Kappale: Blood Hands (2014)
Albumi: Royal Blood
Mieleenjäävin lause: "You won't understand, with your head in the sand."
Mukava päästä uuteen vuoteen perinteisen blogikirjoituksen merkeissä. Mukava myös että 2019 alkaa yhtyeellä, jota en ole vielä blogissani ennen ehtinyt käsitellä. Tai oikeastaan olen, mutta vain vuosiraporteissani enkä biisiarvioissa.
Rockduo Royal Blood on minulle tämän vuosikymmenen paras uusi rockbändi, sen uskallan jo sanoa. Jos joku tulee vielä rinnalle ja ohi niin nostan hattua sille yhtyeelle. On omalla tavallaan loogista että tykästyin yhtyeeseen ensikuulemalta sillä onhan siinä jotakin samaa kuin vaikkapa White Stripesissa, Musessa tai Queens of the Stone Agessa sitä tärkeää omaa personaallista elementtiä unohtamatta.
Pidin kovasti Royal Bloodin samannimisestä debyyttialbumista jolta löytyi liuta vahvoja singlelohkaisuja ja myös perushyvää albumintäytettä. Tuota jälkimmäistä edustaa synkkyyteen kääntyvä Blood Hands, joka ei ehkä ole suosikkibiisejäni albumilta, mutta ei silti pudota mielestäni rimaa. Nyt kun yhtye on julkaissut kaksi albumia niin näissä debyyttialbumin vähemmän loistavissa biiseissä kuulee miten bändi on mennyt eteenpäin. Sama katkera mennen rakkauden päällä turhautunut piehtarointi oli oikeastaan koko kakkosalbumin teema. Ja jokainen How Did We Get So Dark -albumin biisi tekee sen paremmin kuin Blood Hands.
Mutta Royal Bloodin charmi on silti myös läsnä Blood Handsillä mutta toki hieman laihemmassa muodossa. Mike Kerrin basso murisee komeasti ja rumpali Ben Thatcher on juuri oikeanlainen takoja täydentämään yhtyeen soundimaailmaa. Viiden vuoden jälkeenkään en väsy ihmettelemästä miten Royal Blood täyttää äänimaailmansa rikkaamman kuuloiseksi kuin monet kolmi- tai nelihenkiset pumput. Ehkä kyseessä on jotakin samaa kuin White Stripesillakin, vähemmän on enemmän ja kaksihenkisen yhtyeen jokaisella iskulla täytyy olla äänimaailmaa selvästi täyttävä merkitys.
Se mikä pudottaa Blood Handsin vaikkapa Figure it Outin tai Little Monsterin tasosta on se että intensiteetti ei nouse samalla tasolle edellämainittujen kanssa. Toki pidän siitä miten uhkaavuutta rakennellaan yhtyeen mittapuulla rauhallisesti eikä dynamiikkaan ole unohdettu. Blood Handsissä Kerrin bassosoundi ei kouraise aivan yhtä syvältä kuin parhaissa biiseissä ja miksauskin on hieman tasapaksu. Sanoituksessa on paljon tulkinnanvaraa ja passiivisaggressiivisuutta, mutta tämänkin yhtye on tehnyt muissa biiseissään paremmin. Silti on mukava huomata että heikoimillaankin Royal Blood on minulle erittäin kuunneltava yhtye. Joskus voisi vaikka miettiä, että mikä suosikkiartisteista tai yhtyeistä olisi paras jos niitä arvioisi vaikkapa heidän kolmen heikoimman biisinsä perusteella.
Arvosana: 5,5/10
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti