääkin Jarren musiikista, mutta kuten monta kertaa olen tässä blogissa maininnut, musiikillinen heräämiseni tapahtui vasta 1993 joten nämä aiemmat musiikilliset siemenet kylvettiin itämättömään maaperään.

Tänä päivänä Jarre on minulle sellainen artisti jonka kokoelma on löytänyt paikkansa levyhyllystäni, mutta en lähtisi häntä sen enempää keräämään. Hänellä on persoonallinen tyyli, hyvä melodiantaju ja posiitivisessa mielessä varhaisen tietokonepelimusiikin mieleen tuova äänimaailma. Vuoden 1993 Chronologie albumin kappaleet Chronologie 4 ja 5 olivat alunperin tarkoitettu mainosmusiikiksi sveitsiläiselle kelloyhtiö Swatchille. Mainosmusiikki ei kalskahda hyvälle mutta se ei tässä tapauksessa laske biisin arvoa. Ennen kuin edes tiesin Chronologie 4:n historiasta sen kuuleminen toi mieleeni yleisurheilutapahtuman. Kappaleessa on paljon energiaa ja mekaaniset suhahtelut sekä hengähdykset vain lisäävät tunnetta lähtötelineistä ja niissä kyykkivistä atleeteista.

Aika ei ole ollut ystävällinen Jarren musiikilliselle uralle sillä mielestäni hänen varhaisempi tuotantonsa oli sympaattisemman kuuloista juuri primitiivisemmän teknologian vuoksi. Vaikka Chronologie Part 4 onkin sävellyksellisesti hyvinkin perinteistä Jarrea, huomaa sen olevan 90-luvulta koska soundit ovat kirkkaita ja digitaalisen kovia. Eikä hän siinä mielessä ollut ajassaan kiinni sillä tuskimpa olisin juuri musiikista innostuneena 15-vuotiaana innostunut tästä tuotoksesta kun tarjolla oli sitä sen päivän hittisoundia. Mutta pidän kappaleista jotka maalailevat maisemia mieleni valkokankaalle ja tämä onkin Chronologie Part 4:n suurin ansio. Toisaalta saman artistin Oxygene, Equinoxe ja Magnetic Fields -albumeilta löytyy tässä mielessä vieläkin paremmin onnistuneita sävellyksiä. Jos joskus alkaisin lenkkeilemaan niin Chronologie Part 4 voisi hyvinkin löytyä mp3-soittimeni juoksusoittolistalta.      

Arvosana: 5,5/10

Sarah Brightman - Island

Artisti: Sarah Brightman
Kappale: Island (1993)
Albumi: Dive
Mieleenjäävin lause: "Like living on an island, I'm lost no land in sight."

Sarah Brightman löysi nyt jo hyvin tutuksi tulleen crossover klassisen tyylinsä Dive albumilla vuonna 1993. Tärkeä elementti oli mm. Enigman kanssa työskennellyt ja Gregorian projektia tuottanut saksalainen Frank Peterson josta tuli myös Sarah Brightmanin puoliso. Dive albumi aloitti myös teema-albumien sarjan, jossa jokainen albumi sidottiin jonkin väljän teeman ympärille, tässä tapauksessa veden. Dive ei vielä ollut suuri kaupallinen läpimurto mutta loi pohjaa myöhemmälle menestykselle joka toden teolla alkoi Time To Say Goodbyen myötä.

Eri tyylien sekoittaminen ja pop-lauluun kykenevä klassinen ääni ovat kaksi Sarah Brightmanin tuotannon kantavaa voimaa minulle. Esimerkiksi Luciano Pavarotti oli varmasti oman alansa  huippu mutta hän ei olisi kyennyt normaaliin laulutyyliin edes halutessaan. Brightman pystyy liikkumaan näiden kahden laulutyylin sisällä vaivattomasti ja hänen parhaimmat kappaleensa useimmiten rakentuvatkin tälle. Island on perushyvää Brightmania mutta siitä puuttuu toinen puoli edellämainituista laulutyyleistä. Hieman ohueksi jäävä sanoitus ei  osaa päättää ollako filosofinen, rohkaiseva vai hieman haikea.

Tuotantopuoli on kunnossa eikä Brightman petä tulkinnassaan mutta silti Islandia kuunnellessa ei pääse sitä tunnetta pakoon että kyseessä on perustason täytebiisi joka on omimmillaan oman teema-albuminsa sisällä eikä erikseen. Kokonaisuus on hieman liian mahtipontisen laiskanpulskea eikä lähes neljän ja puolen minuutin kesto auta asiaa. Jälleen kerran voisi kuvitella että puolikkaan tai jopa kokonaisen minuutin leikkaaminen olisi tehnyt hyvää. Etten syyllistyisi liialliseen negatiivisuuteen sujuvasti kuunneltavan biisin kohdalla täytyy mainita että pidän synteettisistä steel pan soundeista sekä rummuista kokonaisuutena. Voikin sanoa että rytmipuoli toimii melodiapuolta paremmin. Jos Island olisi tehty vedestä, se olisi sokerittomasta mehutiivisteestä tehtyä hieman laihaksi sekoitettua mehua.

Arvosana: 5,0/10
Maakohtaisten estojen vuoksi en saa Islandia linketettyä Youtuben kautta mutta se on kuunneltavissa Spotifysta: Sarah Brightman - Island

Army of Lovers - Israelism

Artisti: Army of Lovers
Kappale: Israelism (1993)
Albumi: The Gods of Earth and Heaven
Mieleenjäävin lause: "Evenu shalom alechem."

Lähes kaikilla on varmasti levyhyllyssä jotakin joka aiheuttaa ihmetystä joissakin ihmisissä. Army of Lovers on yksi niistä artisteista joidenka vuoksi minulle on useammin kuin kerran esitetty kysymys miksi kuuntelen moista. 90-luvulla kun bändi oli suosiossa ja paremmin tunnettu joten asiaa ei niinkään ihmetelty mutta tämän vuosituhannen puolella kylläkin. Mutta ehkä minun pitäisi vastata tuohon kysymykseen: Pidän Army of Loversista koska heidän musiikkinsa on hauskaa, hyvintehtyä popmusiikkia länsinaapurimme tyyliin joka on lisäksi vielä piilosivistynyttä. Kaikessa minkä tekemisessä bändin johtohahmo Alexander Bard on ollut mukana kuuluu aina hänen persoonallinen kädenjälkensä jollakin tavalla, oli sitten kyseessä esimerkiksi Army of Lovers, Vacuum, alkuaikojen Alcazar, Bodies Without Organs (BWO) tai Gravitonas. Koska pidän kaikista edellämainituista on Bardin mukanaolosta tullut minulle laadun tae.

En tiedä montako juutalaisiin yhdistettävää ominaisuutta tai peräti stereotypiaa Army of Loversin Israelismissa mainitaan mutta sanotaan vaikka että niitä ei ole aivan vähän. En muista että kappaleesta olisi aikoinaan aiheutunut suurempaa kohua, eikä eräs juutalainen nettituttunikaan pitänyt kappaletta loukkaavana kun hänelle kappaleen youtubelinkin lähetin. Eikä Israelism varmasti pyrikään olemaan ilkeä vaan hyväntahtoisen hauska. Army of Loversin biiseissä usein käsiteltiinkin juuri tähän tapaan monia muitakin aiheita kuten vaikkapa raskasta rockmusiikkia (Sons of Lucy), laihduttamista (The Grand Fatigue), itserakkautta (I Am), maailmanloppua (monessakin kappaleessa) tai seksiä (We Are the Universe).

Olen varma että Israelism on niitä kappaleita joita tehdessä tekijöillä on ollut hauskaa. En vain osaa kuvitella että kukaan pystyisi tekemään tällaista ollessaan kallella kypärin. Kappaleessa toistuva hepreankielinen lause evenu shalom alechem (tästä tuntuu tosin googlella löytyvän monta eri kirjoitusmuotoa) kääntyy suunnilleen muotoon me tuomme rauhan sinulle. Suomalaiseen korvaan kyseinen lause kuulostaa toki sitten aivan muulta ilkityöltä mikä on omiaan lisäämään huumoriarvoa. Niin Alexander Bard kuin Jean-Pierre Barda ovat vekkulissa sanailussaan hyvässä iskussa ja estävät kappaleen päätymisen liian kertosäepainotteiseksi. Huumorimusiikki on parhaimmillaan silloin kuin se ei liian alleviivatusti kuulosta sellaiselta ja tämän riman yli Israelism selvästi pääsee. Mutta ketkä ovat "ne" jotka veivät sen sanomalehhen?

Arvosana: 7,0/10

Josefin Nilsson - High Hopes And Heartaches

Artisti: Josefin Nilsson

Kappale: High Hopes And Heartaches (1993)

Albumi: Shapes

Mieleenjäävin lause: "Ooh baby I try too much, no trust in a magic touch."

Täytynee mainita heti alkuun että tämä on blogin syyskaudella jo kolmas peräkkäinen kappale jonka takana on kaksikko Benny Andersson ja Björn Ulvaeus. Samalla kappale on tämän blogin historian jo kolmas poiminta Josefin Nilssonin suhteellisen pienelle huomiolle jääneeltä Shapes -albumilta. Tuo pääosin melankolissävytteinen levy jota olen käsitellyt aiemminkin on yksi henkilökohtaisia suokkialbumeitani jonka vahvuus on niin kokonaisuudessa kuin yksittäisissä kappaleissakin.

Milloin ihminen on kiinnostunut oikeasti jostakin? -Silloin kun hän välittää. Urheilu on tylsää seurattavaa jos ei välitä lopputuloksesta tai urheilijoista. Milloin ihminen rakastaa oikeasti? Silloin kun hän todella välittää toisesta ja toisella on suuri merkitys omalle elämälle ja jopa henkiselle hyvinvoinnille. Mikä saakaan ihmisen pelkäämään enemmän kuin se tilanne että itse välittäisi toisesta oikein kovasti mutta ei saakaan välittämiselleen vastakaikua? Tämän ylipitkän alustuksen jälkeen onkin helppo arvata mistä High Hopes And Heartaches kertoo.

Josefin Nilsson on hyvä laulaja oikeissa käsissä mutta Shapes levyn ulkopuolella en ole löytänyt hänen soolouraltaan mitään muuta mielenkiintoista. High Hopes And Heartaches tuo laulajan vahvuudet hyvin esiin ja pitää piilossa heikkoudet. Kappaleen rauhallista introa seuraa huomattavasti nopeatempoisempi jatko ja taustalla sykkivä bassokuvio on kovasti mieleeni. Hetkittäin Josefin yrittää ehkä hieman liikaakin saada energiaa tulkintaansa, mutta nämä yliladatut kohdat jäävät onneksi lyhyiksi. (Alla olevassa videoversiossa juuri näitä huutokohtia on ikävä kyllä lisätty.) High Hopes And Heartaches on hyvä kappale johon on saatu mukava sekoitus tunnetiloja, se ei ole pelkästään surullinen, iloinen, toiveikas tai toivoton vaan kaikkia niitä.   

Arvosana: 7,5/10

Crash Test Dummies - Mmm Mmm Mmm Mmm

Artisti: Crash Test Dummies
Kappale: Mmm Mmm Mmm Mmm (1993)
Albumi: Superhits of the 90's
Mieleenjäävin lause: "Mmmm Mmmm Mmmm Mmmm."

On pakko tunnustaa että itselleni antaa lisäarvoa jos muistan elämäni varrelta kappaleen kun se oli uusi. Varsinkin teinivuosien suurimmat hitit tuovat mieleen ne hetket kun kappaleet soivat radiossa tai televisiossa. Toki iso osa suosikkibiiseistäni on myös elinaikani ulkopuolelta mutta nekin muodostavat omanlaisiaan ajankuvia. Kun ylittää 30-vuoden rajapyykin niin huomaa että parikymppiset eivät enää tiedäkään kaikkia samoja biisejä kuin itse mikä oli itselleni pieni ikäkriisin paikka.

Vuoden 1993 (ehkä musiikillinen suosikkivuoteni 90-luvulta) suurimpia hittejä oli kanadalaisen Crash Test Dummiesin Mmm Mmm Mmm Mmm. En itse laske bändiä yhden hitin ihmeisiin vaikka tokikaan menestys ei myöhemmin päässyt lähelläkään tuota yhtä suurhittiä. Yllätyin kun luin Wikipedian artikkelista että kappale on useamman kerran äänestetty korkealle ärsyttävämpien tai huonoimpien kappaleiden listoille. Makunsa kullakin, mutta minusta Mmm Mmm Mmm Mmm on nimensä kirjoitusasua lukuunottamatta sympaattinen kappale. Jotakin omaperäistä täytyy biisissä olla jos sille ei keksi toista samanlaista vastinetta.

Mmm Mmm Mmm Mmm kulkee akustisvoittoisesti ja muutamaa pientä kohotusosiota lukuunottamatta rauhallinen poljento kestää alusta loppuun. Laulaja Brad Robertsin syvä ääni kertoo tarinaa lapsista jotka joutuvat kokemaan elämässään erilaisia vaikeuksia tai jopa kärsimyksiä. Robertsin äänelle sopivaa vastapainoa tuo taustalaulaja Ellen Reid. Mmm Mmm Mmm Mmm on niitä aikansa hittibiisejä joista pidän nykyään enemmän kuin silloin vuoden 1993 voimasoiton aikoihin. Ei aivan suurimpia suosikkejani mutta kyllähän tämä pienen hymyn suupieliin nostattaa.

Arvosana: 6,5/10

Leila K - Check The Dan

Artisti: Leila K
Kappale: Check The Dan (1993)
Albumi: Carousel
Mieleenjäävin lause: "Jump."

Cheiron studio oli ruotsalaisen pop-musiikin kultakaivos 90-luvulla. Mm. Denniz PoP, Max Martin ja Douglas Carr tuottivat ja sävelsivät studiolta käsin hittejä liukuhihnalta. Soolouralleen vauhtia haki Cheironin kautta myös Leila K jonka vuoden 1993 albumi Caroulse sisälsikin monta hittiä kuten Open Sesame, Ca plane pour moi ja Slow Motion. Tämä vuosi olikin kaupallinen kohokohta Leila K:n uralla hänen ollessa Euroopan myydyin naisartisti.

Joskus törmää kappaleisiin joidenka lokeroiminen vain yhteen genreen ei tekisi kappaleelle oikeutta. Tai ehkä tämänpäiväisen tapauksessa sopivin genre olisi vain Leila K. Ca plane pour moi -hitin b-puolena julkaistu Check The Dan sisältää ragga vaikutteita ja selviä 90-luvun alun houserytmejä mutten ole niinkään varma punaisesta langasta. Ehkä tämä on ollut tarkoituskin sillä kappaleen kuuntelu on hieman kuin autokolarin todistamista; ei haluaisi katsoa muttei voi katsoa muuallekaan. Leila K on tunnettu hektisistä laulusuorituksistaan joista ei kannata etsiä suuria elämänviisauksia ja tämä pätee myös Check The Daniin. En edes ala arvaamaan mistä kappaleessa lauletaan sillä tärkeämpää tässä tapauksessa lienee ollut miltä lopputulos kuulostaa kuin mitä se sisältää. 

Check The Dan on albumiversiona lähes viisi ja puoli minuuttia pitkä ja tässä on kaksi minuuttia liikaa. Kappaleessa on toki omat hyvät hetkensä mutta kyse ei ole Leila K:n parhaista veisuista. Kertosäe ei erotu joukosta eikä ole erityisen tarttuva. Pidän toki Cheiron in tunnistettavista ysärisoundeista ja nämä ovatkin kappaleen paras valtti Leila K:n pitelemättömän ulosannin lisäksi. Muuten kappaleesta jää hieman vaikutelma että soppaan on heitetty aineksia toisensa perään ja katsottu mikä on lopputulos. Tässä tapauksessa kappale on kuin eksoottisen ravintolan ruokalistalta sokkona tilattu ruoka joka maistuu kyllä erikoiselle muttei niin hyvälle että sen toista kertaa tilaisi. Mutta kuten esimerkkitapauksessakin, tämänkin kuulemisen jälkeen on kokemusta rikkaampi.

Arvosana: 5,5/10

Culture Beat - Got to Get It

Artisti: Culture Beat
Kappale: Got to Get It (1993)
Albumi: 64 Dance Classics
Mieleenjäävin lause: "Yeah, yeah, yeah."

Eurodancea pikkulauantain iloksi. Culture Beat muistetaan taatusti parhaiten vuoden 1993 Mr Vain hitistään mutta moniko tietää että kyseinen projekti on jatkanut olemassaoloaan tähän päivään asti? Keulakuvat ja jopa tuottajakin ovat ehtineet vaihtua matkan varrella mutta tunnetuimmat Culture Beatia edustaneet henkilöt lienevät laulaja Tania Evans ja räppäri Jay Supreme jotka ovat äänessä tämän päivän sattuman sanelemalla.

Got to Get It hukkaa jotakin joka teki Mr Vainista joukosta erottuvan eurodancehitin. Tania Evans kuulostaa tässäkin kappaleessa hyvältä ja Jay Supreme ajaa jäykähköissä räpeissä asiansa mutta se jokin puuttuu. En silti halua olla liian kriittinen sillä tälläkin kappaleella on hetkensä ja se on keskimääräistä paremman kuuloista dancea tuotantonsa puolesta. Varmasti tämä on saanut soittoaikaa Salodanger -showssa ja pärisyttänyt karvanoppatoyotien peräkontteja. Unohtamatta nykypäivän mainiota Ylex:n Parasta ennen -ohjelmaa.

Got to Get It täyttää tehtävänsä tanssimusiikkina sillä se on tanssittavaa ja siitä tulee hyvälle tuulelle. Mikään täsmäleka se ei ole, mutta on juuri sopiva kappale soittettavaksi siinä kohden kun kaikki ne tunnetuimmat eurodancehitit alkavat tökkiä. Pidän kappaleen puhtaista soundeista ja ne eivät ole vanhentuneet ajan myötä aivan niin paljoa kuin monille muiden saman aikakauden dancebiiseille on käynyt. Jay Supremen räpit ovat kylläkin hieman liian monotonista kuultavaa verrattuna Tania Evansin samettiseen lauluun. Ei mitään erikoista mutta kelpo kuunneltavaa sille joka eurodancesta sattuu pitämään.

Arvosana: 5,5/10

Josefin Nilsson - Heaven And Hell

Artisti: Josefin Nilsson
Kappale: Heaven And Hell (1993)
Albumi: Shapes
Mieleenjäävin lause: "And God knows you take me through heaven and hell."

Josefin Nilssonin Shapes -albumi on yksi niistä levyistä jotka rankkaan aina korkealle omien henkilökohtaisesten suosikkilevyjeni joukkoon. Levy on muutamaa poikkeusta lukuunottamatta varsin melankolinen eikä se varsinaisesti sisällä ainuttakaan yksittäistä todella huippuluokan kappaletta. Mutta jollakin tapaa Shapes on albumina toimiva kokonaisuus joka on klisettä käyttäen enemmän kuin osiensa summa. Levyllä on selkeä teema jonka varaan kaikki kappaleet rakentuvat tukien toisiaan. Se on levy jolta satunnaisen kappaleen kuunneltuaan odottaa perään kuulevansa sen seuraavan albumiraidan eikä mitään muuta.

Kappaleen taustat ovat omaan makuuni enemmän kuin kunnossa: sen ovat säveltäneet kaksikko Benny Andersson ja Björn Ulvaeus ja muusikoista löytyy monta ABBA:n levyillä vaikuttanutta soittojaa. Varsinkin Abban viimeisillä levyillä usein teemana olleet ihmissuhteiden vaikeudet ovat myös tämän kappaleen aiheena. Se kertoo suhteesta joka kulkee vuoristorataa rakkauden huumasta katkeriin riitoihin. Voittaako rakkaus lopulta vaikeudet vai kaatuuko suhde lopulta omaan mahdottomuuteensa; sitä emme saa koskaan tietää. Ehkä päätäntävastuu jääkin kuuntelijalle.

Heaven And Hell sisältää hyvin tyypillisen B&B sävellyksen rakenteen ja dynamiikan eikä mikään muu toimisikaan minulle yhtä hyvin. Josefinin ääni vuoroin valittaa ja vuoroin kehrää kuten kappaleen nimestä voikin olettaa. Edelleenkin ihmettelen miten muissa yhteyksissä hieman jähmeästä laulajattaresta on saatu näin paljon ja hyvää irti. Miesvaltainen taustakuoro on hyvin paljon mieleeni, vaikka se monessa muussa yhteydessä voisikin olla hieman liian sliipattu. Kappaleen tausta on erinomainen ollen sekä iskevä että herkkä juuri oikeaan aikaan. Heaven and Hell on kaikin puolin hyvä kappale jota voisi parantaa vain tekemällä siitä vieläkin tarttuvamman. 

Arvosana: 8,0/10

The Prodigy - One Love

Artisti: The Prodigy
Kappale: One Love (Edit) (1993)
Albumi: Music For the Jilted Generation
Mieleenjäävin lause: "One love."

On aina faneja jotka alkavat nurista heidän suosikkinsa saavuttaessa kaupallista suosiota. Joko artistin tai bändin sanotaan myyneen itsensä tai sitten sanotaan että vanha materiaali oli parempaa kuin uusi. Prodigy oli tällaisessa tilanteessa ensimmäisen kokopitkän albumijulkaisunsa jälkeen. Nokkamies Liam Howlett keksi kuitenkin julkaista One Loven vuonna 1993 nimettömänä ns. white label julkaisuna jota DJ:t kehuivatkin vuolaasti. Vasta kun Howlett paljasti kenen biisi oli kyseessä kääntyi tiskijukkien mielipide mutta ainakin jonkinlainen moraalinen voitto äänekkäimistä kriitikoista oli saavutettu. One Love oli Music For the Jilted Generation albumin ensimmäinen singlejulkaisu.

Vaikka pidänkin Music For the Jilted Generationia hyvänä albumina, kärsii se mielestäni hiukan ylipitkistä biiseistä. Varsinkin albumin rivibiisit jäävät junnaamaan liian pitkäksi aikaa, mutta One Love saa pituudestaan puhtaat paperit. Tämä johtuu siitä että kappaletta jouduttiin lyhentämään jotta kaikki biisit saataisiin mahtumaan cd-masterille. Lyhennettynäkin kappaleelle kertyy mittaa karvan verran alle neljä minuuttia. One Love on rave-henkistä Prodigyä joka olisi tyylillisesti sopinut myös debyyttialbumille. Kappaleen ainoa laulusample on joikaavan pikkuoravahtavasti laulettu "one love" laulahdus joka toistuu kappaleessa yli 30 kertaa. 

Mitä tulee tanssittavuuteen ja tarttuviin rytmeihin harva yhtye taitaa ne yhtä varmasti kuin Prodigy. Vaikka One Love ei mielestäni ole aivan terävintä Prodigyä on siinäkin hetkensä. Itse kertosäe on kappaleen tylsintä antia ja mielenkiintoisemmat jutut löytävätkin muista osista. Mukavat elektroniset säksätykset ja näpäkät breakbeatit ovat parasta mitä One Lovella on tarjottavana. Viimeinen ajatus joka kappaletta kuunnellessa tuli mieleen on se että milloinkahan tämäkin tyyli tulee uudestaan muotiin kevyesti uudistetuissa kuorissa? 

Arvosana: 6,0/10

Josefin Nilsson - Leave It To Love

Artisti: Josefin Nilsson
Kappale: Leave It To Love (1993)
Albumi: Shapes
Mieleenjäävin lause kappaleesta: "The gift of knowing must come from above."

Josefin Nilsson sai ensimmäiselle englanninkieliselle Shapes -albumilleen todella kovat taustavoimat. Abbasta tutut Benny Andersson ja Björn Ulvaeus vastasivat säveltämisestä ja sanoittamisesta Bennyn toimiessa tuottajana. Myös jo Abban ajoilta tutut sessiomuusikot eli kitaristi Lasse Wellander ja basisti Ruther Gunnarson olivat mukana levyllä. Hyvistä aineksista huolimatta levyn kaupallinen menestys jäi vain kohtalaiseksi mutta se ei tarkoita että levy olisi ollut huono. Itselle kuten monelle muullekin Abbafanille levy ei ole vain kuriositeetti vaan yksi suosikkialbumeista.

Yksi hyvän tuottajan ominaisuus on saada artisti kuulostamaan niin hyvältä kuin mahdollista. Josefin Nilsson käy hyvästä esimerkistä sillä Benny sai hänestä enemmän kuin irti kuin kukaan muu on saanut hänestä myöhemmin näihin päiviin mennessä. Vaikka kuinka kuuntelisi Josefinin myöhäisempää tuotantoa sooloartistina tai Ainbusk Singersien jäsenenä, niin jotakin sieltä jää uupumaan. Energiaa mitä Shapes levyllä kuulee hänestä ei myöhemmin enää löydy.

Leave It To Love olisi kappaleena ollut kuin kotonaan 90-luvun alkupuoliskon Euroviisuissa. Kappaleessa on jotakin hieman höpsöä ja naiivia varsin makealla sokerikuorrutuksella. Vain loppunostatus jää puuttumaan. B&B parijaljakon pitkän musiikkiuran sävellyksistä Leave It To Love ei ole parhaimmasta päästä, mutta keskimääräisen tason ollessa korkealla se ei vielä automaattisesti tarkoita surkeaa. Siinä ei vain ole niitä samoja kuokkuja kuin monissa muissa heidän klassikoiksi nousseissa tuotoksissaan. Kappale ei tartu kuulijaan kiinni niin että seuraavanakin päivänä huomaisi viheltelevänsä melodiaa tai hyräilevänsä kertosäettä. 

Josefin Nilsson tekee kappaleessa erinomaisen laulusuorituksen. Hänen laulunsa kulkee kappaleen päällä kuin hän yrittäisi pysyä mekaamisen härän selässä joka yrittää parhaansa mukaan heittää hänet selästä. Mutta Josefin pysyy ohjaksissa koko kappaleen keston ajan. Muuten kappale on vauhdikkuudestaan huolimatta vain pikkukivaa schlageria ja yksi levynsä heikoimpia biisejä. 

Arvosana: 6,0/10

Earth, Wind & Fire - Sunday Morning

Artisti: Earth, Wind & Fire
Kappale: Sunday Morning (1993)
Albumi: The Dutch Collection
Mieleenjäävin lause kappaleesta: "Ooh, sunday morning." 

Tällä kertaa sattuma erehtyi hieman viikonpäivästä, mutta sattuman ollessa kyseessä joudumme vain toteamaan että sellainen se sattuma on. Ehkä olisikin  vain ennalta-arvattavaa ja tylsää jos maanantaina arvosteltaisiin Manic Monday, lauantaisin Saturday Night ja niin edelleen.

EWF on tehnyt kunnioitettavan, yli 40-vuotisen uran jolle on mahtunut monenlaista tyylillistä ja menestyksellistä aikakautta. Tämänpäiväinen kappale Sunday Morning sijoittuu yhtyeen hieman myöhemmälle taipaleelle, Sunday Morning oli ensisingle vuonna 1993 julkaistulta Millennium -albumilta. 

Sunday Morning on julkaisuvuodestaan huolimatta hyvin tunnistettavaa ja jopa perinnetietoista EWF soundia. Niin torvi- kuin rytmisektiokin kuulostavat svengaavilta kuten myös aurinkoinen laulu. Vain hieman "siistimpi" tuotanto paljastaa ettei kyse ole bändin kultakauden biisistä. Tosin oikeastaan vain koskettimet ja hienoinen digitaalinen kylmyys erottuvat hieman selkeämmin vanhempaan tuotantoon verrattuna.

Kappale on ylistys aurinkoisille ja rakkaudentäyttämille sunnuntaiaamuille jotka on jaettu jonkun erityisen ihmisen kanssa. Ja tämän mielikuvan välittämisessä onnistutaankin hyvin. Maurice Whiten aina yhtä tunnistettava ääni vie kuulijan läpi muistojen sunnuntaiaamusta toiseen omalla pehmeällä mutta energisellä tyylillään. Aivan parasta EWF:ea tämä ei ehkä ole, mutta bändi on selvästi osannut Sunday Morningin tapauksessa pelata vahvuuksillaan ja se viekin pitkälle. Taidanpa tietää minkä kappaleen poimin soimaan kun koittaa seuraava auringonpaisteinen sunnuntaiaamu..

Arvosana: 6,0/10