lauantai 26. syyskuuta 2015

A Camp - Silent Night

Artisti: A Camp
Kappale: Silent Night (2001)
Albumi: A Camp
Mieleenjäävin lause: "You take away from me my shaking bones in your telephone."

Miellyttyäni johonkin artistiin tai bändiin olen varsin uskollista sorttia. Siedän epätasaisiakin albumeita tai terapialuontoisia soololevyjä sekä vähemmän makuuni olevia sivuprojekteja kunhan sieltä seasta löytyy joitakin miellyttäviä asioita. Nina Perssonin sivuprojekti A Camp käy hyvin esimerkistä. Cardigans ei ole mielestäni tehnyt huonoa albumia vaikka heidän kehityskaarensa olikin polveileva. Kaikki bändin jäsenet ovat Cardigansin ulkopuolella tehneet jotakin hyvää mutta kenenkään tekemiset eivät ole olleet kokonaisuutena mieleeni. A Campin kahdesta epätasaisesta albumista saisi parhaat palat kokoamalla sentään melko hyvän yksittäisen levyn.

Nina Perssonin ja Niclas Friskin käsialaa oleva A Campin samannimiseltä debyyttialbumilta löytyvä Silent Night on minun makuuni liian pateettinen. Melkein viisi minuuttia kantrimausteista alavireyttä ilman kohokohtia tai edes kunnon masentavuutta ei viihdytä minua. Musiikki saa olla surullista kunhan siihen pystyy samaistumaan ja sitä pystyy käyttämään silloin kun itse on alakulon alhossa. Voin taata että en ole vielä elämässäni kokenut hetkeä jolloin Silent Night olisi voinut osua tunnetasoni kanssa yksi yhteen. Jos tarkoituksenani olisi nukahtaa niin Silent Night voisi olla käyttömusiikkia.  

Sanoituskaan ei pelasta mitään sillä siitäkään ei jää juuri mitään mieleen. Paras hetki on kertosäkeen alku jossa pienen hetken luulee että nyt kappale lähtee käyntiin mutta se toivoo murskataan eleettömästi. Silent Night ei ole minua varten. Musiikkini pitää olla samaistuttavaa ja ainoa olotila mihin tämän voisi samaistuttaa on painava väsymyksen tunne harteilla silloin kun pitäisi vielä yrittää jaksaa. Ja niinä hetkinä en todellakaan kaipaa tunteen vahvistamista vaan kuuntelisin mieluummin vaikka happy hardcorea. A Campilla on hetkensä mutta Silent Night on kuin Danten helvetin limbo joka on helvetin tasoista tylsin.

Arvosana: 2,5/10

maanantai 21. syyskuuta 2015

Nerdee - Little Words

Artisti: Nerdee
Kappale: Little Words (2003)
Albumi: Diamond Station
Mieleenjäävin lause: "Sometimes I stumble then I fall, but am I really guilty of it all?"

Naisvaltaiset yhtyeet eivät tunnu pysyvän yhdessä yhtä pitkään kuin miesvaltaiset. Syyt tähän lienevät luonnollisia mutta varmasti rock- ja pop-mailma on myös tietyllä tapaa kovempi naisille. Kunnioitustakin on vaikeampi saada ja tytöttelyyn syyllistytään turhan usein. Onneksi useat pioneerit ovat raivanneet tietä vuosikymmenten varrella ja aukaisseet leveämpiä polkuja naismuusikoillekin luoda pidempää ja arvostetumpaa uraa.

Naisvaltaisen popyhtye Nerdeen (aiemmin Nerd ja Nerdie) muistavat useimmat varmasti parhaiten vuonna 2003 muutaman radiokanavan (*ahem* Nova *cough*) puhkisoitosta kärsineestä Broken Glassista. Yhtye ehti julkaista kolme albumia ja kokoelman olemassaolonsa aikana 1995-2008. Ei ole epätavallista että artisti tai yhtyeet tekevät uuden version aiemmin jo julkaistusta kappaleesta ja niin teki myös Nerdee. Alunperin yhtyeen debyyttisinglenä vuonna 1999 julkaistu Little Words sai uuden versionnin muttei uutta singlejulkaisua vuoden 2003 Diamond Dogs albumilla. Kolmannella albumilla uusiokäsittelyn sai puolestaan debyyttialbumin Burning 4 U mutta se on jo toinen tarina.

Little Words kertoo rakoilevasta ystävyydestä jossa on sanottu jo liian monta kertaa asioita jotka olisi ollut parempi jättää sanomatta. Kappale on Nerdeen kahdesta päälauluntekijästä toisen eli rumpali Annu Matilaisen käsialaa. Sanoitus toimii kaikessa yksinkertaisuudessaan vaikka huippukohdaksi jääkin lopun da-da-da-dad-di-dad-di -rallattelu. Hienoja lauluharminoita unohtamatta. Little Wordsissa on koulubändimaista charmia mutta samalla se on hieman jakomielinen hienoine tuotantoratkaisuineen. Ehkä tämä on peruja siitä että yhtye on kehittynyt biisin ensiversion ja toisen version välissä ja lopputulos on yhdistelmä aloittevan bändin intoa ja kehittyneemmän kykyä hiomiseen.

Little Wordsin kertosäe kuulostaa nostatukselta kohti varsinaista kertosäettä jota ei ikinä tule. Toinen vika on tapa jolla kertosäe loppuu kuin seinään vaihtuen hitaampaan osaan. Ehkä lopun tarttuvaa rallattelua olisi voinut käyttää kertosäkeen korvikkeena. Toinen vaihtoehto olisi ollut joko vetää kappale hattaraisempaan suuntaan tai vaihtoehtoisesti vääntää rockruuvia kireämmälle. Tai ehkä jopa tehdä molemmat vaikka sitten lopputulos olisi voinut olla jo täyttä Babymetalia. Jos Little Words olisi ystävä hän olisi kaveri jota tapaa sattumalta aina silloin tällöin mukavissa merkeissä mutta jonka kanssa ei halua jatkuvasti olla kuin paita ja peppu.

Arvosana: 6,0/10

lauantai 12. syyskuuta 2015

Mike Oldfield - Evacuation

Artisti: Mike Oldfield
Kappale: Evacuation (1984)
Albumi: The Platinum Collection
Mieleenjäävin lause: Instrumentaali

Olen tietoisesti hidastanut Mike Oldfield albumeiden hankkimista sillä jostakin syystä tässä tapauksessa vierastan ajatusta että omistaisin ne kaikki. Toki Oldfield on vielä uuttakin musiikkia julkaiseva artisti joten ehkä haluttomuudesta osa johtuu siitä etteivät kaikki pitkän uran albumijulkaisut ole minulle yhtä kiinnostavia kuin toiset. Orchestra Tubular Bells päätynee levyhyllyyni vain jos löydän sen puoli-ilmaiseksi kirpparilta ja hengetön Tubular Bells 2003 tuskin edes silloin. Killing Fields elokuvan soundtrack jonka Oldfield julkaisi vuonna 1984 ei myöskään päätyne joukon jatkoksi aivan pian. Toki albumi Mike Oldfieldin ainoana täyspitkänä soundtrack levynä eroaa riittävästi joukosta muttei ole tyylillisesti sitä mistä eniten pidän.

Mike Oldfieldin läpimurto tapahtui osittain Manaaja elokuvassa soineen Tubular Bells teeman ansiosta. Hänen musiikkiaan käytettiin myös avaruuden valloituksesta kertoneessa Space Moviessa. Mutta ainoa kerta on Oldfield on varta vasten säveltänyt elokuvaan musiikkia tapahtui Kambodzaan sijoittuvassa Killing Fields elokuvassa jota en ole itse nähnyt. Virginin päämies Richard Branson houkutteli Oldfieldin tarttumaan tehtävään vaikka se merkitsikin sitä että soundtrack ilmestyi vain muutama kuukausi Discovery albumin jälkeen. Soundtrackilta julkaistiin vain yksi single Étude jonka B-puolelle pääsi konevaltainen instrumentaali Evacuation.

Evacuationista kuulee että se on sävelletty elokuvan ehdoilla. Tämä on mielestäni sellaisten soundtrack albumeiden heikkous joihin pohjautuvaa elokuvaa kuulija ei ole nähnyt. Parhaimmillaan näkemis- ja kuulemiskokemukset täydentävät toisiaan luoden mieleen kuvia ja tunnelmia elokuvasta kuuntelun aikana. Nyt ilman elokuvan katsomiskokemusta Evacuation jää hieman vajaaksi eikä se välttämättä ole täysin kappaleen vika.

Pääteema on elokuvaa näkemättäkin varsin vahva mutta muuten Evacuation ei tunnu erityisen yhtenäiseltä. Poukkoileva rakenne vuorottelee ahdistavampien ja rauhallisempien osien välillä pyrkimättä sulavuuteen siirtymissä. Riisuttu äänimaailma sopii elokuvaan jossa musiikki ei saa varastaa ykkösroolia vaan sen pitää näytellä roolinsa sopivalla tavalla. Pelkästään kuunnellessa kaipaa monipuolisuutta ja syvyyttä äänimaailmaa rikastuttamaan. Esimerkiksi kuoro tai Oldfieldille tunnusomaisen kitaran suurempi rooli olisi voinut olla juuri sitä mitä kuuntelijan kannalta kaivattaisiin. Minulla ei ole mitään sitä vastaan että elokuvaa varten sävelletty musiikki on tehty palvelemaan elokuvaa mutta kun tässä tapauksessa arvostelu tapahtuu kuulijan kannalta en voi antaa korkea(mpa)a arvosanaa.

Arvosana: 4,0/10

sunnuntai 6. syyskuuta 2015

Gary Barlow - Forever Love

Artisti: Gary Barlow
Kappale: Forever Love (1996)
Albumi: Coronation Street 40th Anniversary
Mieleenjäävin lause: "Guess what I need from her is forever love."

En mennyt heti baariin 18 vuotta täytettyäni. Minulla ei ollut mielenkiintoa mennä sinne yksin ja absolutistina dokaaminenkaan ei vetänyt puoleensa. Vasta puoli vuotta myöhemmin kesällä muutama hitusen nuorempi kaverini saavutti täysi-ikäisyyden ja he houkuttelivat minut mukaan. Olinhan selväpäisenä kätevä luottokuski. Pienellä paikkakunnalla oli kaksi illanviettopaikkaa johon mennä enkä muistele niinkään nostalgiansävyisesti noita tupakansavuisia räkälöitä mutta musiikkia kylläkin. Monet niistäkin kappaleista jotka silloin tuntuivat yhdentekeviltä kuulosvat nyt hyviltä ja tuovat muistoja mieleen.

Tämänkertainen sattuman sanelema soi usein hitaana kesällä ja syksyllä 1996 mutta ei pelkoa että minä olisin tanssinut kenenkään kanssa sen tahtiin. Eihän tälläinen hiljainen nöösipoika olisi uskaltanut ketään hakea ja koska pienellä paikkakunnalla kaikki tunsivat kaikki niin tuskinpa kukaan olisi ikinä lähtenytkään. Viimeksi olen käynyt käynyt iltaa viettämässä 3-4 vuotta sitten enkä suuremmin niihin paikkoihin kaipaakaan.

Take Thatin hajottua 1996 Gary Barlowin uskottiin olevan ainoa jäsen jolla oli mahdollisuus menestykseen soolouralla. Muistan että hänestä kirjoitettiin jopa uutena Elton Johnina tai George Michaelina. Uutta Eltonia tai Yrjö Mikaelia hänestä ei tullut mutta menestyksekäs artisti ja säveltäjä oma itsenään kuitenkin. 14 hänen tekemäänsä ykköshittiä kotimaassaan joista kolme soolouralla ei ole ollenkaan hassumpi saavutus.

Forever Love oli Gary Barlowin ensimmäinen soolosingle ja samalla ensimmäinen soololistaykkönen. Tyylipuhdas pianoballadi ei ollut huono valinta tuomaan esiin Barlown vahvuuksia sooloartistina. Kauniisti soiva ääni josta löytyy jopa falsetti ja mielestäni hänen olemuksensa ja äänensä sopiikin paremmin rauhallisiin kappaleisiin. Jo Take Thatissä Barlow vaikutti olevan jotakin muutakin kuin kaunis poika.

90-luvulla tehtiin paljon hyviä slovareita ja vertailussa kaikkein parhaimpiin Forever Loven ei tarvitse niiden taakse jäämisestä huolimatta hävetä. Ehkä pieni erilaisuus aikansa hittikaavan mukaan tehtyihin slovarihitteihin on jopa näin jälkikäteen kääntynyt vahvuudeksi. Onhan kappaleessa jonkin verran ajattomuuden tuntua.

Mutta silti se tekijä x joka nostaa musiikin keskinkertaisuudesta suuruuteen puuttuu. Osaksi kyse on siitä että vaikutteet kuuluvat hieman liian selvästi läpi. Hetkittäin tulee mieleen Billy Joel ja suhahtavista kaikuässistä George Michael. Minä haluan sen kunnon nostatuksen joka nostaa kertosäkeen vielä lopussa kympistä yhteentoista. Eikä Forever Loven vahvuus ole iskukertsi vaan hyvällä maulla työstetty tasainen laatu. Minulle kyseessä on vähän kuin yleensä omaan makuun keskikertainen ruoka-annos jonka joku on osannut maustaa ja tehdä tavallista paremmin ja kattanutkin sen houkuttelevammaksi. Menee sujuvasti alas, maistuu yllättävän hyvälle mutten tule luultavasti ikinä sitä tilaamaan uudestaan. Mutta voisin kuvitella aloittavani joskus keskustelun: "Muistatkos sen Gary Barlown ekan soolosinkun, sehän ei ollut yhtään hassumpi.."  

Arvosana: 6,0/10

tiistai 1. syyskuuta 2015

Tori Amos - Silent All These Years

Artisti: Tori Amos
Kappale: Silent All These Years (1991)
Albumi: Tales of a Librarian
Mieleenjäävin lause: "Cause sometimes, I said sometimes I hear my voice."

Blogi päivittyy hieman epätavalliseen aikaan flunssailuni vuoksi mutta satunnaissoiton valinta on tullut blogia seuranneille hyvinkin tutuksi. Kuinka todennäköistä on että samalta albumilta päätyy jo kolmas biisi tänä vuonna ruodittavaksi? En omista Tori Amosta kuin Tales of a Librarian kokoelman verran joten todennäköisyydet ovat vastaiset mutta se on minulle tuttua. Valinta on silti kiinnostava koska Tori Amos on raskasta kuunneltavaa suurina annoksina mutta on hauskaa syventyä yksittäisiin biiseihin paremmin tällä tavalla. En väitä olevani suuri Tori Amos asiantuntija mutta aina täytyy olla kykyä omaksua lisää musiikkia ettei juutu paikoilleen kuuntelemaan aina samoja suosikkilevyjä. Niin taatun hyvältä kuin ne aina kuulostaisivatkin.

Joskus kuulee taustatarinaan perehtymättäkin että artisti on vuodattanut itseään taiteeseensa. Tori Amoksen debyyttialbumi Little Earthquakesin toinen single Silent All These Years on hyvin henkilökohtainen tilitys. Kappale syntyi Torin bändin Y Kant Tori Readin hajoamisen jälkeisessä itsetutkiskelussa ja soolomateriaalin sävellysyritys oli tässä tapauksessa hyvin hidasta ja nihkeää. Sykkivä pianoriffi syntyi ensin ja sanoitus sai kipinää Pienestä merenneidosta. Alunperin Tori suunnitteli tarjoavansa Silent All These Yearsia Al Stewartille mutta onneksi tuottaja sai Torin muuttamaan mieltään. Ei näin henkilökohtaista tekstiä pidä antaa toisille.

Useimmiten inhoan sitä että stereokuvaa käytetään niin että joku soitin kuuluu puhtaasti vasemmalta tai oikealta mutta tässä tapauksessa kilkahduksen kuuluminen puhtaasti vasemmalta on vain pieni tyylirike. Ehkä kilkahduksen täytyykin kuulua samalta puolelta kuin sydämenlyöntienkin. Tori Amokselle tyypillisesti sanoituksessa on vahvoja ja suoria elementtejä jopa pieneen shokkiefektiin asti mutta laskelmoivasta huomionkalastelusta ei ole kyse. Onhan kappaletta käytetty seksuaalisen hyväksikäytön vastaisessa kampanjassakin. Sanoitus on iskevä mutta samalla sopivan laaja ja jokaisen tulkittavissa oleva. Itsekin löydän siitä yhtymäkohdan tämänhetkiseen mielentilaani mikä ei ole ollenkaan huono asia. Musiikki johon ei saa kuunnellessa tarttumapintaa on yhtä vaikeaa kuunneltavaa kuin on keilapallolla parran ajaminen.

Silent All These Years kasvaa hitaasti mutta palkitsee kun orkesteri tuodaan kuuluvammin mukaan loppua kohden. Ne pienetkin lisäelementit kuulostavat suurilta kun kuulijan korvia ei ole väsytetty äänimassalla. Pidän tästä lähestymistavasta ja sitä on käytetty monissa suosikkikappaleissani kuten vaikkapa Cardigansin Hanging Aroundissa. Silent All These Years ei ole korvamato mutta se on käyttömusiikkia silloin kun pieni alakulo iskee ja tarvitaan vähäeleistä mutta uskottavaa lohduttajaa. Alakulopäivien soittolistani taisi juuri pidentyä Silent All These Yearsin verran.

Arvosana: 7,0/10