lauantai 31. toukokuuta 2014

The Cardigans - Please Sister

Artisti: The Cardigans
Kappale: Please Sister (2003)
Albumi: Long Gone Before Daylight
Mieleenjäävin lause: "You should know that love will never die but see how it kills you in blink of an eye."

Ruotsalaisen The Cardigansin paluulevy viiden vuoden levytystauolta yllätti minut positiivisesti. Suosikkibändin pitkä tauko harvoin lupaa hyvää mutta joskus se on juuri sitä mitä lääkäri määräisi. Omasta mielestäni Cardigans ei ole julkaissut urallaan huonoa albumikokonaisuutta, mutta Long Gone Before Daylight on silti suosikkini (Super Extra Gravity on hyvin lähellä). Albumi julkaistiin aikaan jolloin bändin tummempi ja aikuisempi linja osui omaan henkilökohtaiseen musiikkimurrokseeni ja antoi uskoa siihen että hyvää musiikkia tehdään vielä. Musiikilla olikin vielä jotakin annettavaa eikä kaikki hyvä jäänyt 70- ja 90-luvuille.

Levy ei toki näyttänyt millaista musiikki tulee nolkytluvulla olemaan, sillä sen amerikkalaisempi ja hieman juurevampi poprock olisi voitu tehdä milloin tahansa viimeisen 25 vuoden aikana. Nina Persson on soolotuotannossaan uponnut liiankin syvään päähän musiikin amerikkalaistumisessa tahtoen unohtaa ruotsalaiset popjuurensa.

Please Sister ei ole se biisi joka ensimmäisenä tulee mieleen kun mietin Long Gone Before Daylight albumia mutta en missään nimessä tahtoisi sen puuttuvan. Hyvät albumikokonaisuudet vaativat myös ne hiljaisemmat biisit jotka tekevät albumeista enemmän kuin osiensa summan. Hyvässä työporukassakin on yleensä se hiljaisempi kaveri joka ei saa mainetta eikä kehuja mutta otetaanpa hänet pois niin huomataan kuinka tärkeä hän on ollut. Please Sister on laulu naisen rakkaudenkaipuusta hetkellä jolloin pettymys pieleen menneestä suhteesta painaa vielä tuoreesti mieltä. Countryhtavat sävyt sopivat tähän kontekstiin hyvin ja Nina Persson on aina ollut piilohaikea tulkinnassaan jopa Cardigansin iloisemmissakin kappeleissaan. Palaset loksahtavat kauniisti paikoilleen tehden Please Sisterista pienen mattapintaisen pophelmen.

Please Sister ei ole korvamato jossa on supertarttuva kertosäe vaan kokonaisuus joka tavoittaa tunnetasolla jos antaa sille mahdollisuuden. Ihmiset tarvitsevat toivoa mutta sitä ei pidä tarjota liikaa sellaiselle joka ei pysty vielä uskomaan kuin pieniin parannuksiin tilanteessaan. Niinpä Please Sisterin sanoituksissakin toivo täytyy lukea rivien välistä. Hyvän miehen löytäminen on vaikeaa mutta vika on yhtä lailla päähenkilön omassa kyvyssä pilata suhteet kuin vastaan tulleissa miehissäkin. Pysyvän onnen löytämiseen vaaditaan onneksi lisäksi kykyä muuttua itse ja löytää ihminen joka on myös tehnyt samat korjaukset. Ei ihme että toivo on tällöin pientä ja syvällä pinnan alla.

Cardigans löysi 90-luvun jälkeen kyvyn muuttua oikein vaikka se merkitsikin kansainvälisen menestyksen tuntuvaa heikkenemistä. Kaikkea ei voi saada mutta se ei estä nauttimasta siitä mitä saa.

Arvosana: 7,0/10

sunnuntai 25. toukokuuta 2014

Mike Oldfield - To Be Free

Artisti: Mike Oldfield
Kappale: To Be Free (2002)
Albumi: Platinum Collection
Mieleenjäävin lause: "To be free, to be wild, and to be just like a child."

En omista vielä kaikkia Mike Oldfieldin albumeita vaikka tätä blogia seuranneet tietävätkin allekirjoittaneen pitävän hänen tuotannostaan lähes kauttaaltaan. En väitä että kaikki Oldfieldin albumit olisivat loistavia kokonaisuuksia sillä pitkälle uralle mahtuu monenlaisia tyylejä ja miehelle joka innostuu helposti sattuu myös huteja.

Albumi jonka ostan viimeisenä täydentääkseni Oldfield kokoelmani tulee kuitenkin mitä luultavimmin olemaan vuoden 2002 chillout albumi Tres Lunas. Lainasin levyn kirjastosta kuunnellakseni sen ja rehellinen mielipiteeni on että levy on enimmäkseen tylsää taustamusiikkia samannimistä virtuaalitodellisuus peliä varten joista Oldfield oli tuolloin innostunut. Maailmasta löytyy paljon parempaa pelimusiikkiakin.

Mutta en voi lytätä Tres Lunas albumia aivan kokonaan sillä sen ensimmäisenä singlenä julkaistu To Be Free on pirteä esitys. Muuten albumi ei täytä edes vanhaa albumin ostorajaani eli ostamisen arvoisessa albumissa täytyy olla vähintään kolme hyvää biisiä. (Thou Art in Heaven menisi ehkä rimaa hipoen toisesta hyvästä biisistä levyllä.) Mike Oldfield oli omalla tavallaan new age musiikin pioneeri 70-luvun tuotoksillaan joten genren noustua maineeseen 90-luvulla oli luonnollista että hänkin pisti taiteellisen lusikkansa tuohon soppaan. Tässä kohden edelläkävijästä vain oli tullut perässähiihtäjä joten hänen new age henkisiä albumeitaan vaivasi tunne siitä että Oldfield tekee omaa versiotaan musiikista jota toiset tekivät paremmin. Vaikka ikääntyvillä artisteilla usein huippubiisien tekotiheys laskee niin niitä kuitenkin voi yhä syntyä.

En tiedä mistä Oldfield kaivoi uransa suurimmassa taiteellisessa kuopassa hihastaan pienen helmen nimeltään To Be Free. Jazzlaulaja Jude Simin laulusuoritus osoittaa että Oldfield mieheksi joka ei tee mielellään yhteistyötä (ainakaan ilman että saa johtaa) osaa valita yhteystyökumppaninsa hyvin. To Be Free välttää monet keskinkertaisempien Oldfieldin uudempien new age sävellysten sudenkuopat sillä se ei kuulosta muotin läpi pusketulta ollen aidosti lämpimän ja innostuneen kuuloinen. Edes Adiemus henkinen taustalaulu ei häiritse. Yksi lempitermeistäni kuvailla musiikkia joka on rennolla tavalla hyvää on sanoa että se on kuin hyvin keitettyä irtonaista riisiä ja tämän voin sanoa myös To Be Freestä. Hyvä musiikki vaikuttaa kuulijansa tunteisiin ja To Be Freen kuuleminen tekee minut rennoksi ja iloiseksi.

Arvosana: 7,5/10

sunnuntai 18. toukokuuta 2014

Celine Dion - Fade Away

Artisti: Celine Dion
Kappale: Fade Away (2007)
Albumi: Taking Chances
Mieleenjäävin lause: "Once touched by pain, you're not the same."

Celine Dion alkaa olla urallaan siinä vaiheessa että hän voisi kuten monet muutkin artistit ja bändit alkaa tekemään sellaista musiikkia mitä hän teki uransa ollessa suurimmassa nosteessa. Hän on vakiinnuttanut nimensä ja maineensa ja suurin osa kuulijoista on pitkän linjan faneja uusienkin pitäessä luultavasti eniten hänen 90-luvun tuotannostaan. Tämän ajan tuotanto toisi 90-lukumaisiin kappaleisiin kuitenkin oman silauksensa ja artistin ajan hieman patinoima ääni tekisi siitä riittävän erilaista. Albumi joka koostuisi David Foster - Diane Warren tyylisistä balladeista (tai heidän tekemistään jopa) yhdistettynä muutamaan menevämpään raitaan maustettuna parilla hyvin valitulla coverilla kelpaisi varmasti hyvin. Sanoitukset voisivat heijastella hieman kypsemmän naisen näkökulmaa rakkauteen ollensa silti vahvoja ja vahvasti tulkittuja.

Celine Dionin Taking Chances oli albumina hieman ylipitkä ja olisi  hyötynyt tiivitämisestä. 74 minuuttia ei ole harvoja poikkeuksia lukuunottamatta paras mahdollinen albumin mitta. 2-3 biisiä vähentämällä kokonaisuus olisi mielestäni ollut parempi mutten osaa sanoa olisiko Fade Away ollut se raita jonka olisin saksinut. Fade Away ei missään mielessä ylitä mittaansa ja sanoituskin toimii varsin hyvin joskin ikävä kyllä juuri kappaleen ensimmäinen lause on se mikä särähtää korvaan. Past-lasts loppusoinnuttelu ei toimi ja Celine lausuu ne hieman pakotetun oloisesti mutta onneksi tämä on ainoa tyylirikko. Tyylillisesti kyseessä on Taking Chances albumin teeman mukainen "riskinotto" eli tavanomaista rokimpaa Celineä.

Jos vertaa Fade Awayn sanoitusta aiempaan tuotantoon niin se poikkeaa aiemmista rakkauden päättymisbiiseistä. Vanhemmissa kappaleissa rakkauden päättyminen oli kuin maailmanloppu ja toivo oli siinä hetkessä mennyttä mutta Fade Awayn sanoituksessa on toivoa. Joskus ihmissuhteen vain ajavat karille ajan myötä ja epäonnistumisen aiheuttama kipu on kärsittävä pois. On koetettava olla vahva vaikka tulee romahduksen hetkiä. Sanoitus siis toimii.

Mutta musiikillisesti en ole varma onko tämä rokimpi tuotanto ollut omiaan palvelemaan sanoitusta parhaimmalla mahdollisella tavalla. Perinteisessä sydänsuruballadissa on yleensä dynamiikkaa ja paukut ladataan kertosäkeeseen. Nyt kappaleessa mennään lujaa alusta loppuun mikä syö tehoa. Vika ei ole artistin tulkinnan vaan tuottajien. Tuntuu kuin biisiä ei olisi osattu sovittaa artistille vaan tulee mieleen että Fade Away sopisi tässä muodossaan paremmin jonkun nuoren Idols kisailijan taidonnäyteeksi.

Arvosana: 5,5/10

lauantai 10. toukokuuta 2014

The Nashville Teens - Tobacco Road

Artisti: The Nashville Teens
Kappale: Tobacco Road (1964)
Albumi: 20th Century Hits For A New Millennium
Mieleenjäävin lause: "I was born in a trunk, mama died and my daddy got drunk."

Joskus bändien nimet ovat hyvin kuvaavia ja joskus suorastaan hämääviä. Yhden hitin ihme The Nashville Teensin perustajajäsenistä yksikään ei ollut Nashvillestä vaan Englannin Weybridgesta ja bändin perustamisvuonna 1962 melkein kaikki olivat jo ohittaneet teini-iänkin. Mutta mitäs me pienistä, sillä nimet ovat tehty myös luomaan mielikuvia ja siinä voivat faktat olla vain tiellä. Ja tokihan bändin nimestä saa räjähtävän lyhenteen TNT.

Tobacco Road kuulostaa niin aikalaispoprockilta että sen ajoittaminen ei ole vaikeaa vaikka ei olisi sitä ikinä kuullutkaan. Kappale syntyi alunperin 1960 John D. Loudermilkin kynästä eikä siitä tullut hittiä ennen kuin vuonna 1964 The Nashville Teensin versioidessa siitä ainoan hittinsä. Toki bändi nautti varsinkin kotimaassaan jonkinmoista suosiota ainoan hittinsä ulkopuolellakin mutta jos tietää yhden The Nashville Teensin biisin niin se on yleensä juuri Tobacco Road. Viimeksi kappaletta on kuultu Mad Men -tvsarjassa. Beat aikakauden tuoteeksi on kyseessä hieman rosoisempaa laitaa svengaavuutta kuitenkaan unohtamatta. Laulut hoidetaan onnistuneesti kahden tai useamman miehen voimin mikä on hyvä ratkaisu. Kapakkapiano istuu niin säveleen kuin sanoitukseenkin kelvollisesti. Kovin paljon erilaisia aineksia tästä ei löydy ja mittaakin on sopivat kaksi ja puoli minuuttia.

Mitään erityisen omaperäistä ei Tobacco Roadista löydy, se on vain yksi monista aikakautensa hiteistä eikä mielestäni edes sieltä kirkkaamasta päästä. Onkin kyse siitä kuinka juuri tämä 60-luvun aikakausi miellyttää omaa popkorvaa ja itse yleensä tyydyn poimimaan kirsikat kakusta mitä tähän aikakauteen tulee. Ehkä Tobacco Roadissa on hieman liikaa blueskaikuja makuuni mutta ei niin paljon että vaaka kallistuisi ärsyttävyyden puolelle. Mieleenjäävin asia on tunk-tunk-tunk rytmi eikä sanoitus tai laulusuoritukset. Mutta parempi jäädä mieleen jostakin kuin ei mistään. Varmasti elossaolevia The Nashville Teensin jäseniä lämmittää kertoa tänäkin päivänä että heillä oli hitti valtameren molemmin puolin. Se maineteko on vielä suomalaisbändeiltäkin tekemättä.

Arvosana: 5,5/10

lauantai 3. toukokuuta 2014

ABBA - Gimme! Gimme! Gimme! (A Man After Midnight) (Live)

Artisti: ABBA
Kappale: Gimme! Gimme! Gimme! (A Man After Midnight) (Live) (1986)
Albumi: ABBA Live
Mieleenjäävin lause: "There's not a soul out there, no one to hear my prayer."

On ikävää ettei meillä ole parempaa virallista Abba-livelevyä kuin pahamaineinen Abba live. On jo tarpeeksi suuri synti ettei levyltä löydy Abban vain livenä esittämiä kappaleita. Tämän lisäksi alkuperäisten live-esitysten päälle on julkaisuvuonna 1986 päätetty jälkiäänittää ajanmukaisemmat rumpusoundit jotka eivät tietenkään istu kokonaisuuteen hyvin. Jos haluaa kuunnella Abbaa livemuodossa kannattaa cd-versioiden sijasta kääntyä videotallenteiden puoleen ja jopa bootlegeista löytyy joitakin siedettävällä äänenlaadulla olevia autenttisia nauhoituksia.

Gimme! Gimme! Gimme! (A Man After Midnight) on alkuperäisversiona Abban kärkipään hittejä ja sitä on myös menestyksellä coveroitu ja lainattu. Kyseessä on myös yksi Mamma Mia! musikaalin keskeisiä kappaleita. Liveversio on otettu purkkiin vuonna 1981 Dick Cavett Meets Abba tv spesiaalissa. Ikävä kyllä vuoden 1986 jälkikäsittely saa Abban kuulostamaan muoviselta ja elottomalta. Kannattaa kuunnella alkuperäinen livetallenne tämän arvostelun jälkeen ja verrata sitä Abba liveltä löytyvään. Jos et kuule eroa en voi auttaa mutta ero on selvääkin selvempi. Yleisön äänet on korvattu äänekkäämmillä ja eloisat rummut on korvattu kliinisella paukutuksella. Koko äänimaailma on saatu kuulostamaan kapeammalta eikä livetilanteen tunnelmaa ole saatu tallennettua. Bennyn hieno kosketintyöskentely on miksattu lähes kuulumattomiin.

Gimme! Gimme! Gimme! on hieno popsävellys mutta tässä muodossa se ei pääse oikeuksiinsa. Abban vika se ei ole sillä Abba Live oli levy-yhtiön keino rahastaa vielä viimeiset pennoset aikana jolloin Abban suosio oli varmaankin matalimmillaan koskaan ja Björnin ja Bennykin huomio oli tuolloni kohdistettuna muualle. Laadukkaat ja alkuperäiset livetallenteet löytyvät arkistoista, joten ehkäpä olisi aika laittaa kasaan oikea livelevy kun kaikki jäsenet ovat vielä elossa ja Abban ääniteknikko Michael B. Tretowkin on vielä käytettävissä. Varmasti se kiinnostaisi faneja enemmän kuin uudet remasteroidut versiot perusalbumeista viiden vuoden välein.

Arvosana: 4,0/10

Abba Live -albumin versio:

Alkuperäinen Dick Cavett shown esitys: