tiistai 31. joulukuuta 2019

Satunnainen poikkeama VI: Vuosikatsaus 2019

Jos vuotta 2018 musiikillisesti miettiessäni olin lähes epätoivoinen koettaessani keksiä jotakin mistä kirjoittaa niin vuosi 2019 on sentään tarjonnut jotakin joka tulee heti mieleen. Vuosikymmenen lopettavat vuodet ovat yleensä olleet musiikillisesti mielenkiintoisia sillä usein niissä kuulee jo kaikuja tulevan vuosikymmenen soundista ja vuosikymmenen ominaissoundi on jalostettu huippuunsa. Tämä toimii ajatellessa vuotta 1979, melkein ajatellessa vuotta 1989 ja ehdottomasti 1999 mukaanlukien. Nolkytluvusta kymmenluvulle siirryttäessä ehkä vastaavaa selvää siirtymää ei tapahtunut tai sen näkemiseen olemme vielä liian lähellä.

Yksi nimi tulee varmasti olemaan se mistä 2019 tulee jäämään eniten musiikillisesti mieleeni. Maustetytöt toi kotimaiseen musiikkikenttään jotakin, jolle oli tilausta mutta jota ei varmaan moni tiennyt kaipaavansa. Perinnetietoista, mutta omaperäistä. Yksinkertaista, mutta mielenkiinnonherättävää. Asennetta, joka on nykyisessä melko muovisessa popmaailmassa harvinaista. Mutta loppujen lopuksi kyse on siitä, että itse lopputuote eli musiikki on onnistunutta.


Vuoden tulokas sekä yhtye: Maustetytöt
Kyllähän Vaalasta lähtöisin oleva sisarusduo on itselle selvä valinta sekä vuoden 2019 tulokkaaksi että yhtyeeksi. Neljä mainiota singlejulkaisua sekä tasokas albumi ovat jotakin mihin en kenenkään muun musiikillisia ansioita pysty tänä vuonna vertaamaan.


Vuoden albumi: Maustetytöt - Kaikki tiet vievät peltolaan
Kaikki tiet vievät Peltolaan onnistuu kuulostamaan yhtenäiseltä sillä sen käsittelemät teemat säilyvät samana biisistä toiseen. Yhtyeen pelkistettyä livesoundia on albumisovituksissa hieman rikastettu, mutta se on tehty hillitysti. Tämä on itseasiassa ainoa tänä vuonna julkaistu ostamani albumi ja ostin samalla kertaa sekä cd- että vinyylialbumiversiot. Vaikka Maustetyttöjä on kutsuttu masennuspopiksi niin itse kuulen sieltä rivien väleistä sekä ironiaa että toivonpilkahduksia. Ei tämä ole albumi jonka kuuntelu tekee surulliseksi vaan se puhdistaa mieltä.

Ainoa pieni kauneusvirhe on sen toiveikkaimman ja kauneimman biisin jättäminen pois (Jos mulla ei ois sua, mulla ei ois mitään). Ehkä myös liveseteissä mukana ollut Leevicover Tyttö jota rakastan olisi ollut mielenkiintoista kuulla albumisovitettuna. Seuraavalle albumille duomme toivottavasti keksi myös pari uutta teemaa nykyisten lisäksi.


Vuoden biisi: Maustetytöt - Jos mulla ei ois sua, mulla ei ois mitään

Tänä vuonna oli muuta kelpo julkaisu enemmän kuin 2018 oli, mutta tiesin tämän vuoden parhaan biisin heti kun kuulin kesällä Youtubesta tämän biisin liveversion. Rakkauslaulu jonka jokainen voi tulkita ja sovittaa itselleen sopivaksi ja joka ei ole imelä eikä sokerinen on jotakin mitä olen kaivannut. Elämä voi olla välillä raskasta ja synkkää, mutta kaikesta selviää jos on joku jonka kanssa jakaa ne kuuluivat ala- ja ylämäet. Myös pelkkä materialistinen onni ilman laadukkaita ihmissuhteita on tyhjää elämää. Bonusta erinomaisesta laulutulkinnasta ja yhteislaulusta.


Vuoden rockbiisi: Apulanta - Lokin päällä lokki
On mukava yllättyä positiivisesti musiikin parissa aina välillä. Kun kuulin että Apulanta julkaisee nu metal tyylisen EP:n niin ajattelin, että siitä tulee joko aivan kamalaa tai ehkä parhaimmillaan jotakin jonka kertakuuntelee uteliaisuudesta. Onneksi kuuntelin sillä Lokin päällä lokki on parasta Apulantaa vuosiin. Nu metalin kunnian vuosista alkaakin olla sen verran aikaa, että sitä voikin tuoda jo takaisin. Kuulostaa siltä kuin yhtyeellä olisi ollut hauskaa tätä tehdessä ja se kuuluu. Huumoribiisistä ei toki ole kyse vaan kuulostaa siltä kuin Apulannalta olisi karistettu kilometrejä ainakin 20 vuoden verran. Yksi askel taakse voi olla tosiaan kaksi askelta eteen.


Vuoden paras cover: Liliac - Rainbow in the Dark
Luulisi ettei sellaisesta kiveen hakatusta metalliklassikosta saa enää mitään kuuntelemisen arvoista coverin muodossa kun on kyse Dion Rainbow in the Darkista. Mutta huomasin tänä vuonna hakevani kerta toisensa jälkeen kuunteluun viidestä yhdysvaltalaiseta teinisisaruksista koostuvan Liliacin coverin tuosta edellämainitusta klassikosta. Nämä teinit eivät ole yrittäneet modernisoida biisiä tai tehdä sille mitään sovituksellisia temppuja. Kappale vedetään hyvin alkuperäiseen tyyliin ja sitä kunnioittaen. Mutta se toimii sillä 17-vuotias vokalisti Melody kuulostaa ikäistään vanhemmalta ja hänen tulkintansa klassikosta on hieno. Olen seurannut yhtyeen edesottamuksia Youtuben kautta ja koko nuoresta viisikosta paistaa läpi musiikin tekemisen ilo. Toivottavasti heiltä tulee jatkossa lisää myös alkuperäistä musiikkia.


Vuoden korvamato: Pyhimys - v!@%#mikko
Vaikkei Pyhimyksen v!@%#mikko olekaan hänen tänä vuonna eniten soittoa medioissa saanut biisinsä, niin minulle se on eniten kuuntelua saanut. Syy tähän on kappaleen näppäryys ja se tekee klassiset eli jää päähän soimaan. Artistin ironinen itsekrittiikki oma uraa sekä levyteollisuuden raadollisuutta kohtaan yhdistyy näppärästi Enimen tyyliseen biittiin ja musiikkivideoon. Ja onhan se "Elämä on keitto, minä olen haarukka" nerokas lohkaisu.

Bonuksena kappaleesta löytyy myös varsin mainio kotimainen metallicover:


Introverttien kiitospalkinto 2019: Irina - Haluun olla yksin
Ekstroversio - introversio asteilla melko intron äärilaitaa edustavana oli piristävä kuulla biisi omasta näkökulmasta. Harvassa kappaleessa kerrotaan meidän tarpeestamme saada ladattua sosiaaliset patterimme olemassa yksin ja omissa oloissamme. Ekstroverttien johtamassa maailmassa heidän ominaisuuksiaan ihaillaan eikä meidän introverttien tarpeille meinaa hetkisessä nykymaailmassa jäädä helposti tilaa. On myös mukava kuulla Irinan palaavan pitkästä aikaa niihin soundeihin joita hänen kahdella ensimmäisellä levyllään oli.

Vuosi 2019 sisälsi edellämainittujen lisäksi paljon sellaisia pikkukivoja biisejä joista jotkut saattavat ajan kanssa kasvaa ihan pysyvästi omassa biisipankissa mukana kulkeviksi. Ei ole helppoa olla päälle nelikymppinen ja louhia ne omat musiikilliset kultahiput kun se aivan mainstriimein tarjonta vääjäämättömästi erkanee vuosi vuodelta kauemmaksi. Mutta hyvän biisin löytämisen ilo ei onneksi katoa koskaan. Louhinta jatkuu myös vuonna 2020 sen tulokset nähdään sitten vuoden päästä seitsemännessä osassa. 

maanantai 23. joulukuuta 2019

Ruoska - Porttikielto taivaaseen

Artisti: Ruoska
Kappale: Porttikielto taivaaseen (2008)
Albumi: Rabies
Mieleenjäävin lause: "Kivun jyrkkään rinteeseen joutuneet saa osakseen porttikiellon taivaaseen."

Blogin päivittäminen on ollut pienellä tauolla sairastelujen ja työkiireiden vuoksi. En ole halunnut kirjoittaa arvosteluita väsyneenä tai pakosta. Toivottavasti blogi pääsee tulevan vuosispesiaalin jälkeen ensi vuonna taas normaalimpaan julkaisutahtiin. Tämä on kirjoitettu aatonaattona, mutta tietenkään random play ei valinnut joululaulua. Tosin todennäköisyyskin sille olisi ollut häviävän pieni, sillä joulumusiikkia löytyy levyhyllystäni hyvin vähän.

Kotimainen (juvalainen) industrial metalliyhtye Ruoska on luultavasti kotimaisista tyylisuunnan edustajista se toiseksi menestynein Turmion Kätilöiden jälkeen. Siinä missä Kätilöt ei ikinä ole ottanut itseään täysin vakavasti sortumatta silti huumoriyhtyeeksi on Ruoska ollut se totisempi industrialinsoittaja. Ruoska on avoimesti maininnut Rammsteinin esikuvakseen ja halunnut tehdä musiikkia samalla meiningillä ja asenteella. Kahdesta edellämainitusta Ruoskaa voikin paremmalla omallatunnolla kutsua Suomen Rammsteiniksi.

Nykyään harvaan keikkailevan toistaiseksi viimeinen albumi oli vuoden 2008 Rabies joka oli edeltäänsä hieman raskaampi ja tietyllä tavalla yhtenäisempi. Albumilta ei ehkä löytynyt Tuonen viemän tai Mies yli laidan kaltaista hittiraitaa, mutta oli mielestäni albumikokonaisuutena hivenen parempi. Porttikielto taivaaseen antaa rivibiisinä varsin hyvän kuvan albumista. Se jyrää raskaasti ja kertoo synkää tarinaa henkilöstä, joka tekee mitä täytyy, mutta seurauksena on porttikielto taivaaseen.

Porttikielto taivaaseen on niitä mielenkiintoisia sanoituksia, jotka eivät aukea täysin suoraan ja joista voi tehdä monenlaista tulkintaa. Itse saan mielikuvan orjakaleerista, jossa päähenkilö on onnistunut nousemaan airosta itse ruoskan (pun intended) varteen. Hän on ollut aiemmin iskujen kohteena ja tekee nyt toisille samoja arpia mitä häneltä itseltään löytyy. Isäntiä täytyy miellyttää tai päätyy taas airoihin siihen asti kunnes kaikki voimat on valutettu ja tuloksena on vain varma kuolo. Hetkittäin entinen orja ja nykyinen orjuuttaja tuntee moraalista krapulaa muttei keksi tietä ulos tilanteesta. Tai sitten se kertoo kipulääkekoukkuun joutumisesta.

Porttikielto taivaaseen on varmasti yksi Ruoskan paremman pään sanoituksista, mutta sävellyksellisesti se on vain keskitasoa. Parhaissa Ruoskan biiseissä on hyvä yhdistelmä raskasta soitantaa ja tasapainottavia elektronisia elementtejä, mutta tässä tapauksessa se elektroninen osa on häivitetty liian taakse. Patrik Mennanderin laulusoundi ei ehkä ole maailman sävyrikkain, mutta se sopii genreen. Hänen ulosantiinsa ei Porttikielto taivaaseen kaadu sillä hänen tapansa tulkita tuo esiin sanoituksen päähenkilön kultaisen häkin joka on päällystetty ruosteisella piikkilangalla.

Kertosäe kulkee kelvollisesti, mutta se puuttuva elektroninen soundikikkailu olisi rikastanut kappaletta. Ruoska ei esimerkiksi pelännyt käyttää Alasin kappaleessa metallinvasarointiefektiä ja nytkin joku kylmä tuulenhumina tai vastaava olisi saattanut toimia hyvin. Plussaa kappaleen rutisevasta synaoutrosta. Tässä kaksijakoisessa kappaleessa on kuitenkin selvästi enemmän hyvää ja se on vaivatonta kuunneltavaa genren ystäville. Ja tarjoaa se myös hieman ajateltavaa siitä milloin oma selviytyminen pyhittää keinot.     
   
Arvosana: 6,0/10

maanantai 28. lokakuuta 2019

Ace of Base - No Good Lover

Artisti: Ace of Base
Kappale: No Good Lover (1998)
Albumi: Life is a Flower singlen b-puoli
Mieleenjäävin lause: "He's na na na na."

Tämänkertainen biisi vie minut muistoissa 21 vuoden päähän (joko siitä tosiaan on niin paljon aikaa) kun olin lukion jälkeen toimituksen avustajana paikallisessa sanomalehdessä. Kohtalainen osa palkastani meni cd-levyihin ja kun Ace of Basesta oli kyse niin fanipoikana ostin myös singlet albumien lisäksi.

Eikä kyse ollut pelkästä keräilystä sillä pidin monista singlejen b-puolista ja jopa joistakin remikseistä. Jos tekisin Ace of Basesta Top10 listan niin sinne saattaisi eksyä jopa joku noista ei albumeille päässeistä b-puolista. Mutta olisiko se Life is a Flower singlen b-puoli No Good Lover?

Reggaedancepopillaan läpi lyönyt Ace of Base ei ratsastanut samalla soundilla juuri ollenkaan enää debyyttialbumi Happy Nationin jälkeen. The Bridge albumi meni menevimmillä biiseillään eurodancen suuntaan ja Flowers albumi haki vaikutteita mm. Motownista. Ehkäpä juuri halu olla toistamatta vanhaa hittisoundia johti siihen että muuten näppärä No Good Lover jäi vain singlen b-puoleksi. Toki kappale sai albumijulkaisun vuoden 2015 Hidden Gems b-puoli- ja demobiisikokoelmassa, mutta ehkä se ei olisi myöskään ollut aivan kotonaan Flowersin äänimaailmassa.

No Good Lover vie siis Ace of Basen takaisin reggeadancen letkeään poljentoon, mutta se ei silti biittiään lukuunottamatta muistuta juuri Happy Nationin soundeja. Happy Nationin äänimaailmassa oli tietynlaista tummuutta jota ei Ace of Basen myöhemmiltä albumeilta enää samassa mittakaavassa löytynyt. Sanoituksen puolesta kappale voisi ehkä olla kuin All That She Wantsin miesversio. Edellämainitun päähenkilö oli nainen johon ei kenenkään miehen kannattanut kiintyä koska mitään pitkäikäistä ei ollut hakusessa. No Good Lover kertoo puolestaan miehestä, joka näin #metoo aikana ei saisi positiivista sävyä. Narsistinen mies joka painaa puolisonsa itsetunnon valittamisellaan alas samalla kun iskee tämän parhaan ystävän ei tosiaankaan ole hyvä rakastaja kuten laulussa sanotaan.

No Good Lover ei ole kappale joka saisi Ace of Basea inhoavan muuttaman mieltään, mutta minulle se on yksi yhtyeen paremmista b-puolista. Muistan kaivaneeni singlen usein esiin vain kuunnellakseni sen ei nimiraidan, jota en Flowers albumilta voinut kuulla. Siinä on ne ainekset josta AoB:n soundissa pidin: Jennyn ja Linnin yhteensopivat vokaalit, tunnistettava länsinaapurin tuotanto ja siinä se melkein pakollinen Jokerin biiseille tuttu hieman kömpelö rivikin sanoituksessa. "Americas by far the most miserable man" -rivi on on kappaleen töksähtävä osa vaikka se lauletusti onkin saatu istumaan melodiaan.

Joidenkin biisien kohdalla täytyy tunnustaa, että ne eivät varmasti ole kaikkien tai ehkä valtaosankaan mieleen mutta ne silti voivat olla omia pieniä henkilökohtaisia suosikkeja. No good lover, but quite a good song. 

Arvosana: 6,5/10

tiistai 1. lokakuuta 2019

Ville Leinonen - Kesän lapsi

Artisti: Ville Leinonen
Kappale: Kesän lapsi (2007)
Albumi: Hei!
Mieleenjäävin lause: "Aaa, kesän lapsi mä oon."

Mukava palata blogin parin kuukauden tauon jälkeen, joka johtui työkiireistä ja pienistä sairasteluista. Sekin piristää mieltä, että random play antoi uuden luun pureskeltavaksi Ville Leinosen muodossa. Leinosen vuonna 2007 julkaistu Hei! ja 2017 julkaistu Hei taas tekevät kunniaa 70- ja 80-lukujen kotimaiselle iskelmälle. Varsinkaan käännösiskelmät sekä 80-luvun discoiskelmä eivät koskaan olleet arvostelijoiden ja musiikkisnobien suosiossa, mutta pientä kunnianpalautusta on selvästi ollut viime vuosien aikana havaittavissa.

Hei! painottuu enemmän 70-luvun Finnhits aikakauteen joten Kesän lapsi on varsin looginen valinta tällaiselle levylle. Olihan tämä käännösiskelmä hitti meillä peräti kahden artistin toimesta. Ensin sen listoille nosti kesällä 1976 Tapani Kansa ja Katri Helena seurasi listoille syksyn tultua. Alkuperäisversio Banzain Viva America ei ehkä meillä ole niinkään tunnettu ja Chrisse Johansson on tehnyt hyvän tuon muuttaessaan parin lauseen discobiisin ehdaksi kesähittisanoitukseksi. Kotimaiset versiot eivät ehkä ole niin tanssittavia, mutta ehkä niistä on tullut paremmin aikaa kestäviä verrattuna vain disconotkutukseen tarkoitettuun alkuperäisversioon. Ehkä jos alkuperäisversion henki olisi haluttu säilyttää niin suomiversion tekijäksi olisi tuolloin käynyt vaikkapa Frederik.

Ville Leinonen on omassa versiossaan hidastanut kappaletta vielä hivenen ja tehnyt siitä semikiimaisen illan viimeisen hitaan. Suora hiilikopiointi ja läpilaulanta olisikin ollut tylsä vaihtoehto ja nyt sekä kunnioitetaan alkuperäistä, että tuodaan riittävästi omaa tulkintaa. Näin "limainen" tulkintatyyli muuttuisi herkästi mauttomaksi tai menisi puhtaasti huumorin puolelle, mutta Leinosen tyylitaju ei ole pettänyt. Studiossa on pidetty hauskaa muttei lyöty lekkeriksi. Nyt tulkitsijana on kesästä täysin rinnoin nauttiva kolli, joka etsii sitä heinälatoromantiikkaa ja tietää sitä ennemmin tai myöhemmin myös saavansa.

Taustan discokomppaus toimii luonnollisesti hyvin ja myös aikakaudeltaan kuulostavat naistaustalaulajat kujertavat juuri kuten kuuluu. Bonus pienestä naurahduksesta, joka saattaa olla jopa spontaani. Tai jos ei ole niin silti minä sen sellaisena ostan. Tällaisissa covereissa pitää aina vastata kysymykseen miksi tehdä näitä uusiksi kun alkuperäisetkin ovat olemassa? -Koska hyvät kappaleet kestävät monenlaisia tulkintoja.

Kesän lapsi on esimerkki tapauksesta, jossa käännösiskelmä onnistui parantamaan alkuperäisversiosta ja vieläpä rutkasti. Koska Leinosen versio nojaa luonnollisesti kotimaisiin tulkintoihin ja nousee mielestäni myös yli Banzain alkuperäisversion. Katri Helena ja Tapani Kansakin pysyvät toki tulkinoillaan palkintopallin huipulla, mutta Leinonen varmasti on versiotaan tehdessään ollut onnellinen myös pronssimitalista.   

Arvosana: 7,0/10

maanantai 26. elokuuta 2019

Suede - Europe Is Our Playground

Artisti: Suede
Kappale: Europe Is Our Playground (1996)
Albumi: The Best of Suede
Mieleenjäävin lause: "Europe is our playground, London is our town so run with me baby now."

Ymmärrän hyvin että tietyn artistin tai yhtyeen vannoutuneimmat fanit haluvat kaluta läpi kaiken päätuotannon, b-puolet, sooloprojektit, demot, bootlegit ja muut vastaavat. Itsekin kuuntelen mielelläni kaiken etäisesti esimerkiksi Abbaan liittyvän musiikin vaikka yhteys olisi ohuin mahdollinen. Pidän kovasti esimerkiksi Ace of Basen singlejen b-puolista joten ymmärrän niitä Sueden faneja jotka arvostavat yhtyeen tuotannon tuota puolta jopa enemmän kuin hittisinglejä.

Brett Andersonin ja Mat Osmanin tekemä Europe Is Our Playground kuuluu käsittääkseni näihin vannoutuneiden Suede fanien suosikki b-puoliin. Se saikin varmasti fyysisten singlejen aikana kuulijoita sillä olihan se Suden menestyneimmän kappaleen eli Trashin b-puoli. Kappaleesta julkaistiin uudistettu versio Sci-fi Lullabies kokooma-albumilla ja omistamaltani kokoelmalta löytyy juuri tuo myöhempi versiointi.

Europe Is Our Playgroundin melankolinen sävy ja sanoituksen sisältö eivät jotenkin kohtaa omissa korvissani. Tai ehkä ne oikeanlaisella tulkinnalla saakin kohtaamaan. Miksi päähenkilö niin surumielisesti toivoo kultansa pitävän hiuksensa auki kun he matkaavat läpi Euroopan joka on heidän leikkikenttänsä? Ehkä päähenkilön elämässä on tapahtunut joku negatiivinen käänne ja kyse ei ole lomasta vaan pakomatkasta. Bonny ja Clyde henkinen yritys paeta jotakin jonka tietää ennemmin tai myöhemmin saavan sinut kiinni. Väistämätöntä voi paeta vain aikansa. Joten on syytä koettaa nauttia vapaudesta niin kauan kun sitä kestää vaikka takaraivossa kaikuukin väistämättömyyden sinfonia.

Kuunnellessani Europe Is Our Playgroundia sain ajatuksen että kappale olisi sopinut hyvin t.A.t.U:n versioimaksi. Venälaisduon ylidramaattinen tulkintatapa toisi biisiin lisää epätoivoa ja dramatiikkaa. Ehkä juuri draaman puute on se miksi en täysin pysty hyppäämään Europe is Our Playgroundin kelkkaan. Kappaleesta toki puuttuu tarttuva kertsi, mutta toisaalta se on varsinkin kitaroinniltaan tunnelmallinen. Brett Anderson ei ole tulkintaskaalaltaan kaikkein laajin, mutta hänen tyylinsä on tunnistettava ja hän yleensä osaa välttää ylitulkitsemisen kirot.   

Annos lisää epätoivoa tulkintaan olisi ollut omaan makuuni hyvästä hieman samaan tyyliin kuin saman aikajakson Depeche Mode olisi tämäntyylisen kappaleen toteuttanut. Olen varma että tällaiselle syvissä vesissä juuri ilman pohjakosketusta sukeltavalle tunnelmoinnille on oma tilauksensa mutta minut se harvoin tavoittaa. Minun Titanicini pitää upota kunnolla kun se jäävuori osuu kohdalle tai sitten se pieni toivonkipinä pitää piilottaa sinne sekaan. Ehkä joku pieni temmonvaihtelu tai erilainen osa olisi voinut piristää Europe Is Our Playgroundia. Mutta en minä tätä suoranaisesti inhoakaan. Kyse on vähän kuin ruoasta jota on mukava maistella kerran vuodessa ja sitten sitä ei teekään mieli pitkään aikaan ennen kuin taas autuaasti unohtaa ja päättä antaa sille uuden mahdollisuuden. Ehkäpä Europe Is Our Playground on ns. grower tai sitten ei. 

Arvosana: 5,0/10

maanantai 12. elokuuta 2019

Big Mouth & Little Eve - What a Beautiful Day

Artisti: Big Mouth & Little Eve
Kappale: What a Beautiful Day (1976)
Albumi: The Singles
Mieleenjäävin lause: "I'm a boozer, I open my eyes."

Kun How Do You Do -hitistään parhaiten tunnettu hollantilaisduo Mouth & MacNeal hajosi vuonna 1974 Maggie MacNeal suuntasi soolouralle ja karvaisempi osapuoli Big Mouth perusti uuden duon hyvin paljon entisen hengessä. Uudeksi duokumppaniksi valikoitui luonnollisesti miehen silloinen tyttöystävä Ingrid Kip, joka sai taiteilijanimekseen Little Eve.

Big Mouth & Little Eve jatkoi hyvin samalla linjalla kuin Mouth & Macnealkin, mutta uudistumisen puute musiikillisesti ei enää johtanut yhtä hyvään menestykseen vaikka pari listahittiä tulikin heidän kotimaastaan. Kaksi musiikillinen ura kestikin vain 1975-1977 joidenka aikana ehdittiin kuitenkin julkaista kahdeksan singleä. 

Joviaali What a Beautiful day oli Big Mouth & Little Even neljäs ja viimeinen Hollanin listalle noussut single. Musiikilliset yhteydet Mouth & Macnealiin kuuluvat senkin takia, että takapiruina häärivät samat tuottajat, säveltäjät ja sanoittajat kummassakin. Näitä vertailuja on vaikea olla tekemättä kun samankaltaisuus on niin selkeästi kuultavissa. Osa tekijöistä jotka viehättivät minua Mouth & MacNealin musiikissa ovat myös läsnä What a Beautiful Dayssa, mutta ehkä hieman väljähtyneinä. Little Eve ei ole myöskään laulajana yhtä taitava ja karismaattinen kuin Maggie MacNeal.

What a Beautiful Day on reipas ja iloluontoinen hyvänmielen kappale joka on hauska tyylillinen sekahedelmäsoppa. Välillä kuulee Beatlessävyjä ja jos kappale ei olisi niin puhtaasti pophenkinen niin sen lennosta vaihtuvissa osissa voisi olla jopa pientä progressiivisuutta. Kertosäkeen teho kärsii hieman kaikesta vaihtelusta ja ehkä myös siitä että väliosat ovat tasavahvoja sen kanssa. Voi olla että kappale on tilkkutäkkimäisesti parsittu kasaan irrallisista biisi-ideoista eikä aina ole ollut aivan kaikkein yhteensopivimpia paloja yhdistettäviksi toisiinsa.

Suurimmat vahvuudet What a Beautiful Dayssa ovat sen positiivinen energia ja tietynlainen terve hulluttelu. Mutta.. ..Mouth and MacNeal teki saman paremmin. Ehkä pitäisin kappaleesta enemmän jos se ei yhdistyisi musiikillisesti parempaan edeltäjäänsä. Mutta ei minua harmita kuunnella Big Mouthin iloista raspia yhdistettynä heleään naisääneen tässäkään tapauksessa. Konsepti toimi tässä kohden jotenkuten yhä, mutta aika oli ajamassa siitä kovaa vauhtia ohi. Ehkäpä What a Beautiful Day oli tämän hittikaavan viimeinen hurraa ja hyvä niin. 

Arvosana: 5,5/10

maanantai 29. heinäkuuta 2019

Army of Lovers - Say Goodbye to Babylon

Artisti: Army of Lovers
Kappale: Say Goodbye to Babylon (1991)
Albumi: Massive Luxury Overdose
Mieleenjäävin lause: "Baby's riding a neutron bomb, say goodbye to Babylon."

Huvittavana yksityiskohtana ennen tämän arvostelun kirjoittamista pelasin vuoden 2016 versiota Doomista jossa demoni-invaasiossa kuolleiden listan ensimmäinen nimi sattui olemaan Alexander Bard. En tiedä onko Army of Lovers, Vacuum, Bodies Without Organs ja Gravitonas -miehen nimi tullut listalle sattumalta vai fanittaako joku ID Softarelta kenties miestä. Tällä kertaa nimi oli enne ja pääsen ruotimaan Army of Loversin menestyneimmän albumin Massive Luxury Overdosen ei singleksi päässyttä riviraitaa.

29. maassa listaykköseksi noussut Crucified kiidätti Massive Luxury Overdose albuminkin mukaviin ainakin kahden miljoonan myyntilukuihin. Kyseinen albumi onkin huomattavasti kypsempi ja tasapainoisempi kokonaisuus kuin yhtyeen debyyttialbumi Disco Extravaganza. Riippuu kuitenkin päivästä sanoisinko lempialbumikseni yhtyeen tuotannosta kolmatta Gods of Earth and Heavenia vai Massive Luxury Overdosea. Ja jonakin hassuna päivänä Glory, Glamour and Goldkin voi saa ääneni. Ehkä kannattaisi vain todeta, että pidän kaikista debyytin jälkeisistä Army of Lovers albumeista.

Alexander Bard rakastaa laittaa historiallisia teemoja tai viittauksia kappaleisiinsa ja tätä ei ole edes yritetty piilottaa Say Goodbye to Babylonissa. Olen kirjoittanut tämän ennenkin, mutta pidän siitä kun huumoribändi yrittää vakavoitua sillä tuloksena on yleensä tunnelma johon vakavammat yhtyeet eivät ikinä voi päästä. Pelkästään sanoituksen lukemalla voisi ajatella että kyseessä on kerran suuren imperiumin luhistumishetkestä kertova laulu. Mutta kun tämä teksti saa Army of Lovers kuorrutuksen niin tuloksena on yksi niistä syistä miksi niin kovasti yhtyeestä pidän.

Rauhallisella poljennolla alkava Say Goodbye to Babylon saa kertojaäänekseen Alexander Bardin ohuen ulosannin joka näennäisestä vakavuudesta huolimatta on silti aina koominen. Kertosäkeessä kappale nousee mahtipontisiin korkeuksiin kuten suuren imperiumin viimeisistä hetkistä kertoessa kuuluukin. Tekijätiedoista löytyvät naisäänet Katarina Wilczewski, Erika Essen-Möller ja Malin Bäckström tekevät hyvää työtä laulaessaan taustoja. Kuka edellämainituista revitteleekin kappaleen taustalla ansaitsee erityismaininnan.

Say Goodbye to Babylonin kaltaista biisiä kuunnellessa jään kaipaamaan niitä aikoja kun albumeita tuli kuunneltua enemmän kokonaisuuksina alusta loppuun. Nykyajan digitaalisessa musiikkimaailmassa tämä toki yhä olisi mahdollista, mutta houkutus hyppiä musiikillisesta kukasta kukkaan on usein liian suuri. Oli mukava löytää tämänkaltaisia suuria ja vähän pienempiäkin helmiä albumeilta joista pelkät singlet kuulemalla olisi jäänyt paitsi. Say Goodbye to Babylon toimii koska se ei ole liian eksentrinen, mutta siinä on kuitenkin omanlaistaan charmia ja se on on hyvän popkappaleen juuresta leivottu. Tälle ei sanota hyvästi vaan näkemiin.         

Arvosana: 7,0/10


maanantai 15. heinäkuuta 2019

Celine Dion - Lovin' Proof

Artisti: Celine Dion
Kappale: Lovin' Proof (1993)
Albumi: The Colour of My Love
Mieleenjäävin lause: "I need lovin' proof."

Mikä on albumin ihannemitta ja biisien määrä lienee sellainen asia johon ei voida antaa universaalia vastausta. Mitä pidempi albumi tai mitä tiiviimmin kaikki kappaleet yritetään sitoa yhden teeman ympärille niin sitä vaikeampi on saada koherentti alusta loppuun pelkkää hyvää sisältävä kokonaisuus joka on enemmän kuin osiensa summa. Kappalejärjestyksestäkin on paljon mielipiteitä, mutta jotakin on tehty silloin oikein kun tietyn biisin kuullessaan odottaa sen tietyn biisin soivan heti sen perään.

The Colour of My Love albumi olisi ehkä ollut soivampi kokonaisuus jos siitä olisi karsittu pari biisiä. Albumi toki sisältää monta Celine Dion klassikkoa ja fanisuosikkejakin, mutta myös peruslaadukasta täytettä. Ehkäpä juuri Lovin' Proof kappaleen pudottaminen albumin loppupuolelta ei olisi ollut suuri vääryys ja biisin olisi voinut jättää vaikkapa singlen B-puoleksi. Toki Diane Warrenin biisejä ei helpolla jätä pois, mutta kun niitä otettiin albumille neljä niin ehkä kolmekin olisi ollut ihan hyvä määrä. Ei Warrenkaan sataprosenttisella tarkkuudella ole kultaa vuollut vaikka parhaista tuotoksista onkin tullut klassikoita.

Enkä sano että Lovin' Proof olisi kannattanut jättää pois pelkästään albumikokonaisuuden vuoksi. Se ei ihan ole samaa tasoa muun albumin kanssa. Se on pikkukiva nopeatempoinen rakkauslaulu joka on ehkä jopa hieman Euroviisumainen. Ehkäpä aika ei ole ollut Lovin' Proofin tapauksessa kovin suosiollinen sillä se kuulostaa tuotannollisesti ajan jäytämältä. Äänimaailma on tasapaksua ja Dionin parhaiden biisien dynamiikka loistaa poissaolollaan. Artisti itse kyllä tekee parhaansa, mutta hän on antanut kaikkensa niin paljon parempienkin biisien eteen ettei se yksinään kanna.

Lovin' Proof voi olla sellainen biisi joka toimisi paremmin visuaalisen yhteyden kanssa eli lavalla taustatanssijoiden kanssa vauhdikkaana numerona. Silloin artistin karisma voisi napata yleisön biisin menoon mukaan ja laulamaan mukana. Jos kävisin joskus toista kertaa Celine Dionin konsertissa niin hämmästyisin ensin biisivalintaa jos Lovin' Proof siellä alkaisi soimaan mutta taatusti eläisin sen mukana niin kuin kaikkien muidenkin biisien. Mutta en ole täällä arvostelemassa biisiä albumikokonaisuuden osana tai livepotentiaalilla vaan omana irrallisena itsenään.

Kritiikin syyt on myös hyvä ymmärtää. Lovin' Proof kärsii siitä, että se on osa hyvin tuotettua ja laadukasta albumia ollen sen heikoin lenkki. Jonkin toisen artistin albumilla samalta vuodelta se voisi olla jopa parempaa keskitasoa. En inhoa mitään kappaleen osaa ja sanoituskin toimii todista lempesi sanojen lisäksi teoin -teemallaan. Lopussa kiusoitellaan, että nyt tulee kunnon nostatus, mutta sitä ei varsinaisesti annetakaan.

Kun irrotetaan kappale albumiyhteydestään niin mikä tuntuu olevan tässä kohdin minulle yllättävän vaikeaa niin on todettava on sehän on keskinkertainen biisi jota ei kaipaa mutta jonka kuuntelee silloin tällöin. (Paitsi jos satun muistamaan että albumilla sen jälkeen tulee loistava Just Walk Away.) Loppuknoppitietona mainittakoon vielä, että Dusty Springfield versioi kappaleen viimeiseksi jääneellä vuoden 1995 A Very Fine Love albumillaan. Uskaltaisinkohan sanoa, että pidän siitä hitusen enemmän kuin Celinen versiosta..         

Arvosana: 5,0/10

maanantai 1. heinäkuuta 2019

Bananarama - Help

Artisti: Bananarama
Kappale: Help (1989)
Albumi: The Very Best of Bananarama
Mieleenjäävin lause: "Help!"

Tällä kertaa ei olla aivan helpoimman arvioitavan äärellä sillä hyväntekeväisyyscoversinglet ovat yhtä työläitä analysoitavia kuin koko sanan mitta suomeksi kirjoitettuna. Asiaa ei auta se, että alkuperäisversio on yli 50 vuoden aikana kruunattu pesunkestäväksi klassikoksi, jota toki on versioitu paljon ja monin eri lähestymistavoin. Kun soppaan vielä lisätään huumorimusiikin mauste tulee mieleen, että helpoimalla pääsisi kun kirjoittaisi vain että kamala nenäpäiväsingle joka olisi kannattanut jättää tekemättä. Mutta annetaanpa Bananaraman versiolle The Beatles Help klassikosta reilu mahdollisuus.

Brittein saarilla Comic Relief järjestön Red Nose Day tapahtuma on auttanut keräämään vuodesta 1985 yli miljardi puntaa hyväntekeväisyyteen. Rahaa on kerätty televisioshown lisäksi oheistuotteilla kuten punaisilla nenillä sekä useimpina vuosina myös hyväntekeväisyyssingleillä. Nämä ovat menestyneet listoilla paremmin kuin voisi olettaa sillä vain yksi kappaleista on jäänyt Englannissa Top10:n ulkopuolelle.

Komediaduo French ja Saunders tekivät vuonna 1988 yhdessä Kathy Burken kanssa sketsin jossa parodioitiin tuolloin huippusuosittua tyttötrio Bananaramaa. Sketsi päätyi Bananaramankin tietoisuuteen ja heillä ilmeisesti oli huumorintajua sillä seuraavana vuonna päätettiin tehdä kuuden hengen yhteistyösingle jossa kaikki edellämainitut olivat mukana. Komediennet olivat mukana nimellä Lananeeneenoonoo joka oli sekin parodia Bananarama nimestä. Coveroinnin kohteeksi valittiin The Beatlesin Help ja se sai luonnollisesti Stock, Aitken ja Waterman tuotannonllisen käsittelyn. Tämä vuoden 1989 Red Nose Day hyväntekeväisyyssingle nousi Englannin listoilla parhaimmillaan kolmanneksi.

En liene kummoinenkaan meedio jos arvelen, että tämän coverin hyvyys riippuu kuulijan korvissa siitä mitä mieltä hän sattuu olemaan Stock, Aitken ja Watermanin hittikaavatuotannosta 80-luvun lopusta ja myös siitä kuinka pyhä Beatles hänelle on. Kappaleen huumoriaspekti toimii hieman paremmin musiikkivideomuodossa kuin pelkästään musiikkina kuunnellessa. Ymmärrän kappalevalinnan hyväntekeväisyysyhteydessä sillä apuahan siinä ihmisiltä pyydetään. Mutta minä en niin välitä noista huumoriväliosista, jotka eivät varsinkaan toistona kuunnellessa tee muuta kuin katkovat biisin. 

Minulla ei ole mitään SAW tuotantoa vastaan sillä mielestäni heidän käsistään lähti myös hyvää ja aikaakin kestänyttä poppia. Toki siinä sivussa myös ajanhampaiden pahasti nakertamaa shovelwarea mutta niinhän käy kaikelle muodikkaalle kun sitä tehtaillaan paljon. Tuottajatrio osasi ottaa vanhan hitinkin ja tehdä siitä kasarisoundeissa toimivan kuten vaikkapa Bananaraman Venus versioinnissa mutta Help on jotenkin halvan ja nopeasti kasatun kuuloisen.

Simppeli ja täyteen ahdattu konepoppitausta aiheuttaa kuunteluväsymystä mutta laulu toimii siinä missä muissakin Bananarama kappaleissa. Tämä versio Helpista on minulle semihauska kuriositeetti jonka kestää kuunnella ja mieluummin nähdä videomuodossa ehkä kerran vuodessa. Suurempi annos ei maistu ja kun sen kuuntelu ei enää auta ketään niin mikäpä siihen enempää pakottaisikaan? 

Arvosana: 4,0/10


sunnuntai 9. kesäkuuta 2019

Roxette - See Me

Artisti: Roxette
Kappale: See Me (1994)
Albumi: The Ballad Hits
Mieleenjäävin lause: "See, see me, I have nothing to hide."

Bonusbiisit toivat fyysisten levyjen aikana omanlaistaan lisäarvoa albumeille varsinkin hardcorempien fanien kannalta. Itsekin ostin aikoinaan monta kokoelmaa joidenka hittibiisit omistin jo ennestään niiden sisältämien ennenjulkaisemattomien bonusbiisien vuoksi.

Tämä tietenkin päti vain niiden artistien ja bändien kohdalla joista olin eniten kiinnostunut. Vain tietyistä artisteista jaksaa olla niin kiinnostunut, että haluaa kuulla heidän koko tuotantonsa ja ehkä myös kaikki mahdolliset spinoffit soolourineen ja sivuprojekteineen. Toki on artisteja joilla oli kova maine laadukkaiden b-puolien julkaisijoina ja tästä syystä aikoinaan Ace of Base oli niitä harvoja bändejä minulle joiden singletkin tuli ostettua.

Marie Fredrikssonin säveltämä ja Per Gesslen sanoittama See Me jätettiin alunperin pois Roxetten vuoden 1994 Crash! Boom! Bang! -albumilta. Ensimmäisen virallisen julkaisunsa See Me näki Salvation singlen b-puolena vuonna 1999. Tämän jälkeen kappale oli vakiotavaraa bonusraitana erilaisissa kokoelmissa ja loppujen lopuksi yhtye päätti levyttää siitä uuden version vuoden 2012 Travelling albumille. Omanlaisensa työjuhta biisinä siis joka ei ehkä ollut shown tähti mutta kuitenkin osa kokonaisuutta. Tämä arvostelu on tehty alkuperäisen version pohjalta.

See Me on niitä tapauksia joissa ei aivan varmasti voi sanoituksen perusteella tietää mistä siinä on kyse, mutta kuten aina minulla on oma teoriani. See Me kertoo siitä hetkestä kun ihastuksen kohde saapuu saman huoneeseen. Kyse on kaukorakkaudesta jota ei ole vielä tuotu julki. Täydellinen tuleva kumppani on niin lähellä, mutta kuitenkin niin kaukana. Mieli rakentaa jo kuvia tulevasta täydellisestä elämästä yhdessä samalla kun jokin pieni ääni takaraivossa estää tekemästä mitään. Jos tuo ihastuksen kohde vain näkisi ihastuneen samalla tavalla niin mikään ei voisi estää tuota vaaleanpunaista tulevaisuutta. Mutta se hetki ei ole ehkä vielä, vai onko se sittenkin?

See Me pysyy sovituksellisesti suhteellisen pienenä vaikka siinä on hieman Enya vaikutteista taustaäänimattoakin. Koska itse soitannollisesti kappale ei tarjoa suuria koukkuja jää vetovastuu laulajalle tulkinnan varaan. Marie Fredriksson ei tietenkään petä, mutta toisaalta tämänkaltainen kappale ei ehkä tuo hänen parhaita puoliaan esille. Marie on parhaimmillaan tulkitessaan tunneskaalan voimakkaimpia laitoja, mutta See Me on enemmänkin tasainen tunnelmapala. Ehkä miksaus olisi kaivannut vielä enemmän Enya lainoja, jossa Marien ääntä olisi päällekkäisäänitetty kymmeniä kertoja omaksi äänimatokseen. 

On helppoa ymmärtää miksi See Me on saanut bonus- ja täytebiisin roolin. Tämänkaltainen kappale on helppo heittää albumin loppupuolelle auttamaan kokoelman rytmityksessä tai himmailemaan levy rauhallisesti loppuun. See Me on kuin jalkapallojoukkueen luottovaihtopelaaja, joka otetaan kentälle pariksikymmeneksi minuutiksi, jotta varsinaisten tähtien peliaika ei käy liian rasittavaksi. See Me on hieman liian yllätyksetön eikä edusta parasta Roxettea, muttei se toisaalta myöskään ärsytä tai ole huono. Itse voisin kuvitella kuuntelevani tätä silloin kun olen hieman väsynyt, mutten vielä tarpeeksi väsynyt nukkumaan. 

Arvosana: 5,0/10



sunnuntai 2. kesäkuuta 2019

Sheila & B. Devotion - Charge Plates and Credit Cards

Artisti: Sheila & B. Devotion
Kappale: Charge Plates and Credit Cards (1980)
Albumi: King of the World
Mieleenjäävin lause: "With my charge plates and credit cards making my life hard."

Ranskalaisartisti Sheilan ura discoartistina noudatti samaa kaavaa kuin monilla muillakin. Discon noustessa suosioon vaihdetaan tyyliin joka myy ja kun suosio loppuu niin se laiva jätetään kuin parhaat rotat ikään. Toki discon ollessa suurimmassa huudossaan 70-luvun lopulla nähtiin ihmeellisempääkin kuin entisen ye-ye teinitähden muuttuminen discoartistiksi vähän yli 30-vuotiaana. Sheilan tapauksessa ensimmäinen biisi julkaistiin ilman Sheila nimeä, jotta voitaisiin testata nousevatko vanhat fanit jaloilleen. Love Me Babystä tuli Top10 hitti Euroopassa ja Sheila paljasti henkilöllisyytensä. Kokoonpanoon palkattiin kolme amerikkalaista tanssijaa ja lopulliseksi nimeksi tuli Sheila & B. Devotion.

Blogia seuranneet saattavat muistaa että Sheila & B. Devotionin Spacer on yksi suurimmista suosikkibiiseistäni. Biisin takana olivat klassiset Chic miehet Nile Rodgers ja Bernard Edwards samoin kuin koko Sheila & B. Devotionin toisen ja viimeiseksi jääneen King of the World albuminkin. Rodgersin itsensä mukaan Ranskasta tuli pyyntö tuottaa hänelle itselleen täysin tuntemattomalle ranskalaisartistille levy eikä hän ollut kiinnostunut.

Olihan hänellä juuri nyt kuuma kausi menossa Chicin ja muidenkin artistien kanssa jotka tahkosivat hittejä hänen tuottamistaan ja säveltämistään biiseistä. Lisäksi ajatus heikosti englantia osaavan artistin kanssa työskentelystä ei houkutellut. Mutta ensimmäisen kiitos ein jälkeen Ranskasta löytiin pöytään niin lihava shekki jolle ei voinut enää sanoa ei. Niinpä yhteistyönä syntyi kielimuurista ja Sheilan ilmeisesti hieman diivamaisesta asenteesta huolimatta varsin kelpo discoalbumi.

Charge Plates and Credit Cards on teemallisesti ehkä jopa hieman aikaansa edellä ennustellen sitä 80-luvun kulutusjuhlaa jossa kukaan ei ollut köyhä ja kipeä kun pankit tarjosivat luottoa luoton päälle. Kotimainen teemavastine biisille voisi olla vaikkapa Irwin Goodmanin Tosi on. Toki suhtautuminen kulutusjuhlaan on hieman humoristinen kun lopussa päänhenkilö yrittää vielä saada pankilta uutta lainaa väärän henkilöllisyyden turvin.

Soundillisesti ei olla kaukana Chicistä mikä ei tietenkään takapirut huomioon ottaen ole ihme. Rodgers soittaa tyypilliset maukkaat discokitarointinsa eikä Edwardsin rytmikästä bassottelua voi moittia. Ehkä kuitenkin olla hieman enemmän siellä rokimman discon puolella. Minua hieman pyöreästi englantia ääntävä Sheila ei haittaa sillä onhan hänen aksenttinsa ohuempi kuin vaikkapa Baccaralla. Tässä tapauksessa artistin ääntämys tuo kokonaisuuteen persoonallisuutta ja tunnistettavuutta. 

Charge Plates and Credit Cards keinuu hyvin ja särmikäs kitarointi olisi voinut saada jopa vielä enemmänkin tilaa. Ehkä kertosäettä kierrätetään jopa liikaakin sillä säksättävä taustamelodia alkaa varsinkin näin toistokuuntelussa käymään hivenen rasittavaksi. Kyllä tässä silti voiton puolelle jäädään sillähän onhan kyseessä albumin yksin muistettavimmista kappaleista heti niiden parhaimpien biisien (Spacer ja Don't Go) jälkeen. Samalla biisi muistuttaa minua siitä miksi minun korttini on vain debit ilman credittiä.

Arvosana: 6,0/10

maanantai 13. toukokuuta 2019

Mary Wells - My Guy

Artisti: Mary Wells
Kappale: My Guy (1964)
Albumi: Dancing in the Street
Mieleenjäävin lause: "Nothing you could say could tear me from away from my guy."

Mary Wells on yksi monista artisteista jotka omilla päätöksillään mahdollisesti saattoivat uransa laskusuuntaan sen ollessa nosteessa. Pääosin Smokey Robinsonin kynäilemien hittien voimalla vuosina 1962-1964 lempinimen The Queen of Motown saanut Mary Wells oli suurimman menestyksensä kynnyksellä tyytymätön Motown levy-yhtiöön.

Hän olisi halunnut suuremmat royaltit levytyksistään eikä hän pitänyt siitä, että hänen suurimman hittinsä My Guyn yhtiölle tuottamia rahoja käytettiin The Supremesin markkinointiin. Motown olisi halunnut pitää tuolloisen suurimman naissoolotähtensä, muttei mihin hintaan tahansa ja riita vei osapuolet oikeuteen asti. Wells sai sopimuksensa peruttua vetoamalla siihen, että oli allekirjoittanut levyssopimuksensa ollessa 17-vuotias eli alaikäisenä.

Motownilta päästyään Wells teki rahakkaan sopimuksen 20th Century Foxin levy-yhtiöosaston kanssa, mutta siellä hänen menestyksensä ei enää ollut entisenlaista. Toivottua elokuvauraakaan ei Fox-kytkös tuonut. Wells teki pienimuotoisen paluun 70-luvun lopulla Gigolo discohitin muodossa, mutta hänen levytysuransa päättyi kurkunpään syövän aiheuttamiin komplikaatioihin joka myös vaati hänen henkensä vuonna 1992. 

Smokie Robinsonin kynäilemässä My Guy:ssa kuulee Motownin ja sen myöhemmin kuuluisiksi tulleiden sessiomusiikikoiden kädenjäljen. Mary Wells kuulostaa yhtä aikaa kohtalokkaalta, päättäväiseltä ja hieman seksikkäältäkin laulaessaan siitä kuin hän ei voisi ikinä pettää nykyistä miestään. Vaikka nykyheila ei ehkä ole lihaksikkain, komein tai varakkainkaan hän on silti juuri se oikea. Perinteisiä, mutta samalla romanttisia arvoja tukenut sanoitus varmasti kelpasi laajemmallekin kuulijakunnalle ja olihan Mary Wells yksi heistä, joka auttoi tuomaan mustaa musiikkia myös valkoisen kuulijakunnan kuultavaksi ja joka kävi kaupaksi myös heille. My Guy olikin ykköshitti artistin kotimaassa ja oli listavitonen myös Englannissa.

My Guy on kelpo Motown tuotos ja sen suurin ansio on mielestäni Mary Wellsin tulkinnassa joka aaltoilee kuulaan kohtalokkaasti ja laulu on rytmitetty mielenkiintoisesti kappaleen kanssa yhteen. Pienet äänen niekkaukset ja tyylikkään fraseeraukset pitävät tulkinnan mielenkiintoisena. Huonompi tulkitsija olisi tehnyt kappaleesta liian sokerisen tai saanut sen kuulostamaan liian gospelilta. Pystybasson kuvioille varsinkin kappaleen loppupuolella pitää antaa tunnustusta. Ehkä itselleni mielenkiintoisempaa Motownia on kuitenkin se, mitä siellä tuotettiin juuri parin kolmen seuraavan vuoden aikana tämän hitin jälkeen. My Guy on kuitenkin varsin korkealla kategoriassaan eli uskollisuutta parisuhteessa vannovat kappaleet. 

Arvosana: 6,0/10


sunnuntai 5. toukokuuta 2019

Army of Lovers - Mondo Trasho

Artisti: Army of Lovers
Kappale: Mondo Trasho (1990)
Albumi: Disco Extravaganza
Mieleenjäävin lause: "Mondo. Trasho."

Tämänkertainen kappale tuo minulle mieleen sen ajan kun omistin ensin Amiga 500 ja sitten Amiga 1200 kotitietokoneet. Tuolloin ns. tracker musiikki oli suosittua jossa biisejä tehtiin tracker ohjelmilla joissa käytettiin sampleja joita jaettiin mm. kokoelmina levykkeillä.

Tekijänoikeuksista ei juuri välitetty ja samplekorpuilta löytyi pätkiä tutuista hittibiiseistä. Joistakin biiseistä jopa kuulin ensi kertaa tuollaisen karkean kasibittisen samplen muodossa ennen kuin kuulin sen ns. oikeasti. Minäkin koetin tehdä trackereillä omaa musiikkia, mutta lahjakkuuden puuttuessa sain aikaan lähinnä äänikollaaseja tai pieniä äänitarinoita.

Army of Loversin vuoden 1990 debyyttialbumilta Disco Extravaganza löytyy kaikenlaista eikä se ole erityisen yhteneväinen kokonaisuus kuin ehkä kaikessa eurotrashin määrässä. Yksi biisityyppi mitä albumilta löytyy muutaman kappaleen verran ovat palapelimäiset puoliäänikollaasit jotka eivät ole vanhentuneet erityisen arvokkaasti. Luultavasti vuoden 1969 kulttielokuvasta nimensä lainannut Mondo Trasho on juuri edellämainitun kaltainen. Onko kappaleella nimensä lisäksi muuta yhteyttä elokuvan kanssa en osaa sitä näkemättömänä sanoa.

En voi väittää pitäväni Mondo Trashoa mitenkään erityisenä raitana Army of Loversin katalogissa. Tässä kohden Alexander Bardin luomus etsi vasta suuntaansa ja kaikki mitä musiikillisessa muodossa heitettiin seinään ei tarttunut. Varsinkin nykykorviin turhankin puolimielisesti vaihtuvat musiikilliset osaset töksähtelevät yhteen kömpelöhkösti eikä kaikkia elementtejä olisi tarvinnut jättää lopulliseen versioon mukaan. Kertosäe puolestaan tulee liiankin tutuksi ainakin aineeksinsa nähden puolitoistaminuuttia liian pitkässä kappaleessa.

Toisaalta mitä voi odottaa kappaleelta joka ei nimessäkään puolesta lupaa olla kuin roskaa? Mondo Trashossa on muuta pieni semityylikäs hetki, mutta ne eivät kanna pitkälle vaihtuen viidessä sekunnissa johonkin aurallisesti paljon vähemmän hivelevämpään. Ehkä tämä onkin enemmän taidetta kuin popmusiikkia. Tai poptaidetta? Mondo Trasho on musiikillisesti sitä mihin joskus syyllistyn kokatessani, kun alan tehdä kokeiluja ainesosilla jotka sitten osoittautuivat epäyhteensopiviksi kuten vaikkapa uuniomenat leipäsiirapilla. Army of Loversin huonoin biisi omasta mielestäni? -Mondo huono.   

Arvosana: 2,0/10

lauantai 27. huhtikuuta 2019

Frida - Tre kvart från nu

Artisti: Frida
Kappale: Tre kvart från nu (1971)
Albumi: Frida 1967-1972
Mieleenjäävin lause: "Tre kvart från nu."

Joskus levyhyllyyn hankkii levyjä joita ei niinkään hanki kuunneltavaksi vaan kokoelman täydennykseksi. Näin ainakin ajattelin kun ostin joskus 90-luvun lopussa Frida 1967-1972 kokoelman, joka kattaa Fridan levytysuran ennen Abbaa. Abba-fanina olin luonnollisesti utelias kuulemaan miltä suosikkijäseni oli kuulostanut musiikillisesti ennen mahtinelikkoon päätymistään.

Vaikka olin tuolloin lukenut kirjan tai pari Abban ja sen jäsenten historiasta ja olin Abba-aiheisen sähköpostituslistan tilaaja niin taisin olla silti ensikuulemalla kokoelmasta hieman hämmentynyt. Mitä oli tämä jatsahtava iskelmää, easy listeningiä, folkkia ja schlageria sisältävä kokooma biisejä? Levy taisi jäädä pitkälle kuuntelutauolle tuossa kohti. Vuosien varrella olen lämmennyt kokoelman biiseille yksi kerrallaan, mutta luulen etten ikinä tule olemaan kaikkien albumin biisien suurin ystävä.

Tre kvart från nu on lähtöidealtaan kunnianhimoinen jos ei muuta. Otetaan venäläisen säveltäjän Anton Rubinsteinin Melodie in F pianoteos 1800-luvun lopusta, sovitetaan se easy listening popiksi ja tehdään siihen ruotsinkieliset sanat. Jälleen kerraan täytyy todeta, että toinen kotimainen ei ole vahvuuteni, mutta uskoisin että sanoitus on tehty ns. toisen naisen näkökulmasta. Kolme varttia salatun tapaamisen jälkeen mies on kotona ja selittelee vaimolleen olevansa myöhässä ruuhkan takia. Mies juttelee jalkapallosta ystävänsä kanssa olutta nauttien ja katsoo iltauutiset vaimonsa kanssa. Tuona aikana tuo toinen nainen on yksin kotonaan ja miettii miten jaksaa elämäänsä salattuna rakastettuna. Kaikki tuo sopii kappaleen apeaan tunnelmaan.

Melodia on lainattu klassikosta, sanoitus kohtaa sovituksen kanssa ja vokaaleista vastaa aina tulkinnassaan onnistuva Frida. Tämänhän täytyy olla vähintään pieni helmi voisi ajatella. Jollekulle luonnollisesti näin voikin olla sillä onhan musiikista yhtä monta mielipidettä kuin on kuulijaakin. Mutta minua Tre kvart från nu ei tavoita sillä siitä puuttuu se draama mikä teeman ympärille olisi voinut rakentaa. Melodiat soljuvat toisiin tasaisesti ja Fridakin laulaa hyvin hillitysti vaikkakin toki onnistuneesti toisen naisen apeutta kuvastaen. Minulle ei jää tästä kappaleesta mieleen mitään. Luultavasti jos minulta kysyttäisiin siitä jotakin huomenna en välttämättä muistaisi edes nimeä saatika kertosäkeen sanoja tai melodiaa.   

Dynamiikka on pientä, joka saa toki kuulemaan kaikki pienet korostukset laulu- ja soitintulkinnassa mutta en silti saa tästä palkintoa keskittyneestäkään kuuntelusta. Joskus täytyy vain tunnustaa että kappale ei tyylillisesti istu omaan musiikilliseen palettiin joka sentään mielestäni on nykyään suhteellisen laaja. Mutta ainakin on mielenkiintoista ajatella, että kaksi vuotta myöhemmin Frida oli osa lähitulevaisuudessa Abbaksi nimettyä yhtyettä laulamassa jotakin huomattavasti popinpaa. Tre kvart från nu:ta ei pystyisi mitenkään kuvittelemaan osaksi Abban albumeita ja hyvä niin.   

Arvosana: 3,5/10

perjantai 19. huhtikuuta 2019

t.A.T.u. - Friend or Foe

Artisti: t.A.T.u.
Kappale: Friend or Foe (2005)
Albumi: Dangerous and Moving
Mieleenjäävin lause: "Lie under covers so, are you friend or foe."

Jos venäläisen tyttöduo t.A.T.u:n (tästä lähtien pelkkä Tatu) englanninkielinen ensialbumi 200 km/h in the Wrong Lane leikki kielletyn lesborakkauden teemalla niin kakkosalbumi Dangerous and Moving rakennettiin pääosin sen ympärille miten kaksikon välit kestävät kuuluisuuden painetta.

Ajautuuko kaksikkomme väkisin erilleen vai onko ystävyys maagista? Teema ei ehkä ole yhtä klikkiotsikkoystävällinen kuin debyytin, mutta kyllähän julkisuuden henkilöiden keskinäisistä väleistä ja riidoistakin jaksetaan kirjoittaa.

Friend or Foe, jonka tekijätiimissä oli mm. Eurythmicsmies Dave Stewart ja johon Sting soitti bassot julkaistiin Dangerous and Moving albumin toisena singlenä. Jos tässä ei ole tarpeeksi nimienpudottelua yhdelle singlelle niin kansikuvan otti muuan Bryan Adams. Menestystä ei tullut ensisingle All About Us:iin verrattuna, mutta Top 10 listasijoituksia pienemmillä markkina-alueilla sentään jokunen. Laskevan menestyskäyrän vuoksi Friend or Foe jäi yhtyeen viimeiseksi julkaistuksi singleksi sekä Briteissä että USA:ssa.

On oma tulkintani, että Friend or Foe kertoisi kuvitteellisesti Lena Katina ja Julia Volkovan kiristyvistä väleistä mutta jokainen voi toki tehdä oman tulkintansa. Yhtye jonka takana olevat voimat eivät tuntuneet ajattelevan, että voisi olla huonoa julkisuutta tuskin vierastaisivat keksityn vihanpidon käyttöä julkisuustemppuna. Toisaalta Katinan ja Volkovan välit eivät ainakaan myöhemissä vaihessa ole sanotun olevan parhaat mahdolliset, joten olivatko säröt jo tässä vaiheessa todellisia vai tuliko biisistä enne? Ikinä ei voi sanoa varmaksi yhtyeen kohdalla jonka julkisuuskuva oli varsin tarkasti tohtoroitu markkinointimiesten toimesta.

Mutta vaikka spekulointi ja taustat biisien suhteen ovat mielenkiintoisia niin kantaako Friend or Foe puhtaasti biisinä? Kyseessä ei ehkä ole suurimpiin suosikkeihini kuuluva Tatubiisi, mutta ei myöskään missään nimessä heikko teos. Parhaat Tatubiisit ovat itselleni niitä joissa draama ja tunnetaso on vedetty yhteentoista ja vaikka Friend or Foe ei pääse kuin hyvään kouluarvosanaan oikeuttaviin lukuihin tässä kategoriassa se silti perustoimivaa poppia puolitoistavuosikymmentä myöhemminkin.

Friend or Foessa on löydetty hyvä tasapaino elektronisen ja perinteisemmän rockin miksaamisessa yhteen ja siinä on myös varsin toimiva rytmitys. Minua ei häiritse se, että kappale olisi ehkä tyylillisesti sopinut hyvin myös yhtyeen debyyttialbumille sillä minusta sellaiset siltabiisit jotka ikäänkuin liittävät albumit yhteen ovat hyvästä. Vaikka kertosäe onkin varsin tarttuva niin ehkä loppuhuipennukseen olisi voinut satsata enemmänkin. Tämä riisipuuro olisi hyötynyt pienestä pohjaanpolttamisesta.

Harvoin pääsen syyttämään Tatun biisejä liian turvallisesta toteutuksesta, mutta Friend or Foen suhteen minun täytyy niin tehdä. Minulle iso osa yhtyeen charmia olivat sen intensiivisyydessä ja hitusen persoonallisesti alkuperäisista venäjänkielisistä versioista englanniksi käännetyt sanoitukset. Sanoituksessa on toki muutama Tatutyypillinen lause joten tämä puoli on kunnossa. Jos ystävältä joutuu kysymään onko hän ystävä ei ole kyse oikeasta ystävyydestä eikä pop-biisi ole loistava jos sen hyvyyttä joutuu epäilemään. Mutta perusasiat ovat kunnossa vaikka vastausta biisin nimen esittämään kysymykseen ei ikinä annetakaan. I love to hate you? I hate to love you? 

Arvosana: 6,0/10

lauantai 6. huhtikuuta 2019

Movetron - Missä sä oot?

Artisti: Movetron
Kappale: Missä sä oot? (1997)
Albumi: Irtokarkkeja - Makeimmat hitit
Mieleenjäävin lause: "Missä sä oot, sua etsinyt oon koko elämän."

Satunnaissoitto tekee joskus vähemmän arvaamattomissa olevia poimintoja sillä edellisessä Aikakoneen Alla vaahterapuun -kappaleen arvostelussa kirjoitin paljon myös Movetronista. Nyt on siis toisen dancesuuruutemme vuoro, mutta onneksi ei ehkä kuitenkään sentään sillä Alla koivupuun istuskelulla. Sen sijaan tällä kertaa sen toisen osapuolen sijainnista ei olekaan niin selvää aavistusta, vai onko sittenkään?

Missä sä oot julkaistiin neljäntenä singlenä Movetronin toiselta Soittorasia albumilta vuonna 1997. Muistan hämärästi sen soineen joskus hitaana noina teini-ikäni viimeisinä vuosina vaikka toki olin silloin sen verran ujo kaveri, ettei minusta ollut ketään tyttöä tanssiin hakemaan. Musiikin vika se ei toki ollut vaan Missä sä oot olisi käynyt hyvin sen tulevan oikean kanssa keinumiseen tai vaikka sen tulevan entisen oikeankin.

Yleensähän oikeanoppisessa voimaballadissa on loppunostatus kliimaksina, mutta Movetronin tuottajaosapuoli on tässä kohtaa tiennyt Päivi Lepistön persoonallisen äänen rajoitukset eikä ole sellaista väkisin liittänyt mukaan. On viisasta korostaa vahvuuksia ja peittää heikkoudet ja niin on tehty nytkin. Omanlaisensa loppuratkaisu kappaleen tarinaan saadaan sentään lopussa.

Jäin miettimään jääkö tasapaksu poljento tämän balladin vahvuudeksi vai heikkoudeksi, mutta päädyin siihen etten mene kumpaankaan ääripäähän mielipiteessäni. Tasaisuus auttaa usein siinä, että pienikin nostatus lopussa tuntuu suuremmalta kun korvat on totutettu matalammalle tapahtumahorisontille. Tämä tehokeino toimii nytkin muttei ehkä ihan niin hyvin kuin parhaimmissa tapauksissa. Olisikohan tästä voitu tehdä duetto ja saatu siten kappalletta monipuolistettua? Toki soundien kuulaus ja pienet teknologiamausteet tutkineen ja kaikuluotainäänineen tuovat tähän pientä omaa tunnelmaa.

Joskus ei arvostelussa voi välttyä siltä että ihan ok biisi latistuu tason alaspäin jos artisti on pystynyt samassa tyylilajissa parempaankin. Niin käy tässäkin tapauksessa sillä Missä sä oot on vain pikkukiva tunnelmapala verrattuna vaikkapa Lokakuu-Marraskuuhun tai Neliriviseen. Movetron on usein parhaimmillaan itselleni kun se sotkee dancebiitteihin meille kansallisesti tuttuja melankolisia sanoitusaiheita. Mutta myönnetään tämän vahvuudeksi se, että tämä ei ole niitä biisejä jotka esittävät kysymyksiä antamatta yhtään vastausta. Missä sä oot? -Siellä sä oot.

Arvosana: 5,0/10


sunnuntai 24. maaliskuuta 2019

Aikakone - Alla vaahterapuun

Artisti: Aikakone
Kappale: Alla vaahterapuun (1995)
Albumi: Pophitit 1995-2003
Mieleenjäävin lause: "Kukista teit seppeleen, sytytit mentolsavukkeen."

Kun puhutaan 90-luvulla meillä hyvin kaupallisesti menestyneistä kotimaisista eurodanceyhtyeistä niin itselleni ensimmäisenä mieleen tulevat Aikakone ja Movetron. Noista kahdesta Movetron oli ysärillä enemmän mieleeni ja näin yhtyeen livenäkin vuonna 1997.

En toki inhonnut Aikakonettakaan sillä olihan se luontainen osa teini-ikäni soundtrackiä. Teiniminäni näkökulmasta Movetronilla oli menevämmät biisit ja Päivi oli ihqumpi (vaikkei koko ihku sanaa tuolloin ollut käytössäkään) kuin Sani tai Vera. Tänäkin päivänä mielenipiteeni on edelleen sama vaikka syyt ovat ehkä puhtaammin siinä, että henkilökohtaisesta popmusiikillisesta näkökulmasta Movetron vie pidemmän korren.

Minulle Aikakoneen ensilevyn Tähtikaaren Taa hitteihin kuuluneen Alla vaahterapuun on aina meinannut pilata yksi ja ainoa sana: mentolsavuke. Vaikka sillä on varmasti viattomasti tavoiteltu tietynlaista cooliutta kappeessa, joka on muutenkin sanoitukseltaan varsin maalaileva niin minulle se tökkää aina vasten kuin oikea mekko väärällä tytöllä. Olisiko seppeleen sanan kanssa rimmaamaan tarkoitetun mentolsavukkeen sanan voinut korvata jollakin muulla? Varmasti olisi, mutta toisaalta lienen vähemmistössä tämän mentolsavukeinhoni kanssa. Koetan silti rakentaa vaihtoehtoisen loppusoinnun: Kukista teit seppeleen, lopuista teit meille teen.

Kappaleen musiikkivideo on palanut katkonaisina pätkinä tajuntaani aivan kuin se pyöri viikosta toiseen lista Top40 ohjelman näytevideopätkissä. Minulta varmaan löytyisi kaapista joku vanha tv-nauhoitus vhs josta tuokin mielikuva on mieleen jäänyt. Mutta nyt minun täytyy tarttua itseäni niskasta ja ravistella mentolsavukkeen katku mielestäni ja antaa lopulle kappaleesta oikeudenmukainen käsittely.

Alla vaahterapuun on omasta mielestäni Aikakoneen debyyttilevyn yksi parhaiten aikaa kestäneitä biisejä. Se ei ole nopea dancekappale vaan enemmän uusnostalginen semi-iskemäisyydessään ja ehkä jopa hieman Lisa Stansfieldähtävä. Onhan sanoituskin nostalgianmakuinen tarina viattomasta pikku romanssista päiviä ennen kesäloman alkua. Tällaisessa kontekstissa Sanin 60-luvuhtava laulutyyli on parhaimillaan. Hänen tapansa lausua sanat pikkusievän kuulaasti, mutta täsmällisesti on se hänet erottava tavaramerkki. Tyylillisesti se on varmasti myös kappale, joka toimi laajemmalle kuulijakunnalle kuin vaikkapa Odota tai Taas saan lentää. Sen voisi hyvin kuvitella sovitettuna vaikkapa tanssilavoille. 

Sääli, että alun tarina jää kertomatta pidemmälle vaan loppu jää enemmän kertosäkeen toistoksi. Pari fiilistelysäkeistöä lisää olisi tuonut kappaleeseen syvyyttä ja vaihtelua. Suosikkiyksityiskohtani lienee rummunisku ennen kertosäettä sekä hyräilty väliosa. Olenhan aina ollut helppo vietellä yksinkertaisilla, mutta toimivilla popin tehokeinoilla. Alla vaahterapuun on kuin tyttö, joka ensivilkaisulla vaikuttaa mielenkiintoiselta, mutta josta tarkemmin tutustuttaessa alkaa paljastua vähemmän viehättäviä piirteitä. Movetronin Alla koivupuun oli niistä puunallabiiseistä se parempi aikalainen. Silti tuttavuuden arvoinen tapaus.       
 
Arvosana: 6,0/10

perjantai 15. maaliskuuta 2019

Sahara Hotnights - The Loneliest City of All

Artisti: Sahara Hotnights
Kappale: The Loneliest City of All (2007)
Albumi: What If Leaving Is a Loving Thing
Mieleenjäävin lause: "I got soul of new machine."

Siitä lähtien kun lähin kierrätyskeskus alkoi purkamaan cd-hyllyjään laittamalla levyjen hinnaksi 50 senttiä per kappale ei kynnys hankkia jotakin kokoelman jatkoksi ole ollut korkea. Joskus riittää että tietää bändin ja sillä olevan pari kelpo biisiä. Hetken mielijohteesta hankin jokin kuukausi sitten myös ruotsalaisen Sahara Hotnightsin neljännen albumin What If Leaving Is a Loving Thingin.

Muistin pitäneeni heidän debyyttilevynsä garagetyyppisestä rokista ja myöhemmästä In Private coveristaan. Riittävästi syitä ottaa 50 sentin riski. Rippasin levyn koneelle ja jätin levyn biisit random playn armoille. Nykyään tulee kuunneltua albumimuodossa lähinnä tuttuja klassikoita ja tai tosi kiinnostavia uutuuksia. Tai sitten vinyyleitä joidenka kuuntelu "vanhaan" tyyliin keskittyneesti on välillä todella mukavaa.

Robertforsin kunnasta ponnistanut Sahara Hotnights sai nimensä australialaiselta hevoselta jonka voitosta vetoa lyötyään yhtyeen tuleva rumpali Josepfine Forsman päätti sopivan bändin nimeksi. Itse en ainakaan laittaisi bändini nimeksi kotimaisten kylmäveristen nimiä sillä Vokkerin Veto -tyyliset bändin nimet eivät kiehtoisi itseäni. Yhtyeen soundi ajoittui oikein 2000-luvun alun ruotsista ulkomaille ponnistaneiden bändien aaltoon ja se kiersi mm. Hivesin lämmittelijänä. Garagerockbuumin hiljennyttyä yhtye jaksoi 2011 vuoteen asti jolloin Sahara Hotnigts ilmoitti hajoamisestaan. Kuitenkin juuri tänä vuonna 2019 yhtye on ilmeisesti aktivoitumassa uudestaan sillä se on julkaissut kuvia yhtyeen jäsenistä studiossa. 

On mielenkiintoista alkaa arvostelemaan The Loneliest City of Allin kaltaista biisiä jonka muistan vain hämärästi ikinä kuulleeni. Niinpä tämä arvostelu onkin oikeastaan tällä kertaa lähes ensireaktio. Ehkä olisi pitänyt kuvata tämä videona nykyisten suosiota saavien reaktivideoiden tapaan. Mutta ehtiihän sitä arvostelua kirjoittaessa kuulla kappalee repeatilla tarpeeksi monta kertaa että siitä saa jotakin irti.

Monitahoinen säröjä suhteessa -biisi The Loneliest City of All oli What If Leaving Is a Loving Thing albumin kolma ja viimeinen singlejulkaisu. En oikein tiedä mihin kohden kappaletta voisin osoittaa sen viat koska vahvuudet sentään ovat selvät. Studiossa on tehty hyvää työtä ja kaikki instrumentit sekä pää- että taustalaulut ovat hyvin miksattuina kohdillaan. Särmää on jätetty kappaleen tyyli huomioon ottaen juuri ja juuri riittävästi. Sanoituksen luonteen vuoksi ei voida mennä liian äärimmäisyyksiin soundimaailmassa ja tämä on selvästi ymmärretty. Yksinäisyys ei oikeastaan ole helpoin tunne pukea lauluksi. Eikä minunlaiseni ihmisen, joka tarvitsee riittävästi yksinäisyyttä jakseekseen olla sosiaalinen ole aina negatiivisen yksinäisyyden paras asiantuntija.

The Loneliest City of All voisi olla The Banglesin biisi ruotsalaisen linssin läpi katsottuna. Ajatus ei kauhistuta minua sillä yksi ruotsalaisen popin salaisuuksistahan on ollut kyky ottaa vaikutteet ja hienosäätää niistä se oma länsinaapurillemme ominainen juttu. Sanoitus on sopivan epämääräinen, että sen voi moni sovittaa omaan rakoilevaan suhteeseensa. Ehkä siinä roikutaan liian pitkään suhteessa jonka parasta ennen päivä on kauempana kuin maantieteellinen etäisyys. Ei osata olla ilman toista eikä toisen kanssa. Ystävätkään eivät ymmärrä miksi suhteesta ei ole kävelty ulos jo kauan sitten.

Pidän siitä maltista jota The Loneliest City of All toteuttaa. Päähenkilön masennus ja yksinäisyys tulevat siten parhaiten ilmi myös soundien kautta. Kappaleen päähenkilölle maailman yksinäisin kaupunki on Tokio. Minulle se varmaan on Helsinki, jonka ihmiskuhinassa en ikinä tunne itseäni levolliseksi. Toisaalta minä haluan poprokkiini koukkuja ja ne jäävät tässä tapauksessa puuttumaan. Tämä on harmi sillä toteutuksen ollessa muutoin mallikelpoinen tästä haluaisi pitää enemmän kuin kykenee. Tai ehkäpä kyseessä on biisi, joka odottaa sitä oikeaa hetkeä jolloin siihen voi samaistua. Mutta ennen sitä hetkeä en voi arvostaa tätä kokonaisuutta kuin hieman keskiverron yläpuolelle.     

Arvosana: 6,0/10

sunnuntai 24. helmikuuta 2019

Ace of Base - World Down Under

Artisti: Ace of Base
Kappale: World Down Under (2002)
Albumi: Da Capo
Mieleenjäävin lause: "It's hard to be seen as a person when you play Alice in wonderland."

Monelle pitkään uraansa jatkavalle artistille ja bändille käy ajan kanssa niin, että tarve yrittää pysyä ajan hermolla loppuu. Tai sitten se sormi ei vain enää löydä sitä trendimusiikin pulssia. Tapauksesta riippuen tämä voi johtaa koko uuden tuotannon ehtymiseen tai jopa uuteen nousuun.

Joissakin tapauksissa on vain parasta, että artisti tai yhtye ei enää yritäkään olla in vaan tekee sellaista musiikkia jollaisesta he ovat tulleet tutuksi. Kukaan ei varmaan ikinä olettanutkaan että AC/DC olisi 90-luvulla lisännyt koneita musiikkiinsa tai kutsunut räppäreitä feattaamaan. Tähän ei ollut tarvettakaan sillä AC/DC kuulosti ensimmäisestä albumistaan viimeiseen aina itseltään.

Hankalampaa oli olla danceartisti 90-luvulla sillä niiden elinkaaret jäivät lyhyeksi ja vaikka osa onkin tehnyt jossakin muodossa paluun ysäriretrobuumin nousun myötä niin juuri kukaan ei ole tehnyt enää kuranttia uutta musiikkia. Ace of Base julkaisi toistaiseksi viimeisimmäksi jääneen Golden Ratio albumin 2010, joka kelpasi hyvin minulle muttei saavuttanut kummoistakaan kaupallista menestystä. Hiukan paremmin menestyi viimeiseksi alkuperäiskokoonpanon tekemäksi jäänyt edeltäjä Da Capo, jonka 600 000 kappaleen myynti oli ehkä promootion määrään nähden ok, mutta debyytillään yli 20 miljoonaa myyneelle yhtyeelle pettymys.

Jos Da Capon tarkoituksena oli palata yhtyeelle ominaisempaan soundiin kuten nimikin antaa ymmärtää niin satumainen World Down Under ei toteuta tätä parhaalla mahdollisella tavalla. Toki erilaisista soundiratkaisuista kuulee, että yhtye lainailee omaa historiaansa siellä ja täällä. Hetkittäin kappale tuo mieleen Happy Nationin duurisemman sisaren. Vaikka ruotsalaiseen tyyliin duuria ja mollia hieman sekoitetaankin ja rajoja hämärretään, mutta tämäkin on ollut osa länsinaapurimme kikkapankkia jo Abban ajoista lähtien. Ace of Base osasi parhaimmillaan tehdä onnistuneita hieman höpöjäkin ilopilleribiisejä, mutta World Down Under kuulostaa hieman liikaa uudelleenlämmittelyltä.       

Ehkä sanoituksessa olisi pitänyt selkeämmin tehdä raja siihen, että arkeen ja työntekoon kyllästynyt ihminen haluaa sukeltaa välillä mielikuvitusmaailman suojiin. Nyt tähän on pieniä viittauksia parissa säkeistössä mutta tarinankerronta olisi voinut olla parempaakin. Sääli että Malin Berggren oli tämän levyn aikana mukana lähinnä minimaalisesti sillä hänen kohtalokkaammalla äänellään olisi voinut laulaa nuo arkiset säkeet ja nuorempi sisar Jenny laulaisi iloisemman kertosäkeen. Jennyn ja Malinin äänten käyttö yhdessä ja erikseen oli varsinkin yhtyeen kahdella ensimmäisellä albumilla heidän salainen aseensa.

Minulla ei ole mitään iloista höpöpoppia vastaan, mutta minulla on myös oma vaatimustasoni senkin suhteen. Höpöpopin täytyy nostattaa mielialaa ja innostaa sekä jäädä sopivassa määrin päähän soimaan, jotta päänsisäinen jukeboksi voi ottaa sen käyttöön kun tarvitaan henkistä nostatusta. Jos pääni sisällä on Spotifytyylinen soittolista tällaista musiikkia varten niin World Down Under ei sinne mahdu. Ace of Base on itsekin tehnyt sille listalle paljon parempia kipaleita. Toisaalta kappaleen syntilista koostuu vain vanhojen kikkojen kierrätyksestä ja pienistä rikoksista höpöpoppia vastaan. Kyllä tätä kuuntelee muttei ota kuunteluun.
 
Arvosana: 5,0/10

lauantai 16. helmikuuta 2019

Josefin Nilsson - Where The Whales Have Ceased To Sing

Artisti: Josefin Nilsson
Kappale: Where The Whales Have Ceased To Sing (1993)
Albumi: Shapes
Mieleenjäävin lause: "Making ripples in the ocean where the whales have ceased to sing."

Benny Anderssonin tuottama Josefin Nilssonin ensimmäinen sooloalbumi Shapes kuuluu suosikkilevyjeni joukkoon. Yleissävyltään melankolinen albumi on resonoinut oman alakuloisemman puoliskoni kanssa yhteen siitä lähtien kun kuulin albumin ensi kertaa. Shapes on niitä albumeita, jotka ostin sokkona kun niin monet suosittelivat albumia Abba aiheisella sähköpostituslistalla 90-luvun puolivälin paikkeilla.

Pienellä paikkakunnalla asuvana minulla ei ollut käytössäni levykauppaa jossa koekuunnella levyjä eikä nykyisenkaltaisista multimedia-alustoista pystynyt silloin edes uneksimaan vielä tuolloin. Näin jälkikäteen onkin ihmeellistä, että jokainen levy jonka aikoinaan ostin tuon sähköpostituslistan suositusten perusteella on ollut hankinan arvoinen. Musiikillista vertaistukea parhaimmillaan.

Tunnelmallinen Where The Whales Have Ceased To Sing sisältää varsin monitulkintaisen sanoituksen. Miksi kappaleen päähenkilö haluaa erityisen paljon nähdä siskonsa lapset onnellisina? Miksi hän tuntee elämänsä muuten harmaaksi ja kaikessa on tietynlaista haikeuden maustamaa apeutta? Kuka on mies jonka odottaminen valvottaa laulun naista aamun sarastukseen asti? Vasta kun avain käy ovessa ja tuo mies tulee paikalle seuraa hetkellinen ilon tunne joka kuitenkin on lyhyt kuin perhosen siipien lyönti. Ja minkä vertaiskuva ovat valaat jotka ovat lakanneet laulamasta? Miksi kappale valittiin Shapes albumin kolmanneksi singleksi?

Tällaisissa kappaleissa ei liene oikeata vastausta vaikka toki kappaleen sanoittajaa voi aina pitää sen yhden ainoan tulkinnan herrana. Mutta tässä tapauksessa en löytänyt mainintaa siitä mitä herroilla Ulvaeus ja Andersson on ollut mielessään. Joten saatte tyytyä tulkintaani, mutta teillä on luonnollisesti oikeus omaanne.

Kappaleen nainen elää parisuhteessa jonka läheisyys ja intohimo on hiljalleen kuollut pois. Mies palaa yhä myöhemmin öisiltä retkiltään joidenka selitykset eivät enää ole erityisen uskottavia. Nainen odottaa kuulevansa joka kerta miehen suusta joko totuuden tai valheen josta saada hänet lopullisesti kiinni. Mutta joka kerta hän kuuleekin vain puolivillaisen selityksen ja epäuskottavia pieniä rakkauden sanoja. Ulkoa päin katsoen voi näyttää ettei pariskunnan elämässä ole mitään vialla, mutta tarkkaavaisempi voi huomata pinnan alta merkit joita ei normaalisti pysty näkemään tai kuulemaan. Ihminenkään ei pysty kuulemaan valaiden ääniä ilman teknisiä apuvälineitä. Suhteen tukirakenteet ovat jo rikki ja kasassa on vain kuori joka odottaa murentumistaan.

Pidän Where The Whales Have Ceased To Singistä koska se tuo mieleen Abban Visitors albumin tunnelman ja siinä on myös kaikuja Chess musiikaalista. Benny Anderssonin kyky kuljettaa musiikkia hienovaraisena laulutulkinnan tehosteena on hyvin esillä tässäkin tapauksessa. Kannattaa kuunnella miten musiikki taustalla elää ja sykähtelee Nilssonin laulutulkinnan kanssa vahvistaen toisiaan. Lopussa padot avataan maukkaalla aikuismusiikkikitaralasoololla, joka ikävä kyllä feidataan pois hieman liian aikaisin. Mutta on  hyvä merkki jos biisin ei toivo loppuvan niin pian.

Josefin Nilsson ei ehkä ole monipuolisin tulkitsija joka laulaisi vaikka puhelinluetteloa, mutta kun hän pääsi tuottajan eteen joka osasi käyttää hänen vahvuuksiaan täydellisesti niin tulos on tämän kaltainen pieni mestariteos. Ei ehkä ihan jokaiseen makuun ja minunkin on tunnustettava, että kappale on kasvanut pientä korkoa aina sitä mukaa mitä vanhemmaksi olen tullut.         

Arvosana: 8,0/10

sunnuntai 10. helmikuuta 2019

Per Gessle - Elvis in Germany

Artisti: Per Gessle
Kappale: Elvis in Germany (1997)
Albumi: The World According to Gessle
Mieleenjäävin lause: "Oh boy, did he look good in green, oh boy."

Ei ole epätavallista, että artisti viittaa laulussaan toiseen artistiin tai johonkin historialliseen ajankohtaan musiikin historiassa. Muistelun kohteena voi olla traagisesti menehtynyt rocktähti esimerkkinä vaikkapa A Tribute to Buddy Holly. Tai uudempana esimerkkinä voidaan käyttää johonkin artistiin liittyviä mielikuvia sanoituksessa kuten vaikkapa laulussa Moves Like Jagger.
Toki voidaan yhden artistin tarinan lisäksi namedroppailla sekaan vielä muitakin kuten vaikkapa Per Gessle vuoden 1997 biisillään Elvis in Germany.

En tiedä miksi Gessle päätti soololevyllään The World According to Gessle tarttua biisissään Elvikseen asepalvelusaikaan Saksassa. Elvis siirtyi armeijan vihreisiin lokakuussa 1958 ja Gessle syntyi vuotta myöhemmin Ruotsin Halmstadissa. Mikään ei estä tietenkään tarttumasta historiallisiin aiheisiin, joissa ei itse ole ollut aikalainen kokija ja Elvis on toki yhä universaalisti tunnistettava hahmo. Elvis in Germany ei ole ainoa Elvisviittaus albumilla sillä levyn lopussa on piiloraita jossa kappale Kix tulkitaan imitoiden rokin kuningasta. Muistan, kun hiljaisuuden jälkeen tuo biisi kajahti ensi kertaa ja minä säikähdin sitä silloin ja monta kertaa myöhemminkin. Digiversiot vievät piiloraitojen ilon.

Elvis ei maineestaan ja mammonastaan huolimatta välttynyt asepalvelukselta, mutta hän ei todellakaan palvellut niin kuin keskiverto sotilas. Hän sai pitää hieman palvelusohjetta pidempää tukkaa ja asua parakin sijasta hotellissa. Elvikselle sai armeijassa helpoimmasta päästä olevan homman eli olla jeeppikuski tankkipataljoonassa. Hän suoritti paljon pr-tehtäviä, joista yksi oli koitua hänen kohtalokseen kun hänet määrättiin vartiotyöhon parakin ulkopuolelle jotta osoitettaisiin, että hänellä on samat velvollisuudet kuin muillakin. Tässä ei otettu huomioon fanilaumoja jotka meinasivat repiä tähdeltä päältä niin vaatteet kuin hiuksiakin päästä. Palvelusaika vuosina 1958-1960 oli ainoa kerta kun Elvis matkusti kotimaansa ja Kanadan ulkopuolelle.

Elvis in Germany ei musiikkityylillisesti muistuta rockin kuninkaan tuotantoa vaan on Gesslelle tuttua powerpoppia. Mitään suuria historiallisia kuvia kappale ei maalaile vaan se tyytyy kuvailemaan hetkeä kun Elviksen kone laskeutui Saksaan ja kirkuvat fanit olivat luonnollisesti vastassa. Elettiin vielä ns. viattomampaa aikaa johon kappaleessa viitataan mainitsemalla ettei Sgt. Pepper ollut vielä tullut elämäämme eikä myöskään Major Tom. Ainoa pieni kritiikki on lauseessa jossa kerrotaan, että tässä kohti manageri eversti Parker sai laskea rahojaan vielä yksin. 

Elvis in Germany on niitä biisejä joiden arvosanoittaminen ei ole helppoa. Se ei ole mikään suuri popteos muttei myöskään turhake. Kappaleen iloisnostalginen tunnelma ja Gesslen takuuvarma powerpoppaus toimii vaikkei kertsi ehkä olekaan tekijänsä takuuvarmimpia. Tuskimpa kappaletta on singlebiisiksi sävellettykään vaan yhdeksi albumikokonaisuuden osaksi. Kuunteluväsymystestin Elvis in Germany läpäisee, muttei kasva toistojen aikana korkoa. Huonompiakin musiikillisia välipaloja on kuin viettää vähän yli neliminuuttinen Elviksen kanssa Saksassa.   

Arvosana: 5,5/10