torstai 31. joulukuuta 2015

Satunnainen poikkeama II: Vuosikatsaus 2015

On aika viime vuonna aloitetun blogiperinteeni jatko-osalle eli tällä kertaa random play nappi saa levätä ja ruodin musiikkivuoden 2015 omasta mielestäni parhaat palat kategorioissa jotka itse päätän. Yleisesti ottaen tällä hetkellä tuntuu ettei 2015 ollut kovin vahva musiikkivuosi mutta varaan oikeuden muuttaa mieltäni myöhemmin. Kuten monesti olen ennenkin maininnut tapaan nykyään löytää hyvät jutut viiveellä joten ehkäpä tämän vuoden paras on vielä kuulematta tai tajuamatta. Toinen tekijä on se että suosikkiartistieni A-luokkaan kuuluvat eivät julkaisseet uutta musiikkia joten kenttä oli auki tuoreemmille tekijöille.

Aloitetaan vanhan kierrätyksen palkinnolla eli vuoden 2015 paras coverversio. Kaikki parhaat biisithän on joidenkin mielestä tehty jo joten paras minkä nykyartisti voi tehdä on yrittää tehdä sen toiseksi parhaan version jostakin menneisyyden helmestä. Mutta Natalie Imbruglia ei lähtenytkään aikakoneellaan kovin kauas menneisyyteen biisiä lainaamaan vaan pysähtyi jo vuoteen 2013 poimimaan lainabiisin Daft Punkin loistoalbumilta Random Access Memories. Instant Crush oli vahvan albumin parhaita raitoja jossa oli keskiverto Daft Punk biisiä syvällisempi sanoituskin. Ja ne tunteet mitkä alkuperäisversio herättää heräävät minussa myötä tätä versiota kuunnellessa. Ero on hieman sama kuin kebabrullalla ja broilerirullalla. Joskus tekee enemmän mieli toista ja joskus toista. Jo Torn osoitti että Imbruglia osaa ottaa omakseen muiden alunperin esittämän biisin eikä tämäkään ole poikkeus. Himmeämmät mitalit voin luovuuttaa Disturbedin Sound of Silencelle ja CazziOpeian Here We Go Againille.

 
Vuoden paras cover: Natalie Imbruglie - Instant Crush

Täytyy saada vaikein pakollinen kategoria alta pois jonka voittajaa en tätä riviä kirjoittaessani tiedä vielä itsekään. Viime vuonna parhaasta ulkomaisesta kappaleesta oli kilpailua mutta nyt olen pari viikkoa pyöritellyt päässäni mikä se tänä vuonna voisi olla. Mikään tänä vuonna julkaistu ulkomainen biisi ei ole päässyt voimasoittooni eikä jäänyt päähäni pyörimään. En ole ottanut linkkilistallenikaan talteen kuin pari tänä vuonna julkaistua kappaletta. Euroviisuistakaan ei ole apua sillä tämän vuoden tarjonta ei ollut parhaasta päästä. Coveria en periaatteesta ala julistamaan vuoden parhaaksi. Mutta päätös pitää tehdä joten tässä kohti kaivelen linkkilistojani ja radioiden vuosisoittolistoja löytääkseni voittajan. Ja puoli tuntia myöhemmin julistan voittajaksi ruotsalaiduo Galantiksen Peanut Butter Jellyn. Jos mietin mikä radiosoittobiisi sai työmatkalla jalkani nousemaan tänä vuonna reippaiten se on taatusti tämä. Sopivasti retroa dancea jossa on pikkurillin verran tämänkin vuoden aineksia. Galantiksen jälkeen kannoilla olivat parhaiten Icona Popin Emergency ja Musen Dead Inside.


Paras ulkomainen kappale: Galantis - Peanut Butter Jelly

Tilanne on viime vuodesta kääntynyt päälaelleen siinä mielessä että tänä vuonna parhaasta kotimaisesta biisistä oli kunnolla kilpailua. Mutta olen ollut jo pitkään sillä kannalla että tänä vuonna parhaan kotimaisen biisin julkaisi Sallan ja Miron matka maailman ympäri. Rakastat mua paremmin on hieman erilainen rakkauslaulu ja siinä sanotaan jopa v-sana tavalla joka sopii enemmän kuin hyvin. Sallan ja Miron matka maailman ympäri on kuulunut niihin yhtyeisiin joita olen pitänyt lupaavana ja joilta olen toivonut tasonnostoa ja tänä vuonna sen sain. Perässä hiihtivät tänä vuonna havuja pyytäen Tiisun Elämältä turpiin sain sekä Linnut, Linnut -yhtyeen Eveliina.

Paras kotimainen kappale: Sallan ja Miron matka maailman ympäri - Rakastat mua paremmin

Vuoden tulokas on helppo valita sillä on minulle on hyvin selvää mikä artisti tai bändi on tänä vuonna julkaissut erinomaisen satsin sinkkuja ja muutenkin löynyt itsensä minulle ja varmaan monille muillekin läpi. Vuonna 2014 julkaistu Suomalaisen suurin riesa on sisu antoi jo lupausta jotka lunastettiin tänä vuonna biiseillä Elämältä turpiin sain, Tänään sä musta hullaannut, Virtaset ja Mitä maailma multa odottaa. Tuntuu hyvältä nähdä nuori kotimainen bändi joka ei ota itseään liian vakavasti olematta silti pelkkä vitsi. Tiisu ammentaa perinteistä kuulostaen silti omalta itseltään ja vaikutteita ei pelätä ottaa omaan käyttöön. Musiikkivideoihin nähdään vaivaa ja suomalaisuutta jaksetaan panna halvalla mutta kaikella rakkaudella. Tiisu oli tässä sarjassa niin ylivoimainen että himmeämpiä sijoja ei ole tarpeen myöntää.

Vuoden tulokas: Tiisu

Älä tule paha kakku, tule hyvä kakku eli lupaava artisti tai bändi jonka toivoisin tulevaisuudessa lunastavan lupaukset. Ruotsalainen naislaulaja Clara Hagman joka otti soolourallaan taiteilijanimen Clara Mae tuli ensiksi tietoisuuteni toisena Ace of Basen uusista laulajista. Persoonallinen ääni jäi mieleen ja pidin albumistakin mutta se jäi tuon kokoonpanon ainoaksi. Tänä vuonna soolouralle siirtynyt Clara Mae julkaisi singlen Avalon joka on melkein sitä mitä lääkäri määrää mutta jotakin jää vielä uupumaan. Persoonallinen ääni on puristettu vielä liian ahtaaseen muottiin ja kappale voisi olla paremminkin tuotettu. Onneksi 24-vuotiaalle artistille kaikki on vielä auki ja lupaus on ilmassa mutta vielä lunastamatta.

Tulevaisuuden toivo: Clara Mae

Vuoden pettymys ei pudonnut päähäni kuin tonni tiiliä sillä mikään ei jäänyt suuresti harmittamaan tänä vuonna. Mutta jos negatiivisia ollaan niin Adelen Hello ei ollut minulle sitä mitä se monelle muulle tuntui olevan. Adele on hienoääninen artisti jolla on ollut hyviä biisejäkin (Skyfall, Rumour Has It). Mutta tauon jälkeiseksi isoksi paluubiisiksi Hello ei herättänyt minussa mitään tuntemuksia. Ääni on edelleen tallella mutta kertosäe ei ole kummoinen eikä kappale ikinä kasva mihinkään mittoihin. Ehkä levy-yhtiössä tiedettiin että odotus on kova ja ensisingle menee helposti läpi. Ehkäpä kovemmat singlelohkaisut on säästetty myöhemmälle. Minä jopa halusin tykätä tästä ja yritinkin mutta en vain lämpene tälle. Paljon huonompaankin olen tänä vuonna toki kuullut mutta ennakkohypeen nähden suurin pettymys oli minulle selvä.

Vuoden pettymys: Adele - Hello

Seuraavan kategorian suhteen tunnustan olevani puolueellinen sillä olin mukana tekemässä yhtyeen musiikkivideota ja olen työssä samassa organisaatiossa josta bändi ponnistaa. Vuoden 2015 hyvällä asialla musiikin kautta kategorian voittaja on Pots Lojo yhtye Lohjalta. Lohjan kulttuuripajan mielenterveyskuntoutujista koostuva bändi julkaisi tänä vuonna maistiaisen tulevalta toiselta albumiltaan. Kuka tahansa meistä kertoo siitä kuinka kuka tahansa voi sairastua mutta toivo ei ole mennyttä niin kauan kun on jotakin mikä antaa tukea.

Yhtye tekee kaiken itse ja debyyttialbumilla kuultiin jos ei yhtenäinen niin ainakin jäsentensä kuuloinen valikoima biisejä jotka ovat bändiläisten omasta elämästä. Aloitin itse basson soiton huomatessani hankesuunnittelijan työni kautta kulttuuripajojen bändiryhmien positiivisen vaikutuksen kävijöilleen ja tajusin sen että musiikkia voivat soittaa ja tehdä kaikki. En minä osaa -asenne vaihtui uskoon siitä että kaikki osaavat kunhan annetaan mahdollisuus. Ihmiset joille minun piti mahdollistaa työni kautta mieleisensa kulttuurin tuottaminen antoivatkin minulle uuden harrastuksen josta olin haaveillut mutten ollut uskaltanut siihen tarttua. Kaikkien tulisi saada mahdollisuus tehdä omaa juttuaan sillä ihminen joka ei saa toteuttaa itseään ei voi olla onnellinen. Tässä kategoriassa yhtä lailla voittajana täytyy pitää Pertti Kurikan Nimipäiviä jotka ajoivat isosti inhimillistä asiaa eteenpäin tänä vuonna.

Hyvän asian puolesta: Pots Lojo - Kuka tahansa meistä

Ja viimeisenä kategoriana tässä vuosikatsauksessa on vuoden paras yhteistyö. Kun Sparks ja Franz Ferdinand yhtyeet lyöttäytyivät yhteen syntyi (super)kokoonpano FFS. Ensiksi yhdistelmä tuntui oudolta mutta kun asiaa tarkemmin miettii niin sopivathan hunaja ja suolakurkkukin yhteen. Sukupolvikuilusta ei ole tietoakaan ja kahden yhtyeen välinen kemia ja hyvä tekemisen meininki välittyy levyltä. FFS toimii hyvin myös livenä soittaessaan sekä Sparksin että Franz Ferdinandin hittejä. Uusista yhteisbiiseistä paras on ironinen Collaborations Don't Work joka kertoo juuri siitä mistä nimikin. Kappale sopii myös minulle siinä mielessä että inhoan ryhmätöitä. "I ain't no collaborator."

 Paras yhteistyö: FFS (Franz Ferdinand ja Sparks)



Toivottavasti vuosi 2016 tarjoaa hyviä musiikillisia elämyksiä jokaiseen makuun. Happy new year!

lauantai 19. joulukuuta 2015

Run-D.M.C. - You Be Illin'

Artisti: Run-D.M.C.
Kappale: You Be Illin' (1986)
Albumi: Together Forever - Greatest Hits 1983-1991
Mieleenjäävin lause: "You be illin'."

Hip Hoppia ja sen sukulaisgenrejä ei kovin paljoa levyhyllystäni löydy. Mutta kuten lähes jokaisen musiikin alalajin kanssa kullankaivanta kannattaa jottaa löytää ne genrensä kultahiput. Run-D.M.C. tuli tietoisuuteni vasta 90-luvulla MTV:n (sen musiikkikanavan) soittaessa 80-luvun hiteistä usein Walk This Waytä joka ilmestyessään nosti myös Aerosmithin takaisin parrasvaloihin. You Be Illin' oli Walk This Wayn jälkeinen kolmas single Run-D.M.C:n Raising Hell albumilta. Olisikohan kukaan uskonut tämän blogin satunnaisuuteen jos viimeisessä blogipostauksessani ennen joulua arvosteluun olisi päätynyt Run-D.M.C:n joululaulu Christmas in Hollis? Ehkäpä sekin päätyy käsittelyyn vaikkapa ensi juhannuksena.

Run-D.M.C.:n 80-luvun tuotanto kuulostaa nykykorvaan riisutulta sillä rumpukoneiden paljas biitti yhdistettyinä sampleihin, skrätsäyksiin ja räppeihin jotka voivat nykyaikana kuulostaa kliseiltä mutta olivat aikoinaan aallonharjalla. Mutta kuinka epätavallista tämänkään päivän hopissa on se että uhotaan, mahtaillaan ja mainitaan oma tai bändin nimi monta kertaa biisin aikana? Ja Run-D.M.C. oli myös hyvin tyylitietoinen kultaketjuineen ja Adidaskenkineen.

Illin' tarkoittaa häröilyä, myötähäpeää aiheuttavaa käytöstä ja muutenkin yleistä "neliönä" olemista. You Be Illin':n esimerkkihahmo yrittää tilata Kentucky Fried Chickenistä Big Macin, hän huutaa touchdownia koripallopelin aikana ja naiset katoavat hänen pahanhajuisen hengityksensä vuoksi joka johtuu siitä että on tyhmyyttään syönyt koiranruokaa. Olisikohan suomihopin vastine koiranruoansyömiselle lause: "Mutsi kysy sikapoju mikä sua rassaaa, miks oot Reino, miks syöt akryylimassaa?"

You Be Illin' ei ole helppo pisteytettävä. Yleensä pidän enemmän Run-D.M.C:n hybridibiiseistä missä on rocksampleja tai sitten It's Like Thatin tai Hard Timesin kaltaisista sanomabiiseistä. Tämänkaltainen huumori ei saa minua hymähtelemään. Muutama hauska soundillinen kikkailu pelastaa hieman mutta räpkoukutkaan eivät ole yhtyeen terävimmistä päästä. Toki mitään peruskoulutason "sä oot nolo, mul on iso m.." laineja ei kuulla mutta harvinaisen mielenjäämättömät kuitenkin. Tai ehkäpä on kyse siitä ettei aika ole ole kohdellut hyvin aivan kaikkea 80-luvun hip hoppia. Keskinkertainen tapaus päättää tämän vuoden blogini vakioarvostelut, ennen uutta vuotta julkaisen vielä viime vuonna alkuun laitetun vuosispesiaalin jossa kerron omat suosikkini vuoden 2015 musiikillisista julkaisuista.

Hyvää jouluu teil' jotka käy viel kouluu. Unohda turhat huolet, hyvä musiikki poistaa niist puolet. Parempi stoppaa nää soinnut ennen ku järkytyksestä toinnut.                   

Arvosana: 5,0/10

lauantai 5. joulukuuta 2015

Indica - Linnansa vanki

Artisti: Indica
Kappale: Linnansa vanki (2007)
Albumi: Pahinta tänään -kokoelma
Mieleenjäävin lause: "Ja pahuutta nähdä voi missä vain tahtoo, rumuus ei rumalta tuu loppumaan."

Joskus tyylinmuutos on oikea-aikainen ja joskus sillä yritetään korjata sellaista mikä ei alunperinkään ollut rikki. Olin kuullut Indican hittibiisejä radiosta mutta mutta löysin yhtyeen vasta nähtyäni heidät livenä. Positiivinen energia ja iloiset esiintyjät tekivät hyvien biisien lisäksi vaikutuksen. Indican keijukaisrock tuntui persoonalliselta ja heillä tuntui olevan luonnollinen oma lokeronsa kotimaisessa musiikkikentässä. Sitten yhtye päätti vuoden 2014 Akvaario albumin myötä aikuistua ja vakavoitua enkä löytänyt uudesta suuntauksesta mitään hyvää vaikka miten yritin. En tiedä onko muutos tullut yhtyeen sisältä vai ovatko pahat levy-yhtiön sedät saaneet taas kerran tahtonsa läpi. Toivon että jos yhtye jatkaa uudella linjallaan niin he saavat jalostettua sen paremmaksi toisella yrittämällä.

Linnansa vanki voisi hyvin olla biisi jonka soittaisin ihmiselle joka ei ole ikinä kuullut Indicasta. Kappaleessa on kaikki perinteiset Indican tunnuspiirteet. Melankolisuus sekoitettuna positiivisuuteen maukkaan hapanimelästi, persoonalliset sanoitukset ja tarttuvaa rockmeininkiä. Yodaa lainatakseni: "Pelko johtaa vihaan, viha raivoon, raivo johtaa kärsimykseen." Tähän suohon uppoamisen välttämisessä on Linnansa vangin sanoituksen ydin. Täytyy kääntyä pois sisältä syövän vihan tieltä tai voi joutua niin syvälle ettei henkisestä suosta pysty enää nousemaan. Toiveikkuus ei ole sanoituksessa kuin rivien välissä mutta helpommin sen kuulee musiikista. Tämä on toimivaa säveltämistä; sanoitus kertoo osan tarinaa jonka sävelet täydentävät.

Intro muistuttaa hauskasti 80-luvun videopelien musiikkeja ja onkin ollut toimiva ratkaisu käyttää sitä mausteena eikä pääelementtinä. Koskettimet ovat tärkeä osa Indican äänellistä palettia mutta mikä tärkeintä jokaisen jäsenen instrumentti hoitaa oman tonttinsa hienosti. Olen niin usein kritisoinut mittansa ylittäviä kappaleita joten kehutaan nyt vaihteeksi kun Linnansa vanki on juuri sen pituinen kuin sen kuuluu mielestäni ollakin. Sanoitus on sopivan runolliselta kuulostava olematta tekotaiteellinen ja siinä on monta kohtaa joita huomaa päässään maistelevansa.

Päivänä jona kirjoitin tämän arvostelun olin väsynyt autettuani ystävääni muutossa ja mietin jopa siirtäväni blogin päivittämisen seuraavalle päivälle mutta huomaan tässä kohti Linnansa vangin kuuntelun repeatillä piristäneen minua. Musiikki ei ole mielestäni hyvää jos se ei vaikuta tunteisiin tavalla tai toisella. Pidän kappaleista jotka nuhtelevat minua hellästi ilman että masentuisin. Joten kiitos hellästä nuhtelusta Indica. Jos palaatte hyväksi havaitulle tielle niin hyvä ja jos koetatte kehittyä uuteen suuntaan niin onnea sille tielle.          

Arvosana: 7,5/10

lauantai 28. marraskuuta 2015

Garbage - Parade

Artisti: Garbage
Kappale: Parade (2001)
Albumi: Beautiful Garbage
Mieleenjäävin lause: "Kaboom, get it right."

90-luvun teinivuosinani musiikkimaun ytimeni kehittäneenä eletronismausteista rokkia soittanut Garbage ei tietenkään jäänyt minulle tuntemattomaksi. Vaikka eräs ystäväni haukkuikin bändiä nimensä veroiseksi niin itselleni varsinkin kahden ensimmäisen albumin iskuhitit jäi mieleen hautumaan ja muutama albumikin päätyi sitten jälkijättöisesti hankintaan tämän vuosituhannen puolella.

Vaikka yhtye hieman sisäsiistiytyi kolmannen albuminsa Beautiful Garbagen myötä niin siltäkin löytyy monta kelpo raitaa. Tyylikirjon laajeneminen on usein välttämätöntä ettei käy niin että bändi alkaa julkaista samoja levyjä uudestaan mutta huonompina.

Garbage on niitä yhtyeitä jotka on vaikea kuvitella ilman keulahahmoaan eli tässä tapauksessa Shirley Mansonia. Pätevyydestään huolimatta bändin mieskolmikko muistuttaa Shirleyyn verrattuna lähinnä harmaista eminensseistä. Parade on Beautiful Garbage albumin menevimpiä biisejä jollaisia tosin kahdelta aiemmalta löytyi enemmänkin. Puhtaasti vanhojen tekemisten toistosta ei ole kyse sillä Paradessa on tarpeeksi omaa seisomaan omilla jaloillaan. Sanoitus on selkeä mutta se ei resonoi oman persoonani taajuudella erityisen lujaa. Uskominen johonkin omaan ja eläminen tylsyyden vastaisesti hetkessä ovat kappaleen teesit hyvään elämään. Kyllähän tätä bogotessa voisi varsin hyvin unohtaa kaiken turhan neljäksi minuutiksi. Ei siis ihme että se kuului bändin livesettiin Beautiful Gargage albumin myötäisellä kiertueella.

En ole kelvoton kokki mutta heikkouteni ovat lähinnä ruoan houkuttelevan näköiseksi tekemisessä sekä maustamisessa. Parade muistuttaa kokkauksiani siinä mielessä että se on mössöä jossa on hyviä aineksia ja kohtuullisesti makuakin mutta se ei ole silti mikään herkkuruoka vaan täyttävää perusevästä. Breakbeatit kuulostavat hyvältä mutta kokonaisuus on lupaavasta alkuintrosta huolimatta yllätyksetön. Garbage pystyy tekemään näillä aineksilla parempaakin. Olemme siis jälleen tapauksen äärellä jossa bändin aiempi tuotanto on uudemman pahin ilonpilaaja. Mutta ei ole syytä synkkyyteen sillä menevyys kantaa kyllä Paraden plussan puolelle. Tämä on parempi tanssittava kuin kuunneltava joten ehkä tässä tapauksessa tulee "sormet näppäimistöllä" miinustakin jota ei ole ansaittu.      

Arvosana: 5,5/10


lauantai 21. marraskuuta 2015

Irina - Kipu kasvattaa

Artisti: Irina
Kappale: Kipu kasvattaa (2005)
Albumi: Älä riko kaavaa
Mieleenjäävin lause: "Sä tiedät miten sääntöjä kierretään ja kuinka niistä viidakko väännetään."

Irinan kautta sain muistutuksen siitä että olen pitänyt tätä blogia jo muutaman kuukauden yli viisi vuotta. Aika menee nopeaan ja huomasin nytkin asian vain siksi kun tarkistin etten ole arvostellut tämänkertaista kappaletta aiemmin. (Ehdin kerran kirjoittaa Bee Geesin Night Feveristä jo toisen arvostelun ja olisimpa jopa antanut sille saman arvosanan.) Ensimmäinen arvostelemani kappale oli Irinan Liianko helppo ja tämä tapahtui 30.8.2010. En ole koskaan aktiivisesti markkinoinut blogiani mutta muutama kanssablogittaja on ystävällisesti linkittänyt sivuni omiinsa ja olenkin luultavasti saanut suurimman osan lukijoista sitä kautta. Kiitos teille siitä, tiedätte keitä olette. Kiitos myös kaikille jotka ovat pitäneet tätä blogia lukemisen arvoisena. Toivottavasti olen antanut edes hieman takaisin niistä kaikista musiikkilöydöistä mitä olen toisten tekstien kautta itse löytänyt.

Sain inspiraation musiikkiblogin aloittamiseen paljolti suomalaisia käännösbiisejä käsitelleestä Finnpicks blogista. Mietin mikä olisi se oma juttuni jolla voisi poiketa muista musiikkiblogeista ja päätin että random play saa päättää kaikista omistamistani kappaleista arvosteluun pääsevän. Olin työssä jossa minun enimmäkseen piti päivystää toimistoa jossa kävi vilkkaana päivänä 3-4 ihmistä. Niinpä minulla oli aikaa tehdä arvosteluja työaikana ja se näkyi kovana arvostelutahtina ensimmäinen vuoden aikana. Nykyään pyrin päivittämään blogin kerran viikossa yleensä lauantaisin. Tällä hetkellä olen arvostellut noin viisi prosenttia omistamastani musiikista ja uskon että musiikinhankintatahtini riittää siihen että biisien loppumiseen blogini ei tule päättymään.

Irina kuulu myös näihin artisteihin joihin mielistyin hieman harmaammassa elämänvaiheessani. Hänenkin kehityskaarensa on vienyt albumi kerrallaan tunnelmiltaan syvempiin vesiin vaikka Irinalla ainakin tv-esiintymisten perusteella olisi myös humoristisempi puoli. Vuoden 2005 Älä riko kaavaa albumi oli kuitenkin vielä tasapainoinen kokonaisuus ja siltä julkaistut neljä singleä olivat vahvoja. Singleihin ei kuulunut paikalleen jumiutuneeseen parisuhteeseen hampaansa upottava Kipu kasvattaa. Jo nimi herättää ristiriitaisia ajatuksia. Kyllähän "no pain, no gain" kuuluu nykyajan sanastoon ja mummonikin lohdutti minua lapsena kolahduksien jälkeen että kipeä kohta on tämän jälkeen entistä kovempi. Mutta kyllä elämässä kuuluu oppia muutenkin kuin kantapään kautta.

Mitä tehdä kun suhteessa olisi aika ottaa seuraava askel mutta toinen osapuoli pitkittää ja kiertelee ratkaisua loputtomiin? Asioiden pitkimmäinen on hiljalleen venyttänyt kahden ihmisen väliset tukirakenteet niin ohuiksi että pohja uhkaa pudota pois. Suhteen ongelmat ja ne hyvätkin puolet ehditään sanoituksessa tuoda hyvin esiin mutta itse kertosäe jää hieman vajaaksi. Toni Wirtasen sävellyskynän jäljen tunnistaa ja onhan hänen vastuullaan ollut puolet sanoituksestakin Irinan kanssa.

Olen aina pitänyt Irina levyillä soittavien musiikkojen työkentelystä ja kappaleiden sovituksellista ratkaisuista eikä Kipu kasvattaa ole suuri poikkeus. Se on ehkä kuitenkin "vain" rivibiisi vaikka onkin saanut albumilla haastavan toisen biisin paikan. Jos ensimmäisen biisin pitäisi antaa lupauksia tulevasta ja olla musiikillinen sisäänheittäjä niin toisen pitäisi olla se ensimmäinen lupausten lunastus.

Toimiva sanoitus ei riitä sillä Irinan tuotannosta löytyy parempikin parisuhteen repeämisbiisejä. Ainakin itselleni parhaiten uppoavissa Irinan kappaleissa on enemmän menevyyttä ja ehkä hiljaa-lujaa-hiljaa-lujaa -kaava olisi voinut toimia tässä tapauksessa paremmin. Nyt kun kaasu alun jälkeen avataan ehtii turtumus ehtii iskeä ennen neljän ja puolen minuutin loppupistettä. Miksauskin on hieman tukkoinen vain artistin äänen ollessa oikealla kuuluvalla paikallaan. Keskinkertaisuuden suolla tarpojaksi ei hassumpi tapaus.        
 
Arvosana: 5,0/10

lauantai 14. marraskuuta 2015

LAB - I Used To Hide

Artisti: LAB
Kappale: I Used To Hide (2002)
Albumi: Devil is a Girl
Mieleenjäävin lause: "Suddenly you change my mind: I used to fake, I used to hide."

Fyysisen musiikin hitaan kuoleman saavuttaessa meilläkin sen pisteen että digimyynti ylittää fyysisen levymyynnin joudun itsekin puntaroimaan kuinka hankin kuuntelemani musiikin vastaisuudessa. Jo nyt on melko paljon musiikkia jota olisin ostanut jos sitä olisi ollut fyysisesti saatavilla. Tämä kehitys ei taatusti lopu. Musiikki tiedostoina kovalevyllä tai soittimessa on käytännöllistä mutta toisaalta mihin jäävät ne muistot joita nykyiset cd:t levyhyllyssäni edustavat? Muistan edelleen mistä ostin minkäkin levyn tai tilanteita joissa niitä kuuntelin. Tätä lisäarvoa ei mp3 tarjoa.

Pelien suhteen siirryin nopeasti ja kivuttomasti digiostamiseen sillä halvemmat hinnat ja tilansäästö painavat pelien suhteen enemmän kuin musiikissa. Tuskin pelaan enää vuonna 1999 ostamaani peliä, mutta vuonna 1999 ostamani albumi voi edelleen olla yksi suosikeistani. Ikävä kyllä en ole havainnut samanlaista hintojen laskua digimyynnin kautta musiikkipuolella vaan hintojen alentuminen on tapahtunut enemmän fyysisten levyjen hinnoissa. Luettuani audiovideo.fi sivuston vinyylisoitinarvostelusarjan pieni vinyylikärpäsenpuremakin kirpaisi mutta toisaalta luultavasti ostaisin vanhoja tuttuja klassikkolevyjä uudestaan nauttiakseni niistä eri formaatissa. Oli miten oli, formaatit tulevat ja menevät mutta musiikin kuuntelu pysyy.

Vuosituhannen alkupuolella minulla oli musiikin suhteen hieman synkempi kausi. Lähes kaikki se mistä 90-luvun musiikissa katosi ja elämässäkin oli hieman harmaampi kausi. Kun jälkikäteen mietin millaisia levyjä silloin ostin niin yleissävy on huomattavasti synkempi kuin levyhyllyni keskivertosisältö. Suomalaisen konerockbändi LAB:n Devil is a Girl -albumi päätyi omistukseeni juuri tuona kautena. Ensimmäisen seitsemän vuoden (1993-1999) aikana kun ostin levyjä en ostanut ainuttakaan kotimaista albumia. En löytänyt kotimaisesta skenestä mitään kiinnostavaa ja muutenkin suomalainen musiikki tuntui itsestäänselvyydeltä johon ei kannattanut vähiä rahojaan tuhlata. Vasta vuosituhannen vaihteen paikkeilla tuntui että suomalainen musiikki ja minä aloimme hiljalleen lipua toisiamme kohti.

Ei ole varmaankaan ole kovin monia albumeita jotka päättyisivät raskaimpaan tai nopeimpaan biisiinsä. Tätä ei myöskään tee LAB:n kakkosalbumi Devil is a Girl. Levyn päättävä I Used To Hide on rauhallinen ja tunnelmallinen kappale joka yllättävästi voisi tyylillisesti sopia t.A.T.u:n albumille. Kappale kertoo naisesta joka ei mahdollisesti fobiansa vuoksi uskaltanut lähteä kotoaan. Mutta tilanne ratkesi kun nainen löysi rinnalleen ihmisen joka hyväksyi hänet sellaisena kuin on ja samalla pelotkin lievenivät. Työni puolesta olen välillä tekemisissä vastaanlaisista peloista kärsivien ihmisten kanssa joten en voi olla pitämättä I Used To Hiden simppelistä tarinasta. Tuoko toiselta ihmiseltä lainattu voima pysyvän muutoksen vai palautuuko kaikki ennalleen jos tuki pettää alta? Sitä tämä tarina ei kerro.

Joskus raja tunnelmoinnin ja patetian välillä on hiuksenhieno mutta ainakin minun mielestäni I Used To Hide välttää sudenkuopat. Anan ääni saa leijua hillityn konetaustan etualalla ja vasta lopussa tuleva pieni mutta tarpeellinen taustan noste kertoo siitä että tarina on mennyt positiiviseen suuntaan. Mielenkiintoinen ratkaisu on se että tämä ei kuulu niinkään laulutulkinnasta vaan nimenomaan musiikissa. I Used To Hide ei ole iloinen voimaantumisbiisi vaan tarina siitä että fobia ulosmenosta on vaihtunut siihen että onnellisuus on sen yhden ainoan ihmisen varassa. Eihän tämä mikään voimakertsibiisi ole eikä sopiva kaikkiin mielialoihin mutta aikansa ja paikkansa ansaitsevaa musiikkia silti. Musiikki sekä ihmiset joille lasi on aina puoliksi tyhjä ansaitsevat olla olemassa.      
 
Arvosana: 6,0/10

lauantai 7. marraskuuta 2015

Luv' - Oh, Get Ready

Artisti: Luv'
Kappale: Oh, Get Ready (1978)
Albumi: With Luv'
Mieleenjäävin lause: "You'll be my power, I'll be your clown."

Hollantilainen popmusiikki on tullut minulle tutummaksi viimeisen kymmenen vuoden aikana kun olen Youtubesurffaillessa huomannut että varsinkin 70-luvulla puukenkämaassa tehtiin paljon itselleni mieleistä poppia. Tyttötrio Luv' oli menestyksekäs kotimaansa listoilla saavuttaen  menestystä myös muissakin Euroopan maissa myyden lyhyellä urallaan (77-81) seitsemän miljoonaa levyä. Musiikkihistoriastani löytyy varhainen yhteys Luv':iin sillä lapsuuteni suosikkilevyllä Mona Caritan debyytillä oli kaksi Luv' coveria. (Voi mikä Casanova! (Casanova) ja Kuti kuti kultasein (Eeny Meeny Miny Moe)) Kolmikon takana naruista veteli tuottajakaksikko Janschen & Janschens (Hans van Hemert ja Piet Souer). Trion esiintymistyyliin kuuluivat värikkäät esiintymisasut sekä tarkat tanssikoreografiat.

Luv':n takana ollut tuottajakaksikko kasasi kaikki Luv':n neljä albumia sillä periaatteella että katsottiin millaiset tyylit pärjäävät hyvin listoilla ja levyille tehtiin niidenkaltaisia biisejä. Tästä syystä Luv':n albumit eivät ole erityisen yhtenäisiä kokonaisuuksia mutta sillisalaattimaisuus ei haittaa kun kyseessä on hattarainen popbändi. Luv':n debyyttialbumi With Luv' koostuikin discosta, Abbatyylisestä popista, schlagerista,latinotyyleistä ja jopa radioystävällisestä rokista. Viimeistä tyylisuuntaa edustaa Oh, Get Ready jonka alku tuo mieleen toisen saman ajan hollantilaisbändin Pussycatin. Mistään raskaasta rokista ei tietenkään ole kyse vaan iloisesta uuden rakkaan etsinnästä. Entisen rakkauden lakastuttua ei auta jäädä haikailemaan vanhojen perään vaan on perhosena lähdettävä liihottelemaan kohti uusia kukkia.

Minulle parasta Luv':ia ovat Abbapastissit ja sokerinhuuruiset höpöpoppeilut joten rokimpi Oh, Get Ready ei kuulu suosikkeihini. Jos tämä on ensimmäinen kuulemasi Luv':n kappale niin ei kannata olettaa että kyseessä olisi kolmikon tyyliä parhaiten edustava viisu.  Kappaleessa on toki mukavaa ryhmälaulua joka on muutenkin Luv':n vahvuus ja tietenkin iloisuus joka tarttuu kaikkiin muihin paitsi ärrinmurrinkeksin syöneisiin aikuisiin. (Joille annetaan luunappia!) Paras ympäristö kuunnella Oh, Get Readya voisi olla autossa sillä siinä on eteenpäinmenemisen meininkiä. Aina kun musiikista tulee hyvälle tuulelle ollaan voiton puolella mutta Luv':lla on monia kappaleita jotka innostavat allekirjoittanutta vieläkin enemmän.
   
Arvosana: 5,5/10

lauantai 31. lokakuuta 2015

Jean Michel Jarre - Band in the Rain

Artisti: Jean Michel Jarre
Kappale: Band in the Rain (1982)
Albumi: The Essential
Mieleenjäävin lause: "Instrumentaali."

Ehdoton tapa jolla tämän blogin kappaleet valitaan johtaa aina välillä siihen että random playn sormi värähtää levyillä olevien introraitojen tai vastaavien kohdalla. Ihmeen hyvin moiset on tähän asti jääneet valitsematta eikä nytkään kyseessä ole mikään parinkymmenen sekunnin pyrähdys vaan puolitoistaminuuttinen kappale alunperin Jean Michel Jarren The Concerts in China levyltä. Band in the Rain tai ranskankieliseltä nimeltään L'Orchestre sous la pluie (älkää pyytäkö lausumaan) on liveversio Equinoxe 8:n alkuintrosta. Tämä tieto oli minulle uutta mutta onneksi Internetin ihmeellinen maailma varmasti että tänäänkin opin jotakin mitä en ennen tiennyt. Onneksi tämä tieto ei lisää tuskaa.

The Concerts in China ei ole livelevy kaikkein tiukimmassa merkityksessä sillä vuoden 1981 Kiinan kiertueella tallennetut esitykset olivat teknisesti heikkolaatuisia ja niitä jouduttiin uudelleenäänittelemään päälle studiossa isolla kädellä. Ehkä suurempi merkitys oli sillä että kyseessä oli ensimmäisiä kertoja kun länsimainen artisti pääsi esiintymään kommunistisessa Kiinassa. Band in the Rain ei seiso mielestäni erityisen vahvasti omilla jaloillaan. Harvan biisin alkuintro pystyy. Liveversio ei tarjoa mitään erikoista lisäarvoa sillä satunnaiset aplodit eivät riitä viemään kiinalaisyleisön keskelle. Muutenkin kappaleen rakenne on liian yksinkertainen olematta yksinkertaisen nerokas.

Tuo Band in the Rain minulle sentään yhden positiivinen muistikuvan sillä se muistuttaa minua vuoden 1990 Amigalle ilmestyneen Wings pelin latausruutumusiikista. Ikävä kyllä en ole ikinä pitänyt sirkusmusiikista ja sirkusmusiikkimainenhan Band in the Rain omiin korviini on. Elektroninen posetiivimusiikki voisi ehkä todella villillä toteutuksella toimiakin mutta ei tässä tapauksessa. Mutta jottei aivan täysnegatiiviseksi menisi niin kappaleen kuminen biitti ei ole hassumpi. Band in the Rain on kuin rekan nuppi irrotettuna perävaunustaan. Yhdistelmäajoneuvo on paljon uljaampi näky kuin sen osat erikseen.

Arvosana: 2,5/10

sunnuntai 25. lokakuuta 2015

Agnetha Fältskog - I Stand Alone

Artisti: Agnetha Fältskog
Kappale: I Stand Alone (1987)
Albumi: I Stand Alone
Mieleenjäävin lause: "Why did I keep holdin' on after all the love was gone?"

Pienen syyslomatauon jälkeen on hyvä jatkan oman musiikkimaun ytimestä. Abban jäätyä määrittelemättömän pitkälle tauolle lähtivät molemmat laulajista englanninkieliselle soolouralle. Frida julkaisi 80-luvulla kaksi englanninkielistä soololevyä ja Agnetha kolme. Vuoden 1987 I Stand Alone ei menestynyt kaupallisesti hyvin muualla kuin Ruotsissa jossa se oli vuonna 1988 parhaiten myynyt albumi. Omasta mielestäni kyseessä on mukavan tasainen albumi joka on päätunnelmaltaan melankolinen ja jonka heikkoutena  on lähinnä killeribiisien puuttuminen. Peter Cetera tuotti albumin soundeiltaan amerikkalaisemmaksi kuin aiemmat Agnethan soolot. Lentopelosta tunnetusti kärsivä Agnetha teki poikkeuksen ja lensi Los Angelesiin levyttämään ja epämukavasti matkasta huolimatta piti reissua vaivan arvoisena.

Albumin nimibiisi I Stand Alone ei saanut singlejulkaisua mutta se käy hyvin maistiaisena yleisestä albumin linjasta niille jotka eivät ole sitä aiemmin kuunnelleet. Kappaleesta vastaavat Peter Cetera sekä Bruce Gaitsch jonka kanssa Agnetha seurusteli albumin teon aikaan. I Stand Alone kertoo tuoreeltaan katkenneesta suhteesta jossa on ollut pettämistä ja pettymyksiä. Suurin virhe oli jatkaa tuhoontuomittua suhdetta vaikka toivo sen kestämisestä oli jo mennyt. Risteyksessä oleva nainen antaa miehen kuulla kunniansa epäsuorasti mutta tehden selväksi sen että loppu on tullut ja hän on mieluummin onneton yksin kuin epätoivoinen yhdessä.

I Stand Alonea ei ole vaikea sijoittaa ajallisesti sillä kasarisoundeista ei voi erehtyä. Lempilapseni eli kappaleen pituus on tällä kertaa melkein oikea. Lähes viisiminuuttinen erotarina on haastava mutta väliosiin taustalle on saatu sen verran mielenkiintoisia pikkujuttuja syntikoilla että kuunteluväsymys ei iske.

Agnetha hoitaa oman tonttinsa hyvin ja jo Abba-aikana opittu loukatun naisen hillitympi tulkinta toimii tässäkin kohden. Amerikkalaiset laulajasiskot syyllistyvät usein ylidramatisoimaan vastaavissa tulkinnoissaan mutta se ei toimisi tämän kappaleen kontekstissa. Kun pettynyt ja murtunut nainen kävelee lopulta itse ulos pystyyn kuolleesta suhteesta ei tulkita äänenkäytännöllistä lautasenheittelyä vaan hiljaista lähtöä ja viimeistä ovenkolahdusta matkalaukun kanssa. Kun sen kaiken kuulee tulkinnasta ilman että se kerrotaan suoraan sanoin voidaan vain onnittella laulajaa tarinankertojana ja tuottajaa oikeista tuotantoratkaisuista. I Stand Alone todistaa että niin sanotun adult contemporaryn ei aina tarvitse olla kirosana.

Arvosana: 7,0/10

lauantai 10. lokakuuta 2015

Pariisin kevät - Jalokiviä

Artisti: Pariisin kevät
Kappale: Jalokiviä (2013)
Albumi: Jossain on tie ulos
Mieleenjäävin lause: "Olen täällä jossain takana silmien."

Pariisin kevät kuuluu tapauksiin joihin en lämmennyt heti. Pidin Pikku Huopalahtea ärsyttävänä pääkaupunkiseutukeskeisenä apeiluna ja vasta Astronautti levyn Tämän kylän poikii sai harkitsemaan mielipiteen muuttamista. Ehkä voisin yhä sanoa että minun ja Pariisin kevään välinen suhde on vielä kiveen kirjoittamaton. Yhtye julkaisee tarpeeksi usein hyviä sinkkuja ja Astronautti oli albumikokonaisuutenakin hyvä. Harvoin olen lämmennyt Parisiin kevään biiseille nopeasti vaan ne tuntuvat vaativan kuuntelua ennen kuin ne voivat voittaa minut puolelleen.

Kirjoittaessani tätä arvostelua 10.10. on maailman mielenterveyspäivä. Siinä mielessä Pariisin kevään vuoden 2013 Jossain on tie ulos -albumin raita Jalokiviä sopii teemaan. Ainakin itse saan sanoituksesta mielikuvia oman mielenterveytensä tasapainon kanssa kamppailevasta ihmisestä. Kaiken kurjuuden keskellä ihminen pakenee mielensä sisälle joka piirtää fantastisia ja samalla kammottavia maisemia. Mielimatkan keskellä todellisuus koettaa paistaa lavasteiden raoista kutsuen takaisin elämään.

Arto Tuunelan ääni on tunnistettava mutta yksiulotteinen. Hänen äänensä myös kuulostaa varsin erilaiselta livenä verrattuna levyillä kuultuun. Jalokiviä on äänimaailmaltaan liian täyteenahdettu ja kärsii dynamiikan puutteesta. Soittimet eivät erotu toisistaan ja puuroinen äänivalli aiheuttaa kuunteluväsymystä. Myös sinänsä mielenkiintoinen sanoitus uhkaa jäädä kuulematta tästä syystä. Väistämättä tulee mieleen kuinka paljon parempi lopputulos olisi voinut olla jos kappaleen olisi tuottanut vaikkapa PMMP:n levyillä hyvää jälkeä tehnyt Jori Sjöroos. PMMP:n levyillä suuret soundit eivät yleensä tukkeuttaneet äänimaisemaa. Säästeliäästi käytetyt taustalaulut sentään piristävät kokonaisuutta.  

Jalokiviä on kahtiajakoinen tapaus. Sanoitus on mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä mutta äänimaailman tukkoisuus koettaa parhaansa mukaan upottaa sen alleen. Olisi mielenkiintoista kuulla kappaleesta versio joka olisi riisutumpi. Mietin jopa mielessäni miltä tämä voisi kuulostaa esimerkiksi Vesa-Matti Loirin rahisevana tulkintana. Mutta realiteetti on se että hyvät ja huonot puolet jäävät vaakakupeissa suunnilleen tasan. Pariisin kevään ollessa kyseessä varaan itselleni oikeuden pitää tästä vielä useamman kuuntelun jälkeen enemmän.

Arvosana: 5,0/10

lauantai 3. lokakuuta 2015

Bobby Brown - My Prerogative

Artisti: Bobby Brown
Kappale: My Prerogative (1988)
Albumi: 20th Century Hits: 1985-1989
Mieleenjäävin lause: "I made this money, you didn't."

Tavaramerkkibiisit ovat yksittäisiä kappaleita joista artistit tai bändit parhaiten tunnetaan. Tämä ei tarkoita että kyse olisi välttämättä yhden hitin ihmeestä. Monilla artisteilla voi olla liuta hittejä mutta vain se yksi biisi jota ei pysty jättämään esityslistalta pois. Tapauksesta riippuen tavaramerkkibiisi voi olla rasite tai sitten siihen suhtaudutaan ylpeydellä. Hieman helpompaa omaan tunnusbiisiin suhtautuminen on varmasti silloin kun kyseessä on oma ohjelmajulistus ja sanoitus jonka takana voi sataprosenttisesti seistä.

Amerikkalaisen new jack swing tyylin ehkä tunnetuimman esittäjän Bobby Brownin laulu-ura on jäänyt varjoon johtuen hänen skandaalinkäryisestä suhteestaan Whitneyn Houstonin kanssa. Bobby Brownin ura alkoi New Edition poikabändissä josta hänet häädettiin pois käytösongelmien vuoksi. Pahaa poikaa tämä ei hidastanut sillä hän teki läpimurtonsa toisella sooloalbumillaan Don't Be Cruel vuonna 1988 jolta lohkaistiin myös hänen tavaramerkkihittinsa My Prerogative. Brownin hittiputki jatkui mukavasti 90-luvun puoliväliin asti jonka jälkeen hän oli useimmiten otsikoissa huumehöyryisen elämänsä ja seurustelusuhteensa vuoksi. My Prerogativekin voi olla nuoremmille tutumpi Britney Spearsin versiona. Vertailun vuoksi Youtubessa Bobby Brownin alkuperäisversiolla on 6,5 miljoonaa katselukertaa kun taas Britneyn coverilla 19,7 miljoonaa.

Bobby Brownin itse kirjoittama My Prerogative on nuoren miehen uhoa häneen ja hänen elämäntapaansa kohdistuvaa kritiikkiä vastaan. Lähestymistapa ei ole nykymittapuulla uusi sillä ovathan varsinkin hip hopissa ökyily- leveilybiisit oma taiteenlajinsa. Mutta Brownin lähestymistapa on: Minulla on naisia, entä sitten? Minulla on rahaa, entä sitten? Teen joskus virheitäkin, entä sitten? Olen ansainnut itse kaiken mitä minulla on ja teen sillä itse mitä haluan eikä kateellisten puheet paina. Ehkä näin jälkikäteen ajatellen itsekritiikkiäkin olisi Bobby Brownin elämässä tarvittu, mutta ainakin saimme tuloksena tämän varsin muistettavan itsetunnonpönkitysbiisin.

New jack swing ei ole omiin korviini pahiten vanhentunutta musiikkia, jalostuihan siitä mm. 90-luvun monien poikabändien menobiisien soundi. Bobby Brownin monessakin mielessä nenäkäs ääni sopii hyvin juuri tähän biisiin. Biitit ovat mukavan iskeviä ja Teddy johon sanoituksessa pari kertaa viitataan on tuottaja Teddy Riley. My Prerogative ei ehkä ole aivan ominta juttuani musiikillisesti mutta kieltämättä siinä on oma viehätyksensä. Egotripit eivät ole minun juttuni onhan kyseessä letkeä ja tarttuva ralli. Hyvin tuotetussa elektronisessa iloittelussa vaihtelua on tarpeeksi ja vaikkei Bobby Brownin ääni olekaan kaikkein parhaiten kuunteluväsymystä estävä niin pieninä annoksina se toimii. Get busy!    

Arvosana: 6,0/10

lauantai 26. syyskuuta 2015

A Camp - Silent Night

Artisti: A Camp
Kappale: Silent Night (2001)
Albumi: A Camp
Mieleenjäävin lause: "You take away from me my shaking bones in your telephone."

Miellyttyäni johonkin artistiin tai bändiin olen varsin uskollista sorttia. Siedän epätasaisiakin albumeita tai terapialuontoisia soololevyjä sekä vähemmän makuuni olevia sivuprojekteja kunhan sieltä seasta löytyy joitakin miellyttäviä asioita. Nina Perssonin sivuprojekti A Camp käy hyvin esimerkistä. Cardigans ei ole mielestäni tehnyt huonoa albumia vaikka heidän kehityskaarensa olikin polveileva. Kaikki bändin jäsenet ovat Cardigansin ulkopuolella tehneet jotakin hyvää mutta kenenkään tekemiset eivät ole olleet kokonaisuutena mieleeni. A Campin kahdesta epätasaisesta albumista saisi parhaat palat kokoamalla sentään melko hyvän yksittäisen levyn.

Nina Perssonin ja Niclas Friskin käsialaa oleva A Campin samannimiseltä debyyttialbumilta löytyvä Silent Night on minun makuuni liian pateettinen. Melkein viisi minuuttia kantrimausteista alavireyttä ilman kohokohtia tai edes kunnon masentavuutta ei viihdytä minua. Musiikki saa olla surullista kunhan siihen pystyy samaistumaan ja sitä pystyy käyttämään silloin kun itse on alakulon alhossa. Voin taata että en ole vielä elämässäni kokenut hetkeä jolloin Silent Night olisi voinut osua tunnetasoni kanssa yksi yhteen. Jos tarkoituksenani olisi nukahtaa niin Silent Night voisi olla käyttömusiikkia.  

Sanoituskaan ei pelasta mitään sillä siitäkään ei jää juuri mitään mieleen. Paras hetki on kertosäkeen alku jossa pienen hetken luulee että nyt kappale lähtee käyntiin mutta se toivoo murskataan eleettömästi. Silent Night ei ole minua varten. Musiikkini pitää olla samaistuttavaa ja ainoa olotila mihin tämän voisi samaistuttaa on painava väsymyksen tunne harteilla silloin kun pitäisi vielä yrittää jaksaa. Ja niinä hetkinä en todellakaan kaipaa tunteen vahvistamista vaan kuuntelisin mieluummin vaikka happy hardcorea. A Campilla on hetkensä mutta Silent Night on kuin Danten helvetin limbo joka on helvetin tasoista tylsin.

Arvosana: 2,5/10

maanantai 21. syyskuuta 2015

Nerdee - Little Words

Artisti: Nerdee
Kappale: Little Words (2003)
Albumi: Diamond Station
Mieleenjäävin lause: "Sometimes I stumble then I fall, but am I really guilty of it all?"

Naisvaltaiset yhtyeet eivät tunnu pysyvän yhdessä yhtä pitkään kuin miesvaltaiset. Syyt tähän lienevät luonnollisia mutta varmasti rock- ja pop-mailma on myös tietyllä tapaa kovempi naisille. Kunnioitustakin on vaikeampi saada ja tytöttelyyn syyllistytään turhan usein. Onneksi useat pioneerit ovat raivanneet tietä vuosikymmenten varrella ja aukaisseet leveämpiä polkuja naismuusikoillekin luoda pidempää ja arvostetumpaa uraa.

Naisvaltaisen popyhtye Nerdeen (aiemmin Nerd ja Nerdie) muistavat useimmat varmasti parhaiten vuonna 2003 muutaman radiokanavan (*ahem* Nova *cough*) puhkisoitosta kärsineestä Broken Glassista. Yhtye ehti julkaista kolme albumia ja kokoelman olemassaolonsa aikana 1995-2008. Ei ole epätavallista että artisti tai yhtyeet tekevät uuden version aiemmin jo julkaistusta kappaleesta ja niin teki myös Nerdee. Alunperin yhtyeen debyyttisinglenä vuonna 1999 julkaistu Little Words sai uuden versionnin muttei uutta singlejulkaisua vuoden 2003 Diamond Dogs albumilla. Kolmannella albumilla uusiokäsittelyn sai puolestaan debyyttialbumin Burning 4 U mutta se on jo toinen tarina.

Little Words kertoo rakoilevasta ystävyydestä jossa on sanottu jo liian monta kertaa asioita jotka olisi ollut parempi jättää sanomatta. Kappale on Nerdeen kahdesta päälauluntekijästä toisen eli rumpali Annu Matilaisen käsialaa. Sanoitus toimii kaikessa yksinkertaisuudessaan vaikka huippukohdaksi jääkin lopun da-da-da-dad-di-dad-di -rallattelu. Hienoja lauluharminoita unohtamatta. Little Wordsissa on koulubändimaista charmia mutta samalla se on hieman jakomielinen hienoine tuotantoratkaisuineen. Ehkä tämä on peruja siitä että yhtye on kehittynyt biisin ensiversion ja toisen version välissä ja lopputulos on yhdistelmä aloittevan bändin intoa ja kehittyneemmän kykyä hiomiseen.

Little Wordsin kertosäe kuulostaa nostatukselta kohti varsinaista kertosäettä jota ei ikinä tule. Toinen vika on tapa jolla kertosäe loppuu kuin seinään vaihtuen hitaampaan osaan. Ehkä lopun tarttuvaa rallattelua olisi voinut käyttää kertosäkeen korvikkeena. Toinen vaihtoehto olisi ollut joko vetää kappale hattaraisempaan suuntaan tai vaihtoehtoisesti vääntää rockruuvia kireämmälle. Tai ehkä jopa tehdä molemmat vaikka sitten lopputulos olisi voinut olla jo täyttä Babymetalia. Jos Little Words olisi ystävä hän olisi kaveri jota tapaa sattumalta aina silloin tällöin mukavissa merkeissä mutta jonka kanssa ei halua jatkuvasti olla kuin paita ja peppu.

Arvosana: 6,0/10

lauantai 12. syyskuuta 2015

Mike Oldfield - Evacuation

Artisti: Mike Oldfield
Kappale: Evacuation (1984)
Albumi: The Platinum Collection
Mieleenjäävin lause: Instrumentaali

Olen tietoisesti hidastanut Mike Oldfield albumeiden hankkimista sillä jostakin syystä tässä tapauksessa vierastan ajatusta että omistaisin ne kaikki. Toki Oldfield on vielä uuttakin musiikkia julkaiseva artisti joten ehkä haluttomuudesta osa johtuu siitä etteivät kaikki pitkän uran albumijulkaisut ole minulle yhtä kiinnostavia kuin toiset. Orchestra Tubular Bells päätynee levyhyllyyni vain jos löydän sen puoli-ilmaiseksi kirpparilta ja hengetön Tubular Bells 2003 tuskin edes silloin. Killing Fields elokuvan soundtrack jonka Oldfield julkaisi vuonna 1984 ei myöskään päätyne joukon jatkoksi aivan pian. Toki albumi Mike Oldfieldin ainoana täyspitkänä soundtrack levynä eroaa riittävästi joukosta muttei ole tyylillisesti sitä mistä eniten pidän.

Mike Oldfieldin läpimurto tapahtui osittain Manaaja elokuvassa soineen Tubular Bells teeman ansiosta. Hänen musiikkiaan käytettiin myös avaruuden valloituksesta kertoneessa Space Moviessa. Mutta ainoa kerta on Oldfield on varta vasten säveltänyt elokuvaan musiikkia tapahtui Kambodzaan sijoittuvassa Killing Fields elokuvassa jota en ole itse nähnyt. Virginin päämies Richard Branson houkutteli Oldfieldin tarttumaan tehtävään vaikka se merkitsikin sitä että soundtrack ilmestyi vain muutama kuukausi Discovery albumin jälkeen. Soundtrackilta julkaistiin vain yksi single Étude jonka B-puolelle pääsi konevaltainen instrumentaali Evacuation.

Evacuationista kuulee että se on sävelletty elokuvan ehdoilla. Tämä on mielestäni sellaisten soundtrack albumeiden heikkous joihin pohjautuvaa elokuvaa kuulija ei ole nähnyt. Parhaimmillaan näkemis- ja kuulemiskokemukset täydentävät toisiaan luoden mieleen kuvia ja tunnelmia elokuvasta kuuntelun aikana. Nyt ilman elokuvan katsomiskokemusta Evacuation jää hieman vajaaksi eikä se välttämättä ole täysin kappaleen vika.

Pääteema on elokuvaa näkemättäkin varsin vahva mutta muuten Evacuation ei tunnu erityisen yhtenäiseltä. Poukkoileva rakenne vuorottelee ahdistavampien ja rauhallisempien osien välillä pyrkimättä sulavuuteen siirtymissä. Riisuttu äänimaailma sopii elokuvaan jossa musiikki ei saa varastaa ykkösroolia vaan sen pitää näytellä roolinsa sopivalla tavalla. Pelkästään kuunnellessa kaipaa monipuolisuutta ja syvyyttä äänimaailmaa rikastuttamaan. Esimerkiksi kuoro tai Oldfieldille tunnusomaisen kitaran suurempi rooli olisi voinut olla juuri sitä mitä kuuntelijan kannalta kaivattaisiin. Minulla ei ole mitään sitä vastaan että elokuvaa varten sävelletty musiikki on tehty palvelemaan elokuvaa mutta kun tässä tapauksessa arvostelu tapahtuu kuulijan kannalta en voi antaa korkea(mpa)a arvosanaa.

Arvosana: 4,0/10

sunnuntai 6. syyskuuta 2015

Gary Barlow - Forever Love

Artisti: Gary Barlow
Kappale: Forever Love (1996)
Albumi: Coronation Street 40th Anniversary
Mieleenjäävin lause: "Guess what I need from her is forever love."

En mennyt heti baariin 18 vuotta täytettyäni. Minulla ei ollut mielenkiintoa mennä sinne yksin ja absolutistina dokaaminenkaan ei vetänyt puoleensa. Vasta puoli vuotta myöhemmin kesällä muutama hitusen nuorempi kaverini saavutti täysi-ikäisyyden ja he houkuttelivat minut mukaan. Olinhan selväpäisenä kätevä luottokuski. Pienellä paikkakunnalla oli kaksi illanviettopaikkaa johon mennä enkä muistele niinkään nostalgiansävyisesti noita tupakansavuisia räkälöitä mutta musiikkia kylläkin. Monet niistäkin kappaleista jotka silloin tuntuivat yhdentekeviltä kuulosvat nyt hyviltä ja tuovat muistoja mieleen.

Tämänkertainen sattuman sanelema soi usein hitaana kesällä ja syksyllä 1996 mutta ei pelkoa että minä olisin tanssinut kenenkään kanssa sen tahtiin. Eihän tälläinen hiljainen nöösipoika olisi uskaltanut ketään hakea ja koska pienellä paikkakunnalla kaikki tunsivat kaikki niin tuskinpa kukaan olisi ikinä lähtenytkään. Viimeksi olen käynyt käynyt iltaa viettämässä 3-4 vuotta sitten enkä suuremmin niihin paikkoihin kaipaakaan.

Take Thatin hajottua 1996 Gary Barlowin uskottiin olevan ainoa jäsen jolla oli mahdollisuus menestykseen soolouralla. Muistan että hänestä kirjoitettiin jopa uutena Elton Johnina tai George Michaelina. Uutta Eltonia tai Yrjö Mikaelia hänestä ei tullut mutta menestyksekäs artisti ja säveltäjä oma itsenään kuitenkin. 14 hänen tekemäänsä ykköshittiä kotimaassaan joista kolme soolouralla ei ole ollenkaan hassumpi saavutus.

Forever Love oli Gary Barlowin ensimmäinen soolosingle ja samalla ensimmäinen soololistaykkönen. Tyylipuhdas pianoballadi ei ollut huono valinta tuomaan esiin Barlown vahvuuksia sooloartistina. Kauniisti soiva ääni josta löytyy jopa falsetti ja mielestäni hänen olemuksensa ja äänensä sopiikin paremmin rauhallisiin kappaleisiin. Jo Take Thatissä Barlow vaikutti olevan jotakin muutakin kuin kaunis poika.

90-luvulla tehtiin paljon hyviä slovareita ja vertailussa kaikkein parhaimpiin Forever Loven ei tarvitse niiden taakse jäämisestä huolimatta hävetä. Ehkä pieni erilaisuus aikansa hittikaavan mukaan tehtyihin slovarihitteihin on jopa näin jälkikäteen kääntynyt vahvuudeksi. Onhan kappaleessa jonkin verran ajattomuuden tuntua.

Mutta silti se tekijä x joka nostaa musiikin keskinkertaisuudesta suuruuteen puuttuu. Osaksi kyse on siitä että vaikutteet kuuluvat hieman liian selvästi läpi. Hetkittäin tulee mieleen Billy Joel ja suhahtavista kaikuässistä George Michael. Minä haluan sen kunnon nostatuksen joka nostaa kertosäkeen vielä lopussa kympistä yhteentoista. Eikä Forever Loven vahvuus ole iskukertsi vaan hyvällä maulla työstetty tasainen laatu. Minulle kyseessä on vähän kuin yleensä omaan makuun keskikertainen ruoka-annos jonka joku on osannut maustaa ja tehdä tavallista paremmin ja kattanutkin sen houkuttelevammaksi. Menee sujuvasti alas, maistuu yllättävän hyvälle mutten tule luultavasti ikinä sitä tilaamaan uudestaan. Mutta voisin kuvitella aloittavani joskus keskustelun: "Muistatkos sen Gary Barlown ekan soolosinkun, sehän ei ollut yhtään hassumpi.."  

Arvosana: 6,0/10

tiistai 1. syyskuuta 2015

Tori Amos - Silent All These Years

Artisti: Tori Amos
Kappale: Silent All These Years (1991)
Albumi: Tales of a Librarian
Mieleenjäävin lause: "Cause sometimes, I said sometimes I hear my voice."

Blogi päivittyy hieman epätavalliseen aikaan flunssailuni vuoksi mutta satunnaissoiton valinta on tullut blogia seuranneille hyvinkin tutuksi. Kuinka todennäköistä on että samalta albumilta päätyy jo kolmas biisi tänä vuonna ruodittavaksi? En omista Tori Amosta kuin Tales of a Librarian kokoelman verran joten todennäköisyydet ovat vastaiset mutta se on minulle tuttua. Valinta on silti kiinnostava koska Tori Amos on raskasta kuunneltavaa suurina annoksina mutta on hauskaa syventyä yksittäisiin biiseihin paremmin tällä tavalla. En väitä olevani suuri Tori Amos asiantuntija mutta aina täytyy olla kykyä omaksua lisää musiikkia ettei juutu paikoilleen kuuntelemaan aina samoja suosikkilevyjä. Niin taatun hyvältä kuin ne aina kuulostaisivatkin.

Joskus kuulee taustatarinaan perehtymättäkin että artisti on vuodattanut itseään taiteeseensa. Tori Amoksen debyyttialbumi Little Earthquakesin toinen single Silent All These Years on hyvin henkilökohtainen tilitys. Kappale syntyi Torin bändin Y Kant Tori Readin hajoamisen jälkeisessä itsetutkiskelussa ja soolomateriaalin sävellysyritys oli tässä tapauksessa hyvin hidasta ja nihkeää. Sykkivä pianoriffi syntyi ensin ja sanoitus sai kipinää Pienestä merenneidosta. Alunperin Tori suunnitteli tarjoavansa Silent All These Yearsia Al Stewartille mutta onneksi tuottaja sai Torin muuttamaan mieltään. Ei näin henkilökohtaista tekstiä pidä antaa toisille.

Useimmiten inhoan sitä että stereokuvaa käytetään niin että joku soitin kuuluu puhtaasti vasemmalta tai oikealta mutta tässä tapauksessa kilkahduksen kuuluminen puhtaasti vasemmalta on vain pieni tyylirike. Ehkä kilkahduksen täytyykin kuulua samalta puolelta kuin sydämenlyöntienkin. Tori Amokselle tyypillisesti sanoituksessa on vahvoja ja suoria elementtejä jopa pieneen shokkiefektiin asti mutta laskelmoivasta huomionkalastelusta ei ole kyse. Onhan kappaletta käytetty seksuaalisen hyväksikäytön vastaisessa kampanjassakin. Sanoitus on iskevä mutta samalla sopivan laaja ja jokaisen tulkittavissa oleva. Itsekin löydän siitä yhtymäkohdan tämänhetkiseen mielentilaani mikä ei ole ollenkaan huono asia. Musiikki johon ei saa kuunnellessa tarttumapintaa on yhtä vaikeaa kuunneltavaa kuin on keilapallolla parran ajaminen.

Silent All These Years kasvaa hitaasti mutta palkitsee kun orkesteri tuodaan kuuluvammin mukaan loppua kohden. Ne pienetkin lisäelementit kuulostavat suurilta kun kuulijan korvia ei ole väsytetty äänimassalla. Pidän tästä lähestymistavasta ja sitä on käytetty monissa suosikkikappaleissani kuten vaikkapa Cardigansin Hanging Aroundissa. Silent All These Years ei ole korvamato mutta se on käyttömusiikkia silloin kun pieni alakulo iskee ja tarvitaan vähäeleistä mutta uskottavaa lohduttajaa. Alakulopäivien soittolistani taisi juuri pidentyä Silent All These Yearsin verran.

Arvosana: 7,0/10

lauantai 22. elokuuta 2015

Mona Carita - Kaupungin Lapset (Kids in America)

Artisti: Mona Carita
Kappale: Kaupungin lapset (1981)
Albumi: Tähtisarja - 30 Suosikkia
Mieleenjäävin lause: "Katu meidän kiihkeä kehtomme on on on."

Lopultakin pääsemme musiikillisen ensirakkauteni äärelle. Alle kouluikäisenä suosikkilevyni oli Mona Caritan debyyttialbumi ja siltä eritoten kappale Hollywood. Siskonikin päätti tykätä samasta levystä ja tappelimme albumin omistuksesta mm. vetämällä toisen nimen levystä yli ja kirjoittamalla oman tilalle. Mona Caritan sulosävelet jäivät lapsuuden jälkeen väliaikaisesti unohduksiin. Ensirakkaudethan eivät ikinä täysin unohdu ja äitini kysyessä muistanko vielä kun lauloin lapsena Mona Caritaa huomasin osaavani yhä kappaleiden sanoja. Youtuben tullessa ja tajuttuani rikollisen aliarvostetun Raul Reimanin merkityksen lapsuuteni soundtrackille tajusin pitäväni yhä Mona Caritasta. Aluksi Mona Carista tai vaikkapa Einin tuotannosta pitäminen oli minulle hieman "guilty pleasure" (onko tälle suomenkielistä termiä?) mutta onneksi olen aina uskaltanut avoimesti pitää siitä musiikista joka minua miellyttää riippumatta siitä mikä on kulloinkin viileätä ja mikä ei.

Olen usein leikkinyt ajatuksella mitä jos käännösiskelmien aikakausi ei olisikaan päättynyt 80-luvun puolivälissä? Mitä jos tänäkin päivänä suurimmat kansainväliset hitit tehtailtaisiin nopeasti käännösversioiksi ehtien parhaimillaan samaan aikaan listoillemme alkuperäisen kanssa? Vaikka ajatus Chisusta ja Jenni Vartiaisesta laulamassa Beyoncea tai Rihannaa suomeksi olisi omalla tavallaan kutkuttava on silti parempi että pääpaino on nykyään kotimaisissa sävellyksissä ja sanoituksissa.

Mona Caritan (oik. Carita Virkkunen o.s. Hautanen) ura kesti vain kuutisen vuotta (1979-1985) jonka jälkeen positiivinen discohile katosi pysyvästi julkisuudesta. Hyvänä puolena tästä on se että artistina hänet tullaan aina muistamaan sellaisena kun hän nuorena oli. 80-luvun taitteessa suositut kotimaiset naisartistit olivat ulkoisesti hyvin kotikutoisen näköisiä vaikka toki ulkomaan tyylejä yritettiin matkia näin jälkikäteen lähinnä huvittavin tuloksin. Omasta mielestäni Mona Caritassa oli ulkoisesti jotakin kansainvälistä vaikka laulajana hän oli enemmän persoona kuin virtuoosi. Jos pitää valita kliinisen mutta täydellisen tulkinnan ja teknisesti epätäydellisen mutta mieleenjäävän tulkinnan väliltä niin otan aina jälkimmäisen. Mona Caritan äänessä on nuoruuden naiviutta ja vilpittömyyttä jonka teeskenteleminen on vaikeaa.

Meinasin aloittaa tämän kappaleen: "Kaikki varmasti tietävät Kim Wilden Kids in American.." Mutta oletukset ovat vaarallisia sillä jos olet vaikkapa teini-ikäinen niin et yksinkertaisesti voi vielä tuntea kaikkia hittejä pop-musiikin 60-vuoden historiasta. Eikä kukaan voi tietää musiikista kaikkea muutenkaan enkä pidä elitismistä. Joten leikitäänpä että tämä kappale olisikin alkanut kehoituksellani tutustua ensin alkuperäisversioon jonka käännösversio Mona Caritan Kaupungin lapset on. Käännöstekstin takana on Raul Reiman ja sovituksen on tehnyt Veikko Samuli.

Koska kyse on käännösbiisistä niin vertailun tekemistä ei voi välttää vaikka tässä tapauksessa on haluaisi sitä tehdä. Kim Wilden Kids in America on klassikko mutta pidän silti yhtä lailla Kaupungin lapsista. Mona Caritan tulkinta hattaraisempi mutta mikä tärkeintä kumpikin versio on esittäjänsä näköinen. En miellä Reimanin sanoituksen katulasta Mona Caritaksi eikä sellaista mielikuvaa yritetä väkisin muodostaakaan. Mona Carita ei ikinä olisi voinut olla uskottava pahis lauluissaan ja kyse onkin enemmän siitä että kiltti tyttö menee hieman omien rajojensa ulkopuolelle. Kiltin tytön ei tarvitse heiluttaa humalassa keskisormea vaan "pahisteluksi" riittää se että mennään syrjäkujalle pussaamaan poikaa.

Saan hyvän fiiliksen Mona Caritan musiikin kuuntelemisesta eikä Kaupungin lapset ole poikkeus. Eikä kyse ole puhtaasti nostalgiasta vaikka silläkin on toki osansa. Raul Reiman ei pystynyt sanoittajana ylihiomaan särmiä koska hänellä ei yksinkertaisesti kiivaassa tuotostahdissa ollut siihen aikaa. Kulmien-jengien tyyliset loppusoinnuttelut ovat silti kotonaan ja sopivat Mona Caritan suuhun. Kaupungin lapset on onnistunut lokalisointi ja jotakin todistaa se että tämän tavallista pidemmäksi venähtäneen arvostelun aikana minä vain hymyilin kappaleen soidessa jatkuvalla toistolla. Silloin kun pop-musiikin parissa on hauskaa niin se ei voi olla väärin.

Arvosana: 7,0/10

lauantai 15. elokuuta 2015

Nouveau Riche - Playing With My Mind

Artisti: Nouveau Riche
Kappale: Playing With My Mind (2008)
Albumi: Pink Trash
Mieleenjäävin lause: "It's you playing with my mind."

Ruotsalainen artisti tai bändi. (Check.) Sisältää kytköksen Abbaan/Ace of Baseen/Army of Loversiin/Roxetteen. (Check.) On esiintynyt aiemminkin tässä blogissa. (Check.) Blogini vakituisemmat lukijat eivät siis yllättäne tämänkertaisesta random playn valinnasta. Ruotsalainen Nouveau Riche sisältää kytköksen Army of Loversiin yhtyeessä lyhyen aikaa vaikuttaneen Dominika Peczynskin kautta. Ja tämä on duon toinen esiintyminen blogissani. Campiakin campimpi Nouveau Riche ei koskaan lyönyt läpi vaan se jäi lähinnä Army of Lovers fanien tietoisuuteen.

Playing With My Mind on pulppuavaa konepoppia jossa kuulen sävyjä Kyliestä ja Anniesta. Kahdella tontilla seisovana bändinä väittäisin kyseessä olevan enemmän siitä tyylikästä Nouveau Richeä kuin kitchimpää osastoa. Keitos on mielenkiintoinen sillä tyylejä on sekoitettu monta mutta ei niin että kuulostettaisiin uusretrolta. Silti kuultavissa on sävyjä 90-luvun dancestä, 80-luvun italosta ja ehkä vähän 70-luvun elektronisemmasta discomusiikistakin. Sekametelisopasta huolimatta kappale ei olle vaikea sijoittaa julkaisuvuotensa 2008 tuntumaan. Ulrich Bermsjö saa tyytyä hönkäilemään taustalla Camilla Brinckin kuulaiden päävokaalien tukena. Sanoitus ei jää erityisesti mieleen muttei myöskään aiheuta vastareaktioita.

Kaikesta hyvästä huolimatta lainaan 2. Maanantaita: "Mikä silti puuttuu ja mistähän sen saisi?" Nouveau Riche ei ole huono bändi yrittäessään olla tyylikäs mutta sydämeltään yhtye on campia. Kertosäe olisi hyvä jos kyseessä olisi johdatus oikeaan kertosäkeeseen sillä nyt tuntuu siltä kuin kertsi laittaa punaisen maton vieraalle joka jääkin saapumatta. Muuta pahaa sanottavaa minulla Playing With My Mindista ei olekaan. Raikas ja energinen pohjoismainen konepoppi kelpaa minulle hyvin.    

Arvosana: 6,5/10

lauantai 8. elokuuta 2015

John Waite - Missing You

Artisti: John Waite
Kappale: Missing You (1984)
Albumi: Gold Megastars und ihre Nummer 1 Hits
Mieleenjäävin lause: "I ain't missing you, I can lie to myself."

Minulla ei ole mielikuvaa milloin ja mistä olen ostanut vetävästi nimetyn kokoelmalevyn Gold - Megastars und ihre Nummer 1 Hits. Tuplalevy on luultavasti ollut halpa ja olen ostanut sen 90-luvun loppupuolella. Kokoelma sisältää pääsosin ne tyypillisimmät 80-luvun hitit mutta jostakin syystä sekaan on heitetty mm. Dj Boboa, The Shadowsia, Captain Jackia ja Canned Heatia. Hollantilaisfirma Disky ei ole kokoelmillaan koskaan ollut kaikkein muodollisin mutta yleensä he eivät onneksi ole syyllistyneet huijauskokoelmiin joissa lukee pikkupräntillä että kyse on liveversioista tai uudelleenlevytyksistä yhden alkuperäisjäsenen kanssa. Aikoinaan halpiskokoelmat olivat hyvä keino rikastuttaa levykokoelmaa mutta nykyään niitä tarttuu harvoin mukaan. Liian usein kokoelmilla on juuri ne tietyt biisit jotka jo omistan.

Englantilaisen John Waiten Missing You oli suuri hitti vuonna 1984. Olihan kyseessä Billboardin Hot 100 listan ykkönen ja artistin kotimaassakin Top 10 singlehitti. Missing You syrjäytti Tina Turnerin What's Love Got To Do With It:n ykköspaikalta ja ehkä juuri tästä syystä Turner levytti omansa versionsa Missing Yousta vuonna 1996. Ennen soolouraansa John Waite kuului The Babys yhtyeeseen laulaja-basistina ja yhtye sai alkuperäiskokoonpanonsa aikana 1974-1981 pari kohtalaista hittiä. Waiten kakkossooloalbumi No Brakes on hänen uransa selvästi menestynein juuri Missing Youn takia mutta levytysura on jatkunut näihin päiviin asti ilman uudempia hittejä.

Missing You on sellaista nostalgista retrohittiradiokamaa mitä en kaipaa. Se on kasarimpaa kuin Commodore 64 tai jumppasäärystimet eikä omaan makuuni hyvässä. Tuotanto on ilmavaa ja pömpöösiä kuten ajankohtaan kuuluu mutta kappale ei ole vanhentunut huonoimmalla mahdollisella tavalla. Puhtaasti levytyksenä Missing You kuulostaa kelvolliselta. John Waiten ääni ei ole miehekkäimpiä ja se risteää tummempien naisäänien kanssa niin että tietämätön voisi jopa erehtyä hetkeksi laulajan sukupuolesta. Tämäkään ei ole ongelma kun kyseessä on sydänverinen AOR eroballadi. Sanoituksen kantava idea on se että rakkauden mentyä karille koetetaan pitää pokerinaamaa ulospäin mutta sisäisesti vielä vuodatetaan kaipuun kyyneleitä.

Mutta en vain osaa pitää Missing Yousta sillä se on liian kylmä kertoessaan tarinaansa. Minulle se on siis aikansa pilaama ja sama kappale kymmenen vuotta myöhemmällä tai vanhemmalla tuotannolla voisi toimia paremmin. John Waiten tulkinta kuulostaa liian sliipatulta ja sydänveri kuuluu sanoituksessa muttei laulussa. Tämänkaltaisessa balladissa pitäisi olla kunnon nostatus ja nyt kappale sykkii lähes samaa tahtia alusta loppuun. En ole kohdeyleisöä, tämä ei ole minun palani kakkua, ruoho ei ole taatusti vihreämpää aidan kasarimmalla puolella eikä Missing You ole edes omassa musiikillisessaan aikakapselissaan eliittiä. Minun ei tarvitse valehdella itselleni kun sanon etten jää kaipaamaan tätä.    

Arvosana: 3,5/10

lauantai 1. elokuuta 2015

I'Dees - Everyday Life

Artisti: I'Dees
Kappale: Everyday Life (2003)
Albumi: Feed Me
Mieleenjäävin lause: "As long as we follow the light, things will be going all right."

Joskus nämä arvostelut paljastavat minulle faktoja joista osa on mieleenkiintoisia, osa yhdentekeviä ja loput hämmentäviä. Turkulaisen tyttöbändin I'deesin kappaleen Everyday Life tekijätiedot kertovat että kappaleen on säveltänyt ja sanoittanut Jussu. Ensimmäisenä mieleen tulee tietenkin inhoamani Suurlähettiläiden nokkamies Jussu Pöyhönen. Ajattelin että löytyyhän sitä muitakin Jussuja mutta kun sain selville että I'Deesin jäseniä on ollut laulamassa taustoja Suurlähettiläiden Mitä miehen tulee olla? -albumilla niin yhteys on kai vahvistettu kun lisää vielä yhdistävän turkulaisuuden. Ehkä minun täytyy vain kestää se yllättävä fakta että levyhyllyyni on salaa luikerrellut jotakin jolla on yhteys Suurlähettiläisiin. Kai joka paratiisi tarvitsee käärmeensä.

Joudun ponnistamaan kovasti etten suhtaudu Everyday Lifeen negatiivisemmin nyt kun tiedän sen tekijän. Musiikki on koetettava ottaa vain musiikkina niin kauan kun sen sanoma ei vain yritä aiheuttaa vahinkoa. Sitä Everyday Life ei sitä onneksi tee. Sanoitus on varsin yksinkertainen ja kertoo siitä millaisella asenteella elämää tulisi elää. Rakkaus edellä ja kaikkia tasa-arvoisesti kohdellen. Pitäisikö vielä mainita että Jussu on myös kappaleen toinen tuottaja Lauri Järvilehdon kanssa ja kun sopassa on jo mausteita niin kerronpa vielä että skrätsit on tehnyt Dj Slow.

Toisen albumin Feed Me aikana I'Dees oli kutistunut trioksi mutta silti heidän vahvuutensa on yhteislaulu sillä soolona laulaessaan heidän äänensä ovat vähemmän muistettavia. Yhtyeellä oli vaikeuksia saada toista hittiä debyyttilevyn hittisingle Timen jälkeen ja flopanneen kakkosalbumin sekä yrityksen päästä Euroviisuihin 2005 jälkeen I'Dees lopetti toimintansa. Eihän Everyday Lifekaan ole samanlaista Novapoppia kuin Time vaan se yrittää olla coolisti funkahtavaa poprokkia mutta se jokin puuttuu. 70-luvulta vaikutteita hakeva kitarointi on kelpoa ja siihen ei kaaduta vaan siihen että ainekset eivät sovi täydellisesti yhteen.

Erikseen pitää mainita tapa jolla Everyday Life lopetetaan eli kappale jää taustalle ja päälle nostetaan baarin yleisön keskustelua. Ihan kiva kikka ja ainakin paljon parempi kuin joidenkin biisien feikatut liveyleisöt. Jos laulajat kuulostaisivat erikseen yhtä hyvältä kuin yhdessä, jos aineksia olisi vähemmän mutta ne olisivat parempia ja jos kertosäe olisi muistettavampi niin Everyday Life olisi varsin hyvä biisi. Onneksi näin ei ole sillä silloin joutuisin toteamaan että Jussu olisi tehnyt jotakin josta pidän. Huokaisen helpotuksesta ja totean että joskus keskinkertaisuuskin on sitä mitä alitajuisesti toivoo.

Arvosana: 5,0/10

lauantai 25. heinäkuuta 2015

Sophie Ellis-Bextor - Music Gets the Best of Me

Artisti: Sophie Ellis-Bextor
Kappale: Music Gets the Best of Me (2002)
Albumi: Read My Lips
Mieleenjäävin lause: "If someone held you with a gun you know I'd make you number one."

Kuten varmaan monilla muillakin ensikosketukseni englantilaiseen Sophie Ellis-Bextoriin oli vierailu Spillerin vuoden 2000 hitissä Groovejet. Tunnistettava ääni jäi mieleen ja varsinkin kun ensimmäiseltä soololevyltä lohkottiin mukavia sinkkuja niin levyhyllyni sai täytettä. Alunperin Ellis-Bextor lauloi indie brittipopbändissä theaudience joka pääsi kotimaassaan ensilevyllään ja sinkuillaan jopa listoille mutta kun kakkosalbumin demobiisit saivat levy-yhtiöltä torjuvan vastaanoton bändi hajosi. Sophie Ellis-Bextor ei ole myöhemmillä soololevyillään pystynyt aivan toistamaan ensisooloonsa menestystä mutta saanut silti yhä kappaleitaan ja levyjään listoille kotimaassaan.

Sophie Ellis-Bextorin tekokuituisen pehmeä ääni on tunnistettavuudessaan vahva mutta hän ei tunnu käyttävän ääntään kovin monipuolisesti. Hän onkin artisti jota kuuntelen mieluummin pieninä annoksina. Välipala-artisteissa ei ole mitään vikaa sillä musiikillinen makean nälkäkin pitää tyydyttää. Music Gets the Best of Me lisättiin Read My Lips albumin uudemmalle painokselle vuonna 2002 ja julkaistiin myös neljäntenä singlenä siltä. Muistan että kappale olisi saanut jonkin verran radiosoittoa meilläkin. New Radicals yhtyeestä tutun Gregg Alexanderin tuottama ja yhdessä Ellis-Bextorin ja Matt Rowen kanssa kynäilty dancebiisi saavutti kotomaassaan singlelistan 14. sijan.

Aina kun kappaleessa kuulee sävyjä 70-luvun discosta on se hyvä syötti minulle nielaistavaksi. Ei Music Gets the Best of Me mikään klassikko ole mutta letkeä ja hauska dancebiisi jonka sanoituskaan ei ole liian vakava. Musiikki on monen ensirakkaus ja Sophie laulaa ettei hänen poikaystävällään ole syytä olla siitä mustasukkainen. Jos rakasta uhattaisiin aseella hän valitsisi rakkaansa ennen musiikkia mutta toivottavasti tähän ei ikinä jouduta. Musiikki tekee myös ihmissuhteista parempia monen muun asian lisäksi. Ilman musiikkia ei olisi tätä blogiakaan.

Music Gets the Best of Me on kappale jota tanssisin mieluusti ja sopivassa seurassa saattaisin jopa taputtaa discotyyliin käsiäni sen tahdissa. Toki Ellis-Bextor teki samantyylisen biisin paremmin Murder on the Dancefloorin muodossa mutta ei pieni toisto haittaa vaikka ainahan se toinen pompahdus on yleensä ensimmäistä matalampi. Yksi samantyylinen single menee mutta useampi alkaa jo syömään mielenkiintoa. Music Gets the Best of Me on tyylikästä uusiodiscoa ja sopiikin hyvin kesään jolloin ei päivä paista kuin tv:ssä ja sanoituksissa. Saa tanssia ja tyyli on vapaa.  
       
Arvosana: 6,5/10

lauantai 18. heinäkuuta 2015

Paradox - S.O.S.

Artisti: Paradox
Kappale: S.O.S. (2001)
Albumi: A Tribute to ABBA
Mieleenjäävin lause: "S.O.S!"

Nykyisenä Youtubeaikana kynnys ostaa Abbacoverlevyjä on hyvin korkea. Jos joku esittää hyvän Abbatulkinnan on se toki muutaman kuuntelukerran arvoinen mutta ei rahan kuluttamisen väärti. Coverlevyt ovatkin eksyneet levyhyllyyni 90-luvulla ja vuosituhannen alussa. Nuclear Blast levy-yhtiön vuonna 2001 julkaisema A Tribute to ABBA metallicoverlevy on paikoitellen yllättävänkin laadukas. Suurin osa bändeistä levyllä on sellaisia ettei niitä muuten levyhyllystäni ikinä löytyisikään. Tämä pätee myös saksalaiseen thrash/speed/powermetal (metallin alagenreistä eivät ole yhtä mieltä aina edes alan harrastajat) bändi Paradoxiin jonka miehistönvaihdoksista saisi oman artikkelinsa. Heidän versionsa Abban S.O.S. hitistä ei ole edes metalli/rockpuolella ainoa laatuaan sillä olen itsekin kuullut ainakin At Vancen ja Fozzyn versiot.

Mikä olisi hyvän rokkaavan Abbacoverin resepti? Kunnioita alkuperäistä mutta tee versiostasi itsesi kuuloinen. Älä tee pilaa mutta älä myöskään pelkää tehdä muutoksia. Tee omasta tulkinnastasi sellainen että se sopii saumattomasti yhteen muun tuotantosi kanssa. Älä coveroi mitään vain koska tuottaja/levy-yhtiö sitä vaatii jos et itse halua tai koe kappaletta omaksesi.

Paradox on purkittanut S.O.S:n lyhyeksi rypistykseksi jonka ongelmat eivät ole tulkinnassa tai tyylissä vaan itse levytyksessä. Ehkä kuiva ja hieman bassoköyhä soundi kuuluu genreen mene ja tiedä sillä en ole kovin kaksinen metallipää. Varsinkin rummut kuulostavat kihiselviltä kurkkupurkeilta mikä voi olla tarkoituksellistakin mutta ne eivät ole omaan makuuni. Miksaus on hieman demomainen soundeiltaan ja laulaja hukkuu ääniaitaan (äänivalliksi kutsuminen olisi liioittelua) tai ei ainakaan erotu joukosta.

On oma viehätyksensä kuulla Abbaa tuplabasareilla ja laukkakompilla mutta tämä ei ole edes genressään paras tulkinta klassikosta. Saan vaikutelman että on vain käyty studiossa rykäisemässä nopeasti biisi levylle ilman sen kummempaa rakkautta alkuperäistä kohtaan. Onhan coveri on tehty levy-yhtiön pyynnöstä kokoelmaa varten. Voi olla että tämä versio antaa enemmän Paradoxin kuin Abban faneille. Enkä usko että kovin moni on sitä mieltä että sanoituksen tarina tulkitaan parhaiten näin. Missä on hätä, missä rakkauden poltteen tukahdutuksen aiheuttama pettymys? Ehkä vihan ja turhautumisen tunteiden tuominen mukaan tulkintaan mitä kappaleen alussa on hitunen mukana olisi tuonut uudenlaista näkemystä mutta se katoaa liian pian pelkän sahauksen alle. Alku lupaa enemmän mutta lupauksia ei lunasteta.

Minulle Paradoxin S.O.S. on hengetön tulkinta klassikosta mutta tiedän että tämä on myös joidenkin makuun ja suotakoon se heille. Musiikista voi olla mielipiteitä mutta ei kiveen hakattuja totuuksia.      
Arvosana: 4,5/10

lauantai 27. kesäkuuta 2015

Leila K - C'Mon Now (Amadin remix)

Artisti: Leila K
Kappale: C'Mon Now (Amadin remix) (1996)
Albumi: Manic Panic
Mieleenjäävin lause: "Shut up now I do it my way."

Ruotsalainen danceartisti Leila K (Laila El Khalifi) on ollut 90-luvun kunnian päiviensä jälkeen otsikoissa lähes vain ja ainoastaan negatiivisissa merkeissä. Milloin on uutisoitu hänen asuvan kadulla ja varastelevan ruokansa ja muuta vastaavaa. Jopa hänen paluunsa lavoille tänä vuonna on aiheuttanut hämmästelyjä artistin huonosta keikkakunnosta. Aikana jolloin ysärinostalgian valtaamat yli kolmikymppiset ovat valmiita maksamaan elääkseen palan nuoruuttaan uudestaan musiikin kautta aika paluulle olisi sentään oikea. Mutta nähtäväksi jää on artistista itsestään oikeaisemaan elämänsä syöksykierre.

Kuulostan rikkinäiseltä levyltä mutten pidä remikseistä. Ymmärrän niiden olemassaolon singleillä tiskijukkien näkökulmasta mutta musiikin kuuntelijana mielenkiintoiset ja hyvät remiksit ovat minulle harvinainen tapaus. Albumintäytteenä ne ovat mielestäni lähes aina olleet turhuutta ja Leila K:n vuoden 1996 Manic Panic albumillekin on yksi sellainen pitänyt mahduttaa Amadinin tekemän C'Mon Now remiksin muodossa. Amadiniltakin kuulisin mieleluummin heidän 90-luvun omaa tuotantoaan kuten vaikkapa letkeän Alrabaiyen tai U Make Me Feel Alrightin. Alkuperäisestä C'Mon Nowsta voisin hieman innostuakin mutta tämä remiksaus on hengetön tekele. Onhan alkuperäinen C'Mon Now 90-luvulla Ruotsipopin koko maailman listoille hinanneen kaksikon Denniz Popin ja Max Martinin tuotos joka keitettiin Cheiron studioilla.

Alkuperäiseen verrattuna Amadinin remiksaus on hektisempi ja nopeampi mutta samalla on menetetty voimaa ja jykevyyttä. Romukoppaan on heitetty myös originaalissa hyvin toiminut Kissin I Love It Loud sample. Ehkä muutoksilla on haluttu lisätä tanssittavuutta mutta heiluisin itse paljon mieluummin alkuperäisin tahdein. Yli viiteen minuuttiin venytetty pituus ei luonnollisesti ole minusta hyvästä. Tämä remiksaus on vähän kuin Battery Lime verrattuna normaaliin Batteryyn: Minä haluan Batteryni Batteryn maksuisena enkä Seven Upin. Välttäkää ja kuunnelkaa ennemmin albumi/radio tai minä tahansa muuna perusversiona. Ikävä jäädä näin heikon tapauksen myötä pienelle kesätauolle mutta D:Reamia lainatakseni: Things can only get better.      

Arvosana: 3,0/10