Enigma - Turn Around

Artisti: Enigma
Kappale: Turn Around (2001)
Albumi: The Lords of Mystery
Mieleenjäävin lause: "The screen behind the mirror, the voice and the snake."

Pitkään random playn arpaa vältellyt yhtyeprojekti pääsee käsittelyyn romanialais-saksalaisen Michael Cretun Enigman tullessa tällä kertaa valinnan kohteeksi. Kovin paljon levyhyllystäni ei Enigmaa löydy vaikka pidänkin New Age musiikista tietyssä määrin ja tiettyjen biisien kautta. Kokonaisvaltaisesti genre ei kuulu suurimpiin suosikkeihini, mutta se kaikessa 90-lukumaisuudessaan soveltuu hyvin kirsikat kakusta kuunteluun.

Minulle ei ole väliä sille miten musiikki on tehty; oli kyse sitten täyssynteettisesta tai orgaanisemmasta soundista niin loppujen lopuksi se mikä kuulostaa hyvältä on hyvää musiikkia. Ehkä vain musiikissa tarkoitus pyhittää keinot.

Turn Around julkaistiin ainoana singlenä vuoden 2001 Enigman kokoelmalevyltä Love Sensuality Devotion: The Greatest Hits. Itse kokoelmalevy myi kelvollisesti (700 000 kpl), mutta Turn Aroundista ei tullut hittiä ja se jäi tilastoihin vain muutamassa maassa. Yllätyin lukiessani että Enigman albumeita on myyty 70 miljoona kappaletta, mutta toisalta genre oli 90-luvulla hip ja Enigma sen keihäänkärkiartisteja. Kannattaa toki huomioida, että tuosta 70 miljoonasta 12 miljoonaa on pelkästään Sadeness (Part I) singlen myyntejä. 

Turn Around on omalla tavallaan sopiva kokoelmalevyn uudeksi biisiksi sillä se solahtaa Enigman singlebiisien sekaan vaivattomasti. Biisistä on ehkä tarkoituksellisestikin kuultavissa pieniä viittauksia Enigman muihin kappaleisiin. Ainakaan pyörää ei oltu yritetty keksiä uudestaan. Mukana on häivä Gregoriaanista kuoroa, muttei kansanmusiikkisampleja vaan soundimaailma on hyvin synteettinen. Ehkäpä biisistä puuttuu tiettyä orgaanisuutta, mitä juuri samplatut gregoriaaniset kuorot tai kansanlaulut toivat moniin muihin Enigman kappaleisiin. Elektroninen panhuilu sentään käväisee välillä äänessä jos projektin tavaramerkeistä puhutaan.

Pääosa Turn Aroundin vokaaleista on hyvin voimakkaasti efektoitua toisin kuin välillä äänessä oleva naisääni, joka saattaa kuulua vielä tuolloin Michael Cretun puolisona olleelle Sandra Cretulle. Koetin etsiä varmistusta asialle, mutta en sellaista ainakaan itse löytänyt. Paremmin tietävät voivat mainita valehtelivatko korvani vai eivät. Efektoitu laulu sopii genreen joten en ole sitä vastaan.

Saan Turn Aroundista takaumia vähiten pitämästäni Mike Oldfield albumista Tr3s Lunasista. Hyvin synteettinen äänimaailma suunnilleen samalta ajalta ja suunnilleen saman aikakauden teknologialla toteutettuna. Yhdistävänä tekijänä kadotettu inhimillinen kosketus. Soundillisesti Turn Aroundissa on toki muutama tyylikäs yksityiskohta, kuten todella muhkea orch hit nostatus. Parhaimillaan new age musiikki vie kuulijansa mielimatkalle eksoottisiin paikkoihin, mutta tässä tapauksessa matka on ikkunattomassa sukkulassa, jonka seinien läpi kuulee välillä jotakin mielenkiintoista mitä ei pääse näkemään tai kokemaan. Ei TNT:tä aivoille kuten sanoitus antaa ymmärtää eikä edes sädepuikko. 

Arvosana: 5,0/10

Standfast - Be My Sun

Artisti: Standfast
Kappale: Be My Sun (2001)
Albumi: Standfast
Mieleenjäävin lause: "Be my sun and I'll be your sky."

On monenlaista ensireaktiota, kun aloitan tutun rituaalin jossa avaan Winampin, laitan viimeksi jääneen biisin soimaan ja painan next nappia seuraavan blogattavan biisin valitakseni. Kun tällä kertaa ruotsalaisduo Standfastin Be My Sunin ensitahdit alkoivat soimaan kaiuttimista niin ensireaktio oli että olenko jo arvostellut tämän. Tarkastin asian ja toisin kuin muistin niin tämä on Standfastin ensiesiintyminen blogissani ainakin perinteisessä mielessä. Kun tein viime vuonna Top100 biisit elinajaltani spesiaalin niin yhtyeen kappale Carcrashes löytyi tuolta listalta. Tämä siis aiheutti minulle puolittaisen Mandela efektin. Seuraava ajatukseni oli, että ainakin muistan tästä biisistä kertsin mutten muuta. Päästäänkö kertsin voimalla kuuhun vai peräti aurinkoon?

Pidän Standfastin debyyttialbumista kokonaisuutena sekä myös siitä löytyvien erinomaisten biisien vuoksi. Be My Sun edustaa minulle levyn parempaa keskitasoa. Kappaleessa on hieman vaikutteita Ray of Light aikakauden Madonnasta, muttei tavalla joka tuntuisi suoralta kopioinnilta. Eri asia sitten oliko tämä soundimaailma enää 2001 niin kova juttu, muttei se ole enää vuonna 2018 ongelma. Aina on toki biisejä joidenka tuotannolliset ratkaisut eivät kestä hyvin aikaa mutta tämä ei käy esimerkkinä sellaisesta.

Be My Sun on tyylillisesti sopivan kahtiajakoinen. Ei ehkä täysin kahtiajakoinen, sillä kyseessä on hieman yli äyräidensä menevä lemmenpurkaus sille ainoille ja oikealla mielitietylle. En tiedä tuleeko se varjo paratiisiin Suzanne Mossonin tummasta tulkinnasta sillä sanoitus on pelkkää lemmen leppeässä valtameressä uimista. Tämä pieni ero tulkinnan ja sanoituksen välillä on minulle koko kappaleen kiehtovin puoli ja suurin vahvuus. Hieman kuin päähenkilö vannoisi suureen ääneen rakkautta, mutta jossakin taustalla on silti joku mörkö vaanimassa. En tiedä onko kyseessä tarkoituksellinen ratkaisu vai tekeekö oma mielikuvitukseni omat tulkintansa.

Mainitsin jo aiemmin muistaneeni kappaleesta juuri kertosäkeen ja sen vahvuus varjostaa hieman muuta kappaletta. Ehkä ne Ray of Light vibat tulevat sittenkin hieman saumoista läpi. Lainavaikutteet ovat sittenkin liian ilmeisesti kuultavissa. Ja juuri kertosäkeessä nuo vaikutteet kuuluvat vähiten. Harmi sinänsä sillä jos kertsin ympärille olisi rakennettu jotakin vastaavan tasoista niin kokonaisuus voisi olla jopa hieno. Nyt jäädään vain pikkukivan biisin asteelle. Ja on toki helpompi olla hieman negatiivisempi yhtyeelle jonka tietää pystyneen parempaankin. Kun yhtye tai artisti josta ei pahemmin välitä tekee edes jotakin siedettävää niin tilanne on päinvastainen. Näillä eväillä aurinko ei nouse kuin mustana, kuu on korkeintaan juustoa, mutta ehkäpä sentään kolmen jalan korkeuteen noustaan ja ehkäpä vähän ylemmäskin.   

Arvosana: 5,5/10 

Howard Shore - The Black Rider

Artisti: Howard Shore
Kappale: The Black Rider (2001)
Albumi: The Fellowship of the Rings OST
Mieleenjäävin lause: "Instrumentaali."

Kun tarttuu blogin historian aikana jo seitsemännen kerran saman elokuvatrilogian soundtrackbiiseihin on vaikea enää toistaa samoja taustatietoja pohjustukseksi. Ne voi jokainen halutessaan kerrata aiemmista blogipostauksistani. Mutta haluan kertoa vielä muistoista jotka näiden kappaleiden kuuleminen herättää. Sormusten herra trilogian näkeminen oli yksi elämäni parhaimmista elokuvakokemuksista. Muistan kuinka teatterista poistuessani olin vielä hyvän aikaa elokuvan maailmassa. Irti arjesta ja kaikesta siitä harmaasta ja ikävästä, mitä elämässäni tuohon aikaan muuten oli.

Samalla Howard Shoren taiten tehdyn soundtrackin kuuleminen vahvistaa entisestään sitä miksi en pidä Danny Elfmanista elokuvasäveltäjänä. Siinä missä Shore luo luonnollisesti mieleenjääviä teemoja yrittää Elfman varastaa shown ja nostaa hengentuotteensa yli muun elokuvan. Tämä luo minulle Elfmanin elokuvamusiikkia kuunnellessa ärsytystä, sillä tunne on kuin kuuntelisi mainosjingleä. Huomio ja tarttuvuus on ehkä saatu, mutta kuka oikeasti on onnellinen mainosbiisin jäädessä soimaan päähän? 

The Black Rider kappaleeseen on saatu mukavasti dynamiikkaa alle kolmeen minuuttiin. Iloinen käyskentely muuttuu yht'äkkiä uhkaavaksi. Tämä uhkaava osio ei luota halpaan pelottelupauhaukseen vaan mukana on myös ambienssia ja pelkäävän sydämen tahtia hakkaava alaosasto toimii. Pidän kappaleista jotka kertovat tarinan melodiallaan ilman sanoja ja siinä The Black Rider onnistuu. Tarina ei ehkä ole monimutkaisin, mutta juuri tässä on Shoren taito elokuvasäveltäjänä; Hänen musiikkinsa toimii elokuvan saumattomana osana sekä siitä erillään. Howardin musiikki on osa Keski-Maata.

Hassua, että huomaan The Black Rideria kuunnellessani jännitystasoni hivenen nousevan vaikka olen varmasti kuullut kappaleen kymmeniä kertoja sekä elokuvan kanssa että ilman sitä. Tämä kertoo siitä, että kappale tavoittaa sisältäni jotakin alkukantaista johonka reagointi tapahtuu alitajuisesti. Kaiken sen tyhjänpäiväisen pauhauksen mitä nykyelokuvasoundtrackit ovat täynnänsä jälkeen tämä tuntuu edelleen niin raikkaalta fantasian henkäykseltä.

Olen iloinen, että kuuntelen tätä joululahjaksi saamillani Sennheiserin HD-599 kuulokkeilla. Kuulen näillä sellaisia pieniä juttuja mitä aiemmin omistamani kuulokkeet eivät kyenneet tuomaan esiin. Miten onnistuin unohtamaan sen faktan, että Shoren soundtracktripla on myös erinomaista hifitestimateriaalia? En osanne sanoa seitsemännellä kerralla enää mitään uutta. The Black Rider on takuuvarma tunnelmapala joka edelleen pääsee sielunmaisemani ihon alle.     

Arvosana: 7,5/10

Garbage - Parade

Artisti: Garbage
Kappale: Parade (2001)
Albumi: Beautiful Garbage
Mieleenjäävin lause: "Kaboom, get it right."

90-luvun teinivuosinani musiikkimaun ytimeni kehittäneenä eletronismausteista rokkia soittanut Garbage ei tietenkään jäänyt minulle tuntemattomaksi. Vaikka eräs ystäväni haukkuikin bändiä nimensä veroiseksi niin itselleni varsinkin kahden ensimmäisen albumin iskuhitit jäi mieleen hautumaan ja muutama albumikin päätyi sitten jälkijättöisesti hankintaan tämän vuosituhannen puolella.

Vaikka yhtye hieman sisäsiistiytyi kolmannen albuminsa Beautiful Garbagen myötä niin siltäkin löytyy monta kelpo raitaa. Tyylikirjon laajeneminen on usein välttämätöntä ettei käy niin että bändi alkaa julkaista samoja levyjä uudestaan mutta huonompina.

Garbage on niitä yhtyeitä jotka on vaikea kuvitella ilman keulahahmoaan eli tässä tapauksessa Shirley Mansonia. Pätevyydestään huolimatta bändin mieskolmikko muistuttaa Shirleyyn verrattuna lähinnä harmaista eminensseistä. Parade on Beautiful Garbage albumin menevimpiä biisejä jollaisia tosin kahdelta aiemmalta löytyi enemmänkin. Puhtaasti vanhojen tekemisten toistosta ei ole kyse sillä Paradessa on tarpeeksi omaa seisomaan omilla jaloillaan. Sanoitus on selkeä mutta se ei resonoi oman persoonani taajuudella erityisen lujaa. Uskominen johonkin omaan ja eläminen tylsyyden vastaisesti hetkessä ovat kappaleen teesit hyvään elämään. Kyllähän tätä bogotessa voisi varsin hyvin unohtaa kaiken turhan neljäksi minuutiksi. Ei siis ihme että se kuului bändin livesettiin Beautiful Gargage albumin myötäisellä kiertueella.

En ole kelvoton kokki mutta heikkouteni ovat lähinnä ruoan houkuttelevan näköiseksi tekemisessä sekä maustamisessa. Parade muistuttaa kokkauksiani siinä mielessä että se on mössöä jossa on hyviä aineksia ja kohtuullisesti makuakin mutta se ei ole silti mikään herkkuruoka vaan täyttävää perusevästä. Breakbeatit kuulostavat hyvältä mutta kokonaisuus on lupaavasta alkuintrosta huolimatta yllätyksetön. Garbage pystyy tekemään näillä aineksilla parempaakin. Olemme siis jälleen tapauksen äärellä jossa bändin aiempi tuotanto on uudemman pahin ilonpilaaja. Mutta ei ole syytä synkkyyteen sillä menevyys kantaa kyllä Paraden plussan puolelle. Tämä on parempi tanssittava kuin kuunneltava joten ehkä tässä tapauksessa tulee "sormet näppäimistöllä" miinustakin jota ei ole ansaittu.      

Arvosana: 5,5/10

A Camp - Silent Night

Artisti: A Camp
Kappale: Silent Night (2001)
Albumi: A Camp
Mieleenjäävin lause: "You take away from me my shaking bones in your telephone."

Miellyttyäni johonkin artistiin tai bändiin olen varsin uskollista sorttia. Siedän epätasaisiakin albumeita tai terapialuontoisia soololevyjä sekä vähemmän makuuni olevia sivuprojekteja kunhan sieltä seasta löytyy joitakin miellyttäviä asioita. Nina Perssonin sivuprojekti A Camp käy hyvin esimerkistä. Cardigans ei ole mielestäni tehnyt huonoa albumia vaikka heidän kehityskaarensa olikin polveileva. Kaikki bändin jäsenet ovat Cardigansin ulkopuolella tehneet jotakin hyvää mutta kenenkään tekemiset eivät ole olleet kokonaisuutena mieleeni. A Campin kahdesta epätasaisesta albumista saisi parhaat palat kokoamalla sentään melko hyvän yksittäisen levyn.

Nina Perssonin ja Niclas Friskin käsialaa oleva A Campin samannimiseltä debyyttialbumilta löytyvä Silent Night on minun makuuni liian pateettinen. Melkein viisi minuuttia kantrimausteista alavireyttä ilman kohokohtia tai edes kunnon masentavuutta ei viihdytä minua. Musiikki saa olla surullista kunhan siihen pystyy samaistumaan ja sitä pystyy käyttämään silloin kun itse on alakulon alhossa. Voin taata että en ole vielä elämässäni kokenut hetkeä jolloin Silent Night olisi voinut osua tunnetasoni kanssa yksi yhteen. Jos tarkoituksenani olisi nukahtaa niin Silent Night voisi olla käyttömusiikkia.  

Sanoituskaan ei pelasta mitään sillä siitäkään ei jää juuri mitään mieleen. Paras hetki on kertosäkeen alku jossa pienen hetken luulee että nyt kappale lähtee käyntiin mutta se toivoo murskataan eleettömästi. Silent Night ei ole minua varten. Musiikkini pitää olla samaistuttavaa ja ainoa olotila mihin tämän voisi samaistuttaa on painava väsymyksen tunne harteilla silloin kun pitäisi vielä yrittää jaksaa. Ja niinä hetkinä en todellakaan kaipaa tunteen vahvistamista vaan kuuntelisin mieluummin vaikka happy hardcorea. A Campilla on hetkensä mutta Silent Night on kuin Danten helvetin limbo joka on helvetin tasoista tylsin.

Arvosana: 2,5/10

Paradox - S.O.S.

Artisti: Paradox
Kappale: S.O.S. (2001)
Albumi: A Tribute to ABBA
Mieleenjäävin lause: "S.O.S!"

Nykyisenä Youtubeaikana kynnys ostaa Abbacoverlevyjä on hyvin korkea. Jos joku esittää hyvän Abbatulkinnan on se toki muutaman kuuntelukerran arvoinen mutta ei rahan kuluttamisen väärti. Coverlevyt ovatkin eksyneet levyhyllyyni 90-luvulla ja vuosituhannen alussa. Nuclear Blast levy-yhtiön vuonna 2001 julkaisema A Tribute to ABBA metallicoverlevy on paikoitellen yllättävänkin laadukas. Suurin osa bändeistä levyllä on sellaisia ettei niitä muuten levyhyllystäni ikinä löytyisikään. Tämä pätee myös saksalaiseen thrash/speed/powermetal (metallin alagenreistä eivät ole yhtä mieltä aina edes alan harrastajat) bändi Paradoxiin jonka miehistönvaihdoksista saisi oman artikkelinsa. Heidän versionsa Abban S.O.S. hitistä ei ole edes metalli/rockpuolella ainoa laatuaan sillä olen itsekin kuullut ainakin At Vancen ja Fozzyn versiot.

Mikä olisi hyvän rokkaavan Abbacoverin resepti? Kunnioita alkuperäistä mutta tee versiostasi itsesi kuuloinen. Älä tee pilaa mutta älä myöskään pelkää tehdä muutoksia. Tee omasta tulkinnastasi sellainen että se sopii saumattomasti yhteen muun tuotantosi kanssa. Älä coveroi mitään vain koska tuottaja/levy-yhtiö sitä vaatii jos et itse halua tai koe kappaletta omaksesi.

Paradox on purkittanut S.O.S:n lyhyeksi rypistykseksi jonka ongelmat eivät ole tulkinnassa tai tyylissä vaan itse levytyksessä. Ehkä kuiva ja hieman bassoköyhä soundi kuuluu genreen mene ja tiedä sillä en ole kovin kaksinen metallipää. Varsinkin rummut kuulostavat kihiselviltä kurkkupurkeilta mikä voi olla tarkoituksellistakin mutta ne eivät ole omaan makuuni. Miksaus on hieman demomainen soundeiltaan ja laulaja hukkuu ääniaitaan (äänivalliksi kutsuminen olisi liioittelua) tai ei ainakaan erotu joukosta.

On oma viehätyksensä kuulla Abbaa tuplabasareilla ja laukkakompilla mutta tämä ei ole edes genressään paras tulkinta klassikosta. Saan vaikutelman että on vain käyty studiossa rykäisemässä nopeasti biisi levylle ilman sen kummempaa rakkautta alkuperäistä kohtaan. Onhan coveri on tehty levy-yhtiön pyynnöstä kokoelmaa varten. Voi olla että tämä versio antaa enemmän Paradoxin kuin Abban faneille. Enkä usko että kovin moni on sitä mieltä että sanoituksen tarina tulkitaan parhaiten näin. Missä on hätä, missä rakkauden poltteen tukahdutuksen aiheuttama pettymys? Ehkä vihan ja turhautumisen tunteiden tuominen mukaan tulkintaan mitä kappaleen alussa on hitunen mukana olisi tuonut uudenlaista näkemystä mutta se katoaa liian pian pelkän sahauksen alle. Alku lupaa enemmän mutta lupauksia ei lunasteta.

Minulle Paradoxin S.O.S. on hengetön tulkinta klassikosta mutta tiedän että tämä on myös joidenkin makuun ja suotakoon se heille. Musiikista voi olla mielipiteitä mutta ei kiveen hakattuja totuuksia.      
Arvosana: 4,5/10

Roxette - Make My Head Go Pop

Artisti: Roxette
Kappale: Make My Head Go Pop (2001)
Albumi: Room Service
Mieleenjäävin lause: "I wish you never stop to make my head go pop."

Roxetten vuoden 2001 Room Service albumin riviraita Make My Head Go Pop ei soinut myöskään heidän saman vuoden kiertueellaan Helsingissä. Tämä on ymmärrettävää sillä setti oli yhdistelmä 80- ja 90-lukujen suurhittejä sekä Have a Nice Dayn ja Room Servicen parempia raitoja. Noilta kahdelta vuosien 1999 ja 2001 comebackalbumeilta löytyy monta Roxettesuosikkiani vaikka niiden kaupallinen menestys ei ollut lähellä(kään) huippuvuosien tasoa. Molempien albumeiden päätösraidat kuuluvat suosikkeihini enkä haluaisi edes sanoa pidänkö enemmän Have a Nice Dayn päättävästä Beautiful Thingsista vai Room Servicen lopettavasta My World, My Love, My Lifesta.

Sääli ettei suomen kielestä löydy suoraa vastinetta englannin kielen termille hot mess sillä se sopii parhaiten kuvaamaan Make My Head Go Popia. Tai ehkä hot mess olisi liian ylistävä termi vaan sopivampi olisi käyttää urban dictionary sivuston ehdottamaa lievempää versiota above-average trainwreck. Sillä Make My Head Go Pop on kuin minä keittiössä silloin kun kokkaan ilman tiukkaa reseptiä ja heittäydyn kokeelliseksi. Yleensä lopputulos on parhaimmillaankin jotakin joka näyttää epäilyttävältä mutta maistuu mukiinmenevältä kuten vaikkapa tämä jättimäiseltä muffinilta näyttävä omenapiirakka. Onneksi Make My Head Go Pop ei sentään ole kuin se uuniomenapaistos johon käytin normaalin siirapin puutteessa leipäsiirappia makuhermoja järkyttävin seurauksin.

Make My Head Go Pop on sekoitus Per Gesslen oloa päälauluvastuussa Marien vain kompatessa, konebiittejä ja -jousia, hassua väliosaa ja unohdettavia kitarariffejä. Gessle ei ole pelännyt riimitellä stop-pop akselilla eikä leikkiä pop-pop-pop rallatuksilla ja yleensä hänen häpeilemätön popmaakarointinsa on johtanut parempiin lopputuloksiin. Ei tämä sentään päätäni puhkaise mutta rivibiisi on rivibiisi jolla ei ole edes sitä hetken hyvää makua kuten huonolla purkalla. Tuotantokin on ajoittain heikkoa ylipaljaiden konejousien ollessa suurin synti eikä kappale ole vanhennut tyylillä. Gesslen koekeittiö tuottaa välillä myös sudempaa mutta niin myös minunkin joten on meillä sentään jotakin yhteistä.  
   
Arvosana: 4,5/10

Lambretta - Cry In My Arms

Artisti: Lambretta
Kappale: Cry In My Arms (2001)
Albumi: Lambretta
Mieleenjäävin lause: "Hate to feel this way I feel."

Ruotsalainen Lambretta kuuluu niihin bändeihin joista olisi paremmalla onnella voinut tulla menestyvämpi kuin loppujen lopuksi kävi. Yhtyeen poprock ei ollut vaikeasti lähestyttävää ja karismattomat soittoniekat unohtuivat Linda Sundbladin toimiessa keulakuvana. Toki Bimbo oli jonkinmoinen hitti Pohjois-Euroopassa ja yhteistyökumppaneista löytyi mm. Max Martin mutta yhtyeen nousukiito jäi silti kesken. Yhtyeen hajottua Linda Sundblad siirtyi vaikuttamaan soolona lähinnä Ruotsissa ja muista jäsenistä kasattu bändi Psych Onation ei aiheuttanut suuria aaltoja.

Cry In My Arms ei ole yhtyeen nimialbumin kohokohtia mutta omilla jaloillaan seisova teos sentään. Kokonaisuus on ehkä hieman pateettinen lopussa tapahtuvaan räjähdykseen asti joka pelastaa paljon. Linda Sundblad ei ehkä ole maailman hienovaraisin tulkitsija mutta hänen äänessään on persoonallista särmää joka estää tätäkin kappaletta liukumasta keskinkertaisuudesta mitättömyyteen. Cry In My Armsin suurin vika pateettisuuden lisäksi on liiallinen mitta; minuutti pois ja kokonaisuus olisi ollut toimivampi. Alun jälkeen lähinnä odottaa lopun kohokohtaa tulevaksi ja vaikka kärsivällinen kuuntelija saakin palkinnon sen voisi tarjota nopeamminkin.

Mutkikkaasti rakkaudesta on tehty paljon lauluja eikä Cry In My Arms erotu joukosta vaikka Linda Sundblad saakin alleviivattua tekstistä onnistuneesti muutamia kohokohtia. Valitsen mieluummin biisin jossa on jotakin hyvää kuin tasavarmaa keskinkertaisuutta jos molempien kokonaisuus on yhtä hyvä. Siksi puutteistaankin huolimatta Cry In My Arms ei pudota rimaa vaikka se hieman heilahtaakin puuduttavimpien hetkien aikana. Sattuman sanelemat kappaleet jää tämän arvostelun myötä pienelle kesälomatauolle, mutta palaan heinäkuussa arvostelemaan vaikka joululauluja jos random play niin päättää.

Arvosana: 5,5/10

Sarah Connor - From Sarah with Love

Artisti: Sarah Connor
Kappale: From Sarah with Love (2001)
Albumi: Green Eyed Soul
Mieleenjäävin lause: "From Sarah with Love.."

Joskus yksi hittibiisi voi nostaa albuminkin korkealla vaikkei sieltä tahkottaisikaan muista singlehittejä. Näin kävi ainakin saksalaiselle Sarah Connorille (oikealta nimeltään tuolloin Sarah Lewe) vuonna 2002 kun hänen Green Eyed Soul albuminsa möi meillä platinaa pelkästään From Sarah with Love -biisin vetovoimalla. Olen maininnut tämän aiemminkin, mutta jos odotti hittisinglen perusteella Celine Dion tyylistä albumia niin pettyi. From Sarah with Love oli albumillaan poikkeus sillä muuten kappaleet olivat valtaosin urbaaneja R&B biisejä vierailevine räppäreineen kaikkineen. Kotimaassaan Saksassa Sarah Connor on nauttinut menestystä tähän päivään asti toisin kuin meillä.

Oman muistikuvani mukaan From Sarah with Love oli viimeisiä meillä hitiksi asti nousseita 90-lukumaisia voimaballadeita. Yhtä lailla kuin 90-luvulla luvulla suosittu eurodancekin hiipui vuosituhannen vaihduttua myös voimaballadit katosivat hittilistoilta. Trendin loppupäässä tuleminen ei tarkoita sitä että olisi huonoimmasta päästä ainakaan aina tai tässä tapauksessa. From Sarah with Love on tyylipuhdas lajinsa edustaja josta tykkää jos tykkää muistakin vastaavista ja päinvastoin. Hidas intro ja viimeisen kolmannaksen kohdilla tuleva nostatus löytyvät kuten kuuluukin. Eniten kappaleesta tulee minulle mieleen Toni Braxtonin Un-Break My Heart. Kappaleen sanoitus on oikeastaan varsin kelpo, idea rakkauskirjeesta vanhalle ystävälle vuosien jälkeen on toimiva eikä aivan se tyypillisin sydänsurutarina.

Tärkeää tällaisessa balladissa on se saako laulaja vuodatettua sydämensä uskottavasti ja tunteita herättävästi. Sarah Connorin laulusuoritus on mielestäni hyvin onnistunut vaikkei eivan lajinsa mestarien tasolle ylläkään. Se mikä pudottaa From Sarah with Loven huippupisteiltä on se että tämä kappale on tehty toisten kappaleiden muodossa monta kertaa aiemmin. Ehkei kyseessä ei sentään ole pastissi, muttei siitä kauaskaan jäädä. Annan aina lisäarvoa musiikille joka ankkuroituu johonkin vuoteen ja tuo mieleen muistoja. Ei tämä ehkä kaikkein ikimuistoisin kappale ole vuosilta 2001-2002 mutta muistoissa elävä kuitenkin. Tätä kuunnellessani huomaan kaipaavani tämäntyylisiä voimaballadeja tämänkin vuosikymmenen hittilistoille. Kaikki tekee musiikissa joskus paluun, sitä siis odotellessa.  
 
Arvosana: 6,5/10

Kim Wilde - Kids In America (2001 Remix)

Artisti: Kim Wilde
Kappale: Kids in America (D-Bops Bright Lights Mix (2001)
Albumi: The Very Best of Kim Wilde
Mieleenjäävin lause: "La-la-la-la-laaa. Sing!"

Ah, viha-rakkaussuhteeni remikseihin. Suurin osa ei tee minuun vaikutusta mutta toki hyviäki löytyy. Pelkkä oman aikansa tanssipoljentoon vanhan hitin kääntävä remix ei yleensä ole kovin kekseliäs mutta varsin turvallinen tapa markkinoida vanhan suuruuden kokoelmaa. Sellainen oli myös vuoden 2001 The Very Best of Kim Wilde kokoelmalle sisällytetty Kids in America (D-Bops Bright Lights Mix). Tai oikeastaan tässä tapauksessa remiksin tyyli ei edes vuonna 2001 tainnut olla aivan oman aikansa viimeisintä huutoa vaan enemmän ysärihenkinen. Tässäkin tapauksessa remiksi sai singlejulkaisun joissakin maissa eikä kerta ollut edes ensimmäinen eikä viimeinen kerta. Kim Wilde on julkaissut uudelleenmiksatun version suurimmasta hitistään myös 1994 ja 2006.

Tajusin lukiessani Kids in American sanoituksia ensi kertaa tätä kirjoittaessani että olen koko ikäni kuullut kertosäkeen väärin. Oma versioni on mennyt tähän päivään asti: "Little kids in America!" Oikea versio kun on ollut: "We're the Kids in America!" Kuka sanoi ettei blogia pitämällä voi musiikkitietämyksensä kasvatuksen lisäksi oikoa myös omia väärinkuultuja sanoituksiaan? Jälleen kerran tosin täytyy sanoa että totuuden paljastuttua pidän silti alkuperäistä vääriinkuulemaani oikeaa parempana.

Nämä uudelleenmiksatut versiot ovat hankalia arvosteltavia. Tämänkertainen tapaus on ehkä remiksien joukossa keskiverto tapaus. Alkuperäisen runkoon ei ole tehty suuria muutoksia ja suurin ero on juuri siinä vuosituhannen vaihteen dancetyylissä. Jos olisin kuullut tämä jossakin menomestassa 2001 niin tuskin olisin tanssilattiaa jättänyt mutta ehkä mielessäni olisin miettinyt millaista olisi ollut heilua alkuperäisen tahdissa tämän sijaan.

Olen aina sanonut että kaikkea voi tanssia missä on rytmi mutta toiset rytmit liikuttavat paremmin kuin toiset. D-Bopsin remiksin nitojabiitti toimii kohtalaisen tanssittavasti joskaan yhtään omaperäistä ratkaisua ei ole tehty vaikka alkuintro antaa hieman lupausta paremmastakin. Nostatuskohtakin on jätetty liian lyhyeksi. En varsinaisesti vihaa tätä mutten halua myöskään kuulla sitä kuin juuri satunnaiskuuntelussa ja silloinkin saattaa next nappi alkaa houkuttelemaan. En sano että ensimmäinen demo oli paras vaan että alkuperäinen kestää aikaa toisin kuin suurin osa remikseistä.  

Arvosana: 4,0/10

Titiyo - 1989

Artisti: Titiyo
Kappale: 1989 (2001)
Albumi: Come Along
Mieleenjäävin lause: "Well, I'm afraid of that picture from 1989."

Mitä tein vuonna 1989? Ainakin täytin 12 vuotta eli en ollut aivan vielä teini-ikäinen. En kuunnellut musiikkia säännöllisesti ja asuin pienellä 10 000 asukkaan paikkakunnalla. En muista oliko 1989 se vuosi kun Trollin Jimmy Dean voitti luokkamme levyraadin mutta se ei varmaankaan heitä kuin korkeintaan vuodella. Olin ihastunut luokan parhaimman keskiarvon omaavaan tyttöön, koska siihen aikaan ajattelin että koulumenestys tarkoittaa varmasti sitä että juuri sen omaava tyttö olisi se paras. Myöhemmin sitten keksin muutakin viehättävää vastakkaisessa sukupuolessa mutta se ei ole vuoden 1989 asia.

1989 oli toinen single ruotsalaisen Titiyon Come Along albumilta jonka nimiraita oli kohtalaisen suuri mannereurooppalainen hitti vuonna 2001. 1989 ei menestynyt ensisinglen tapaan eikä se kieltämättä olekaan yhtä koukuttava tuotos. Tuottajina häärineet Peter Svensson (The Cardigans) ja Joakim Berg (Kent) ovat ehkä tällä kertaa enemmän juuri Kentin vaikutteiden perässä kun taas Come Along oli enemmän Cardigansmaisempi. Toisaalta 1989 on paljon enemmän albuminsa henkeä kuvastava biisi, siinä missä itse petyin aikoinaan kun Come Alongista vaikuttuneena toivoin albumillista juuri sitä samaa. Vuosien varrella pettymys on muuttunut paljon korkeampaan mielipiteeseen vaikkei albumilla olekaan aivan suurimpien suosikkieni joukkoon asiaa.

Koska 1989 oli vuotena itselleni vielä surutonta lapsuusaikaa en pysty aivan täysillä samaistumaan sanoitukseen, mutta toisaalta jos muuttaisin vuodeksi 1999 niin ymmärtäisin kyllä yskän. Sillä kysehän on nostalgian voimasta mikä iskee meihin yli 30-vuotiaisiin väkisinkin jossakin vaiheessa. Vanhan koulukuvan katsominen tuo mieleen enimmäkseen positiivisia muistoja, sillä aika on armollinen ja saa unohtamaan kaiken pahan paitsi ehkä kaikkein pahimmat. Usein myös katsoo vanhaa kuvaa ja miettii mitä olisi voinut tehdä matkan varrella toisin. Mutta vanhaan ei voi jäädä roikkumaan vaan siitä voi korkeintaan ottaa opiksi.

1989:n tuotannossa on sekä asioita joista pidän ja joista en. Titiyon ääni on luotu melonkolisia tulkintoja varten ja se toimii hyvin kunhan ei ylitä tiettyä kuuntelumäärää. Pehmeä, jopa hieman purkkimainen äänimaailma tuo mieleen Gran Turismo ajan Cardigansin ja seassa on juuri sopiva määrä digitaalista kikkailua. Mutta siinä missä Gran Turismon biisit kasvoivat suuremmiksi edetessään, 1989 polkee samaa tahtia alusta loppuun. Aika on tehnyt tehtävänsä ainakin siinä mielessä että alunperin inhosin tätä kappaletta mutta mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä enemmän olen alkanut siitä pitää. Tämänkaltaisille melankolisiabiiseille on oma tarpeensa eikä 1989 ole genressään mikään huono esitys.

Arvosana: 6,5/10

Howard Shore - Lothlórien / Lament for Gandalf (feat. Elizabeth Frazer)

Artisti: Howard Shore
Kappale: Lothlórien / Lament for Gandalf (feat. Elizabeth Frazer) (2001)
Albumi: Lord of the Rings: Fellowship of the Ring OST
Mieleenjäävin lause: "Mithrandir, Mithrandir, A Randir Vithren."

J.R.R. Tolkienin fantasiakirjallisuuden virstanpylväät nousevat taas varmasti puheenaiheeksi kun Hobitti saa kolmiosaisen filmatisointinsa. Edellinen trilogia oli hieno ja sen jälkeen olikin seuraavana jouluna tyhjä olo kun ei ollutkaan uutta eeppistä elokuvaa mitä mennä katsomaan. Vaikka monet tuntuvat nettikeskusteluissa olevan kyynisempiä lastenkirjamaisemman Hobitin kääntymisestä elokuvamuotoon, olen itse hyvin varma että saamme yhtä hyvän filmatisoinnin siitäkin kuin Taru Sormusten Herrasta sai. Peter Jackson osaa luoda Tolkienin maailman elävänä valkokankalle ja tälläkin kertaa elokuvan musiikista vastaa Howard Shore. Niinpä sattuma ajoittikin sopivasti valitessaan tällä kertaa raidan Sormusten Herra leffatrilogian ensimmäisen osan soundtrackiltä.

Soundtrackeissa on aina haasteensa kun musiikki irrotetaan elävästä kuvasta. Tämä ei koske elokuvissa olevaa musiikkia jota ei ole luotu elokuvaa varten vaan nimen omaan kerrontaa tukemaan sävellettyjä teoksia. Lothlórien toimii elokuvassa hienosti kuvastaen sitä tunnetilaa minkä yhden päähenkilön (väliaikainen) poismeno aiheutti. Shore on luonut hienon ja hillityn äänimaiseman ja kaikki paisuttelu on jätetty vähäiseksi. Jopa laulukin on utuista ja tuntuu tulevan jostakin kauempaa. Lothlórien etenee hyvin rauhallisesti ja tuntuu neljän ja puolen minuutin mittaansa pidemmältä.

Näin irrallisesti kuunneltuna Lothlórien ei ole albuminsa parasta antia. Kun kappale alkoi soida nextin painamisen jälkeen en muistanut siitä mitään. Ja minä sentään kuuntelin kahden ensimmäisen elokuvan soundtrackeja lähes joka päivä opinnäytettä tehdessäni vuonna 2004. Lothlórien on tehty samalla korkealla laadulla kuin kaikki muukin trilogian musiikki, mutta se ei vain ole sieltä tarttuvimmasta tai mieleenjäävimmästä päästä. Näissä tapauksissa tuntuu lähes ikävältä että arvosana täytyy antaa pelkästään kappaleelle itselleen ilman siihen liittyviä muita ansioita. Lothlórien soi hyvin elokuvassa, istui sopivasti albumikokonaisuuteen olematta sen parasta antia muttei näin irrallisena ole kuin sujuvaa taustamusiikkia.

Arvosana: 5,0/10

Therion - Summer Night City

Artisti: Therion
Kappale: Summer Night City (2001)
Albumi: A Tribute To ABBA
Mieleenjäävin lause: "Tonight I'm loose and fancy free."

Pidempään blogiani seuranneet ovat varmasti jo huomanneet että suosikkibändini on Abba. Minulla on luonnollisesti leijonanosa (ihan kaikkea ei voi ikinä saada) heidän tuotannostaan sekä tietysti soololevyjä ja erilaisia projekteja joissa bändin jäsenet ovat olleet mukana. Tämän lisäksi minulla on useita coverlevyjä jotka olen hankkinut lähinnä sillä periraateella että olisi suunnilleen yksi hyvä albumi per tyylisuunta. Olenkin löytänyt hyvät tribuuttibändi-, dance-, rock- ja sinfoniaorkestericoveralbumit enkä oikeastaan kaipaa lisää ellei sitten jotakin todella mielenkiintoista ilmannu. Toki esimerkiksi Rajattoman Rajaton Sings Abba tai The Nils Lindgren Funk Unitin Funky Abba voisivat sopuhintaan joskus päätyäkin levyhyllyyni.

Nykyään voi kuulla erilaisia versiointeja varmasti enemmän kuin koskaan. Youtube on pullollaan mitä erilaisimpia esityksiä ja Idolsin ja X-factorin kaltaiset realitykilpailut sisältävät hyvin vähän uutta musiikkia. Minulla ei ole mitään sitä ajatusta vastaan että lempibändini musiikkia versioidaan hyvin erilaiseen muotoon. Hyvä cover vaatii kunnioitusta alkuperäisversiota kohtaan ja kykyä siitä huolimatta tehdä kappaleesta oma. Tällä mittapuulla ruotsalainen sinfonista metallia soittava Therion onnistuu Summer Night Cityn kanssa hyvin.

Tämä alunperin vuonna 1978 julkaistu Abbahitti ei koskaan ollut bändille itselleen kaikkein mieluisin sillä he kokivat etteivät saaneet sitä parhaaseen mahdolliseen muutoon kovasta yrittämisestä huolimatta. Tästä huolimatta Summer Night City on aivan siellä suurimpien hittien kantapäillä mitä tunnettuvuuteen tulee ja nousi meilläkin singlelistan ykköseksi asti.

Abba taipuu kuulemieni biisien perusteella hyvin sinfonisen metallin muotoon mikä luultavasti johtuu siitä että genre on sieltä metallimusiikin popimmasta päästä. Therion käsittelee Summer Night Citya kunnioituksella ja taidolla ja siinä missä alkuperäisversiossa on enemmän ilta-auringon lämmintä kajoa on Therionin näkemyksessä enemmän alkusyksyn hämyä.

On hyvä ettei koko kappale ole kokonaan miesvokalistin varassa sillä hänen äänensä voisi suurempina annoksina käydä ärsyttämään. Kuorolaulu ja ooppera/klassistyylinen naislaulu toimii erinomaisesti ja vaikka moitinkin miesvokalistia niin vuorotteluperiaate toimii silti parhain päin. Jos jotakin moiteen sijaa haluaa löytää niin kappale junnaa alusta loppuun kuin juna ja pieni vaihtelu olisi tehnyt terää. Lienee myös sanomattakin selvää että alkuperäisversiolle tämä ei pärjää vaikka onkin suosikkicoverini Summer Night Citystä.

Arvosana: 6,0/10

Titiyo - Right or Wrong

Artisti: Titiyo
Kappale: Right or Wrong (2001)
Albumi: Come Along
Mieleenjäävin lause: "If loving you is wrong, I don't wanna be right."

Titiyo ei ehkä ole sisarusparvensa kuuluisin jäsen, mutta hyvin musikaalinen sisarusjoukko on ehdottomasti kyseessä. Neneh Cherry on Titiyon sisarpuoli ja Eagle-Eye Cherry adoptioveli. Joidenkin albumeiden aukeaminen voi kestää vuosikausia ja Titiyon Come Along on minulle esimerkki tällaisesta. Pidin kovasti Come Along hittisinglestä ja ostin albumin tutustumatta lähemmin muuhun sisältöön. (Nykyään on onneksi helpompi tutustua ennen ostopäätöstä.) Parin kuuntelun jälkeen olin pettynyt sillä levy ei kokonaisuutena ollutkaan aivan ensisinglen kaltainen. Kesti viitisen vuotta ennen kuin tajusin albumin olevan hieno melankolinen kokonaisuus vaikkei siltä erikseen kuunneltuna löydykään muita huippukappaleita kuin nimibiisi.

Päivän kappaleen kuten koko albumin jolta se löytyy ovat tuottaneet Peter Svensson (Cardigans) ja Joakim Berg (Kent). Suoria yhteneväisyyksiä kummankaan bändin tuotantoon ei löydy vaikka toki sen voisi kuvitella pienellä sovittamisella istuvan molempien saman aikakauden albumeille. Right or Wrong on melankolista, hieman riisuttua konepoppia. Kappale polkee tasaisella konerumpubiitillä alusta loppuun mikä ei kuitenkaan tee kappaleesta puisevaa, vain hieman kuivakan. Onneksi mukana on myös melodisia taustaelementtejä (esim. urut) jotka hillitysti käytettynä toimivat tyylikkäästi.

On vaikea kuvitella Titiyoa laulamassa iloisia kappaleita sillä hänen äänessään on annos surumielisyyttä joka ei kuitenkaan mene epätoivon puolelle. Right or Wrong kuten oikeastaan koko Come Along albumi vaativat ainakin henkilökohtaisesti oikean mielentilan toimiakseen. Tämä on harmaiden päivien musiikkia ja niihin hetkiin kun haluaa kuunnella hieman melankolista musiikkia muttei masentua. Kappale on tuotettu hyvin vaikka jotakin pientä jää silti kaipaamaan. Kertosäkeen sanailu on toki näppärää mutta tarttuvuutta ja koukkuja olisi toivonut silti enemmänkin. Joskus on hankala arvostella erikseen kappaletta joka on levyltä joka on parempi kuin osiensa summa. 

Arvosana: 6,0/10

Howard Shore - Amon Hen

Artisti: Howard Shore
Kappale: Amon Hen (2001)
Albumi: The Lord of the Rings: Fellowship of the Ring
Mieleenjäävin lause kappaleesta: "I tuo i macil."

Tämänpäiväinen sattuman sanelema on jo viikon toinen soundtrack -kappale. Kuten edellinenkin, tämänkinkertainen on puhtaasti elokuvaa varten sävelletty. Kanadalainen Howard Shore on tullut tunnetuksi eritoten soundtracksäveltäjänä jonka tunnetuin työ Sormusten Herra -elokuvatrilogian musiikin säveltäminen varmasti on. Hän sai Kuninkaan Paluussa jopa pienen kameoroolin joka tosin näkyy vain pidennetyssä versiossa.

Olen jo aiemmassa saman levyn kappaleen arvostelussa kehunut Howard Shoren sävellystyön onnistuneisuutta joten sen toistamiseen ei liene tarvetta. Amon Hen on samaa korkeaa tasoa kuin muutkin levyllä olevat kappaleet, ehkä jopa yksi sen parhaimmista. Elokuvatrilogian mieleen tuova toteutus on voimakkaasti läsnä myös tässä kappaleessa. Jos liian monen nykyelokuvan soundtrack koostuu hyvin tehdystä mutta hieman liian varmaan päälle pelatusta sinfoniaorkesteripaisuttelusta, on Amon Hen yksittäisenä kappaleena esimerkki siitä kuinka samoista lähtökohdista voidaan tehdä parempaakin. 

Elokuvatrilogian kappaleissa usein toistuvat teemamelodiat ovat mukana myös Amon Henissä. Nämä kohdat on jätetty sopivan lyhyiksi eivätkä ne häiritse kuten pidempien toistuvien teemojen kanssa voisi käydä. Amon Henissä on mukavasti dynamiikkaa ja sen hillityt kuoro-osuudet kuulostavat juuri sopivilta. Viiden minuutin aikana ehditään käydä läpi monta nousu- ja laskukohtaa. Torvet ja rumpujen pauke ansaitsevat erityismaininnan vaikuttavuudessaan.

Hyvän elokuvamusiikin yksi tunnusmerkki on se että sen kuultuaan haluaa nähdä myös elokuvan. Kieltämättä tämän arvostelun kirjoittamisen aikana ajatus kääntyi usean kerran dvd-hyllyn puolelle. Amon Hen on erinomaista musiikkia elokuvan kanssa tai ilman jota jaksaa kuunnella lähes kymmenen vuotta myöhemminkin.  

Arvosana: 8,0/10

Howard Shore - The Bridge of Khazad-dûm

Artisti: Howard Shore
Kappale: The Bridge of Khazad-dûm (2001)
Albumi: Lord of the Rings: The Fellowship of the Ring OST
Mieleenjäävin lause kappaleesta: "Lu! Lu! Lu!"

Kahden ensimmäisen Taru Sormusten Herrasta elokuvan soundtrackit tuovat minulle paljon muistoja mieleen. Vuodenvaihteen 2003-2004 ympärillä kirjoitin opinnäytetyötä ja kymmenen sivun jälkeen iski kirjoitusblokki. Vaikka kuinka istuin tietokoneen edessä päivästä toiseen niin lisätekstiä ei syntynyt. Kevään takaraja alkoi lähestyä ja tekstiä piti saada lisää. Ja epätoivoiset ajat vaativat epätoivoisia tekoja.

Sitten päätin eliminoida kaiken taustamelun kuuntelemalla kirjoittamisen aikana repeatilla kahden ensimmäisen Sormusten Herra -trilogia elokuvien soundtrackejä. Valitsin nuo kaksi levyä koska niissä oli vähän laulua ja paljon energiaa. Näiden kahden levyn voimin tekstiä alkoi tulla ja sain palautettua opinnäytteeni valvojalle viimeisenä mahdollisena takarajapäivänä ja valmistuin koulusta. Olen siis noille kahdelle levylle paljon velkaa vaikka täytyykin tunnustaa että sain niistä moneksi vuodeksi ehdottoman yliannostuksen.

The Bridge of Khazad-dûm on komean mahtipontista fantasiasoundtrack musiikia. Se alkaa kaikille leffatrilogian nähneille tutulla voimamelodialla. Tämän jälkeen orkesteri pauhaa voimallisesti vuorotellen niin mieskuoron kuin lopun lapsilaulajankin kanssa. Howard Shore teki tässä kohden parasta fantasiaelokuvamusiikkia sitten Basil Poledouriksen.

Kuinka hyvin The Bridge of Khazad-dûm toimii jos se irrotetaan elokuvayhteydestään? Moinen ajatusleikki on itselleni lähes mahdoton, sillä kappale synnyttää kuunnellessa päähäni kuvavirtaa elokuvasta ja sitä katsomaan pääsemisen jonottamisesta lähes 30 asteen pakkasessa.

Mutta uskon silti että The Bridge of Khazad-dûm olisi minulle mieleen oleva kappale vaikka kuulisin sen nyt esimerkiksi Spotifyn satunnaisradiokuuntelussa ensi kertaa. Toki se silloin olisi varmaankin vain "mukavan kuuloista soundtrack tyylistä klassista". Ehkä ei kuitenkaan ole viisasta rankaista musiikkia siitä että se on tehty taiten jotakin tiettyä tarkoitusta varten. Elokuvan ääniraidan tehtävä on palvella kokonaisuutta ja niin tämäkin kappale tekee. Päivän kappale on minulle muutaman vuoden kuuntelukarenssin jälkeen hyvänkuuloista musiikkia, elokuvan kanssa tai ilman.

Arvosana: 8,0/10

Sarah Connor- Where Do You Go From Here

Artisti: Sarah Connor
Kappale: Where Do You Go From Here (2001)
Albumi: Green Eyed Soul
Mieleenjäävin lause kappaleesta: "Uuuh baby, treat me like a lover."

Sarah Connor muistettaneen Suomessa lähinnä paljon radiosoittoa vuonna 2002 saaneesta From Sarah With Love hitistä. Niinpä meidän näkökulmastamme onkin hieman yllättävää tietää että Sarah Connor on luonut varsin menestyksekkään uran tuon kappaleen lisäksi. Hänellä on mm. ainoa artisti joka on saanut Saksan singlelistalle neljä peräkkäistä ykkössingleä ja hänen levyjään on myyty maailmanlaajuisesti yli 15 miljoonaa kappaletta.

Päivän sattuman sanelema on samalta Green Eyed Soul -albumilta miltä tuo edellämainittu From Sarah With Love hittikin oli. Monelle pelkästään sen perusteella albumin ostaneelle lieneekin ollut yllätys että levyllä ei ollut ainoatakaan toista samantyyppistä biisiä. Muu albumi koostui erityyppisistä R&B biiseistä, jotka tyylillisesti olivat jo 2002 ehkä liikaa kalleellaan vuosituhannen vaihdetta edeltäneisiin soundeihin. Where Do You Go From Here on hyvä esimerkki tästä. Kappale on soundiratkaisuiltaan hyvin samanlainen kuin esimerkiksi If You Had My Love (Jennifer Lopez) tai If I Told You That (Whitney Houston & George Michael). 

Kappaleessa Sarah laulaa rakkauden perään eikä hän laulakaan ollenkaan hassummin. Sarahin laulu on kappaleen vahvin elementti sillä hän laulaa sopivan sensuellisti tarinan jossa nainen on kohdannut lupaavan rakkauden mutta mies empii. Kuten aiemmin jo mainitsin kappaleen soundiratkaisut eivät julkaisuvuonna olleet enää aivan tuoreimpia mahdollisia, mutta lähes kymmenen vuotta myöhemmin moisilla asioilla ei enää ole väliä. Kun aikaa kuluu juuri tuo kymmenisen vuotta kappaleet alkavat saada nostalgian lisäarvoa tai sitten menettävät sitä kun pohjana ei olekaan ollut mitään aikaa kestävää. 

Where Do You Go From Here ei ehkä albumin rivibiisinä omaa mitään klassikon lisäarvoa eikä se ole mikään tuntemattomaksi jäänyt helmikään. Mutta sen toteuksessa on jotakin hyvin erityistä siinä mielessä että siihen on kasattu oman aikansa R&B hittikaavan kaikki elementit hyvinkin stereotyyppisesti. Siksipä kappaleen kuuntelu viekin mielen vuosiin 1997-2002 vaikkei olisi sitä silloin kuunnellutkaan. Itselle nostalgiaan taipuvaisena ihmisenä tällainen hieman alle neljän minuutin aikamatka antaa kappaleelle pientä lisäarvoa vaikken silloin tai ehkä nytkään ollut tämän R&B poptyylin ystävä. Jollekin toiselle tämä kappale on varmasti juuri sitä mitä soundilääkäri ei ikinä määräisi.

Arvosana: 5,5/10