Olkoon ensimmäinen kategoria vuoden 2016 pahin korvamato. Alleviivaan tässä sanaa pahin eli se tarttuva renkutus joka jäi pyörimään päähän kun sen vain erehtyi kuulemaan. Teflon Brothersin kuulemista oli vaikea välttää vuonna 2016 mutta tarttuvin täky oli Vilman Alinan kanssa yhteistyössä tehty Juha88. Siinäpä kappale josta on edelleen vaikea sanoa inhoanko sen rakastamista ja rakastanko sen inhoamista. Loppusoinnuttelu on tehty suorimman kaavan mukaan mikä tekee kokonaisuudesta täyttä korvasokerihumalaa. Teflonien räpit ovat aina yhtä kömpelöitä mutta sitten palataan taas siihen kertsiin joka iskee kuin hattarasta tehty pajavasara päin korvia. Tanssittavuuspuoli on kunnossa ja selvästi tekijät ovat tienneet mitä haetaan joten siitä pisteet heille. Anteeksi teille kaikille joille palautin tämän päähän soimaan.
Blogin henkeä kunnioittaen siirrytään tunnetasosta toiseen ja seuraavaksi kerrotaakoon vuoden 2016 artisti jonka poismeno kosketti minua eniten. Jos 2016 jää jostakin mieleen niin siitä että silloin poistui elävien kirjoista melkoinen joukko kuka kukin on tason artisteja. Mutta niin suuria legendoja kuin joukostamme poistuikin niin eniten minua kosketti erään varsin vähän tunnetun ruotsalaisartistin poismeno. 29.02.2016 menehtyi vain 46-vuotiaana Josefin Nilsson jonka joku saattaa tuntea Einbusk Singersin riveistä tai sitten sooloartistina. Josefin Nilssonin Shapes albumi jonka tuottivat Abbamiehet Benny ja Björn vuodelta 1993 on yksi suosikkialbumeistani. Tuo päätunnelmaltaan haikea albumi kantoi minua vaikeina teinivuosina ja edelleenkin huomaan hakeutuvani kuuntelemaan sen säännöllisesti. Elämän eri haasteita käsittelevät kappaleet ovat kasvaneet tulkinnallisesti sitä mukaan kun olen itse vanhentunut. On aina surullista kun levyhyllyn edesmenneiden artistien osuus tasaisesti kasvaa mutta tämä poismeno teki minut surullisemmaksi kuin kenenkään toisen pitkään aikaan.
Emmä nyt yleensä mitään tälläst kuuntelis -kategorian vie takavasemmalta lahtelaistrio Negatiiviset Nuoret kappaleella Mä oon niin ruma. Räppunkraita oli niitä harvoja biisejä vuonna 2016 jotka saivat ensikuulemalta höristämään korvia ja ihmettelemään mitäs tämä on. Ehkä kappaleessa on jotakin samaistuttavaa tai sitten yhtyeen asenteessa on jotakin raikasta. En olisi ensimmäisenä olettanut että Rähinä Records julkaisisi jotakin tällaista mutta hyvä että julkaisivat. Nykyään kuulee niin harvoin radiosta mitään mistä tulee hyvälle mielelle.
En olisi uskonut että myöntäisin vuoden 2016 parhaan iskelmän palkinnonkin tässä yhteydessä mutta nyt siihen on syytä. Jo se että Laura Voutilainen onnistui vuonna 2016 yllättämään ja kuulostamaan tuoreelta Miks ei -hitillään on maininnan arvoista. Ajattelin että Voutilaisen pitkän uran parhaat päivät olisi nähty ja että hänellä olisi jäljellä enää hittijukeboksin ura keikkalavoilla ja tunnustan että olin väärässä. Voutilainen on ollut minulle aina ihan jees osastoa edustamassaan genressä. Hän ei ärsytä ja hän on selvästi kehittynyt esiintyjänä ja laulajana. Hänellä on myös variaatiota äänessä minkä kuulee myös Miks eissä sillä moni ei aluksi tuntunut tunnistavan kappaletta Voutilaisen esittämäksi. Hieman ysäriä, lattarisoundia ja iskelmää sopivasti sotkeva tuotos kohtasi mielessäni ensin pientä pakollista vastustusta mutta kuten aina pari lisäkuuntelua avasi portit. En ole ikinä ollut niitä ihmisiä jotka jättävät pitämättä musiikista josta jonkun mielestä ei saisi pitää. Jos tykkään niin tykkään ja tästä tykkäsin 2016. -Miks ei?
Paras kotimainen 2016 oli sellainen kategoria jota miettimään alkaessani pääni oli täynnä vain valkoista kohinaa. Takana oli monta vuotta jolloin juuri kotimainen tarjonta oli ollut vuoden musiikillista kermaa mutta 2016 ei ollut samanlainen vuosi. Ei sillä että ulkomainen tarjontakaan olisi ollut mitään ikimuistoista tarjoavaa. Silloin kun kaikki muu pettää niin pitää lähteä vanhan suosikin kautta. PMMP oli parhaita juttuja nolkytluvun musiikissa ja tietenkin odotin mielenkiinnolla soolouria. Mira Luodin soolon kanssa en päässyt samalle aaltopituudelle eikä (Paula) Vesalan singlejenkään kanssa tullut rakkautta ensikuuntelulla. Tequila oli hieman liian laskelmoitu ensisingle ja Älä droppaa mun tunnelmaa liian selvä kesähittikalastelu. Mutta siinä välissä onneksi julkaistiin Tytöt ei soita kitaraa. En ihastunut siihenkään ensikuulemalta mutta puolen vuoden aikana se kaiversi tiensä pääni hot or not hot -kammioon. PMMP teki jo Henkilökohtaisesti kappaleella Leevi and the Leavings pastissin onnistuneesti ja rikollinen palasi taas onnistuneesti rikospaikalle. Sanoituksessa ollaan suomalaisuuden ytimessä ja meidän perisyntejämme suomitaan kaikesta huolimatta ymmärtäväisesti.
Ikävä kyllä myös vuoden 2016 suurin pettymys on mainittava ja vielä ikävämpää on se että piti pettyä aiemman vuoden suurimpiin nouseviin toivoihin. Voi Tiisu minkä teit. Tiisu oli raikas tuulahdus suomirokissa jonka kappaleet kertoivat suomalaisuudesta muttei liian vakavasti. Meininki tuntui yhtä aikaa positiivisen pikkuvanhalta ja sopivan arvaamattomalta. Eikä hyvät biisitkään haitanneet. Mutta vuosi 2016 ei ollut Tiisulle hyvä. Kuka sillä aasilla ratsastaa antoi vielä toivoa siitä että ehkä parasta biisiä ei oltu laitettu ensisigleksi mutta sitä seurannut Sinkkuelämää murskasi sen toivonkipunan. Kummassakaan edellämainituista ei enää löytynyt niitä elementtejä mitkä tekivät debyyttilevyn biisestä niin hyviä. Miksi energiataso on pudonnut? Missä ovat koukut ja hyvät riffit? Missä näppärät sanailut äidinkielellämme joista kuuluu enää häivähdys? Missä on Kaseva? Missä on Noitalinna Huraa? (Pahoittelemme teknistä ongelmaa.) Tapanani ei ole menettää toivoa joten toivon että Tiisu löytää tien ulos sivuraiteilta ja kyseessä oli vain se vaikea toinen levy.
On hyvä lopettaa vuoden parhaaseen ja tällä kertaa asia ei ollut niin vaikea lähinnä siksi että hyviä ehdokkaita puuttui kuin diktatuurin vaaleissa ikään. Vain yksi biisi tänä vuonna teki sen pienen puristuksen tunteen rinta-alaan mikä on paras hyvän biisin merkki. Kiitos Clean Bandit ja Louisa Johnson Tears -kappaleesta. Ysärillä pääsee helpommin ihoni alle ja se nähtiin taas sillä ko. biisi tuskin olisi kuulostanut dramaattisesti erilaiselta vaikka se olisi julkaistu 1996. Dramaattinen dance on homman nimi ja kunnon voimabiisihän tässä onkin kyseessä. Elämä jatkuu vaikka kuinka sataisi ruskeaa laavaa niskaan. Ihmiskunta tarvitsee näitä niin kauan kun olemme olemassa. Tai ainakin minä. Ja tämän biisin takia musiikkivuosi 2016 ansaitsi minulle oikeuden olla olemassa. Toivottavasti keksin myöhemmin syitä lisää. Vuosi 2017 pistäköön musiikillisesti paremmaksi. (Ja vieköön meiltä vähemmän legendoja.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti