Kappale: World Down Under (2002)
Albumi: Da Capo
Mieleenjäävin lause: "It's hard to be seen as a person when you play Alice in wonderland."
Monelle pitkään uraansa jatkavalle artistille ja bändille käy ajan kanssa niin, että tarve yrittää pysyä ajan hermolla loppuu. Tai sitten se sormi ei vain enää löydä sitä trendimusiikin pulssia. Tapauksesta riippuen tämä voi johtaa koko uuden tuotannon ehtymiseen tai jopa uuteen nousuun.
Joissakin tapauksissa on vain parasta, että artisti tai yhtye ei enää yritäkään olla in vaan tekee sellaista musiikkia jollaisesta he ovat tulleet tutuksi. Kukaan ei varmaan ikinä olettanutkaan että AC/DC olisi 90-luvulla lisännyt koneita musiikkiinsa tai kutsunut räppäreitä feattaamaan. Tähän ei ollut tarvettakaan sillä AC/DC kuulosti ensimmäisestä albumistaan viimeiseen aina itseltään.
Hankalampaa oli olla danceartisti 90-luvulla sillä niiden elinkaaret jäivät lyhyeksi ja vaikka osa onkin tehnyt jossakin muodossa paluun ysäriretrobuumin nousun myötä niin juuri kukaan ei ole tehnyt enää kuranttia uutta musiikkia. Ace of Base julkaisi toistaiseksi viimeisimmäksi jääneen Golden Ratio albumin 2010, joka kelpasi hyvin minulle muttei saavuttanut kummoistakaan kaupallista menestystä. Hiukan paremmin menestyi viimeiseksi alkuperäiskokoonpanon tekemäksi jäänyt edeltäjä Da Capo, jonka 600 000 kappaleen myynti oli ehkä promootion määrään nähden ok, mutta debyytillään yli 20 miljoonaa myyneelle yhtyeelle pettymys.
Jos Da Capon tarkoituksena oli palata yhtyeelle ominaisempaan soundiin kuten nimikin antaa ymmärtää niin satumainen World Down Under ei toteuta tätä parhaalla mahdollisella tavalla. Toki erilaisista soundiratkaisuista kuulee, että yhtye lainailee omaa historiaansa siellä ja täällä. Hetkittäin kappale tuo mieleen Happy Nationin duurisemman sisaren. Vaikka ruotsalaiseen tyyliin duuria ja mollia hieman sekoitetaankin ja rajoja hämärretään, mutta tämäkin on ollut osa länsinaapurimme kikkapankkia jo Abban ajoista lähtien. Ace of Base osasi parhaimmillaan tehdä onnistuneita hieman höpöjäkin ilopilleribiisejä, mutta World Down Under kuulostaa hieman liikaa uudelleenlämmittelyltä.
Ehkä sanoituksessa olisi pitänyt selkeämmin tehdä raja siihen, että arkeen ja työntekoon kyllästynyt ihminen haluaa sukeltaa välillä mielikuvitusmaailman suojiin. Nyt tähän on pieniä viittauksia parissa säkeistössä mutta tarinankerronta olisi voinut olla parempaakin. Sääli että Malin Berggren oli tämän levyn aikana mukana lähinnä minimaalisesti sillä hänen kohtalokkaammalla äänellään olisi voinut laulaa nuo arkiset säkeet ja nuorempi sisar Jenny laulaisi iloisemman kertosäkeen. Jennyn ja Malinin äänten käyttö yhdessä ja erikseen oli varsinkin yhtyeen kahdella ensimmäisellä albumilla heidän salainen aseensa.
Minulla ei ole mitään iloista höpöpoppia vastaan, mutta minulla on myös oma vaatimustasoni senkin suhteen. Höpöpopin täytyy nostattaa mielialaa ja innostaa sekä jäädä sopivassa määrin päähän soimaan, jotta päänsisäinen jukeboksi voi ottaa sen käyttöön kun tarvitaan henkistä nostatusta. Jos pääni sisällä on Spotifytyylinen soittolista tällaista musiikkia varten niin World Down Under ei sinne mahdu. Ace of Base on itsekin tehnyt sille listalle paljon parempia kipaleita. Toisaalta kappaleen syntilista koostuu vain vanhojen kikkojen kierrätyksestä ja pienistä rikoksista höpöpoppia vastaan. Kyllä tätä kuuntelee muttei ota kuunteluun.
Arvosana: 5,0/10
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti