Kappale: Aurora (2008)
Albumi: Music of the Spheres
Mieleenjäävin lause kappaleesta: "Aurora, aurora, aurora borealis."
Tämänpäiväinen kappale teki uuden ennätyksen siinä nopeudessa missä ostamani musiikki päätyy blogiini arvosteltavaksi. Ostin Music of the Spheres albumin kaksi päivää ennen tätä päivää ja olen ehtinyt kuunnella sen läpi vasta kaksi kertaa. Ja nyt jo yksi biisi siltä tuli eteen. En toki valita, sillä satunnaisuus on pelin henki.
Mike Oldfield on ehtinyt pitkän uransa aikana kokeilla monenlaisia tyylejä, mutta Music of the Spheres albumilla hän ensi kertaa teki levyllisen klassista musiikkia. Levyn toisena tuottajana toimi Adiemuksesta tuttu Karl Jenkins. Jenkins myös vastasi levyn orkestraatiosta. Levyn nauhoitettiin Abbey Road studioilla täyden sinfoniaorkesterin tuella.
Music of the Spheres -albumin teema on hyvin avaruudellinen joten myös Aurora on selkeä osa tätä kokonaisuutta. Kappale alkaa lämminsointuisilla pianoilla joita seuraa naiskuoron latinankielinen laulanta. Oldfieldin akustinen kitara on saatu tulemaan hetkittäin sopivasti esiin mikä tekeekin kitaravirtuoosin soitolle oikeutta. Erilaisia rytmin ja tunnelmanvaihdoksia on sopivasti, mutta koko ajan kappaleessa on läsnä jonkinlainen lämmön tuntu. Vaikka teema onkin avaruudellinen niin minulle mieleen tulivat silti sadonkorjuun ajan syksy ja intiaanikesän hellivästi paahtava aurinko. Latinan kielen sana aurora tarkoittaa aamuruskoa ja aurora borealis on maapallon pohjoisen puoliskon revontulia tarkoittava nimi.
Auroran vahvuus on sen perinteitä kunnioittavassa klassisuudessa. Siinä on vain rahtunen new agea mausteena sekä myös etäisesti Tubular Bellsin mieleen tuovaa pianoa. Tai ehkä Oldfieldin musiikkia ei vain osaa kuunnella vertaamatta sitä tuohon klassikkoon. Oli miten oli, Aurora on kevyesti mieltä ylentävää klassista joka ei ole ehkä loistavaa mutta kuitenkin hyvää. Tiedän myös mikä kappale alkaa soimaan päässäni kun seuraavan kerran näen revontulia.
Arvosana: 7,0/10
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti