Top 40 1977-1954 sija 5: Sparks - This Town Ain't Big Enough for Both of Us

Artisti: Sparks
Kappale: This Town Ain't Big Enough For Both of Us (1974)
Albumi: Kimono My House
Mieleenjäävin lause: "Heartbeat, increasing heartbeat."

Löysin Maelin veljesten Sparks yhtyeen suhteellisen myöhään eli noin kymmenkunta vuotta sitten. Toki minulla oli pieni muistijälki yhtyeen 90-luvun hitistä When Do I Get to Sing My Way, mutta sekin löi läpi minulle vasta tuolloin. On ihme, että Sparksin kaltaiselta erikoiselta ja välillä jopa eksentriseltä bändiltä löytyy uraltaan joitakin hittejä vaikka toki kotimaassaan Amerikassa yhtye ei ole koskaan lyönyt isosti läpi.

Sparksin toisen albumin Kimono My Housen ensisingle oli eeppinen This Town Ain't Big Enough for Both of Us joka myös menestyi hyvin päätyen mm. Englannin singlelistan kakkoseksi. (Rubettesin Sugar Baby Loven ollessa ykkönen.) Kyseessä onkin yksi yhtyeen tavaramerkkibiiseistä, joka kiehtonut minua jo viimeiset kymmenen vuotta. Kyseessä on kappale jollaisen toivoisin osaavani tehdä jos olisin säveltäjä ja sanoittaja.

Kappaleen tuottanut Muff Winwood ei ollut varma olisiko This Town Ain't Big Enough for Both of Usissa hittipotentiaalia, joten hän soitti sen ystävälleen Elton Johnille. Eltonin väitetään olleen valmiina lyömään satasen vetoa siitä, että kappaleesta tulee Top3 hitti. Tarina ei kerro laitettiinko tuota vetoa ikinä toteen, mutta se rohkaisi Winwoodia uskomaan kappaleeseen.

Maelin veljesten alkuperäinen idea kappaleen suhteen oli laittaa jokaiseen säkeistöön eri elokuvakliselause ja se aloittivat this town ain't big enough for both of us -lauseella ja päättivätkin pitää sen koko kappaleen kantavana kertosäkeenä. Kappaleen ollessa melkein valmis yhtye totesi siitä puuttuvan jotakin. Viimeinen silaus saatiin ääniefektilevystä, jolta löytyivät pistoolinlaukaukset, joista tuli erottamaton osa biisiä.

Ron Mael kirjoitti veljensä Russel Maelin laulettavaksi kappaleen, jonka sanoituksessa oli sanoja niin tiheässä, että niitä piti välillä laulaa lähes konekivääritahtiin eikä hän suostunut transponoimaan kappaletta sopivammaksi veljensä luontaiselle äänialalle. Epätavallinen ratkaisu on minusta iso osa kappaleen viehätystä samoin kuin sen varsin joviaalit lyriikat yleensäkin. Eikä tätä voisi kuvitellakaan laulettavan muuten kuin Russel Maelin tapaan.

This Town Ain't Big Enough for Both of Us kutittelee sitä aivojeni popmusiikkilohkoa, joka pitää hivenen erikoisemmasta meiningistä. Tuo sama lohko joka viehättyy vaikkapa Focuksen Hocus Pocuksesta, Army of Loversista yleensä ja kaikista muista vastaavista. Eikä musiikin ollessa oudohkoa tarvitse tinkiä tarttuvuudesta ja sen tämä kappale todistaa hyvin. This Town Ain't Big Enough for Both of Us saakin olla tällä listalla lajityyppinsä ykkönen. Ne loput neljä sijaa tulevat edustamaan tiivistettyä popnirvanaa minulle.

(Annan blogissani arvosanat vain random playn arpomille kappaleille, en näille spesiaaliarvosteluille.)

Earth, Wind & Fire - Devotion

Artisti: Earth, Wind & Fire
Kappale: Devotion (1974)
Albumi: The Dutch Collection
Mieleenjäävin lause: "Thru devotion, blessed are the children."

Musiikkimakuni ei missään nimessä ole maailman laajin mutta se ei myöskään ole suppeimmasta päästä. Aloitin kuten lähes kaikki muutkin innostumalla yhdestä tyylistä (omalla kohdalla ruotsalainen ysäripop) ja myöhemmin laajentamalla siitä eri genrehaaroihin sitä mukaan kun uutta mieleistä musiikkia tuli vastaan. Klassisen suhteen makuuni sisältyy lähinnä ne tunnetuimmat mainstream klassikot ja jazz on lähinnä sivusosumia jatsahtavista kappaleista. Blues ja bluesrock eivät myöskään ole omimpia genrejäni vaikka sieltäkin muutamia kelpo biisejä löytyy. Proge kelpaa tietyissä muodoissaan.

Yllätyin kun luin että Amerikan R&B-soul-funk-disco ylpeys Earth, Wind & Fire on yhä aktiivinen. Kultakauden jäseniäkin löytyy vielä kokoonpanosta muutama. Uutta musiikkiakin on julkaistu niinkin vasta kuin vuonna 2014. Yli 40 vuoden katalogista on varmasti vaikea koostaa sellaista keikkasettiä että kaikki fanit kuulisivat lempibiisinsä. En tiedä kuuluuko vuoden 1974 pienehkö hitti Devotion nykyiseen soittolistaan muttei se mahdotontakaan ole. Varmasti leppoisa ja sanoitukseltaan kannustava R&B keinutus sopisi menobiisien väliin antamaan veteraaneille hieman aikaa vetää henkeä. Itselleni kappale ei edusta ikimuistoisinta EW&F tuotantoa mutta onhan komeille laulusuorituksille annettava arvoa.

Jos Devotion olisi hieman hikisempi ja sokerisempi sen voisi kuvitella soivan Tarantinon elokuvien soundtrackeilla. Nyt kuitenkin liikutaan puhtaammissa teemoissa eikä se ole minulle mikään ongelma. Instumentaalina Devotionilla ei olisi paljoakaan tarjottavaa ja voima tuleekin harmonioista sekä komeasta mieskirkaisusta joka antaa sen pienen tarvittavan särmän. Pitäkseen tästä täytyy olla 70-luvun alkupuolen R&B musiikin ystävä muttei ole vaikea keksiä miten tästä pienellä sovituksella voisi tulla myös 90-lukumainen Boyz to Men versio. Devotion ei tartu kuulijaan kiinni lujasti vaan keinuttaa mukana vähän alle viisi minuuttia ja päästää sitten suosiolla menemään. Mitään erityistä ei jää mieleen sillä suuria koukkuja ei ole. Tyylikästä, mielyttävää muttei erityisen särmikästä tai jännittävää. Toimii kun mielentila on sopivan melto.      

Arvosana: 5,5/10

Cockney Rebel - Mr. Soft

Artisti: Cockney Rebel
Kappale: Mr. Soft (1974)
Albumi: Super Sound of the 70's
Mieleenjäävin lause: "You paint everything so cruel, coming on like Mr. Cool."

Oman musiikkikirjaston täydentäminen sekalaisilla kokoelmalevyllä on ollut hyvä asia. Olkoonkin että maailma on pullollaan monenkirjavia koosteita joista saa suurennuslasin kanssa etsiä pientä pränttiä jossa mahdollisesti lukee: "Includes re-recordings to ensure highest possible quality." Tai jotakin vastaavaa jolla koetetaan mahdollisimman pehmeästi kertoa että alkuperäisversiot eivät ole kyseiselle kiekolle tietään löytäneet. Oppirahat on silti tullut maksettua, aikoinaan ostin liiankin huokean The Supremes kokoelman jossa oli mukana ilmeisesti yksi jossakin vaiheessa mukana ollut jäsen ja uusintaversiot oli tehty markan syntikkasoundeilla. Tämä levy on hävitetty jo hyvän aikaa sitten joten tänne ko. pyhäinhäväistys ei tule päätymään.

Brittibändi Cockney Rebel (myöhemmin Steve Harley & Cockney Rebel) ei ole minulle erityisen tuttu bändi sillä tämän päivän sattuman sanelema taitaa olla ainoa edustus heiltä mitä levyhyllystäni toistaiseksi löytyy. Bändin vuoden 1974 hittisingle Mr. Soft on juuri sellainen hauska irtopala mitä muutaman euron kokoelmilta on metkaa bongailla. En tiedä miten karsinoisin tämän biisin tyylillisesti silllä se on hyvin persoonallinen monin tavoin. Mutta koska aina täytyy yrittää niin kuvailisin Mr. Softia glamrockiksi kapakkasoundeilla. Steve Harley laulaa tökkivällä tyylillä jossa on kuitenkin glamrockille tyypillistä kukkoilua. Mr. Soft kulkee hauskan pomppivin rytmein ja välillä mennään jopa sirkukseen.

Mr. Soft sivaltaa aikansa glamrokkareita kohti. Maskeeratulta kimallekeikarilta kysytään kuinka pitkään voitkaan jatkaa asennevammaista mahtailuasi. Mr. Soft on kahtiajakoinen: Toisaalta se on rupinen ja maanläheinen ja silti pömpöösi ja mahtaileva. Joskus on hyvä että musiikkia joutuu miettimään eikä sitä voi heti ymmärtää ja karsinoida. Välillä tekee mieli pikaruokaa ja välillä haluaa kokkailla tunnin ja sama pätee musiikin kuunteluun. Mr. Soft on sopivasti outo ja erikoinen kuuntelukokemus vaikkei ehkä se mieleenjäävin. 

Minulta löytyvä versio Mr. Softista on ilmeisesti yleisön äänistä päätellen liveversio (kokoelman lehtinen ei valaissut asiaa) joten linkitän videoksi sellaisen joka vastaa eniten minulta löytyvää.

Arvosana: 6,0/10

B.T. Express - Do It

Artisti: B.T. Express

Kappale: Do It (1974)

Albumi: 20th Century Hits for a New Millennium: 1970-1974

Mieleenjäävin lause: "Whatever it is."

Lähes siitä hetkestä alkaen kun aloin harrastamaan musiikin kuuntelua olen pitänyt 70-luvun discosta ja saman ajan discohtavista funk- soul- ja rockhiteistä. Kaikilla meillä on omanlaisemme mieltymys erilaisiin rytmeihin ja discon letkeä keinunta on minulle sitä korvakarkkia jonka kuuntelu harvoin silittää musiikillisesti vastakarvaan.

B.T. Expressin joka alkuperäiseltä nimeltään oli Brooklyn Trucking Express sai uransa suurimman hitin vuonna 1974 kappaleella Do It (Til' You're Satisfied). Kyseessä on erittäin paljon discolta kuulostava funkkappale joka nousi Billboardin listalla aina kakkoseksi asti. Kappale on sopivan hikistä funkkia olematta kuitenkaan sitä kaikkein tiukinta ja hikisintä sorttia joka on itselleni aina ollut hieman vaikeampaa sisäistettävää. Kappale keinuu kiirettömästi svengaten ja vain hieno urkusoolo tuo vaihtelua poljentoon.

Jos Do It sisältää jotakin huonoa niin hyvyydestään huolimatta kappale on lajissaan varsin tyypillinen. Jos tekisi tarkistuslistan asioista joihin odottaa törmääväänsä esidiscoisessa funkissa niin tämä kohdalla tulisi varmaan rastitettua lähes kaikki kohdat. Mutta odotusten täyttäminen ei ole aina huono asia sillä mitä pidempään musiikkia kuuntelee, sitä harvemmin yllättyy. Do It on mukavan orgaanista ja letkeää funkmusiikkia joka sopii kesään niin aurinkoisiin kuin sateisiinkin päiviin.

Arvosana: 7,0/10

Lulu & David Bowie - The Man Who Sold the World

Artisti: Lulu
Kappale: The Man Who Sold the World (1974)
Albumi: The Greatest Hits of the Millennium: 1970-1974
Mieleenjäävin lause: "We must have died alone, a long long time ago."

Joskus cover voi olla alkuperäistä parempi, ainakin henkilökohtaisen mielipiteen perusteella.  Usein nämä ovat niitä mielipiteitä joita helposti muut kutsuvat "vääriksi mielipiteiksi". Itse pidän Lulun versiota The Man Who Sold the Worldista parhaana, vaikka alkuperäinen David Bowien versio on toki aivan hyvä sekin. Myöskään Nirvanan unplugged versio ei ole ollenkaan hassumpi. Mutta miksi juuri Lulun versio noista kolmesta? Syyllistyn varmasti monen mielestä "väärään mielipiteeseen" mutta Bowien ääni on mielestäni hieman kuivahko vaikka se on toki parempi kuin esimerkiksi Bob Dylanin. Bowien ääni ei sentään muodostu esteeksi jos kappale on muuten hyvä (ja niitä hänellä riittää) toisin kuin useimmiten Dylanin tapauksessa pakkaa minulle käymään.

Skotlantilainen Lulu oli vuonna 1974 nuoresta 26-vuoden iästään huolimatta jo monessa sopassa keitetty laulajatar. Hän oli esittänyt James Bond -elokuvan tunnuskappaleen (The Man with the Golden Gun), voittanut Euroviisut (Boom Bang-a-Bang), levyttänyt liudan hittejä ja ollut lyhyessä mutta myrskyisässä avioliitossa Maurice Gibbin kanssa. David Bowie tuotti Lululle singlen jonka molemmat puoliskot (The Man Who Sold the World / Watch That Man) olivat Bowie covereita. Tuottamisen lisäksi Bowie lauloi taustoja ja soitti singlellä saksofonia.

The Man Who Sold the World on surumielinen kappale olematta musertava ja arvoituksellinen herättämättä liian suurta kiinnostusta. Kappaleen sanoituksen voi tulkita monin tavoin ja tämä on varmasti yksi syy miksi se on taipunut niin hyvin monen eri artistin suuhun. Hyvä tarina kelpaa kerrovaksi monella suulla. Monen muun kappaleen tapauksessa hieman tasaista latua polkeva kulku voisi käydä tylsäksi mutta ei tässä tapauksessa sillä muunlainen rytmitys ei loisi oikeanlaista tunnelmaa. Lulu tulkitsee kappaleen konstailematta ja juuri sopivan kohtalokkaasti. Saksofoni joka on minulle melkoinen vedenjakajainstrumentti on The Man Who Sold the Worldissa parhaimmillaan. Onneksi 1974 ei oltu vielä keksitty kliinistä kutusaksofonisoundia. 1974 oli musiikillisesti erinomainen vuosi ja tämä kappale sen parhaimmistoa.

Arvosana: 8,0/10

ABBA - Hasta Manana

Artisti: ABBA
Kappale: Hasta Manana (1974)
Albumi: Waterloo
Mieleenjäävin lause: "Where is the dream we were dreaming and all the nights we shared?"

Elämä on täynnä valintatilanteita ja usein jälkiviisastelu on helppoa. Harva on kuitenkaan sitä mieltä että kun Benny Andersson, Björn Ulvaeus ja Stig Anderson miettivät millä kappaleella lähtisivät tavoittelemaan Euroviisiedustuspaikkaa vuonna 1974 että he olisivat valinneet väärin. Waterloo marssi voittoon ja klassikoksi, mutta historia olisi voinut olla toinenkin, sillä alunperin valinta tehtiin Waterloon ja Hasta Mananan välillä. Kummallakin kappaleella oli näppärä nimi ja vaikka Hasta Manana koettiin turvallisemmaksi valinnaksi valittiin Waterloo koska se perustui Agnethan ja Fridan yhteislauluun mikä antaisi ryhmästä oikeamman kuvan.

Hasta Manana on Abbaa sieltä iskelmällisemmästä päästä kaudelta jolloin bändi etsi vielä lopullista suuntaansa. Kappale on sympaattisen, mutta hieman poukkoilevan Waterloo -albumin parhaimmistoa jääden kuitenkin jälkeen levyn nimibiisille kaikin tavoin. Se ei kuitenkaan tarkoita että Hasta Manana olisi huono kappale vaan sitä että vertailu on epäreilu.

Kaunis, kaihoisa ja hitusen surumielinen ovat mielestäni sopivia sanoja kuvaan Hasta Mananaa. Agnetha on päälauluvastuussa ja kohokohta onkin hänen puhuttu väliosansa biisin puolivälissä. Hän on aina ollut parhaimmillaan laulaessaan kaihoisasti menetetystä, vaikeasta tai kaukaisesta rakkaudesta. Moni mies varmaan tietää tunteen mikä tulee jos on istunut surumielisen tai itkevän tytön vieressä ja Agnethan laulu on omiaan tekemään lähes samanlaisen vaikutuksen. Hasta Manana on tarkoituksellisen nostalginen kappale ja lähes neljänkymmenen vuoden jälkeen nostalgian tunne on vain kasvanut. Ei aivan parasta Abbaa, mutta hehän eivät ikinä sutta ja sekundaa tehneetkään. 

Arvosana: 7,5/10

The Rubettes - Sugar Baby Love

Artisti: The Rubettes 
Kappale: Sugar Baby Love (1974)
Albumi: Muriel's Wedding OST
Mieleenjäävin lause kappaleesta: "Yes, all lovers make, make the same mistakes as me and you."

70-luvun alussa vaikutti 50-luvun rockin toisen tulemisen nostalgia-aalto. Moni 60-luvulla huonommin pärjännyt ensimmäisen polven rokkari sai taas uralleen uutta nostetta, joskin noste oli usein vain lyhytaikainen.

Kysyntä synnyttää aina tarjontaa joten studiomuusikoista kasattiin The Rubettes -niminen kokoonpano soittamaan klassisen kuuloista poprokkia ja yhtyeen ensisingle Sugar Baby Love oli täysosuma. Kuten lähes kaikki tuon ajan hitit, tämäkin coveroitiin meille ja tunnetuin versio on Markku Aron Oma kultasein.

Sugar Baby Love on oppikirjaesimerkki siitä kuinka tehdään yksinkertaista mutta tarttuvaa poppia. Jo alun kuoro ottaa kuulijasta kiinni ja kappaleen tunnistaa heti. Sanoitus on simppeliä anteeksipyytelyä loukatulle rakkaalle mutta nopeat hiilihydraatit ovat oleellinen osa kaikkien hittien reseptejä. Piano kilkattaa hieman Abbamaista melodiakulkua. Alan Williamsin falsettilaulussa ovat tunnetasot kohdillaan ja taustakuoron du-du-bat-su-wadi -hokema sopii kokonaisuuteen täydellisesti. Ja tietenkin tunteikas puhuttu väliosa kuuluu asiaan.  

Keskinkertainen pop-biisi on kuin hattaraa; se maistuu hetken makealta mutta pian siihen kyllästyy. Sugar Baby Love sen sijaan on yksi klassikoista jonka maku kestää isältä pojalle. Sen kuuleminen nostaa tunnelmaa ja saa hymyn huulille huononakin hetkenä. Sugar Baby Lovessa soi rakastamisen ilo, epätoivo ja tinkimättömyys ja nämä tunteet kokee jokainen sukupolvi vuorollaan. Kun kappale on kuin täydellinen hetki vangittuna musiikilliseen muotoon voiko paljon enempää enää vaatia?  

Arvosana: 9,0/10  

Neil Sedaka - Laughter in the Rain

Artisti: Neil Sedaka
Kappale: Laughter in the Rain (1974)
Albumi: The Super Sounds of the 70's Volume 1
Mieleenjäävin lause kappaleesta: "Oooo, I hear laughter in the rain walking hand in hand with the one I love." 

Tämänpäiväinen sattuman sanelema on sadebiisi sadepäivälle jollainen tämäkin sattui olemaan. Joten plussaa siis yhteensopivuudesta sään kanssa. Ja sateiset päivät ovat muutenkin osa syksyä ja miksei myös lämmön jakaminen kahden ihmisen kesken kun ulkona alkaa viilentyä. 

Neil Sedaka on tehnyt kunnioitettavan, 50-vuotisen uran musiikkibisneksessä. Menestystä on tullut niin artistina kuin lauluntekijänä muille. Mutta kaikesta huolimatta tämänpäiväinen on vain yksi kolmesta listaykkösensä sooloartistina hänen koko uransa ajalta. Se ensimmäinen oli Breaking Up Is Hard To Do ja kolmas Bad Blood. 

Laughter in the Rain alkaa hiljaisesti pianolla ja pian siihen yhtyy Sedakan varsin omaperäinen ääni. Hänen äänensä ei ole kaikkein voimakkain tai miehisin, mutta siitä huokuu vilpittömyyttä ja huolettumuutta. Jopa hänen falsettolaulunsa on samantyylistä. Kappale on toteutettu niin että se kuulostaa sateiselta mikä on tietenkin hyvä asia kun sanoitus otetaan huomioon. Mukaan on laitettu jopa yleensä ärsyttävä "kutusaksofoni", mutta kuten Sedakakin, sekin kuulostaa nyt jotenkin vilpittömältä. Ei hassumpi saavutus.

Laughter in the Rain on laulu siitä kuin olla olla onnellinen vaikka sataa. Tosin laulussakin siihen vaaditaan vierelle se oma rakas, jolloin edes sateen kosteus ja kylmyys eivät haittaa kun voi jakaa rakkauden tunteen ja kehon lämmön rakkaimpansa kanssa. Kappale vaatiikin hieman sadetta ja oikeanlaista mielentilaa jotta se toimisi parhain päin. Helteellä tai keskellä talvea on ehkä parempi kuunnella jotakin muuta. Tosin Sedakan oma huolettomuus ja optimismi ovat universaaleita asioita ja niiden varassa tämäkin kappale tuo hieman valoa muihinkin aikoihin kuin sateisiin ja pimeneviin syysiltoihin. 

Arvosana: 6,5/10

Ray Stevens - The Streak

Artisti: Ray Stevens
Kappale: The Streak (1974)
Albumi: Millennium - 40 Hits 1970-1974
Mieleenjäävin lause kappaleesta: "He ain't rude, boogie-dy, boogie-dy." 

Tämän viikon tiistain sattuman sanelema on ensimmäinen arvotuksi tullut kantri- sekä myös huumoribiisi. Eli luvassa on yhdistelmä kantria ja huumoria, yi-haa! Kun joku asia tulee muotiin niin usein tätä villitystä sitten myös käsitellään laulujen muodossa ja joskus myös kannattavin tuloksin, ainakin kaupallisesti. The Streak pääsi niin UK kuin US listaykköseksi mikä ei ole aivan vähän viuhahtelusta kertovalle kappaleelle. The Streak on saanut ideansa 70-luvun alun viuhahteluvillityksestä mistä meillä lauloi ainakin Irwin Goodman. 

The Streak alkaa uutislähestyksen alkujinglellä jonka jälkeen innostuneen kuuloinen toimittaja alkaa haastattelemaan ihmisiä juuri tapahtuneen häiriötekijän johdosta. Pian käy ilmi että paikalla on juuri käynyt viuhahtaja, joka on järkyttänyt eritoten haastateltavan vaimoa Etheliä. Ja vasta tässä vaiheessa alkaa varsinainen musisointi kun varsin perinteinen mutta letkeä kantrimusiikki jatkaa tarinan kertomista. Varsinkin vihellysääni on varsin hupaisan kuuloinen ja sopii kappaleen teemaan. Laulun aikan viuhahtaja iskee saman pariskunnan nähden kolme kertaa ja kolmannella kerralla jopa vanha rouva Ethel lähtee viuhahtajan mukaan.

Kun huumoribiisistä on kyse, ratkaisevaa on toimiiko huumori vai ei. Kukaan ei halua tuntea myötähäpeän tunnetta tai ajatusta että tämänkö pitäisi olla hauskaa? Kappaleen tarina ei ole vanhentunut vuosikymmenten aikana vaikka suurin uutuudenviehätys itse viuhahtelusta lieneekin jo karissut. The Streak on harmiton kantriralli ja kun sen kuulemisesta tulee enemmän hyvälle kuin pahalle mielelle niin mikäpä ettei sitä satunnaisesti voisi kuunnella. Mikään mestariteos ei ole kyseessä, mutta juuri satunnaissoitossa tällaiset kappaleet ovat omiaan piristämään päivää ja kuunteluhetkeä.

Arvosana: 5,5/10