sunnuntai 15. joulukuuta 2013

Björn Ulvaeus & Benny Andersson - Hej Gamle Man

Artisti: Björn Ulvaeus & Benny Andersson
Kappale: Hej gamle man (1970)
Albumi: Lycka
Mieleenjäävin lause: "Hej gamle man, kan du visa oss den väg som vi ska gå."

Nyt kun vuosi 2013 alkaa olla olla jo vanha mies onkin sopivaa päästä Abban alkulähteille vuoteen 1970. Abbasta ei tullut maailmanmenestystä yhdessä yössä vaan sitä ennen yritettiin kaikenlaista yhdessä ja erikseen. Hej gamle man on siitä merkittävä tapaus, että se on ensimmäinen kerta kun Agnetha, Benny, Björn ja Frida esiintyivät samalla levytyksellä. Kyseessä on myös nelikon ensimmäinen yhteinen hitti Ruotsissa, jossa kappale oli parhaimillaan myyntilistan viides ja Svensktoppenin ykkönen. Hej gamle manin menestys varmasti antoi toivoa sillä nelikon kiertue oli saanut kylmän vastaanoton ja vain tuore hittibiisi oli herättänyt yleisössä vastakaikua.

Hej gamle man kertoo Pelastusarmeijan työntekijästä joka vanhana miehenä kärsivällisesti kuuntelee nuorten hieman ivallisia kysymyksiä mm. siitä miten tulisi elää. Ivallisuus on tosin allekirjoittaneen tulkintaa, sillä itse kappale kuvailee lämpimästi heti alussa tarkasti miehen uniformua ja sitä kuinka tämä päivästä toiseen seisoo keräämässä rahaa. Ehkä onkin kyse siitä että nuoret ovat nuoria mutta sisimmässään arvostavat vanhan miehen järkähtämätöntä sitkeyttä kerätä rahaa hyvään tarkoitukseen.

Vaikka Abba-soundi jalostuikin aikoinaan kolmen ensimmäisen albumin ajan ja löytyi kokonaan ensi kerran mielestäni vuoden 1976 Arrival -albumilla on tulevan kaikuja kuultavissa jo Hej gamle manissakin. Toki kappale on 60-lukumaisempi mutta pyrkimys siihen mikä tulevaisuudessa niin monta kertaa löydettiin on hyvin kuultavissa. Rauhallinen intro, reipas kertsoäe, tunnelmallinen väliosa ja hienot la-la-laa -laulut eivät olisi olleet outolintuja Abban levyilläkään. Se mikä puuttuu on vuosien varrella jalostunut yhteistyö Bennyn ja Björnin välillä sekä tärkeiden taustahenkilöiden kuten tuottaja Stikkan Andersonin valama usko ja studiovelho Michael B. Tretowin äänijäljen puuttuminen.

En tiedä miltä Hej gamle man kuulostaisi ei-Abbafanin korvissa mutta voisin arvata että se olisi semiärsyttävää vanhaa ruotsi-iskelmää. (Joka saattaisi silti jäädä hetkeksi päähän soimaan.) Itse olen ensikuulemasta tuntenut sympatiaa näihin proto-Abbabiiseihin. Toki lähes kaikki mitä Abba nimellä tehtiin oli parempaa kuin Hej gamle man, muttei se tarkoita että kyseessä olisi kelvoton tekele. Hej gamle man on tärkeä kappale Abban historiaa ajatellen ja siitä irrotettunakin siinä on viatonta charmia.  

Arvosana: 5,5/10

lauantai 7. joulukuuta 2013

Howard Shore - Riders of Rohan

Artisti: Howard Shore
Kappale: Riders of Rohan (2002)
Albumi: The Two Towers OST
Mieleenjäävin lause: "Instrumentaali."

Suhteestani Sormusten herra trilogian soundtracklevyihin olen kirjoittanut jo useammassa aiemassa arvostelussa joten ei siitä tällä kertaa enempää. Mutta on mukava ajatus että pian pääsen elokuvateatterissa taas Keskimaahan vaikka täytyy sanoa että mitään erityistä ei ensimmäisen osan soundtrackistä jäänyt mieleeni enkä ole sitä tullut levyhyllyyni hankkineeksikaan. On varmasti koulukunta jonka mielestä elokuvan ääniraita ei saa erottua vaan sen pitää olla hyvin yhteen nidottu ja erottumaton osa kokonaisuutta ja toiset taas haluavat ettei se saa olla vain unohtuvaa äänimattoa. Vaikkeivat Hobitin teemat ole vielä jääneetkään erottumattomasti mieleen (ehkä ensimmäisestä jäi enimmäkseen mieleen pari laulua) samalla tavalla kuin Sormusten herran tiedän silti Howard Shoren tehneen hyvää työtä tälläkin kertaa mutta nyt sitä laatua osasi jo odottaa.

Rohanin ratsastajat on luku Kaksi Tornia kirjassa ja kirjaa riittävän uskollisesti seurannut elokuvakin sai siis soundtrackilleen samannimisen kappaleen. Maalaileeko musiikki tarpeeksi uskottavia mielikuvia karujen olojen aina valmiista tasankojen ratsumiehistä joiden palveluksia tarvittiin vielä ainakin yhden kerran? Varmasti, mutta lisäksi musiikin on sovittava tarinaan jossa hajonneet saattueen rippeet jahtaavat örkkejä pelastaakseen hobitit ja takaa-ajajat kohtaavat Rohanin ratsastajat jotka ovat tuhonneet örkkijoukon.

Se mikä nostaa Howard Shoren sävellykset monen riviorkesteripaisuttelun joukosta on hänen ymmärryksensä dynamiikasta. Huomaan kuunnellessani selvästi että tämäkin kappale soi sekä lujempaa että hiljempaa kuin keskiverto popmusiikki. Kiitos vaihtelujen kohokohdat kuulostavat oikeasti isoilta ja hiljaisissa kohdissa korvat tarkentuvat kuuntelemaan.

Rohanin ratsastajien teema ei ehkä ole trilogian muistettavin sävellys ja siinä ehkä hetkittäin kierrätetään turhan paljon muutamaa vakioteemaa jotka toki ovat mainioita. Toisaalta ymmärrän kyllä että on hienoa että elokuvissa eri hahmoilla ja paikoilla on omat tunnusmelodiansa, sillä kyllähän esimerkiksi Imperial March ja Darth Vader ovat parempia yhdessä kuin erikseen. Mitä uutta voisin sanoa tästä mainiosta soundtrack musiikin edustajasta mitä en ole aiempien kohdalla sanonut? Ehkä vain sen että kun rivisävellyskin on tätä luokkaa niin se alleviivaa sitä kuinka hyvää ja kestävää jälkeä Howard Shore teki.

Arvosana: 6,5/10


lauantai 30. marraskuuta 2013

Manic Street Preachers - Motorcycle Emptiness

Artisti: Manic Street Preachers
Kappale: Motorcycle Emptiness (1992)
Albumi: National Treasures: Complete Singles
Mieleenjäävin lause: "Ego loaded and swallow, swallow, swallow."

Walesilainen Manic Street Preachers ei herättänyt kiinnostustani 90-luvulla vaikka se olikin oleellinen osa vuosikymmenen popmusiikin äänimattoa. Minulla ei ole mitään muistikuvaa bändistä ennen Design For Lifea mutta sen jälkeen tulleita hittisinglejä ei toki voinut olla näkemättä. En inhonnut bändiä mutten myöskään olisi ostanut heidän levyjään tuolloin. Taas tarvittiin pitkä haudutteluaika ja sekalaisen nostalgianhuuruisen Youtubesurffailun tuloksena huomasin että Manicsit ovat tehneet kourallisen kelpo biisejä. Toki jopa heidän singlekokoelmastaan jonka omistan löytyy puolet biisejä jotka eivät herätä minussa ihastusta eikä vihastusta mutta ehkä ne ovat vain löytämistään odottavia helmiä. Vuosien varrella olen oppinut siihen että ihastuneeseen ensivaikutelmaan voi luottaa muttei välttämättä päinvastaiseen.  

Kulutusyhteiskuntaa kritisoiva Motorcycle Emptiness oli viides single Manic Street Preachersin debyyttialbumilta Generation Terrorists. En tiedä onko kappaleen huonosti hengittävä miksaus tarkoituksenmukaista mutta konemaiset jopa hieman kasarihtavat rumpusoundit antavat toisaalta tilaa laululle ja kappaleen hallitsevalle kitarakuviolle. Muistan ensivaikutelmani Motorcycle Emptinesistä olleen suunnilleen luokkaa: hyi, ovatko he tehneet näinkin kasarilta kuulostavaa. Tuolloin olisin varmaan antanut arvosanaksi puolet siitä mitä nyt. Toki mielipiteeni ei ole tehnyt täyskäännöstä, tuhkasta ei ole tullut ajan kanssa timantteja mutta korukiviä kuitenkin.

Manic Street Preachers tuntuu olevan omimmillaan elämän epäkohdista kertoessaan ja niissä ympyröissä pyöritään tälläkin kertaa. Mutta jo uransa alkutaipaleella nämä puolimainiot walesilaiset ovat osanneet koristella tuskansa kuinka parhaat (pahimmat) poliitikot ikään. Lauletaan kulutusyhteiskuntalaisen ihmisen elämän tyhjyydestä joka on kuin hamsteri ikuisessa pyörässä mutta kääritään se kauniiden melodioiden käärepaperiin. Vaikka joskus harvoin haluankin kuulla kaunistelemattoman totuuden musiikillisessa muodossa niin mieluummin nielen sen silti näin. Motorcycle Emptiness kertoo paljon ongelmista tarjoamatta yhtään ratkaisua niihin mutta harvassa kaihoisassa menetetyn rakkauden balladissakaan ehditään löytämään uutta onnea. Kuten Maarit Hurmerinta sen laulussaan Neito ja ylioppilas kertoo: "Yksi ilo vaan sopii lauluun kerrallaan ja yksi suru vaan."

Arvosana: 6,0/10

lauantai 23. marraskuuta 2013

The Supremes - Stoned Love

Artisti: The Supremes
Kappale: Stoned Love (1970)
Albumi: The Best of Diana Ross & The Supremes
Mieleenjäävin lause: "Stoned love."

Tämän kertainen satunnaissoiton poiminta (jonka suoritti pian kehityksensä päättävä Winamp) valitsi tällä kertaa kappaleen vuodelta 1970. Vuosi 1970 on ollut tässä blogissa aiemminkin edustettuna mutta uusin vuosi joka on vielä jäänyt ilman arvostelubiisiä on tätä kirjoitettaessa 1971. Vilkaistessani vuoden 1971 musiikkitarjontaa huomasin että kyllä minun levyhyllystäni siltäkin vuodelta biisejä löytyy mutta ehkä se on itselleni 70-luvun vähiten mieluisin vuosi musiikillisesti. 60-luvun sävyt kuuluivat vielä musiikissa ja 70-luvun omaleimasin soundi oli vielä kattilassa porisemassa. Mutta tämä pätee vain keskimääräisesti, toki tuokin vuosi omat huippunsa omasi, en ala dissaamaan esimerkiksi George Harrisonin My Sweet Lordia tai John Lennonin Imaginea.

Vaikka The Supremes saikin suurimmat hittinsä Diana Rossin ollessa johtotähtenä on Stoned Love kuitenkin listasijoituksen korkeudella mitattuna yhtyeen toiseksi menestynein (jaetulla toisella sijalla) single. Rossin jätettyä yhtyeen päävokaalivastuun Stoned Lovessa hoiti Jean Terrell joka lauloikin kappaleen yhtyeen viimeiseksi jääneksi Billboardin Top10 hitiksi. Stoned Love levytettiin alunperin nimellä Stone Love mutta levynkansiin päätyi virheen vuoksi myöhemmin enemmän kohua aiheuttanut nimi. Kappaleen teini-ikäinen säveltäjä Kenny Thomas tarkoitti kappaleen nimellä kestävää rakkautta joka on kovaa kuin kivi eikä huumehista lempeä. Näin siis jälleen kerran huumeet ja rauhanviesti sekoittuivat mikä oli kylläkin ajan henki.

Kappaleen soitannosta vastaa legendaarinen Funk Brothers ja se kuulostaa vielä paljon Supremesin 60-luvun tuotannolta lukuunottamatta ehkä hieman sähköisempää soundia. Äänimaailma ei ole ehkä aivan yhtä suuri kuin vanhemmassa tuotannossa mutta sen sijalla soundeissa on mukavasti tiukkuutta. Stoned Love onkin mukava rauhanbiisi sillä se ei ole liian pateettinen eikä liian suora tai aggressiivinen. Joskus riittää että sanotaan että kaikkien tulisi välittää ja rakastaa toisiaan ja kääritään tämä napakaksi kolmiminuuttiseksi pieneksi pophelmeksi. Jokainen torven töräys, jokainen jousimatto sekä napakat kättentaputukset ovat niillä paikoilla joille ne kuuluvat. Ei yllätyksiä hieman sähköisemmän taustan lisäksi mutta sekin riittää. Legendaarista Supremesia? Ei ehkä, mutta oikein hyvää silti. Stoned Lovesta ei ehkä mene pää sekaisin, mutta se kestää varmasti aikaa.    

Arvosana: 7,0/10

lauantai 16. marraskuuta 2013

Ace of Base - Voulez-Vous Danser

Artisti: Ace of Base
Kappale: Voulez-Vous Danser (1992)
Albumi: Happy Nation
Mieleenjäävin lause: "L'amour eternelle."

Blogia pidemmän aikaa seuranneet tietänevätkin jo että allekirjoittaneen popmusiikki-innostus alkoi keväällä 1993 Ace of Basesta. Kuten alussa usein ihmiset tekevät kuuntelin vain paria bändiä ja samoja levyjä päivästä toiseen. Pidin kirjaa että olin kuunnellut vuosina 1994-1995 Happy Nation albumia 500 peräkkäisenä päivänä jolloin lopetin rastien piirtämisen vihkoon.

Happy Nation oli juuri se albumi joka aluksi kasettiversiona ja myöhemmin cd-levyjä kulki mukanani silloin kun en ollut kotona. Jos Ace of Base ja Abba ovat musiikkimakuni pyramidinkärki jonka päälle kaikki myöhempi tykätty musiikki on kasattu niin en voi silti sanoa kyllästyneeni. Silloin kun on kaikkein kurjinta tai kaikkein suurin ilo niin sitä alempaa ylösalaisesta musiikkipyramidistani haen voimistavaa musiikkia.

Voulez-Vous Danser (kyseinen versio on nyt arvosteltu) aloitti alkuperäisen version Happy Nation albumista mutta myöhäisemmällä U.S. Versiolla sitä oli miksattu hieman ja pudotettu kuudenneksi raidaksi. Jos tuntee vain Ace of Basen singlehitit tulee varmasti hieman ihmeteltyä Voulez-Vous Danserin soundimaailmaa joka ei olekaan sitä All That She Wants 90-luvun ruotsihittitavaraa.

Ace of Base ei tullut isoksi yhdessä yössä vaan yhtye oli tahkonnut Ruotsissa jo 80-luvun lopulta asti toimien mm. nimillä Tech Noir ja CAD (Computer-Aided Disco). Levy-yhtiöiden kiinnostus oli minimaalista kotimaassa ja vasta kun tanskalainen levy-yhtiö Mega Records teki levytyssopimuksen yhtyeen suunta alkoi kääntyä nopeaan nousuun. Yhtye löysi hittisoundinsa ensin Wheel of Fortunen myötä mutta vasta All That Wants räjäytti pankin. Menestyksen myötä albumin nopeasti joulumarkkinoille ja niinpä sille otettiin myös vanhempia biisejä jotka eivät edustaneet samaa tyyliä kuin singlet. Voulez-Vous Danser edustaa juuri tuota vanhempaa AoB-soundia.

Muistan että minua kahden eri tyylin biisit eivät aikoinaan häirinneet vaikka toki suurimmat suosikkini olivat juuri ne Denniz Popin maagisella kädellä tuottamat singlehitit. Happy Nationin U.S. versio joka oli ensimmäinen ostamani levy (jos ei lapsena ostamaani Ritari Ässän lastenlaulukasettia lasketa) eikä sillä ollut heikkoja raitoja kahden kerroksen kappaleistaan huolimatta. Voulez-Vous Danserissa on samanlaista lapsekasta tekemisen iloa kuin kaikissa levyn vanhempaa tyyliä edustaneissa kappaleissa. En sano että ensimmäinen demo oli paras vaan että alussakin syntyi jo kelpo poppia. 

Epävarmana teininä kappaleen lause "A bit insecure and still kind of cute at same time easy to talk to." antoi rohkaisua siitä että joskus vastakkainen sukupuoli voisi ajatella minusta niinkin. En toki käynyt discoissa teininä vaan nörtteilin kotona tietokoneen ääressä mutta sellainen ehkä minäkin vielä joskus ajatus siitä kuitenkin syntyi. Onkin vaikea antaa arvosanaa kappaleelle jonka on kuullut ainakin todistettavasti sen 500 kertaa ja johon liittyy paljon nostalgisia muistoja. On myöskin mahdotonta kuunnella tällaista neitseellisin korvin.

Mutta yritetään edes. Voulez-Vous Danser kuulostaa 90-luvun alun teknopopilta ajalta ennen kuin eurodance löi läpi. Kappaleen tuotanto kaipaisi hivenen siloittelua vaikkei se hieman kotitekoisen kuuloisuuttaan onnistu ärsyttämäänkään. Potkua kyllä löytyy mukavasti ja yleensä vaikeassa tyylilajissa jossa koetetaan olla tyylikkäästi meneviä ei mennä metsään. Ranskan ääntämisen perusteella Linniä ja Jennyä ei kukaan luulisi ranskalaisiksi mutta se ei haittaa kun englantikin ääntyy mukavasti ruotsalaisittain. Minä pidän tästä prototyyppi Ace of Basestakin mutta ymmärrän kyllä niitä jotka eivät saa tästä kuin näppyjä.    

Arvosana: 6,5/10

lauantai 2. marraskuuta 2013

Snap! - Homeboyz

Artisti: Snap!
Kappale: Homeboyz (1992)
Albumi: This is Snap!
Mieleenjäävin lause: "Yeah, yea, yea, yea.."

Saksalainen Snap! on taustoiltaan varsin tyypillinen 90-luvulla menestystä niittänyt eurodancekokoonpano. Snap! nimen takapiruina ovat alusta asti toimineet tuottajaksikko Michael Münzing ja Luca Anzilotti. Oleellinen jäsen oli myös eurodancelle epätavallisen uhoavan tyylin omannut räppäri Turbo B joka tosin ei ole enää osa nykyistä Snapin kokoonpanoa. Snapin kaksi suurinta hittisingleä The Power ja Rhythm Is a Dancer ovat siitä erikoisia että ne menestyivät hyvin myös Atlantin toiselle puolella. Nykyisin sekä nykyversio Snapista että Turbo B ovat tuttuja esiintyjiä erilaisissa 90-luvun nostalgiatapahtumissa.

Instrumentaalit eurodancebändeiltä eivät näin ajatuksena nosta suurinta innostusta sillä genren olennaisia osia ovat tarttuva kertosäkeen naislaulu ja jopa ne joskus hieman huvittavankankeät räpit. Tällä kertaa meillä kuitenkin on vuorossa Snapin toiselta albumilta The Madman's Return löytyvä instrumentaali Homeboyz. Kun mittaakin on saatu yli kuusiminuuttisen verran niin eväiden pitäisi olla hyvät jotta kokonaisuus olisi mielenkiintoista kuunneltavaa alusta loppuun. Onhan Homeboyzin heti alkuun todettava olevan rehellistä albumintäytettä joka on eksynyt jopa kokoelmalle asti. Alun mukava bassolinja lupaa enemmän kuin jatko antaa ja yea! -huudahduksiin ehtii kyllästyä ennen puoltaväliä. Varmasti tässäkin tapauksessa edes yksi säkeistö Turbo B:n räppejä olisi voinut tehdä hyvää.

Homeboyz on kuin ylipitkä alkuintro jonka aikana koko ajan odottaisi varsinaisen kappaleen alkua. Biisin rytmipuolessa ei ole mitään erityistä vikaa ja näillä eväillä kolmiminuuttinen rykäisy olisi ollut varmasti harmiton albumin välipala. Hyvä biisi tietää mittansa kuten olen monta kertaa tämän blogin aikana todennut. Parhaat voivat sitten olla minkä mittaisia tahansa. Yea! vain kaikille tätä lukeville kotipojille. (ja tytöille) 

Arvosana: 4,5/10



sunnuntai 27. lokakuuta 2013

Depeche Mode - Never Let Me Down Again

Artisti: Depeche Mode
Kappale: Never Let Me Down Again (1987)
Albumi: The Singles 86>97
Mieleenjäävin lause: "Promises me I'm as safe as houses as long as I remember who's wearing the trousers."

Pieni pakkokuuntelu voi joskus olla hyvästä. Opiskeluaikoina asuin opiskelija-asuntolassa joka oli entinen hotelli. Naapurihuoneessa asui varsin fanaattinen Depeche Mode -fani joka ei juuri muuta kuunnellutkaan ja huonosti äänieristetty asuntola varmisti sen ettei mitään jäänyt kuulematta. Pienen paikkakunnan ainoassa menomestassa opiskelijat lähtivät keskiviikkoiltaisin bilettämään ja tietenkin tuo sama naapurihuoneen tyyppi kävi joka ilta toivomassa DJ:tä soittamaan Depeche Modea. Tuohon aikaan hänen yleisin toiveensa taisi olla It's No Good kun taas itse muistaakseni toivoin useimmiten Beastie Boysin Intergalacticia. Ikinä en oppinut tuntemaan tuota seinänaapuriani paremmin mutta hänen pakkosoittonsa ansiosta hankin kokoelmallisen verran Depeche Modea enkä ole sitä katunut. Toivottavasti tuo kova Depeche Mode fani pitää yhtyeestä myös tänä päivänä mutta toivon kuitenkin että hänen musiikkimakunsa on 15 vuoden aikana edes hieman päässyt laajentumaan.

Laadukkaan The Singles 86>97 -kokoelman kappaleista alunperin vuonna 1987 Music for the Masses albumin toisena singlenä julkaistu Never Let Me Down Again sijoittuu mielestäni keskikastiin. Tämä ei tarkoita että kyseessä olisi heikko julkaisu sillä kyse on vain kovaan vertailuun joutumisesta. Onhan kyseessä mielestäni parempilaatuinen tapaus kuin esimerksi hieman tylsähköt World in My Eyes tai Little 15 mutta se ei ole Enjoy the Silencen kaltainen täysosuma tai tavoita Walking In My Shoesin tunnestasoja.

Vaikkei Never Let Me Down Again olekaan mielestäni sävellyksellisesti tai sovituksellisesti aivan parasta Depeche Modea on sillä silti ansionsa, olihan bändi mielestäni vahvassa vedossa noin vuoteen 98 asti. Sanoitus on vahva kaikessa yksinkertaisuudessaan vaikkei siinä edes kerrota miten päähenkilön paras ystävä on tuottanut hänelle pettymyksen. Tärkeintä on että kaksikolla on yhtä hauskaa kuin vanhoina hyvinä aikoina vaikka takaraivossa tykyttääkin aiempi välirikko. Näennäisestä sovusta huolimatta vanhat hyvät ajat eivät pysty enää palaamaan mutta tarpeeksi lähelle pääseminen on parempi kuin ei mitään.

Dave Gahanin taito olla ilmaisuvoimainen hyvin yksiulotteisesta laulutavastaan huolimatta on jälleen kuuluvasti esillä. Toisaalta hänen äänensä on niin olennainen osa Depeche Moden äänimaailmaa ettei hänen tilalleen osaisi kuvitella korvaajaa. Queen ei ole Queen ilman Freddie Mercurya eikä Depeche Mode sama ilman Gahania. Never Let Me Down Again ei tuota pettymystä kuuntelijalle ja pienoisesta tasapaksuudesta huolimatta se on hyvin kuuntelua kestävä tuotos.  
 
Arvosana: 5,5/10

lauantai 19. lokakuuta 2013

Philip Oakey & Giorgio Moroder - Together in Electric Dreams

Artisti: Philip Oakey & Giorgio Moroder
Kappale: Together in Electric Dreams (1984)
Albumi: 20th Century Hits For a New Millennium: 40 Hits 1980-1984
Mieleenjäävin lause: "We'll always be together, together in electric dreams."

Philip Oakeyn ja Giorgio Moroderin Together in Electric Dreams ei välttämättä olisi minulle tänäkään päivänä tuttu ilman Diskyn halpiskokoelmaboksia 20th Century Hits For a New Millennium. 9 cd:n ja 170 biisin boksi sisälsi lähes 10 tuntia vuosien 1950-1999 hittejä ja koska hintakin oli vain parisen kymppiä voidaan pari ei alkuperäisversiota antaa anteeksi. Disky julkaisi saman nimen alla myös erillistä kokoelmasarjaa joissa oli hieman poikkeava biisivalikoima kuin edellämainitussa boksissa. Vuosien varrella noista kokoelmista on tullut poimittua monia mukavia löytöjä, olihan esimerkiksi In Dulci Jubilo ensimmäinen Mike Oldfieldin biisi mikä levyhyllystäni löytyi.

Musiikki ja elokuvat ovat pitkään tehneet markkinointiyhteistyötä ja tämä oli tarkoituksena myös vuonna 1984 julkaistun Electric Dreams elokuvan soundtrackilta irrotetun Together in Electric Dreams kappaleella. Giorgio Moroder tuotti kappaleen jonka myös sävelsi yhdessä Human League laulaja Philip Oakeyn kanssa. Musiikkivideo mikä oli tarkoitettu elokuvan markkinoimiseksi ei auttanut vaan Together in Electric Dreamista tuli paljon Electric Dreams elokuvaa suurempi hitti eritoten Euroopassa. Philip Oakey uskoo että kappaleessa käytetään hänen studiossa laulamaansa ensimmäistä ottoa sillä Giorgio Moroder ei olisi edes halunnut lisäottoja. Pienen väittelyn jälkeen Oakey lauloi kappaleen vielä toisen kerran purkkiin mutta ilmeisesti Moroder piti päänsä ja niinpä Together in Electric Dreams kuulunee niihin "kerralla purkkiin" hittibiisilegendoihin. Ainakin tarina on tarpeeksi hyvä joten haluan uskoa siihen.

Vielä 10 vuotta sitten olisin varmasti suhtautunut tämänkaltaiseen kasarisynapoppiin huomattavasti negatiivisemmin sillä olen vasta viimeisen viiden vuoden aikana alkanut löytämään rusinat 80-luvun musiikillisesta dallaspullasta. Ymmärrän hyvin miksi Together in Electric Dreamsia luullaan Human Leaguen kappaleeksi, onhan Oakeyn laulutyyli tunnistettava ja löytyyhän tästä myös naistautalaulajat. Mutta Moroder on parhaimmillaan rytmisesti iskevämpi ja Human Leaguekin on tehnyt hieman persoonallisempaa jälkeä. Together in Electric Dreams onkin amalgamaatio josta alkuperäismateriaalit kyllä tunnistaa mutta molempien suurimmat vahvuudet ovat hiotuneet pois.

Pidän Together in Electric Dreamsista niinpä lyhyinä hetkinä kun se vie minut takaisin Commodore 64:n ääreen 80-luvulle mutta tämänkin nostalgiatripin tarjoaa moni biisi minulle tehokkaammin. Ratkaiseva hetki koittaa viimeisen kolmanneksen aikana kun vaihtelua tuova kitarasoolo nostattaa odotuksia hetkeksi mutta sen jälkeen palataankin samaan tasaiseen syntikkapoljentoon mitä on tarjottu alusta asti.  Ehkä kuulostan liian negatiiviselta, sillä kyllä näillä eväillä jäädään (lievästi) voiton puolelle.

Arvosana: 5,5/10

lauantai 12. lokakuuta 2013

Pink - Dear Mr. President

Artisti: Pink
Kappale: Dear Mr. President (2006)
Albumi: Greatest Hits... So Far!!!
Mieleenjäävin lause: "How do you sleep while the rest of us cry?"

Minulla on pitkä ostoslista musiikkia jota en varmaankaan saa tyhjennettyä koskaan. Toisin kuin joskus aiemmin, ostan nykyään musiikkini sitten kun hinta on oikea. Kun tähän lisää kaiken satunnaisen mikä suunnittelematta tarttuu mukaani alekoreista tai nettimusiikkikauppojen tarjouksista käy usein niin etteivät tämän hetken hittilevyt päädy levyhyllyyni kuin vasta vuosien viiveellä. Kun on levyjä jotka tietää varmasti joskus ostavansa ei usein kiirehdi niiden ostamamista vaan ostaa ne joiden kanssa voi käydä niin ettei niitä muutaman vuoden jälkeen enää saisi mistään. Didon Life For Rent albumi on roikkunut ostoslistallani ilmestymisvuodestaan lähtien mutta aina sen on syrjäyttänyt joku kiireellisempi ostos.

Pink (oikealta nimeltään Alecia Beth Moore) joka aloitti soolouransa jo viime vuosituhannen puolella ei varmaakaan olisi päätynyt levyhyllyyni ilman oikeaa hintaa. Hänen singlejulkaisunsa ovat olleet omaan makuuni vaihtelevan osuvia enkä varmaankaan ostaisi häneltä muuta kuin kokoelmia. Mutta tokihan minä kolmella eurolla hänen kokoelmansa levyhyllyyni kelpuutin. Ostos oli pätevä jopa 90-luvulla käyttämäni kolmen hyvän biisin säännön mukaan sillä kyllähän Pink parhaimmillaan tekee sekä meneviä että koskettavia kappaleita. Pinkissä on artistina kameleonttimaisia piirteitä sillä hän voi vaihtaa singlejen välillä rooliaan partypissiksestä naisasianaiseksi niin että kaikki tuntuu istuvan hänelle.

Dear Mr. President oli viiden single Pinkin uran takaisin nousuun palauttaneelta I'm Not Dead -albumilta. Kappale on varmasti Pinkin uran kantaaottavimpia ellei jopa se kantaaottavin. Toki George W. Bushin kritisoiminen ei vuonna 2006 ollut mitenkään harvinainen teko mutta yhden sukupolvensa suosituimman naisartistin suusta tullessaan sillä oli painoakin. Pink valitsi viisaasti kappaleelle mukaan pitkän linjan folkrockduo Ingido Girlsin joiden säestys ja laulu antaa antaa kappaleen sanomalle juuri oikealla tavalla tukea ja tilaa.

Tällaisille vahvasti omaan aikaansa sidotuille kappaleille voi joskus koettaa aikainen parasta ennen päivä mutta Dear Mr. President kantaa musiikillisesti tarpeeksi hyvin vaikka onkin ajankuva sanoituksellisesti muttei soinnillisesti. Akustiset kitarat soivat kauniisti ja Pinkin tulkinta on sopivan  hillittyä jolloin pienetkin sävyerot tuovat enemmän voimaa kuin jos kappaleessa mentäisiin alusta loppuun raivoisasti huutaen. Miksi en siis antaisi hyvää arvosanaa?

Dear Mr. Presidentillä on edellämainitut ansionsa ja varmasti sen esittämä kritiikki on totta vielä tänäkin päivänä mutta en ole koskaan saanut siihen tunneyhteyttä mikä on tärkeää jotta musiikki nousee henkilökohtaisella mittarilla korkealle. Samaa teemaa sivuava Dixie Chicksin Not Ready To Make Nice on mielestäni tarttuvampi ja parempi kokonaisuus olleen kappale joka todennäköisemmin jää päähäni soimaan. John Lennonkin tajusi Imaginen että myötä että pahanmakuisen viestin saa menemään alas paremmin jos se on makeutettu ja se makeutus on jäänyt Dear Mr. Presidentistä pois.

Arvosana: 5,0/10

lauantai 5. lokakuuta 2013

Fatboy Slim - Right Here, Right Now

Artisti: Fatboy Slim
Kappale: Right Here, Right Now (1998)
Albumi: Greatest Hits: Why Try Harder
Mieleenjäävin lause: "Right here, right now!"

Englantilainen Norman Cook ei ollut Fatboy Slim nimen omaksuttuaan 90-luvulla enää mikään eilisen teeren poika. Hän oli ehtinyt ennen ensimmäistäkään Fatboy Slim levytystä saada ykkössinglen kotimaassaan niin Housemartinsin basistina (Caravan of Love), kuin Beats Internationalin kantavana jäsenenä (Dub Be Good To Me). Tämän lisäksi hän ehti saada kourallisen Top40 sinkkuja bändiprojektien Pizzaman, Mighty Dub Katz ja Freak Power jäsenenä. Bigbeat oli suosittua 90-luvun jälkimmäisellä puoliskolla ja samalla kun tämä breakbiitteihin pohjautunut tyylisuunta putosi muodista huononi Fatboy Slimin menestys singlelistoillakin. Yksi Fatboy Slimin tavaramerkeistä ovat olleet persoonalliset ja kekseliäät musiikkivideot. Tuskimpa esimerkiksi Weapon of Choice tai Ya Mama olisivat niin tunnettuja ilman mainioita musiikkivideoitaan.

Ilman mainiota musiikkivideota ei jäänyt myöskään vuonna 1999 singlejulkaisun saanut Right Here, Right Now (UK #2). Fatboy Slimin biisit muistuvatkin mieleen niinä kappaleina jotka saivat liikettä tanssilattialle tuohon aikaan ja allekirjoittanutkin heilutteli itseään enemmän tai vähemmän tahdissa tämän soidessa. Mukavana ominaisuutena Fatboyn bigbeat hitit sisälsivät yleensä tyypillisen fiilistelykohdan jossa sai vetää hieman henkeä ennen kuin meno taas yltyi. Varmasti tanssisin tätä nykyäänkin jos tämä sattuisi soimaan silloin harvoin kun kerran vuodessa enää mihinkään menomestaan eksyn.

Right Here, Right Nown nimisäkeet on samplattu Angela Bassettin repliikeistä vuoden 1995 scifielokuvasta Strange Days. Jousisample on lainattu James Gangin kappaleesta Ashes, the Rain & I. NFL joukkue Pittsburgh Steelers ja jalkapallojoukkue Manchester City ovat käyttäneet kappaletta sisääntulobiisinään. Right Here, Right Now sopiikin mahtipontisen intronsa myötä hyvin juuri mielialojen nostatukseen eikä muhkubiitti hellitä kuin hetkeksi ennen kuin päästään loppuun.

Pidän Right Here, Right Nowsta mutta jokin estää sen nousun hyvästä erinomaiseksi. Ehkä kyse on siitä että kertosäe ei iskevyydestään huolimatta ole niitä jotka alkaisivat soimaan päässäni päästämättä irti ennen kuin kuuntelen kappaleen päästä pois. Tämä ei edes jää harmittamaan sillä jotkut kappaleet ovat hyviä juuri sellaisenaan. Juuri sellaiset kappaleet jotka jäävät harmittamaan tuntuvat paljon huonommilta kuin sellaiset joihin voi olla tyytyväinen sellaisena kun ne on julkaistu. Itselleni Right Here, Right Now on auraalinen ajankuva joka ei kuitenkaan kuulosta näin 2013 korvillakaan vanhalta. Kärkipään Fatboy Slimiä mielestäni muttei suurin suosikkini.

Arvosana: 7,0/10

lauantai 28. syyskuuta 2013

Aikakone - Odota

Artisti: Aikakone
Kappale: Odota (1995)
Albumi: Pophitit 1995-2003
Mieleenjäävin lause: "Odota, miksi karkuun juoksit niin varoen?"

Kun mietin vuotta 1995 ja aikakonetta niin mieleeni tulee ajanjakso jolloin tv:stä tulivat ohjelmat kuten HotHit ja Jyrki. Ohjelmissa vieraili kotimaisia ja joskus ulkomaisiakin artisteja ja playbackesitykset kuvattiin todella heiluvalla kameralla. Usein mukana oli myös tanssijoita ja lisättyjä nykysilmin kömpelöltä näyttäviä efektejä. Juontajat oli ylireippaita ja huumorin määrällä korvattiin laatua. Silti noita ohjelmia tuli nuorena ja pop-musiikinjanoisena tuijotettua sillä mistäpä muualta sitä olisi voinut nähdä musiikkivideoita ja esiintymisiä ilman MTV:tä. (Music Televisionia josta 90-luvulla vielä tuli musiikkiakin) Jos etukäteen oli luvassa joku suosikkiartisteistani vierailun tai musiikkivideon muodossa niin luonnollisesti piti laittaa videonauhuri nauhoittamaan.

En tiedä pystyykö Aikakone ikinä tekemään toista tulemista mutta ainakin 90-luvun jälkimmäinen puolisko oli heille hyvin menestyksekäs. Voi hyvin olla että ysärinostalgia pitää yhtyeen ainakin pinnalla ja esiintymisille löytynee riittävästi kysyntää. Odota ei ollut ensimmäinen Aikakoneen kappale jonka kuulin vaan muistan myös sitä edeltäneet singlet kuten Taas saan lentää ja Tähtikaaren taa. Mutta Odota oli Aikakoneen läpimurto ja sitä soitettiin esimerkiksi Radio Mafian Härdellissä taajaan. Nykyään kappaletta kuulee kohtalaisen usein YleX:n ysärinostalgiaohjelmassa Parasta ennen. Kyseessä onkin siis oman aikakautensa klassikko.

On aina hyvä idea tehdä lokalisoitu versio kansainvälisestä hittimusiikista ja juuri tähän saumaan iskivät Aikakone ja Movetron 90-luvulla. Ehkä kahta edellämainittua yhdistää se että varsinkin laulullisesti molemmat ovat hieman iskelmällisiä. Sekä Sanin että Päivi Lepistön äänet sopisivat myös iskelmään ja varsinkin Sanin hieman 60-lukumainen laulutyyli on mitä iskelmäisin. Ehkä juuri tämä piiloiskelmällisyys auttoi yhtyeitä suosioon, sillä ne projektit jotka pyrkivät kuulostamaan laulun suhteen ulkomaiden dancelaulajilta jäivät meillä vähemmälle suosiolle.

En tänäkään päivänä oikeastaan tiedä mitä "odota, miksi karkuun juoksit niin varoen" oikein tarkoittaa. Ehkä loppusointu on tuottanut kappaleen sanoittaneelle E. Ainesmaalle ja  Sanille ongelmia ja varoen sentään rimmaa palelen -sanan kanssa. Vaikkei pääosin hyvää fiilistä tuomaan ja tanssittavaksi tarkoitetun dancebiisin sanoitusta ehkä kannattaisikaan pohtia liian tarkkaan niin ainakin Odota on jäänyt mieleen juuri tuon varoen-palelen riimittelynsä ansiosta. Loppujen lopuksi kai kyse on siitä että jäähyväiset on tehty ilman suurta draamaa ja ilman tietoa että toinen ei aiokaan palata. Oikeastaan siis kyse ei ole juurikaan erilaisesta tilanteesta kuin esimerksi Ultra Bran Sinä lähdit pois kappaleessa.  

Odota luottaa eurodancelle hyvin tyypilliseen "nitojabiittiin" (nimitys on omani) ja tässä tapauksessa se toimii. En tiedä varmasti miksi Odota ei ole koskaan ollut suosikkini Aikakoneen hiteistä enkä muista että olisin nauhoittanut sitä aikanaan itselleni lukemattomille sekalaista musiikkia sisältäneille kaseteilleni. Ehkä oma rimani oli hieman korkeamalla mitä dancemusiikkiin tulee, olihan 1995 Ace of Base julkaissut mainion The Bridge -albuminsa ja kotoisempi dance ei ollut niin salonkikelpoista omissa korvissani. Mutta en pysty myöskään löytämään Odotasta mitä vikaa. Onhan kappale tarttuvahko ja sitä tuli muistaakseni tanssittua sujuvasti (ja jos kuulisin sen jossakin tätä nykyä voisin päästää jopa pienen innostuneen äännähdyksen). Eihän tällaista nuoruusajan hittiä voi tietenkään olla näkemättä ruusunpunaisten nostalgialasien läpi mutta ainakin tässä tapauksessa Odota on kestänyt varsin hyvin aikaa.

Arvosana: 6,0/10

lauantai 21. syyskuuta 2013

Lambretta - Dream Police

Artisti: Lambretta
Kappale: Dream Police (1999)
Albumi: Breakfast
Mieleenjäävin lause: "Cause they're waiting for me, they're looking for me for every single night."

Jos joskus olenkin jälkikäteen ollut nolona kun en ole tiennyt jonkin biisin alkuperäisversiota niin tätä nykyä vain hymähdän kun niin käy. On vain turhaa pätemistä keulia jos tietää musiikista jotakin jotakin joku toinen ei. Varmasti joku Cheap Trick fani olisi kavahtanut vuosituhannen vaihteessa kun olisi käynyt ilmi etten tiennyt Lambrettan debyyttialbumilta löytyvän Dream Policen olevan coveri. Mutta toisaalta oliko se ihmekään, sillä alkuperäinen on julkaistu 1979 ja itse olin silloin vielä jossakin potta- ja vaippaiän välimaastossa. Tietenkin joku voisi sanoa että Dream Policen tietäminen kuuluu musiikilliseen yleissivistykseen mutta kun miettii paljonko pop-musiikkia on julkaistu edes 50-luvulta lähtien niin kenen koko elämä enää riittää kaikesta kaiken tietämiseen? Enkä ole varma olisiko Cheap Trick tullut minulle vastaan yhtä aikaisin ilman tuota Lambrettan coveria.

Ruotsalainen Lambretta muuttui kolme albumia kestäneen uransa aikana joka albumilla hieman raskaampaan suuntaan. Vuonna 1999 julkaistu debyytti Breakfast oli varsin kepeää poprokkia jonka raidan Blow My Fuses TikTak coveroi nimellä Lentoon. Coveri Cheap Trickin Dream Policesta istui tuolle albumille hyvin eikä minulla ollut mitään syytä epäillä sen olleen coveri koska en ollut alkuperäistä tuolloin ikinä kuullut. Kappaleen saama käsittely on se yleisin eli tehdään alkuperäistä kunnioitettaen mutta omalla tyylillä esittäen. Jo laulajan sukupuolen vaihtaminen tuo biisiin hieman erilaista sävyä mutta on sanottava että alkuperäisversio on hieman dynaamisempi.

Mutta koska tässä blogissa musiikki on tarkoitus arvostella ilman vertailuja muihin versioihin tai ilman ulkomusiikillisten seikkojen vaikutusta (niin paljon kuin se yleensä on popissa mahdollista) niin tämäkin tulee arvosteltua sillä perusteella kuinka hyvältä se kuulostaa yksinään. Kun alkuperäissävellys on hyvä niin coverikin on hankala pilata eikä niin käy nytkään.

Linda Sundblad kuulosti ensimmäisellä Lambrettan levyllä huomattavasti tyttömäisemmältä kuin myöhemmin mutta tässä tapauksessa kappaleen käsitellessä unia se istuu kokonaisuuteen. Muun bändin soitto on riittävän letkeää ja tiukkaa yhtä aikaa vaikka tuotantopuolella soundeja olisi voitu mehustaa enemmänkin. Lambrettan käsittelyssä Dream Police kuulostaa menevältä ja pidän kappaleesta tällaisenaankin vaikkei se olekaan niitä korvamatoja jotka nousevat tilaisuuden tulleen päänsisäisen disconi soittolistalle. Kelpo coveri joka ansaitsee mielestäni olemassaolonsa.

Arvosana: 6,5/10

lauantai 14. syyskuuta 2013

Michael Jackson - Ben

Artisti: Michael Jackson
Kappale: Ben (1972)
Albumi: Essential
Mieleenjäävin lause: "They don't see you as I do, I wish they would try to."

Joskus tuntuu että harva lapsitähti saavuttaa menestyksekkään ja tasapainoisen uran aikuisena. Toki poikkeuksiakin on kuten esimerkiksi Ron Howard, Leonardo DiCaprio tai Claire Danes. Michael Jackson toki koki mitä menetyksekkäimmän uran aikuisenakin, suuremman kuin lapsena mutta ei ilman lapsuudesta jääneitä traumoja. Juuri siksi Jacksonin lapsuus- ja nuoruusiän tuotantoa on vaikea kuunnella ilman miettimistä mitä hänestä tuli myöhemmin. Joskus musiikkia olisi hyvä kuunnella irrotettuna kaikista ulkopuolisista yhteyksistä ja mielikuvista vaikka se olisikin vaikeaa.

Ei ole helppoa mieltää Michael Jacksonin ensimmäistä listaykkössoolohittiä Ben kauhuelokuvan lopputekstibiisiksi. Mutta näin asia on, samana vuonna kuin singlekin samanniminen kauhuelokuva kertoi nuoresta pojasta ja tämän Ben rotasta. Alunperin kappale oli sävelletty toiselle aikansa lapsitähdelle Donny Osmondille mutta tämä ei kiertuekiireiltään ehtinyt sitä levyttämään. Laulu lienee jäänyt elokuvaa tunnetummaksi ja sen on versioinut mm. Boyzone.

Kahden itsensä ulkopuoliseksi tuntevan ystävyydestä kertova laulu sopii kieltämättä Michael Jacksonin esitettäväksi. Tunsihan hän itsensä jo lapsena muusta maailmasta eristetyksi ankaran isän painostaessa tekemään uraa ja lapsena olemisen jäädessä liian vähiin. Joskus lasten esittämät herkät kappaleet osuvat maaliinsa ja joskus ne vaivaannuttavat mutta Benin tapauksessa jäädään plussan puolelle. Ehkei kappaleen sovitus ja toteutus ole kaikkein mielikuvituksellisin enkä pidä eritoten taustalaulusta mutta asiat on osattu pitää pieninä ja yksinkertaisina. Joka tapauksessa ystävyysbiisit ovat aina olleet mieluinen aihe minulle.

Ehkä Benissä on hyppysellinen liikaa sokerointia mutta tosiaalta voidaan miettiä olisiko vereslihaisempi tulkinta ollut puolestaan jo liian kurkkua kuristava. Kuitenkin 14-vuotiaan tulkinnaksi erinomainen suoritus ja osoitus lahjakkuudesta joka puhkesi kukkaan myöhemmin. Jos aikoinaan ajattelin ettei lapsuuden ja teini-iän Michaelin soolotuotanto istu hyvin yksiin myöhemmän kanssa niin olen tullut toisiin aatoksiin. Benkin osoittaa että kyseessä on looginen ja yhtenäinen kehityskaari artistina josta jäi ennenaikaisen poismenon vuoksi näkemättä mahdollinen kunniakas paluu parrasvaloihin.

Arvosana: 6,0/10

Bonus: Traileri elokuvasta Ben:


lauantai 7. syyskuuta 2013

Simon and Garfunkel - For Emily, Whenever I May Find Her

Artisti: Simon and Garfunkel
Kappale: For Emily, Whenever I May Find Her (1966)
Albumi: Simon and Garfunkel's Greatest Hits
Mieleenjäävin lause: "I love you girl, oh, I love you."

Koska tämänkertainen kappale kertoo unesta tai uskosta unelmaan niin aloitan kertomalla viimeöisen uneni. Ystäväni palasi pari päivää sitten Italianmatkaltaan mikä varmaan vaikutti siihen että näin unta että olin itse Italiassa. Näen usein kontrollinmenetysunia ja tällä kertaa vuorossa oli yksi tyypillisimistä eli eksymisuni. Heti kun astuin unessa hotellistani ulos, kadotin hotellin ja olin eksyksissä. Italia oli unessani pelkästään roomalaisia antiikin rakennuksia ja jopa katakombeja. Epätavallista kyllä ehdin uneni lopussa löytää takaisin hotellilleni. Realismia sinänsä, olenhan suuntavaistoltani toiseksi huonoin tuntemani ihminen. Esimerkkinä voin kertoa kun kävin aikoinaan pääsykokeessa, matkaa linja-autopysäkiltä koululle oli n. puoli kilometriä ja minulta kesti puoli tuntia löytää perille.

Monet jotka ovat lukeneet tätä blogia enemmän ovat varmasti huomanneet että musiikkimakuni painottuu enemmän naisartisteihin tai naisten laulamaan musiikkin. Tämä ei silti tarkoita etten pitäisi miesten laulusta, ovathan esimerkiksi Gibbin veljesten harmoniat vertaansa vailla eikä tämänkertaisen biisin esittäjien tarvitse laulutaitojaan hävetä. Paul Simon ja Art Garfunkel loivat 60- ja 70-lukujen taitteen ympärillä paljon hienoa ja elämään jäänyt popmusiikkia.

Liveversiona vuoden 1972 kokoelmalle päätynyt For Emily, Whenever I May Find Her ei kuulu suurimpiin S&G suosikkeihini. Tämä Paul Simonin säveltämä ja Art Garfunkelin kuulaalla enkeliäänellä tulkitsema kappale ei silti jää ilman kehujen aiheita. Kokonaisuus toimii hyvin liveversiona, eikä Garfunkelin herkkä laulu tarvitsekaan taustalleen koskettimia ja akustista kitaraa enempää. S&G osasivat luoda hienoja äänimaailmoja tarvittaessa mutta oma taitonsa on tietää milloin pitää hommat simppelinä ja milloin ei.

Sanoitus on hieman arvoituksellinen ja pienellä sulalla maalaileva, tulkitsee sen sitten olevan uni tai haavekuvan sen oikean löytämisestä. Se mikä minut vieroittaa pitämästä tästä kappaleesta enemmän on sen "taiteellinen" pateettisuus ennen todella lyhyttä kliimaksia lopussa. Olisi hienoa jos lopun nostatus olisi ollut oma osansa. Vika on omassa maussani eikä kappaleessa, sillä tiedän kyllä taipumukseni haluta pop-musiikkini sokeroituna tai edes keinomakeutettuna. For Emily, Whenever I May Find Her ei siis ole oma suosikkipalani kakkua, mutta nautin sen sujuvasti silloin kun se eteeni tarjoillaan.      

Arvosana: 5,5/10

lauantai 31. elokuuta 2013

One More Time - Skuggan bakom dig

Artisti: One More Time
Kappale: Skuggan bakom dig (1996)
Albumi: Den vilda
Mieleenjäävin lause: "Jag är skuggan bakom dig.."

Joskus artisti julkaisee albumin ensin äidinkielellään ja myöhemmin englanniksi kansainvälisiä markkinoita ajatellen. En omista montakaan albumiparia joista minulla olisi molemmat kappaleet, mutta ruotsalaisen One More Timen albumeista omistan sekä ruotsinkielisen Den vildan että englanninkielisen Living in a Dreamin. Vaikka kappaleet ovatkin samoja ne saavat erilaisen luonteen pelkästään kieltä vaihtamalla. Tässä tapauksessa molempi parempi sillä suurta tasoeroa en löydä versioiden välillä mutta kuuntelukokemus on silti erilainen. Bonuslisäarvona olin koulussa aina huono ruotsissa ja en saanut motivoitua itseäni opiskelemaan muuten kuiten kuin perehtymällä omistamieni ruotsinkielisten albumeiden lyriikoihin. Kun pää on jumissa ja taidot loppu niin se popbiisista muistettu lause kyllä kelpasi ainekirjoituksen jatkoksi. Voidaankin sanoa että ruotsinkielinen popmusiikki varmisti valmistumiseni sekä lukiosta että ammattikorkeakoulusta. (Tusen tack.)

Skuggan bakom dig joka englanninkielisellä albumilla sai nimen You Will Never Be Alone on Den vilda albumin muistettavimpia lauluja heti nimikappaleen jälkeen. Den vilda on ollut aina korvissani talvea edustava levy eikä vain siksi että siellä on vuodenajasta kertovia kappaleitakin kuten Vintergatan. Myös Skuggan bakom dig soi kylmin ja talvisin sävelin. Siinä on myös rytmipuolella hieman lapin ja lappalaiset mieleen tuovia rytmejä. Kylmyys ei kuitenkaan tarkoita luontaantyöntävyyttä, vain kuvia jotka musiikki piirtää mieleeni. Hyvä musiikki aiheuttaa aina kuuntelijassa tavalla tai toisella jonkin reaktion ja mieleen maisemien maalailu on yksi näistä tavoista.

Jo kappaleen nimi joka tarkoittaa varjoa perässäsi antaa käsityksen mistä siinä lauletaan. Laulun päähahmolla on pakkomielle toisesta henkilöstä ja saa vain vaivoin hillittyä itsensä käyttäytymään normaalisti mielenkiinnon kohteensa nähdessään. Vaikka musiikki itsessään sykkii lievää uhkan ja ahdistuksen tunnetta ei sanoituksen perusteella voi kuitenkaan olettaa että kukaan olisi vaarassa. Stalkkerimme on liian arka toimiakseen mutta hänen täytyy seurata intohimonsa kohdetta ja päästä tämän lähelle ollen näkymätön varjo hänen perässään. Skuggan bakom dig on new age musiikkia joka ei tänä päivänä kuulosta liian tyypilliseltä genrensä edustajalta eikä näin ollen ole kärsinyt inflaatiota vuosien aikana. Voi jopa sanoa että kyseessä on biisi jonka aina silloin tällöin haluaa kuulla jomman kumman kielisenä versiona. En sentään halua olla varjo tämän laulun liepeillä mutta käydä kuiteknin kylässä aina silloin tällöin.    

Arvosana: 7,5/10

lauantai 24. elokuuta 2013

Sarah Connor - From Sarah with Love

Artisti: Sarah Connor
Kappale: From Sarah with Love (2001)
Albumi: Green Eyed Soul
Mieleenjäävin lause: "From Sarah with Love.."

Joskus yksi hittibiisi voi nostaa albuminkin korkealla vaikkei sieltä tahkottaisikaan muista singlehittejä. Näin kävi ainakin saksalaiselle Sarah Connorille (oikealta nimeltään tuolloin Sarah Lewe) vuonna 2002 kun hänen Green Eyed Soul albuminsa möi meillä platinaa pelkästään From Sarah with Love -biisin vetovoimalla. Olen maininnut tämän aiemminkin, mutta jos odotti hittisinglen perusteella Celine Dion tyylistä albumia niin pettyi. From Sarah with Love oli albumillaan poikkeus sillä muuten kappaleet olivat valtaosin urbaaneja R&B biisejä vierailevine räppäreineen kaikkineen. Kotimaassaan Saksassa Sarah Connor on nauttinut menestystä tähän päivään asti toisin kuin meillä.

Oman muistikuvani mukaan From Sarah with Love oli viimeisiä meillä hitiksi asti nousseita 90-lukumaisia voimaballadeita. Yhtä lailla kuin 90-luvulla luvulla suosittu eurodancekin hiipui vuosituhannen vaihduttua myös voimaballadit katosivat hittilistoilta. Trendin loppupäässä tuleminen ei tarkoita sitä että olisi huonoimmasta päästä ainakaan aina tai tässä tapauksessa. From Sarah with Love on tyylipuhdas lajinsa edustaja josta tykkää jos tykkää muistakin vastaavista ja päinvastoin. Hidas intro ja viimeisen kolmannaksen kohdilla tuleva nostatus löytyvät kuten kuuluukin. Eniten kappaleesta tulee minulle mieleen Toni Braxtonin Un-Break My Heart. Kappaleen sanoitus on oikeastaan varsin kelpo, idea rakkauskirjeesta vanhalle ystävälle vuosien jälkeen on toimiva eikä aivan se tyypillisin sydänsurutarina.

Tärkeää tällaisessa balladissa on se saako laulaja vuodatettua sydämensä uskottavasti ja tunteita herättävästi. Sarah Connorin laulusuoritus on mielestäni hyvin onnistunut vaikkei eivan lajinsa mestarien tasolle ylläkään. Se mikä pudottaa From Sarah with Loven huippupisteiltä on se että tämä kappale on tehty toisten kappaleiden muodossa monta kertaa aiemmin. Ehkei kyseessä ei sentään ole pastissi, muttei siitä kauaskaan jäädä. Annan aina lisäarvoa musiikille joka ankkuroituu johonkin vuoteen ja tuo mieleen muistoja. Ei tämä ehkä kaikkein ikimuistoisin kappale ole vuosilta 2001-2002 mutta muistoissa elävä kuitenkin. Tätä kuunnellessani huomaan kaipaavani tämäntyylisiä voimaballadeja tämänkin vuosikymmenen hittilistoille. Kaikki tekee musiikissa joskus paluun, sitä siis odotellessa.  
 
Arvosana: 6,5/10

lauantai 17. elokuuta 2013

Ace of Base - Cruel Summer

Artisti: Ace of Base
Kappale: Cruel Summer (1998)
Albumi: Cruel Summer
Mieleenjäävin lause: "Hot summer streets and pavements are burning I sit around."

Ace of Basen kolmas albumi tunnettiin Euroopassa nimellä Flowers ja Amerikan/Japanin markkinoilla nimellä Cruel Summer. Arista ei ollut tyytyväinen Flowersiin eikä olisi välttämättä edes halunnut julkaista albumia ennen kuin tiedot Flowersin mukavista myyntimääristä ylsivät rapakon toiselle puolelle. Arista teetätti useimmista raidoista uudet, amerikkalaisempaan makuun sopivat versiot ja vaihtoi nimen Cruel Summeriksi. Omistan molemmat julkaisut ja vaikka pidänkin Flowersista kokonaisuutena Cruel Summeria enemmän on jälkimmäiselläkin ansionsa. Mainio Everytime It Rains ei ehkä olisi ikinä nähnyt päivänvaloa ja toki muutama uudelleen tehdyistä versiota on olemassaolonsa ansainnut.

Cruel Summer on alunperin Bananaraman hitti vuodelta 1983 joka saavutti englannin listalla saman sijan kuin 15 vuotta myöhemmin julkaistu Ace of Basen coverikin ollen kahdeksas. Kyseessä on AoB:n toistaiseksi viimeinen Top10 hitti myös rapakon toisella puolella missä Cruel Summer oli parhaimmillaan kymmenentenä. Cruel Summer on hieman poikkeava kesäbiisi ollen sävyltään kaikkea muuta kuin auringosta nauttimista ja huoletonta kesäilyä. Kesälläkin voi tuntea olonsa yksinäiseksi ja mitättömäksi siinä missä talvellakin voi olla onnensa kukkuloilla. On ihmisiä joidenka mielestä kesällä ei voi olla liian lämmintä ja heitä joidenka mielestä liika on liikaa ja Cruel Summer on laulu jälkimmäisille. Eli siinä mielessä myös minulle.

Ace of Basen ajoitus osui kohdallani oikeaan, sillä päästyäni lukiosta ja koettaessani löytää opiskelupaikkaa Cruel Summer tuntui ajankohtaiselta. En muista oliko vuoden 1998 kesä lämmin, mutta ainakin se sijoittui vaiheeseen jossa koulu oli ohi ja tutut ihmiset kaikonneet kotipaikkakunnalta. Syksyllä tie vei toiselle paikkakunnalle mutta kesän 1998 soundtrackiksi muistoihin jäi Flowers/Cruel Summer eikä kappaleista vähiten Cruel Summer. En tiedä kuinka paljon kappaleen tuottaneet Cutfather & Joe ovat vaikuttaneet lopputulokseen, mutta kelpo biisi on kyseessä ja yksi onnistuneimmista covereista. Urbaanit rytmit ja kesäisen lämpöaallon hiostus kuuluvat yhtä lailla kuin alkuperäisessäkin. Ei coveri joka syrjäyttää alkuperäisen mutta sellainen joka ansaitsee olla olemassa. (Nostalgiabonuksilla tai ilman.)  
 
Arvosana: 7,0/10

lauantai 10. elokuuta 2013

Frida - Threnody

Artisti: Frida
Kappale: Threnody (1982)
Albumi: Something's Going On
Mieleenjäävin lause: "Lips that taste of tears they say are the best for kissing."

Threnody tulee latinan sanoista threnos (valitus) ja oide (oodi). Threnody on siis laulu edesmennen muistoksi. Random play on arvamaaton mutta joskus valitettavan ajankohtainen, siirtyihän isäni ajasta iäisyyteen tämän arvostelun kirjoitusviikon maanantaina. Olenkin tällä viikolla kuunnellut runsaasti kaikkea tapahtuneeseen sopivaa, käsittelenhän usein asioita musiikin kautta. Musiikki on hyvä lohduttaja ja myös ajatusten uusille urille ohjaaja. Kumma kyllä Fridan vuoden 1982 soololevylle Something's Going on levytetty Threnody ei noussut mieleeni. Tai ei sittenkään kumma, sillä en ole ennen tätä arvostelua tiennyt sanan threnody merkitystä. You live and you learn.

Threnodyn sanoitus on itseasiassa alunperin ollut amerikkalaisen runoilija-kirjailija Dorothy Parkerin samanniminen runo vuodelta 1926. Frida pyysi Per Gessleä tekemään runoon musiikin ja lopputulos päätyi Fridan ensimmäiselle englanninkieliselle soololevylle. Ajoitus on mielenkiintoinen, sillä vuonna 1982 Gessle ei vielä ollut Roxetten hittinikkari mutta toki kotimaassaan suositun (ja muuallakin pohjolassa tunnetun) Gyllene Tiderin nokkamies. Frida varmasti näki Gesslen oikeaksi mieheksi sävellystyöhön enkä voi väittää että hän olisi ollut väärässä. Threnody on albuminsa kärkipäätä ja tavoittaa runon katkeransuloisen tunnelman hyvin. Luulen että jos suomalainen bändi olisi levyttänyt runon niin sävy olisi kuitenkin toisenlainen. En vain osaa kuvitella että esimerkiksi Timo Rautiainen tekisi aivan yhtä kuulasta jälkeä. Ehkä kyseessä on taas se perustavanlaatuinen ero suomalaisen ja ruotsalaisen mielenmaiseman välillä.

Threnody on kuin Mike Oldfieldin Moonlight Shadowin hieman taiteellisempi sisko. Ja kuten siskot usein ovat molemmat samanlaisia mutta silti hyvin erilaisia. Anssi Kelaa lainataksen toinen sisko ei sentään vie minua helvettiin eikä toinen kauneimpiin uniin. Käsittelen Moonlight Shadowin sitten kun sen sattuma tähän blogiin arpoo mutta sympaattisesta Threnodysta pidän. Fridan ääni sopii kappaleeseen hyvin ja hän laulaa myös taustat. (Something's Going On albumin kaikki taustat lauloi Frida itse tai tuottaja Phil Collins)

Jos Threnody olisi vuodenaika se olisi alkusyksy. Kesä on selvästi jo loppunut mutta kaikki ei ole vielä muuttunut ruman ruskeaksi ja aurinkokin lämmittää vielä viimeisiä kertoja. On hyvä että kuolemaakin käsitellään lauluissa monella tavalla ja Threnodyn tapa ei ole kaikkein raskain. Surullistenkin asioiden pimeyteen on hyvä tuoda valonpilkahdusta. Ehkä kyseessä ei ole surun ensimmäisten päivien kappale mutta kun suurin alkujärkytys on ohi, se voi olla juuri sitä mitä (musiikki)lääkäri määräisi.
   
Arvosana: 7,0/10

lauantai 3. elokuuta 2013

t.A.T.u - Cosmos (Outer Space)

Artisti: t.A.T.u
Kappale: Cosmos (Outer Space) (2005)
Albumi: Dangerous and Moving
Mieleenjäävin lause: "Our home forever is, outer space."

Ajoitus on aina popmusiikissa tärkeää, tämä olen maininnut blogissani monta kertaa mutta eri yhteydessä. Yleensä olen tarkoittanut sitä että lyödäkseen läpi ajoituksen on osuttava kohdalleen. Mutta tällä kertaa tarkoitan sitä että musiikki tulee korviin sillä hetkellä kun kaipaa tietyntyylistä musiikkia.

Venäläinen tyttöduo t.A.T.u (tästälähtien Tatu) tavoitti minut kansainvälisen debyyttilevynsä aikaan 2003. Ajoitus oli oikea sillä juuri niihin aloin päästä 90-lukukrapulasta millä tarkoitan sitä että vuodet 2000-2002 tuntuivat musiikillisesti pettymyksiltä kun teini-iässä musiikkimakuni synnyttäneet tyylit poistuivat muodista. Niinpä juuri 2003 mukautuminen lopultakin tapahtui ja palasin tauon jälkeen kuuntelemaan enemmän musiikkia. Siksipä bändit kuten PMMP, BWO ja Tatu ovat tärkeintä minulle myytyään nolkytluvun musiikin minulle. Ehkä enää ei jatkuvasti tullut loistavaa musiikkia kuten 90-luvulla vähemmän kuulleille korville, mutta etsivä löysi (ja löytää yhä) edelleen uutta ja hyvää.

Näin jälkikäteen Tatun kakkoslevy Dangerous and Moving on jäänyt minulle mieluisammaksi kuin heidän debyyttinsä Omistan jopa Lyudi Invalidin eli albumin venäjänkielisen version. Tämänkertainen sattuman poiminta löytyy molemmista versioista mutta nyt vuoroon pääsi englanniksi laulettu. Tatun kappaleiden yleisin teema on ulkopuolisuuden tunne ja hyljeksityksi tuleminen. Siinä missä ensilevyltä löytyi vielä laulujan kahdenkeskisestä ystävyydestä, kakkoslevyllä sekin kyseenalaistetaan. Cosmos (Outer Space) ei kuitenkaan ole ystävyys tai antiystävyyslaulu vaan siinä on kyse ulkopuolisuuden tunteesta jota avaruuteen verrataan. Yksi tapa tuntea turvaa kun ei tule hyväksytyksi on löytää oma yksinäinen turvapaikkansa. Vaikka sekään ei poista hylkiöyden tunnetta, siellä on kuitenkin turvassa. Toisaalta laulussa voi olla myös kyse julkisuudesta ja sen eristävästä ja vieraannuttavasta vaikutuksesta.

Pidän Tatun englanninkielisten kappaleiden hieman tavallisesta poikkeavasta sanojen rytmityksestä ja tietenkin heidän sympaattisesta aksentistaan. Cosmos saa välillä jopa lastenlorumaisia piirteitä siinä miten laulu rytmitetään mutta tämänkin on mielestääni plussaa. Mitä jää puuttumaan? -Kertosäe. En tarkoita sitä että Cosmoksen kertosäe olisi sinäänsä hiekko vaan että parhaiten kappaleesta jää mieleen kokonaisuus eikä mikään osa-alue nouse yli muiden. Mutta ne kappaleet joissa on korvamatokertsi ovat erikseen. Cosmos on vahva ja mieleenjäävä laulu ilmankin. Rytmiryhmä hoitaa hommansa iskevästi ja kitara on miksattu sopivasti sekaan.

Koska viime kuukausina on tullut paljon kappaleita jotka olen alunperin kuullut väärin niin tämänpäiväinenkin kuuluu siihen joukkoon. Lause "Our home forever is, outer space." vääntyi pitkään korvissani muotoon "Our heart forever is, outer space.". Ja jälleen kerran olisin pitänyt siitä kylmästä avaruussydämestä enemmän kuin kylmästä kodista.    
   
Arvosana: 7,5/10

lauantai 27. heinäkuuta 2013

Marie Myriam - L'oiseau et l'enfant

Artisti: Marie Myriam
Kappale: L'oiseau et l'enfant (1977)
Albumi: Eurovision: Congratulations 1956-1980
Mieleenjäävin lause: "L'amour c'est toi, l'amour c'est moi."

Mielestäni Euroviisut olivat parhaimmillaan 70-luvulla. 50-luvulla kilpailun varhainen luonne oli hyvin erilainen hienoissa puvuissa pönöttävine yleisöineen ja kilpailu alkoi jalostua popimpaan suuntaan 60-luvulla. 70-luku on myös ainoa jonka yhtäkään voittajista en inhoa. 80-luvun viisuvoittajista löytyy niin hittejä kuin huteja ja 90-luku oli vielä hajanaisempi viisukymmen. 2000-luvun alussa itse esitys sai suurempaa merkitystä kuin sävellys mitä on onneksi sääntömuutoksilla saatu hieman muutettua. Olen ollut sen verran pieni 70-luvun jälkimmäisellä puoliskolla syntyneenä että ensimmäiset viisut jotka muistan lienevät vuosilta 1983 tai 1984.

Lintu ja lapsi kuten vuoden 1977 ranskalaista viisuvoittajaa meillä kutsuttiin on myös yksi lapsuuteni koulutraumoista. Kolmannella luokalla jokaisen piti musiikintunnilla esittää juuri Katri Helenan Lintu ja lapsi mikä oli hyvin vaikea valinta nielu- ja kitarisaleikkauksen käyneelle lapselle. Mietin jopa kieltäytymistä laulamisesta mutta se olisi tiennyt hylättyä arvosanaa. Luokan edessa laulamisesta sai plussaa arvosanaan ja yksin opettajalle laulamisesta miinusta mutta valitsin silti jälkimmäisen. Lapsihan ei tajua että kappaletta ei tarvitse laulaa samalla tavalla kuin alkuperäinen esittäjä joten yritin väkisin tavoittaa nousevaa kertosäettä huonoin tuloksin. Sain viitosen mikä oli minimi jokaiselle joka oli sentään laulanut. Jos olin ikinä haaveillut laulajan urasta niin tuossa kohden se haave viimeistään kuoli.

Kaikesta huolimatta en inhoa Maria Myriamin L'oiseau et l'enfantia tai edes Katria Helenan käännösversiota. Musiikin hienous on siinä että vaikka aluksi haluaisit inhota jotakin artistia tai bändiä niin ne mitkä ovat mieleesi löytävät aina aukon haarniskastasi ja kohta on pakko tunnustaa diggailevansa jotakin mitä ensin ei olisi edes halunnut. Ranskassa kappaletta varmaan muistellaan kaiholla sillä se on viimeisin jolla he ovat viisut onnistuneet voittamaan.

L'oiseau et l'enfant on ehtaa 70-luvun viisuvoittajamateriaalia. Komea iso taustaorkesteri, vilpittömän naiivi sanoitus joka siitä huolimatta toimii sekä tietenkin se lähes pakollinen loppua kohti kasvava rakenne. Kohta jossa naputtava rumpu tulee mukaan ennen kertosäettä saa kuuntelijankin lähes levittämään käsivartensa niin hienosti tuo pop-biisin tärkein osa lopussa nostatetaan. Se mikä alkaa torvilla päättyy jousiin enkä osaa toisin kuvitellakaan. Mistä tässä valittaisi? Kuten aina loistavien kappaleiden kohdalla huonojen puolien keksiminenkin menee lasi on vain lähes täynnä tason nilitykseen. Niin hyvä kuin L'oiseau et l'enfant onkin, se ei kuitenkaan ole mielestäni paras 70-luvun euroviisu. Kärkipäässä toki ja monena päivänä antaisin sille mitalisijankin mutten voittoa. Hoppea ei oo häppeä, ja oman laulukoehäpeänikin olen jo antanut vuosien kullata.
    
Arvosana: 8,5/10

lauantai 20. heinäkuuta 2013

Kim Wilde - Kids In America (2001 Remix)

Artisti: Kim Wilde
Kappale: Kids in America (D-Bops Bright Lights Mix (2001)
Albumi: The Very Best of Kim Wilde
Mieleenjäävin lause: "La-la-la-la-laaa. Sing!"

Ah, viha-rakkaussuhteeni remikseihin. Suurin osa ei tee minuun vaikutusta mutta toki hyviäki löytyy. Pelkkä oman aikansa tanssipoljentoon vanhan hitin kääntävä remix ei yleensä ole kovin kekseliäs mutta varsin turvallinen tapa markkinoida vanhan suuruuden kokoelmaa. Sellainen oli myös vuoden 2001 The Very Best of Kim Wilde kokoelmalle sisällytetty Kids in America (D-Bops Bright Lights Mix). Tai oikeastaan tässä tapauksessa remiksin tyyli ei edes vuonna 2001 tainnut olla aivan oman aikansa viimeisintä huutoa vaan enemmän ysärihenkinen. Tässäkin tapauksessa remiksi sai singlejulkaisun joissakin maissa eikä kerta ollut edes ensimmäinen eikä viimeinen kerta. Kim Wilde on julkaissut uudelleenmiksatun version suurimmasta hitistään myös 1994 ja 2006.

Tajusin lukiessani Kids in American sanoituksia ensi kertaa tätä kirjoittaessani että olen koko ikäni kuullut kertosäkeen väärin. Oma versioni on mennyt tähän päivään asti: "Little kids in America!" Oikea versio kun on ollut: "We're the Kids in America!" Kuka sanoi ettei blogia pitämällä voi musiikkitietämyksensä kasvatuksen lisäksi oikoa myös omia väärinkuultuja sanoituksiaan? Jälleen kerran tosin täytyy sanoa että totuuden paljastuttua pidän silti alkuperäistä vääriinkuulemaani oikeaa parempana.

Nämä uudelleenmiksatut versiot ovat hankalia arvosteltavia. Tämänkertainen tapaus on ehkä remiksien joukossa keskiverto tapaus. Alkuperäisen runkoon ei ole tehty suuria muutoksia ja suurin ero on juuri siinä vuosituhannen vaihteen dancetyylissä. Jos olisin kuullut tämä jossakin menomestassa 2001 niin tuskin olisin tanssilattiaa jättänyt mutta ehkä mielessäni olisin miettinyt millaista olisi ollut heilua alkuperäisen tahdissa tämän sijaan.

Olen aina sanonut että kaikkea voi tanssia missä on rytmi mutta toiset rytmit liikuttavat paremmin kuin toiset. D-Bopsin remiksin nitojabiitti toimii kohtalaisen tanssittavasti joskaan yhtään omaperäistä ratkaisua ei ole tehty vaikka alkuintro antaa hieman lupausta paremmastakin. Nostatuskohtakin on jätetty liian lyhyeksi. En varsinaisesti vihaa tätä mutten halua myöskään kuulla sitä kuin juuri satunnaiskuuntelussa ja silloinkin saattaa next nappi alkaa houkuttelemaan. En sano että ensimmäinen demo oli paras vaan että alkuperäinen kestää aikaa toisin kuin suurin osa remikseistä.  

Arvosana: 4,0/10


lauantai 13. heinäkuuta 2013

Jessica Folcker - Crash Like a Wrecking Ball

Artisti: Jessica Folcker
Kappale: Crash Like a Wrecking Ball (2000)
Albumi: Dino
Mieleenjäävin lause: "Six will turn to nine, water into wine."

Alunperin taustalaulajana (mm. Ace of Base, Leila K, Dr. Alban) toiminut Jessica Folcker sai kohtalaista kansainvälistä menestystä 90-luvun ruotsipop-buumin loppusuoralla. Eikä asia sinänsä ollutkaan ihme, sillä tuohon aikaan kaikki mihin tuottajakaksikko Denniz Pop ja Max Martin koskivat tuntui muuttuvan kullaksi. Tämänkertainen sattuman sanelema on poiminta ja toinen single Jessica Folckerin (levy julkaistiin sukunimellä Folker koska englanninkielinen yleisö saattoi lausua nimen kuten f*cker) toiselta albumilta Dino. Toisen albumin jälkeen Folcker on vaikuttanut lähinnä kotimaansa Ruotsin musiikkimarkkinoilla osallistuen mm. viisukarsintoihin.

Crash Like a Wrecking Ball ei liene vaikea ajoitettava sillä se kuulostaa juuri siltä ruotsalaiselta hittisoundilta joka soi ympäri maailmaa vuosituhannen vaihteessa. Ei vaadi kovin paljoa mielikuvitusta miettiä miltä kappale olisi kuulostanut vaikkapa Britney Spearsin tai Backstreet Boysin versiona. Siinä missä levyn ensisingle ja suurin hitti To Be Able to Love toi Folckeria esiin herkempänä tulkitsijana niin Crash Like a Wrecking Ballissa hän pääsee käyttämään äänivarojaan. Ei ole ihme että Folckerin ääntä käytettiin juuri kertosäkeiden laulumisessa (mm. Leila K:n Electric) ennen soolouraa ja sen jälkeenkin sillä komeastihan länsinaapurin neito osaa palkeistaan ilmaa päästellä. Kaikista Dino -albumin biiseistä ehkä juuri Crash Like a Wrecking Ball on minulle se mieleisin. Toki albumi on kokonaisuutena tasokasta ruotsisoundia mutta ehkä juuri albumin singlebiisit nousevat sieltä parhaiten esiin. (To Be Able To Love, Crash Like a Wrecking Ball ja Miracles)

Toisaalta Crash Like a Wrecking Ball on alusta asti jäänyt mielestäni karvan verran erinomaisuudesta ollen "vain" hyvä. En ole 13-vuoden aikana pystynyt keksimään mitä siitä puuttuu kuin ehkä sen että jos kappale olisi julkaistu 1-2 vuotta aikaisemmin se olisi kuulostanut tuoreemmalta. Nyt se on kuin erinomaisen elokuvan hyvä jatko-osa. Kannatava katsoa muttei alkuperäisen veroinen. Kuitenkin aina silloin tällöin haluan kuulla juuri Crash Like a Wrecking Ballin joten tietty erikoiskoukku siitäkin löytyy, vaikkei se suurin. Jokainen biisi joka aiheuttaa tunnereaktion joko innostaen tai jonkun muun tunteen luoden on taatusti olemassaolonsa ansainnut. Tämän kautta on hyvä taas pläjäyttää blogi kuin murtopallo pois kesätauolta.    

Arvosana: 7,0/10

lauantai 29. kesäkuuta 2013

Howard Shore - Minas Morgul

Artisti: Howard Shore
Kappale: Minas Morgul (2003)
Albumi: The Return of the King OST
Mieleenjäävin lause: Instrumentaali.

Tämänkertainen virsi on lyhyehkö, sillä Kuninkaan Paluun soundtrackiltä löytyvä Minas Morgul jää mitaltaan kolme sekuntia alle kahden minuutin. Olen omistanut Kuninkaan Paluun soundtrackin vasta lyhyen aikaa, sillä aikoinaan kuuntelin kahden ensimmäisen elokuvan vastaavat opinnäytteen kirjoittamisen aikana niin puhki etten kyennyt pitkään aikaan Sormusten Herran musiikkia kuuntelemaan. Olen myös sitä mieltä että kahden ensimmäisen elokuvan soundtrackit olivat hieman parempia kuin tämän kolmannen. Trilogiaa tehdessä väkisinkin alkaa kolmannen osan kohdalla tulla jo turtumusta koska elokuvat vaativat yhtenäisen äänimaailman ja mielestäni aiemmilla levyillä myös ne lauletut vähän popimmat kappaleet olivat parempia. (Enyan May It Be ja Emiliana Torrinin Gollum's Song päihittävät Annie Lennoxin Into the Westin.)

Minas Morgul eli Mustan velhouden torni (kuvassa) oli paikkana niin korruptoitunut ja paha että siellä ei voinut pahojen olentojen kukistumisenkaan jälkeen enää kukaan asua. Kuinka hyvin paikan teemana soiva kappale onnistuu kuulostamaan sellaiselta? -Kohtalaisen hyvin. Minas Morgul on taattua Howard Shore laatua muttei hänen parhaita tuotoksiaan. Torvisoittimia runsaasti käyttävän Sormusten Herra filmatisoinnin musiikkityyli oli tullut jo kolmannen elokuvan myötä tutuksi eikä pysty enää yllättämään. Toki sävellys on mahtipontinen ja hieman painostavakin muttei nimensä veroisesti. Ehkä tässä kohden olisi voinut käyttää tummaäänisiä kuoroja enemmänkin ja luoda selkeämmin omaa teemansa. John Howe hahmotteli Minas Morgulin elokuvaan viisaudenhampaan poisto-operaationsa innoittamana mutta sävellys ei pääse samaan tuskaisaan tunnelmaan. Vaikken ole viisaudenhampaitani vielä poistattanutkaan en usko sen olevan näin mukavan mahtipontinen kokemus.

Eihän kahdessa minuutissa toki voi tehdä mahdottomia mutta siitä huolimatta on todettava että mielestäni Minas Morgul on laadukkaan soundtrackin riviraita.

Arvosana: 5,0/10