lauantai 17. kesäkuuta 2017

James Brown - Regrets

Artisti: James Brown
Kappale: Regrets (1980)
Albumi: The Best of
Mieleenjäävin lause: "I have regrets, regrets."

Tämänkertainen blogilohkaisu on osoitus siitä että suhteellisen paljon hittejä tahkonneiden artistien halpiskokoelmat voivat silti sisältää täytebiisejä jotka eivät olleet kaksisia hittejä tai edes fanien suosikkeja. Halpakokoelmat tunnisti siitä että ne sisälsivät ehkä vain kymmenen biisiä tai sitten osa oli liveversioita tai uudelleenlevytyksiä. Jos joku levy tuntui uudena liian halvalta piti takakannen pikkutekstit lukea tarkasti ja etsiä mainintoja mahdollisista ei alkuperäislevytyksistä. Muutaman kerran haksahdin ennen kuin opin kantapään kautta. Ostin The Supremesin kokoelman jossa kaikki klassikot oli uudelleenlevytetty 90-luvulla kokoonpanolla jossa oli yksi alkuperäisjäsen. Taustat olivat halvan kuuloiset eivätkä laulusuorituksetkaan olleet missään nimessä alkuperäisten tasolla.

Vuonna 1980 singlenä julkaistua Regretsiä ei voi hyvällä tahdollakaan pitää James Brownin uran suurimpana hittinä. Sija 63 kotimaansa R&B listalla ei ole kummoinen meriitti soulin kummisedälle. Mutta tuohon aikaan Brownin suuruuden päivät olivat takana ja epäonnistuneet discosinglet vieneet uran alamäkeen. Epätoivosta kertoo se että Regretsin kanssa samalta People albumilta löytyvä That's Sweet Music jossa yritettiin ylistää kaikkia popmusiikin genrejä kantrista uuteen aaltoon. Miksipä ei siis discojytkeen lisäksi yritettäisi slovarillakin.

Olen hyvin tehtyjen balladien ystävä mutta en voi lukea Regretsin kuuluvan siihen joukkoon. Katuva mies purkamassa tuntojaan ei ole huono lähtökohta ja parhaansa Brown tekeekin vaikkakin kesken kappaleen tulevat yskäisyt ihmetyttävät. Tarkoittaako se että kappale on otettu sisään yhdellä otolla tuli mitä tuli vai yritetäänkö sillä kuvastaa epätoivoa ja äänen pettämistä? Sydänverensä vuodattaminen tulkinnassa ei ole väärin mutta yskiminen harvoin toimii laulussa missään yhteydessä. James Brown ei pääse loistamaan näin siloitellun musiikin yhteydessä. Barry White voisi olla kotonaan tämän sovituksen kanssa muttei funkmestari itse.

Ehkä ongelmia aiheuttaa myös se että kappale oli alunperin tarkoitettu Marie Osmondille. Totta kai tulkinnalla ja sovituksella saadaan tarvittaessa näppylähanskatkin sopimaan prinsessan käteen mutta tällä kertaa kohdistukset eivät osu. Ehkä tässä vaiheessa Brown oli menettänyt osan mojostaan ja kova kiertue-elämä vaatinut veronsa äänestäkin. Mies joka oli kuin nitroglyseriiniä 60-luvulla ja vielä 70-luvun alussakin tuntuu tässä kohden kostuttaneen ruutinsa. Parasta antia on kantrityylinen hillitty kitarointi joka kulkee taustalla ja varsinkin alkuintrossa mukavasti. On vain todettava että tässä kohden keisarilla ei enää ollut vaatteita.

Arvosana: 4,0/10

lauantai 10. kesäkuuta 2017

Nirvana - Smells Like Teen Spirit

Artisti: Nirvana
Kappale: Smells Like Teen Spirit (1991)
Albumi: Nirvana
Mieleenjäävin lause: "A mosquito, my libido, yeah."

En tiedä onko väärin kutsua Nirvanaa ja Kurt Cobainin kuolemaa sukupolvikokemukseksi mutta ainakin omasta näkökulmastani se tuntui siltä. En kuunnellut 1991 vielä aktiivisesti musiikkia mutta huomasin kyllä levyn jossa vauva oli veden alla setelin kanssa ilmestyvän usean kaverini huoneeseen. In Uteron ilmestyttyä olin jo aktiivisempi musiikin kuuntelija ja muistan nauhoittaneeni Heart Shaped Boxin kasetille radiosta. (Pidän kappaleesta yhä.) Jos mietin mitkä julkisuuden henkilöiden kuolemat muistan lapsuudestani ja teini-iästäni parhaiten niin ne ovat Urho Kekkosen (1986), Freddie Mercuryn (1991), Ayrton Sennan (1994) ja Kurt Cobainin (1994).

Olen kuullut yllättävän monta aloittelevien bändien versioita Smells Like Teen Spiritistä. En tiedä vieläkö tänä päivänä aloittelevat bändit veivaavat tuota vuoden 1991 grungeklassikoa mutten pitäisi sitä mahdottomana. Klassikko syntyy kun musiikki jää soimaan sukupolvelta toiselle. Smells Like Teen Spirit tuskin jää pieneksi sivumaininnaksi rockmusiikin historiassa sillä grunge tunnetusti päätti glamrockin ja tukkahevin aikakauden. Vallankumoukset syövät aina lapsensa ja niin kävi myös grungelle ja monen yhtyeen taival alkumenestyksen jälkeen oli kaikkea muuta kuin helppo.

Huomaan taas haluavani yrittää väistellä Smells Like Teen Spiritin kaltaisen klassikon kommentoimista. Luultavasti kaikki on sen suhteen jo kommentoinnin puolesta kirjoitettu. Mutta mietitäänpä vaikka mitä kaikkea biisillä oli puolellaan. Sen ajoitus oli juuri oikea ja se tavoitti uuden sukupolven joka otti sen epäviralliseksi tunnussävelmäkseen. Nirvanan hiljaa-lujaa-hiljaa kaava osuu hitimpään suoneensa juuri tämän kappaleen kohdalla. Ensitahdeista lähtien tunnistettavuus on yksi suositun biisin tärkeitä ominaisuuksia sitä Smells Like Teen Spirit on.

Tuottajana toiminut Butch Vig osasi suitsia raakaa energiaa juuri sopivasti tylsyttämättä kokonaisuutta hampaattomaksi. Yhtye ei itse aavistanut biisistä tulevan hittiä vaan sitä pidettiin sopivana ensisinglenä keräämään albumille huomiota ennen arvellun suurimman hittipotentiaalin omaavan Come As Your Aren julkaisua. Smells Like Teen Spiritin jättimenestyksen jälkeen yhtye itse ei halunnut enää toista samantyyppistä hittiä ja niinpä biisin arvoa ei myöhemmin alennettu saman kaavan kierrätyksellä.

Kappaleen nimi on persoonallinen vaikka se perustuukin väärinkäsitykseen. Cobain väittää ettei itse tiennyt Teen Spiritin olevan deodoranttimerkki. Hän vain sattui pitämään lauseesta jonka hänen ystävänsä oli kirjoittanut seinään ja poimi idean biisin nimeen siitä pitäen sitä mukavan kapinallisena. Cobainin tajunnanvirtamaiset sanat antoivat mahdollisuuden jokaiselle tulkita sanat itselleen sopivalla tavalla.

Tällainen klassikko ei tarvinne enempää esittelyjä sillä kyseessä on varmasti biisi jonka ihmiset tuntevat yli genrerajojen. Itselleni Smells Like Teen Spirit ei ole aivan se Nirvanan ykkösbiisi vaikka annankin sen aikaa ja toistoa kestävyydelle arvoa.

Arvosana: 7,0/10

maanantai 5. kesäkuuta 2017

Leevi and the Leavings - Kyllikki

Artisti: Leevi and the Leavings
Kappale: Kyllikki (1983)
Albumi: Keskiviikko... 40 ensimmäistä hittiä
Mieleenjäävin lause: "Sinä miestenlehdessö pyllistit ja mua juopporentuksi pystybaarissa solvataan."

Kun minun täytyy alkaa kirjoittamaan ikonisista kotimaisista yhtyeistä kuten Leevi and the Leavings minä tunnen suurta kredibiliteettikompleksia. Yhtyeestä itsestään ja Gösta Sundqvistista ovat kirjoittaneet niin paljon minua enemmän tietävät ja luultavasti paremmin kuin minä ikinä voisin. Mutta se mitä voin tarjota on oman näkökulmani. En välittänyt Leeveistä enkä kotimaisesta musiikista yleensäkään ja ensimmäinen kotimaisen artistin levykin ilmestyi levyhyllyyni vasta loppuvuodesta 2000. (Kemopetrolin debyyttialbumi) Edelleenkin kotimaisen musiikin osuus levyhyllyni sisällöstä on korkeintaan 10-15 prosenttia. Mutta ottaen huomioon kuinka paljon enemmän maailmassa on tehty muuta kuin suomalaista musiikkia niin suhde ei ole mielestäni väärä. (Makuasioissa ei yleensäkään voi olla väärää tai oikeaa.)

Minun täytyi päästä 30-vuotiaaksi asti ja alkaa ymmärtämään omaa kuolevaisuuttani ennen kuin Leevi and the Leavingsin musiikki pääsi uimaan henkilökohtaiseen musiikkimaailmaani. Vaikka minulla onkin hyvinkin varhaisia musiikkimuistoja yhtyeestä aivan varhaislapsuudesta 80-luvulta niin muistan suhtautuneeni heidän musiikkiinsa hieman varautuneesti. Lapsena minusta tuntui etten ymmärtänyt sanoitusten teemoja ja teini-iässä luulin että yhtyeen ydin on pikkutuhmuuksissa joita luokan pahat pojat tykkäsivät toistella. On omanlaisensa ansa alkaa inhoamaan musiikkia joista inhoamasi ihmiset pitävät.

Työskenneltyäni viimeiset 10 vuotta mielenterveys- ja hieman päihdekuntoutujienkin parissa Göstan sanoitusten humanismi ja heikomman puolella oleminen ovat avautuneet minulle. Sympatioista huolimatta sanoituksissa käy ilmi ettei elämän ikuisille sivuraiteille ajautuneiden elämä ole mitään herkkua. Kun kaikki arjessa on sontaa niin viimeinen oljenkorsi on muistella jotakin yhtä hyvää muistoa elämästä ja juuri tällaisesta yhtyeen vuoden 1983 single Kyllikki kertoo. Teini-iän ihastus Kyllikkiin lämmittää edelleen kappaleen päähenkilön mieltä. Vastaava kaipausteema on yleinen monessa Leevien alkupään singleissä kuten vaikkapa Mitä kuuluu, Marja-Leenassa?. 

Gösta on maininnut haastattelussa ettei hän pitänyt yhtyettään mitenkään erikoisina muusikkoina tai säveltäjinä mutta että tuotantoon he panostivat runsaasti ja olivat siinä aika hyviäkin. Kyllikkiä kuunnellessa tuotannollisia ratkaisuja ei ainakaan voi moittia. Jopa hieman kantrahtava sovitus jossa taustalle miksattu kitara ajoittain mukailee laulun melodiaa toimii tavalla jossa tarina ja musiikki vetävät yhtä köyttä. Ironinen vihellyssoolo on juuri oikeassa kohden rytmityksen kannalta.

Kyllikin sanoitus on pieni pala päähenkilön menneisyydestä ja nykyisyydestä ja enempää meille ei tarjota. Emme saa ikinä tietää saako kertoja selvitettyä alkoholiongelmansa ja ne syyt taustalla jotka ovat niihin johtaneet. Mihin Kyllikin pyllistämiset miestenlehdissä johtivat ja kohtaako kaksikko joskus vielä toisensa. Oliko päähenkilöllä ja Kyllikillä ollut joskus oikeasti jotakin sutinaa vai onko kaikki vain laitapuolen kulkijan omaa nostalgisromanttista muistoharhaa? Ehkä Kyllikki on julkisuuden henkilö josta puistokemistimme pakkomielteisesti fantasioi ilman mitään totuuspohjaa? Oli miten oli niin se jää kuulijan tulkittavaksi.

Kyllä on tunnustettava että toisin kuin nuorempi itseni niin karvan verran vajaa nelikymppinen nykyminäni pitää tästä kappaleesta kovasti. Nyt kun olen kohdannut biisin päähenkilön tapaisia ihmisiä niin ymmärrän paljon paremmin mistä on kyse. Toivoisin vain että elämänsä karille ajaneet ihmiset joskus myös onnistuisivat sieltä pelastumaan. Tästä syystä Kyllikin melankolia pienellä tummuneella pronssireunalla on arvokas. Toivoa ei ikinä saa jättää pois. Ei edes musiikista.

Arvosana: 8,0/10