lauantai 24. marraskuuta 2012

Celine Dion - My Heart Will Go On


Artisti: Celine Dion
Kappale: My Heart Will Go On (1997)
Albumi: Let's Talk About Love
Mieleenjäävin lause: "You're here, there's nothing I fear."

Lokakuu sai Celine Dion arvostelunsa joten marraskuukin halusi omansa (ja kiitos random playn sai). My Heart Will Go On on varmasti tuttu suurimmalle osalle mahdollisista tämän blogin lukijoista. Vuoden 1998 parhaiten myynyt single on kaikkien aikojen myyntistalla hienolla sijalla yhdeksän. 15 miljoonaa myytyä singleä on huima myyntimäärä, jonka lähelle on päässyt viime vuosina vain Black Eyed Peas I Gotta Feeling hitillään. 90-luvulla hyvin toiminut myyntikaava oli myydä slovari elokuvan yhteydessä, esimerkkikaksikkoina vaikkapa Bodyguard - I Will Always Love You (Whitney Houston) ja (Everything I Do) I Do It For You (Bryan Adams) - Robin Hood varkaiden ruhtinas. Mutta Titanic elokuvan yhteyteen liitetty My Heart Will Go On oli tämän ilmiön silloinen huipentuma vaikka samaa kaavaa yritettiin vielä hyödyntää myöhemminkin.

My Heart Will Go On on itselleni hieman ristiriitainen kappale. Se ei toisaalta kuulu aivan Celine Dion biisien kärkilistalleni, mutta toisaalta sen ansiot ovat ilmeiset. Samalla tavalla kuin edellisen arvostelun James Brown klassikko I Got You (I Feel Good), myös tämä Celine Dion klassikko on saanut paljon voimasoittoa osakseen. Se soi yhä säännöllisesti tietyilla radiokanavilla mutta onneksi sitä ei tietääkseni ole valjastettu mainoskäyttöön. Kate Winslet on avoimesti kertonut inhoavansa biisiä koska se liitetään häneen vaikka hän ei olekaan sen esittäjä. Celine itsekin on kertonut välillä olevansa hieman väsynyt suurimman hittinsä esittämiseen vaikka samalla onkin ylpeä sen menestyksestä.

Missä piilee My Heart Will Go Onin voima? Siinä ei ole samanlaista huippukohtaa kuin vaikkapa I Will Always Love Youssa tai All By Myselfissa mutta toisaalta sen tunnetaso on keskimäärin edellämainittuja korkeampi. Celine laulaa My Heart Will Go Onin hieman eri tavalla kuin minkään muun laulunsa. En ole musiikin asiantuntija, mutta ehkä voisi sanoa että laulutapa on hieman normaalia klassisempi ja kohtalokkaampi. Kappale soljuu kaunisti eteenpäin rauhallisempia ja voimallisempien kohtien välillä ja se kaivattu nostatuskin saadaan loppuun. Loppuvenytys on hieno johtaen viimeisen hymähdykseen joka päättää biisin parhain päin. Sanoitus varmasti hyötyy yhteyksistä Titanic -elokuvaan muttei ole sen yhteyden varassa.

Ainekset ovat siis kieltämättä hyvät, mutta se tärkein eli ajoitus lienee suurin syy My Heart Will Go Onin menestykseen. 90-luku oli slovareiden kulta-aikaa mutta tälle vuosituhannelle tultaessa niiden suosio selvästi laski. Yhdistettynä hittielokuvaan ajoitus osui täydellisesti kohdalleen ja kappaleen menestys oli varmasti  yksi tekijä joka taittoi hiljalleen samankaltaisten biisien menestykseltä selän. Mutta tunnustettava on että vaikka olen kuullut tämän suurhitin monen monta kertaa, en silti vaihda kanavaa tai hyppää sen yli. Minun on myös vaikea kuvitella että kukaan voisi tulkita tätä Celine Dionia paremmin (Sarah Brightmanin cover on tosin ok), mikä on aina klassikon statuksen omaavan biisin tunnusmerkkejä. Mutta nyt päätän arvostelun tähän ennen kuin joku tässä ohutseinäisessä talossa luulee naapurinsa seonneen kun kuuntelee My Heart Will Go Onia repeatilla yli puoli tuntia.

Arvosana: 7,0/10


lauantai 17. marraskuuta 2012

James Brown - I Got You (I Feel Good)


Artisti: James Brown
Kappale: I Got You (I Feel Good) (1965)
Albumi: Classic James Brown - Universal Masters Collection
Mieleenjäävin lause: "I feel nice, like sugar and spice."

Tietyt klassikkobiisit ovat lähes mahdottomia välttää. Suurinta osaa ei toki haluaisikaan, mutta vaarana on että kappaleen hienous kärsii jos sen kuulee jatkuvasti radiossa, mainoksissa, elokuvissa ja vastaavissa. Tällä kertaa kohdalle osuneen klassikon olen kuullut radiosta, televisiosta, mainoksista (ainakin jotakin keittiövälineitä) ja lähes kaikista musiikkia käyttävistä medioista useita kertoja. I Got You (I Feel Good) on myös ollut samplauksen kohteena kuten suurin osa muistakin James Brown klassikoista. Vaikka hypettäminen ja ylisanat ovat aina hieman vaarallisia, niin tässä tapauksessa lienee turvallista sanoa että kyseessä on ikivihreä klassikko joka ei kuole niin kauan kun musiikkia soitetaan.

Ensikosketukseni James Browniin lienee ollut Rocky IV ja siinä esitetty Living in America. 80-luvulla en vielä kuunnellut aktiivisesti musiikkia, mutta tuokin vähemmän tärkeä osa James Brownin laulukirjasta jäi silti mieleeni. I Got You sen sijaan jäi ensi kertaa mieleeni Simpsonien jaksosta jossa James Brown vieraili. En muista missä vaiheessa laulua käytettiin meillä mainosmusiikkina mutta mielikuvissani kappaleen kanssa pyörii keittiövälineitä ja hedelmiä. Kiitos näistäkin mielikuvista kaupallisten tiedotteiden suunnittelijat. Jos urheilijoista sanotaan että he ovat tietyssä vaiheessa parhaimmillaan niin James Brown oli sitä taatusti vuonna 1965. Tämän todistaa sekin että I Got You on omassa lajissaan huippusuoritus.

50- ja 60-lukujen äänityksissä minua joskus vaivaa niiden heikko tekninen taso. En tarkoita tällä ajankuvaan kuuluvia asioita sillä esimerkiksi monolla on tehty hienompaa musiikkia kuin surroundäänillä ikinä. Tarkoitan joissakin kappaleissa esiintyvää korkeaa kohinatasoa ja hieman latteaa äänikuvaa. I Got You sen sijaan kuulostaa raikkaalta, ilmavalta ja siinä on myös yksi vähiten itseäni ärsyttäviä saksofonisooloja. Torviosaston mahti on luonnollisesti läsnä kun James Brownin tuotannosta on kyse ja muutenkin kaikki muusikot tekevät hienoa jälkeä kautta linjan.

Mutta luonnollisesti I Got Youn kuningas on soulin suurvisiiri Brown itse. Maailmasta varmasti löytyy orkestereita jotka soittavat tämän yhtä hyvin, muttei yhtään vokalistia joka kykenisi samantasoiseen tulkintaan. En voi olla pitämättä tavasta jolla kuuntelijaa tartutaan kurkusta ensimmäisestä wow -kiljaisusta alkaen aina viimeiseen torventörähdykseen. Kaikki turha on jätetty pois ja kokonaisuus on vähärasvainen muttei mauton. Niinpä ikävä kyllä ainoaksi huonoksi puoleksi jääkin kappaleen ylikäyttö kaikissa mahdollisissa yhteyksissä. Ilman sitä antaisin mielelläni ainakin yhtä paremman arvosanan mutta kyllä tämä näinkin tuntuu vielä hyvältä.

Arvosana: 7,5/10

lauantai 10. marraskuuta 2012

Whitney Houston - I Bow Out


Artisti: Whitney Houston
Kappale: I Bow Out (1998)
Albumi: My Love Is Your Love
Mieleenjäävin lause: "I bow out, I won't be hanging around baby."

Jos Whitney Houston ei olisi menehtynyt vuoden 2012 helmikuussa uskon että hän olisi voinut tehdä toisen tulemisensa lähivuosina. Tämä tietenkin olettaen että ne syyt mitkä päättivät hänen päivänsä ennenaikaisesti olisivat muuttuneet paremmiksi. Kun on myynyt jossakin vaiheessa 170 miljoonaa levyä niin uudestaan suosioon pääseminen ei ole mahdotonta, sillä vanhat hitit eivät lakkaa soimasta ja niiden nostalgia-arvo tuppaa kasvamaan ajan myötä. Nyt valitettavasti Whitney Houstonille kävi samalla tavalla kuin Michael Jacksonillekin eli toinen tuleminen tapahtui poismenon kautta josta pääsevät nauttimaan vain perikunnat.

Ensimmäinen suuri konsertti jossa kävin oli Whitney Houston Hartwall Areenalla lokakuussa 1999. Tämän päivän sattuman sanelemaa sinä iltana ei muistaakseni kuultu eikä kyse ei ollut yhdestäkään My Love Is Your Love -albumin viidestä singlelohkaisusta. En muista I Bow Outia mistään erityisestä syystä, sillä minun piti kuunnella se kertaalleen läpi ennen kuin muistin sen. Kun tekijänä on Diane Warren kappaleen voisi olettaa olevan ysärislovari, mutta tällä kertaa kyse onkin keskitempoisesta R&B keinutuksesta 90-luvun lopun tyyliin. Toki Warrenille tyypillisesti tälläkin kertaa rakkaus on dramaattista ja suuria tunteita täynnä mutta nyt se on juuri päättynyt. Päähenkilö ei enää kestä nykyistä suhdetta ja lähtee siitä pois sillä mitta on tullut täyteen.

I Bow Outin suurin ongelma on se ettei se saavuta kliimaksia missään vaiheessa. Ehkä ratkaisu on tehty tyylikkyyden vuoksi mutta vain Cyberpunkissa tyyli tulee ennen tarkoitusta. Jokaisen sydänsärkytarinan ei toki tarvitse olla Whitout You tai Goodbye To Love mutta tämänkaltainen tasainen nytkytys on neljä ja puoliminuuttisena hieman liikaa. Perinteisenä popparina  haluan sen palkinnon lopussa. Whitney laulaa hyvin  pidäteltynäkin ja kertosäkeen kulku taustalaulujen vuorotellessa hänen kanssaan on parasta mitä I Bow Out tarjoaa. Itse olisin feidannut kappaleen loppuun ennen neljää minuuttia ja tulos olisi ollut vähemmän kuunteleväsymystä aiheuttava. Nyt se on tyylikäs, taskulämmin eikä mitenkään erityisen mieleenjäävä.

Arvosana: 5,0/10

lauantai 3. marraskuuta 2012

Vacuum - Science of the Sacred


Artisti: Vacuum
Kappale: Science of the Sacred (1997)
Albumi: Plutonium Cathedral
Mieleenjäävin lause: "Programming the naked, civilized I am."

Olen huomannut että ne cd-levyt jotka ostin ensimmäisten joukossa tai sanotaan vaikka että ensimmäisen viiden vuoden aikana kun aloin kuuntelemaan musiikkia ovat minulle erityisiä. Myöhemmin hankituista albumeista en muista milloin ja mistä olen ne hankkinut, eikä niihin näin ollen liity muistoja. 90-luvulla ostin suurimman osan cd-levyistä Oulusta koska silloisen kotipaikkakuntani levytarjonta oli surkeaa.

Oulusta ostin myös Vacuumin debyyttialbumi Plutonium Cathedralin joka onkin yksi kaikkien aikojen suosikkialbumeistani. Vacuum ei ole bändeistä helpoiten lähestyttävimpiä ja bändin johtohahmo Alexander Bardkin on ollut myöhemmin sitä mieltä että bändi oli hieman liian korkealentoinen ja jäykähkö. Tämä ei ole ikinä haitannut minua ja Vacuum on itselleni yksi niistä bändeistä joita en vertaisi ikinä muihin.

Science of the Sacred sai kunnian olla kakkossingle meilläkin radiosoittoa saaneen I Breathen jälkeen. En muista ikinä kuulleeni Vacuumia radiosta I Breathen jälkeen Suomessa lukuunottamatta sitä kertaa kun itse soitin sitä opiskelujen yhteydessä radiossa ollessani. Science of the Sacred on jylhää konepoppia jonka hallitsevin elementti on Mattias Lindblomin vuoroin rauhallinen ja vuoroin mahtavan voimallinen laulu. Oma tulkintani kappaleen sanoituksesta on että se kertoo siitä kuinka tiede ottaa uskonnon paikan ihmisten elämässä. Olen aina pitänyt klassisesta popin tehokeinosta hiljaa-kovaa-hiljaa-kovaa-hiljaa ja se on myös käytössä tässä kappaleessa. Toki paino on rauhallisempitempoisilla osilla mutta parhaiten mieleen jäävät silti kohdat jossa Mattias kajauttaa ilmoille komeaa paatosta ja siirtyy sen jälkeen portaattomasti rauhallisempaan.

Onneksi kohdalle osui Plutonium Cathedralilla ollut versio, sillä Science of the Sacred päätyi myös yhtyeen kakkosalbumille Seance at the Chaebol lyhennettynä ilman hienoa minuutin mittaista instumentaalioutroa. Lähes yhtä tärkeä kuin Mattiaksen laulu ovat myös rummut jotka yhtä lailla luovat biisiin voimaa ja ryhtiä. Science of the Sacred on luultavasti niin hyvä biisi kuin on mahdollista ilman tarttuvaa kertosäettä. Kyllähän kappaleesta toki toistuva kertosäe löytyy mutta se ei ole varsinaisesti mikään korvamato. Tämän biisin vahvuus löytyykin kokonaisuudesta ja sen mieltäylentävästä voimasta. 15 vuoden aikana olen ehtinyt kuulla tämän monta kertaa, mutta yhä Science of the Sacredin alkutahdit aiheuttavat itselleni sen "yes!" -efektin kun tajuaa mikä laulu on tulossa. Ja jos se ei ole hyvän ja aikaa kestävän biisin mitta niin mikä sitten? Ja kyllä, syyllistyn usein outron ilmarumpalointiin. (Joka ikävä kyllä musiikkivideosta jää uupumaan.)    

Arvosana: 8,0/10