tiistai 31. tammikuuta 2017

Blondie - One Way or Another

Artisti: Blondie
Kappale: One Way or Another (1979)
Albumi: Atomic: The Very Best of Blondie
Mieleenjäävin lause: "I'm gonna getcha getcha getcha."

Ehkä Blondien toinen tuleminen 90-luvulla olisi ollut onnistuneempi jos yhtye olisi julkaissut vain erinomaisen Maria -singlen ja pistänyt taas pillit pussiin. Toki tiedän että on yhtyeen faneja jotka pitävät uudemmastakin tuotannosta mutta itse en kuulu siihen joukkoon. Kun jokin tekijä katoaa yhtälöstä ei lopputulos enää ole sitä mitä odottaa. Toki yhtyeiden joidenka katalogista löytyy klassikkoalbumi kuten vaikka Blondien tapauksessa Parallel Lines on lähes mahdotonta myöhemmin enää pistää paremmaksi. Jos vaihtoehtona on yhteensopiva kokonaisuus vähän keskinkertaista parempia kappaleita tai levy jossa on pari killeriä ja loppu on menettelevää filleriä niin valitsen jälkimmäisen. Olkoonkin että muutama suosikkialbumeistani voidaan lukea myös ensimmäiseen kategoriaan.

One Way or Another julkaistiin USA:ssa ja Kanadassa Parallel Lines albumin neljäntenä singlenä vuonna 1979. Sanoitukseen Debbie Harry oli saanut innoituksen ex-poikaystävästä jolla oli ollut kyttääjän taipumuksia eron jälkeen. Kappale voisi olla hypnoottinen ellei se samalla olisi mielenkiintoisesti tunneladattu Debbie Harryn tulkinnan vuoksi. Harry laulaa vuorotellen aggressiivisesti, ilkikurisesti, ilkeästi ja tympääntyneesti tai kaikkia edellämainittuja sekoittaen. Aina ei ole kyse siitä millainen ääni laulajalla on vaan miten sitä käytetään. One Way or Another kuuluu myös kappaleisiin jotka onnistuneesti käyttävät läl-läl-lieru tyylistä koulunpihalällätystä. (Jos tekisin top-listoja niin tuostakin saisi varmasti jonkinlaisen listan.)

Jos laulutulkinta on hieman jakomielitautinen niin sitä on onneksi myös muun bändin ulosanti. Suosikkini bändin soittajista on aina ollut rumpali Clem Burke vaikkei toki muissakaan mitään vikaa ole. One Way or Another on sitä tarkasti soitettua mutta silti energistä bändisoittoa mitä Blondielta odottaakin. Hienoinen jäykkyys sopii tässä tapauksessa komppaamaan biisin tekstiä. Eikä onneksi koko matkaa toisteta samoja kuvioita vaan välillä myös groovataan ja tietenkin loppunostatuksen kautta viedään biisi onnistuneesti maaliin.

Ei One Way or Another ole ehkä itselleni aivan parasta Blondieta mutta kelpo biisi kuitenkin ja osoitus siitä että parhaassa tikissä ollessaan yhtye ei juuri huteja levyille laittanut. Se mikä puuttuu se on tekijä x mikä saa biisin soimaan päässä yllättävillä hetkillä tai herättää halun kuunnella juuri sitä tiettyä biisiä juuri nyt. Blondien tuotannosta löytyy muutama sellainenkin biisi mutta tavalla tai toisella se ei ole One Way or Another.    

Arvosana: 6,0/10

sunnuntai 22. tammikuuta 2017

Muse - City of Delusion

Artisti: Muse
Kappale: City of Delusion (2006)
Albumi: Black Holes and Revelations
Mieleenjäävin lause: "Destroy this city of delusion."

Muse on niitä yhtyeitä joidenka suhteen käänsin kelkkani totaalisesti. Black Holes and Revelations albumiin asti inhosin yhtyettä mutta Knights of Cydonia avasi korvani yhtyeen musiikille. Ehkä onkin niin ettei lopullisia mielipiteitä kannatakaan ikinä musiikin suhteen muodostaa. On vain se tämänhetkinen mielipide joka pidetään alttiina mahdollisille hienosäädöille ja muutoksille. Mietin parista youtubevideosta idean saaneena että koetan työstää sadan suosikkibiisini listan ihan ajan kanssa. Samalla mietin kuinka paljon tuollainen lista eläisi jos sen tekisi joka vuosi. Tietyt ikisuosikit varmasti säilyisivät mutta samalla varmasti tulisi myös vaihtelua. Lista varmaan eläisi vaikka sen miettisi joka päivä.

Vuoden 2006 Black Holes and Revelations on suosikkini Musen albumeista. Mielestäni tuolla albumilla biisimateriaali on parasta ja tasaisinta ja albumikokonaisuus kuulostaa yhtenäisimmältä. Jopa pienet tempoilut tyyleistä toiseen istuvat kokonaisuuteen hieman samaan tamaan kuin Tarantino keittää elokuvansa kokoon erilaisista saamistaan vaikutteista. City of Delusion edustaa tässä tapauksessa erinomaisen albumin laadukasta rivibiisiä. Kyseessä on myös albumin henkeen sopivasti erilaisilla tyyleillä maustettu kokonaisuus. Lähi-itä, Itä-Eurooppa ja Etelä-Amerikka lyövät musiikkivaikutteellisesti kättä eikä lopputulos ole sekametelisoppa. Itse sanoitus on perustavaraa mistä Museen tulee; anarkisti joka vannoo kostoa ei ole uutta bändin lyriikkakatalogissa.

Ikävä nurista tästä jokaisen Black Holes and Revelations albumin biisin kohdalla mutta City of Delusion kärsii loudness wars ilmiön aiheuttamasta dynamiikan puutteesta. Ehkä juuri tämä kappale on hienoine jousineen se joka kärsii eniten. Nyt kaikki puuroutuu yhdeksi äänimassaksi ja poistaa dynamiikan ja suureellisuuden tunnun. Tästä huolimatta kappale ei mene pilalle mikä on osoitus sen laadusta. Alunperin kappaleesta kaavailtiin akustista mutta yhtye päätti kuitenkin tehdä siitä raskaamman ja lisätä siihen vielä jouset. Toisenlaista versiota kuulematta on vaikea sanoa oliko päätös oikea vai väärä ja koska masteroinnissa kärsinyt kappale kuulostaa heikoimmalta juuri eeppisimmissä kohdissaan ja parhaimmalta riisutuimmissaan niin ehkä valinta olisi kallistunut tästä syystä akustiseen versioon.    

Olen taipuvainen pitämään kappaleista joissa on sekoiteltu vaikutteita ja tyylejä ja City of Delusion on mielestäni onnistunut tyylihybridi. Masteroinnissa tehdyt väärät ratkaisut ovat luku sinänsä ja olisi mielenkiinoista kuulla kappale vaikkapa vinyyliversiona. (Tai LP:nä niille jotka vastustavat vinyyliä sanana.) En pidä monesta kappaleesta jossa on meksikolaisvaikutteista torvisoittoa mutta on hyvä että poikkeuksiakin sääntöön löytyy.    

Arvosana: 6,5/10

sunnuntai 15. tammikuuta 2017

Bee Gees - Party With No Name

Artisti: Bee Gees
Kappale: Party With No Name (1991)
Albumi: High Civilization
Mieleenjäävin lause: "We're party with no name and we go from flame to flame."

Mukava palata normaaliin bloginpäivitysrytmiin sairastelun jälkeen. Sitä tietää olevansa oikeasti sairas kun ei jaksa edes kuunnella musiikkia. Toisaalta luonnollisia musiikinkuuntelutaukoja syntyy muulloinkin. Joskus musiikki ei vain maita vaan tulee kulutettua muita viihdemedian muotoja. Mutta aina se vanha kutina palaa ennemmin tai myöhemmin. En soittanut bassoakaan lähes kahteen viikkoon vuoden vaihteessa ja ajattelin että kuinka ruosteessa mahdan olla kun aloin taas soittelemaan. Mutta tauon jälkeen soittaminen sujui hyvin ja oli hauskempaa kuin aikoihin. Ehkä on joskus hyväkin ottaa etäisyyttä asioihin eikä tehdä niistä jokapäiväistä leipää.

Bee Geesin veljestrion tuotannon laajuudesta ja laadukkuudesta huolimatta ei kukaan voi tehdä viittä vuosikymmentä musiikkia ilman sivuosumia. High Civilization albumi vuodelta 1991 voidaan laskea omasta mielestäni lähes kokonaisuudessaan sellaiseksi. Party With No Name käy hyvästä esimerkistä siitä tuotannosta millä albumi oli kasattu. Syntikkavetoinen poprock olisi toki konsepti millä Bee Gees voisi tehdä hyvääkin jälkeä mutta tässä tapauksessa niin ei ole. Mielestäni kappale on ollut vuonna 1991 soundillisesti pari vuotta jäljessä. Tämä ei luonnollisesti vuoden 2017 korvilla kuunneltuna ole ongelma mutta mielestäni tämäntyylinen soundi ei muutenkaan ole vanhentunut kaikkein arvokkaimmin.

Mutta hei, ainahan hyvät lauluharmoniat pelastavat Bee Geesin tapauksessa.. ..paitsi ettei niitä tällä kertaa paljoakaan kuulla. Tulee mieleen kuin kappaleen säveltänyt Barry olisi koettanut parhaansa mukaan imeä vaikutteita ajankohtaisista hittivirtauksista unohtaen kuitenkin samalla omat vahvuudet ja sen ettei vuosikymmenten jälkeen kenenkään sormi pysy ikuisesti trendien pulssilla. Intron mehukkaampi synabasso ja pienet kikkailut lupaavat parempaa kuin lopputulos on. Ajalle tyypillisesti Party With No Namessa on myös puhuttu säkeistö mikä käy vaihtelusta muttei ole erityisen omaperäistä.  

Bee Geesin biisejä vertaillessa taakkaa syntyy myös siitä että tällä ei mitenkään päästä 60-luvun herkän tulkinnan tasolle eikä lanteita keinuttaviin 70-luvun rytmeihin tätä voi verratakaan. Enkä usko että kukaan pitäisi tätä vuoden 1991 parhaimmistoon kuuluvana. Party With No Name jakaa myös koko albumia vaivanneen vian eli ylimittaisuuden. Tiukkana kolmiminuuttisena rykäisynä biisin tylsyys ei tulisi niin selvästi alleviivatuksi. Party With No Name ei anna paljoa aihetta juhlaan ja jos haluaa aloittaa Bee Geesin tutustumisen niin sitä ei kannata aloittaa tästä.

Arvosana: 3,5/10

maanantai 9. tammikuuta 2017

Satunnainen poikkeama III: Vuosikatsaus 2016

Kahden viikon perinpohjainen flussa on pitänyt minut pois bloginteon äärestä varsinkin kun sivuoireena tullut silmätulehdus teki silmät niin valonherkiksi ettei näytön katsominen tullut mieleenkään. Mutta ehkä on vain hyvä että tämä nyt kolmannen kerran tuleva vuoden omasta mielestäni parhaat kokoava spesiaali sai muhia vähän pidempään. Kun aloin miettimään vuoden 2016 parhaita musiikilllisia juttuja niin petyin parin kolmen ensimmäisen ehdokkaan suhteen koska ne olivatkin 2015 julkaistua musiikkia. Ne olisivat siis olleet kelpoja 2015 vuosikatsaukseen mutta itselleni tyyppillisesti olin löytänyt ne vasta myöhemmin. Enemmänkin näissä vuosikatsauksissa onkin kyse siitä mitä minulle jäi välittömästi haaviin eikä se mitä vuoden musiikkianti tarjosi minulle pitkällä tähtäimellä.

Olkoon ensimmäinen kategoria vuoden 2016 pahin korvamato. Alleviivaan tässä sanaa pahin eli se tarttuva renkutus joka jäi pyörimään päähän kun sen vain erehtyi kuulemaan. Teflon Brothersin kuulemista oli vaikea välttää vuonna 2016 mutta tarttuvin täky oli Vilman Alinan kanssa yhteistyössä tehty Juha88. Siinäpä kappale josta on edelleen vaikea sanoa inhoanko sen rakastamista ja rakastanko sen inhoamista. Loppusoinnuttelu on tehty suorimman kaavan mukaan mikä tekee kokonaisuudesta täyttä korvasokerihumalaa. Teflonien räpit ovat aina yhtä kömpelöitä mutta sitten palataan taas siihen kertsiin joka iskee kuin hattarasta tehty pajavasara päin korvia. Tanssittavuuspuoli on kunnossa ja selvästi tekijät ovat tienneet mitä haetaan joten siitä pisteet heille. Anteeksi teille kaikille joille palautin tämän päähän soimaan.


Blogin henkeä kunnioittaen siirrytään tunnetasosta toiseen ja seuraavaksi kerrotaakoon vuoden 2016 artisti jonka poismeno kosketti minua eniten. Jos 2016 jää jostakin mieleen niin siitä että silloin poistui elävien kirjoista melkoinen joukko kuka kukin on tason artisteja. Mutta niin suuria legendoja kuin joukostamme poistuikin niin eniten minua kosketti erään varsin vähän tunnetun ruotsalaisartistin poismeno. 29.02.2016 menehtyi vain 46-vuotiaana Josefin Nilsson jonka joku saattaa tuntea Einbusk Singersin riveistä tai sitten sooloartistina. Josefin Nilssonin Shapes albumi jonka tuottivat Abbamiehet Benny ja Björn vuodelta 1993 on yksi suosikkialbumeistani. Tuo päätunnelmaltaan haikea albumi kantoi minua vaikeina teinivuosina ja edelleenkin huomaan hakeutuvani kuuntelemaan sen säännöllisesti. Elämän eri haasteita käsittelevät kappaleet ovat kasvaneet tulkinnallisesti sitä mukaan kun olen itse vanhentunut. On aina surullista kun levyhyllyn edesmenneiden artistien osuus tasaisesti kasvaa mutta tämä poismeno teki minut surullisemmaksi kuin kenenkään toisen pitkään aikaan.


Emmä nyt yleensä mitään tälläst kuuntelis -kategorian vie takavasemmalta lahtelaistrio Negatiiviset Nuoret kappaleella Mä oon niin ruma. Räppunkraita oli niitä harvoja biisejä vuonna 2016 jotka saivat ensikuulemalta höristämään korvia ja ihmettelemään mitäs tämä on. Ehkä kappaleessa on jotakin samaistuttavaa tai sitten yhtyeen asenteessa on jotakin raikasta. En olisi ensimmäisenä olettanut että Rähinä Records julkaisisi jotakin tällaista mutta hyvä että julkaisivat. Nykyään kuulee niin harvoin radiosta mitään mistä tulee hyvälle mielelle.


En olisi uskonut että myöntäisin vuoden 2016 parhaan iskelmän palkinnonkin tässä yhteydessä mutta nyt siihen on syytä. Jo se että Laura Voutilainen onnistui vuonna 2016 yllättämään ja kuulostamaan tuoreelta Miks ei -hitillään on maininnan arvoista. Ajattelin että Voutilaisen pitkän uran parhaat päivät olisi nähty ja että hänellä olisi jäljellä enää hittijukeboksin ura keikkalavoilla ja tunnustan että olin väärässä. Voutilainen on ollut minulle aina ihan jees osastoa edustamassaan genressä. Hän ei ärsytä ja hän on selvästi kehittynyt esiintyjänä ja laulajana. Hänellä on myös variaatiota äänessä minkä kuulee myös Miks eissä sillä moni ei aluksi tuntunut tunnistavan kappaletta Voutilaisen esittämäksi. Hieman ysäriä, lattarisoundia ja iskelmää sopivasti sotkeva tuotos kohtasi mielessäni ensin pientä pakollista vastustusta mutta kuten aina pari lisäkuuntelua avasi portit. En ole ikinä ollut niitä ihmisiä jotka jättävät pitämättä musiikista josta jonkun mielestä ei saisi pitää. Jos tykkään niin tykkään ja tästä tykkäsin 2016. -Miks ei?


Paras kotimainen 2016 oli sellainen kategoria jota miettimään alkaessani pääni oli täynnä vain valkoista kohinaa. Takana oli monta vuotta jolloin juuri kotimainen tarjonta oli ollut vuoden musiikillista kermaa mutta 2016 ei ollut samanlainen vuosi. Ei sillä että ulkomainen tarjontakaan olisi ollut mitään ikimuistoista tarjoavaa. Silloin kun kaikki muu pettää niin pitää lähteä vanhan suosikin kautta. PMMP oli parhaita juttuja nolkytluvun musiikissa ja tietenkin odotin mielenkiinnolla soolouria. Mira Luodin soolon kanssa en päässyt samalle aaltopituudelle eikä (Paula) Vesalan singlejenkään kanssa tullut rakkautta ensikuuntelulla. Tequila oli hieman liian laskelmoitu ensisingle ja Älä droppaa mun tunnelmaa liian selvä kesähittikalastelu. Mutta siinä välissä onneksi julkaistiin Tytöt ei soita kitaraa. En ihastunut siihenkään ensikuulemalta mutta puolen vuoden aikana se kaiversi tiensä pääni hot or not hot -kammioon. PMMP teki jo Henkilökohtaisesti kappaleella Leevi and the Leavings pastissin onnistuneesti ja rikollinen palasi taas onnistuneesti rikospaikalle. Sanoituksessa ollaan suomalaisuuden ytimessä ja meidän perisyntejämme suomitaan kaikesta huolimatta ymmärtäväisesti.


Ikävä kyllä myös vuoden 2016 suurin pettymys on mainittava ja vielä ikävämpää on se että piti pettyä aiemman vuoden suurimpiin nouseviin toivoihin. Voi Tiisu minkä teit. Tiisu oli raikas tuulahdus suomirokissa jonka kappaleet kertoivat suomalaisuudesta muttei liian vakavasti. Meininki tuntui yhtä aikaa positiivisen pikkuvanhalta ja sopivan arvaamattomalta. Eikä hyvät biisitkään haitanneet. Mutta vuosi 2016 ei ollut Tiisulle hyvä. Kuka sillä aasilla ratsastaa antoi vielä toivoa siitä että ehkä parasta biisiä ei oltu laitettu ensisigleksi mutta sitä seurannut Sinkkuelämää murskasi sen toivonkipunan. Kummassakaan edellämainituista ei enää löytynyt niitä elementtejä mitkä tekivät debyyttilevyn biisestä niin hyviä. Miksi energiataso on pudonnut? Missä ovat koukut ja hyvät riffit? Missä näppärät sanailut äidinkielellämme joista kuuluu enää häivähdys? Missä on Kaseva? Missä on Noitalinna Huraa? (Pahoittelemme teknistä ongelmaa.) Tapanani ei ole menettää toivoa joten toivon että Tiisu löytää tien ulos sivuraiteilta ja kyseessä oli vain se vaikea toinen levy.


On hyvä lopettaa vuoden parhaaseen ja tällä kertaa asia ei ollut niin vaikea lähinnä siksi että hyviä ehdokkaita puuttui kuin diktatuurin vaaleissa ikään. Vain yksi biisi tänä vuonna teki sen pienen puristuksen tunteen rinta-alaan mikä on paras hyvän biisin merkki. Kiitos Clean Bandit ja Louisa Johnson Tears -kappaleesta. Ysärillä pääsee helpommin ihoni alle ja se nähtiin taas sillä ko. biisi tuskin olisi kuulostanut dramaattisesti erilaiselta vaikka se olisi julkaistu 1996. Dramaattinen dance on homman nimi ja kunnon voimabiisihän tässä onkin kyseessä. Elämä jatkuu vaikka kuinka sataisi ruskeaa laavaa niskaan. Ihmiskunta tarvitsee näitä niin kauan kun olemme olemassa. Tai ainakin minä. Ja tämän biisin takia musiikkivuosi 2016 ansaitsi minulle oikeuden olla olemassa. Toivottavasti keksin myöhemmin syitä lisää. Vuosi 2017 pistäköön musiikillisesti paremmaksi. (Ja vieköön meiltä vähemmän legendoja.)