sunnuntai 26. elokuuta 2018

Top 40 vuosilta 1977-1954 sija 10: The Beach Boys - God Only Knows

Artisti: The Beach Boys
Kappale: God Only Knows (1966)
Albumi: Pet Sounds
Mieleenjäävin lause: "I may not always love you."

Tämänkaltaisten kappaleiden edessä tuntee pienuutta kun yrittää kirjoittaa niistä. Toisaalta Beach Boysien legendaarinen Pet Sounds albumi ja sen kappaleet ovat vakiotavaraa erilaisilla listoilla. Mutta listasijoitus ei johdu siitä, että minä sijoittaisin sen korkealle koska muutkin niin tekevät. God Only Knows on vain niin täydellisyyttä hipovaa poppia, että se ansaitsee paikkansa.

Onko parempi, että herkkä rakkauslaulu kertoo täydellä varmuudella siitä miten asiat ovat ja tulevat olemaan vai että ne kuvastavat sitä epävarmuutta mikä on aina olemassa? God Only Knows alkaa tunnetusti lauseella: "I may not always love you..". Tämä ei silti tarkoita ettei laulussa kerrottaisi todellisesta ja syvästä tunteesta. Vaikka itsekin olen ollut pian kihloissa 17 vuotta niin minäkin joskus kauhistelen sitä ajatusta mitä elämästäni jäisi jäljelle ilman tuota suhdetta. Mitä minä olisinkaan ilman tuota toista ihmistä ja mitä jäisi jäljelle? Tämänkaltaisten kysymysten pohdinta on yksi monista syistä mikä tekee God Only Knowsista hienon.

God Only Knows samalla tavalla kuin koko Pet Sounds albumi oli ilmestyessään uraauurtava. Albumin edistykselliset tuotantotekniikat ja työn määrä mikä sen sovituksiin panostettiin tuotti tulosta. Välitöntä suurta kaupallista menestystä ei ehkä tullut, mutta aika on ollut albumille suosiollinen. Vuonna 1966 sana god oli poplauluissa harvinainen ja tätä on pidetty mahdollisesti yhtenä syynä miksi kappale ei ollut Amerikassa suuri listahitti. Asian vaikutuksesta väitellään tänäkin päivänä enkä ala itse siihen ottamaan kantaa.

Jos joku tulee sanomaan minulle, ettei oikea basisti soita bassoa plektralla niin minun tarvitsee ajatella studiobasistilegenda Carol Kayea joka soittaa sähköbasso-osuudet myös God Only Knowsissa. Kaye vannoi nimenomaan plektralla soittamisen nimeen ja kun katsoo sitä pitkää listaa kappaleista joissa hän on ollut mukana niin miten kukaan voisi sanoa ettei plektralla soittava basisti ole "oikea"? Tarvitseeko tämän jälkeen mainita vielä, että God Only Knowsin bassopuoli on erinomainen?

Beach Boys on erinomainen niin stemma- kuin soololaulupuolella ja God Only Knows on ehkä paras todiste siitä. Mitä miehiseen stemmalauluun tulee niin pidän parempina vain erästä Gibbin veljessarjaa. Brian Wilson aikoi alunperin laulaa päälauluosuudet itse mutta tuli tosiin aatoksiin ja antoi pikkuveljensä Carl Wilsonin tehdä sen. Brian perusteli päätöstään sillä, että Carlin äänessä on enemmän puhtautta ja viattomuutta jota God Only Knowsin kaltainen kappale tarvitsee. Päätöstä ei voine moittia.

Suomenkielisen käännösversion jo heti seuraavana vuonna levytti Jormas nimellä Taivas vain tietää. On sanomattakin selvää, ettei tuona aikana Suomessa kyetty vastaavaan toteutukseen (jos edes koko muussa maailmassa) mitä soitannollisesti ja sovituksellisesti tarvittaisiin. Saukin tekemä sanoitus menettelee ja Pepe Willberg on vahvin lenkki laulutulkinnallaan. Mutta kannattaa pysyä alkuperäisversiossa ja kuunnella Jormaksen tulkinta korkeintaan kuriositeettina.

God Only Knows on kauneimpia rakkauslauluja mitä on ikinä tehty ja sen ja koko Pet Sounds albumin teosta löytyy monta mielenkiintoista dokumenttia ja kirjaa joihin kannattaa tutustua jos pitää Pet Soundista tai Beach Boysista yleensä.

Annan blogissani arvosanat vain random playn arpomille kappaleille, en näille spesiaaliarvosteluille.



sunnuntai 19. elokuuta 2018

Bee Bees - Edge of the Universe

Artisti: Bee Gees
Kappale: Edge of the Universe (1975)
Albumi: Main Course
Mieleenjäävin lause: "Just my dog and I in the edge of the universe."

Pidän Bee Geesin vuoden 1975 Main Course albumia sympaattisena kokonaisuutena jos en kuitenkaan mestariteoksena. Toki siltä löytyy muutama Bee Gees klassikko, kuten vaikkapa Nights on Broadway ja Jive Talkin'. Albumin rivibiisit ovat myös varsin tasokkaita eikä sillä omaan makuuni ole yhtään ohittamisen aiheuttavaa kappaletta. Albumi on soundillisesti yhtenäinen ja sisältää myös muutaman mukavan yllätyksen kuten hieman rajumman biisin All This Making Love.

Edge of the Universe päätyi kahdesti Bee Gees singleille. Ensin Nights on Broadwayn B-puolena ja lisäksi liveversiona Here at Last Bee Gees live -albumilta irrotettuna singlenä. Bee Geesin tuotanto oli 60- ja 70-luvuilla sen verran tasokasta, että ne ei niin suurimmat hitit ovat kuuntelemisen arvoisia minkä Edge of the Universe todistaa. Se ei ole sitä disco Bee Geesiä, jota Main Course albumilla jo hieman ajettiin sisään vaan perinteisempää poprokkia 70-luvun puolivälin tyyliin. Äänensä puolesta suosikkini veljeksistä on aina ollut Barry, mutta Robin joka saa vetovastuun tällä biisillä tekee myös hyvää työtä biisin ollessa hänelle sopiva.

On biisejä joiden sanoituksesta ei ota täysin selvää ja joskus se on häiritsevää ja joskus ei. En rehellisesti sanoen osaa tarkalleen haarukoida mistä Edge of the Universe kertoo. Kappaleessa mainittu Shenandora on minulle tuntematon, mutta se on ilmeisesti henkitasolla matkustamisen pyhä henki. Joten kappale ei kertone kirjaimellisesti universumin laidalla olemisesta vaan mielen matkasta sinne. Ehkäpä kyseessä on sydämensä särkeneen miehen henkinen pakomatka oman mielen sopukoihin. Ainakin kappaleen hieman melenkolinen tunnelma antaa olettaa jotakin tällaista vaikka se toivonkipinäkin on leivottu sisään.

Lähes viisi ja puoliminuuttinen mitta haastaa kuulijan miettimään oliko kaikki tarpeellista, mutta sanoisin että kyseessä on melkein pituutensa arvoinen kappale. Toistoa ei ole liikaa ja mielenkiintoisia vaihdoksia ja sovituksellisia ratkaisuja on riittävästi pitämään kuulijan mielenkiintoa yllä. Tällainen fiilistelybiisi on harvoin sieltä tarttuvimmasta päästä, mutta on kertosäkeeseen saatu sen verran jylhyyttä ettei se aivan heti unohdu. Robin on ollut oikea valinta veljeksistä tällaisen laulamiseen sillä Barry on parempi kun mennään siellä tunneskaalan ääripäissä. Edge of the Universe ei ole aivan se paras mielireissubiisi, mutta se on silti matka joka Bee Geesin ystävän kannattaa tehdä aina silloin tällöin. Ehkäpä Shanandoran salat joskus aukeavat meille muillekin kuolevaisille. 

Arvosana: 6,5/10

sunnuntai 12. elokuuta 2018

Top 40 biisiä 1977-1954 sijat 11-20

Tulin matkan varrella liikutelleeksi tiettyjä biisejä aika paljon sekä ylös- että alaspäin. Vaikka olinkin aika varma, että tietyillä kappaleilla on paikkansa listalla niin ei ole helppoa päättää mikä kuuluu toista ylemmäs. Tämän aikakauden biiseillä on tietenkin vähemmän henkilökohtaisia linkityksiä itseeni, mutta niitäkin tapauksia toki löytyy. Ainakin tämä kymmenikkö kestää minulla kuuntelua.

11. The Shangri-Las – Past, Present and Future (1966)
Teini-iässä sydänsurut tuntuvat maailmanlopulta ja harva biisi tavoittaa sen yhtä hyvin kuin tämä.

12. Donna Summer – Could It Be Magic (1976)
Donna Summer ja disco, mitäpä muuta sitä tarvitsee?

13. Ben E. King - Stand By Me (1961)
Ensimmäinen hitaani nykyisen puolisoni kanssa.

14. Dusty Springfield – I Close My Eyes and Count To Ten (1968)
Dusty maailailee hienosti siitä kuinka omaan onneen on joskus vaikeampi uskoa kuin epäonneen.

15. Bobby Womack – Across 110th Street (1973)
Katujen laki ja laittoman kova bassokuvio.

16. The Hep Stars – Let It Be Me (1968)
Tämä toimii duettona parhaiten minulle.

17. Heart – Crazy On You (1976)
Heartilla olisi ollut montakin vaihtoehtoa, mutta tämä on niistä paras kokonaisuus.

18. Simon & Garfunkel – Boxer (1969)
Hieno tarina, joka maalataan kuulijan auraaliselle verkkokalvoille.

19. Earth and Fire – Memories (1972)
Hienoa hollantilaista progressiivissävytteistä rokkia naisvokalistilla, kelpaa.

20. Mike Oldfield – Tubular Bells (1973)
Harva artisti on maalaillut mielenterveydensä ongelmallisimmat sopukat musiikin muotoon näin hyvin.

sunnuntai 5. elokuuta 2018

Tomas Ledin & Agnetha Fältskog - Never Again

Artisti: Agnetha Fältskog & Tomas Ledin
Kappale: Never Again (1982)
Albumi: That's Me - Greatest Hits
Mieleenjäävin lause: "Never again will I look into your eyes."

Blogin historian aikana random play ei ole muistaakseni ikinä pudottanut kahta suosikkikappalettani peräkkäin joten kahdeksan vuoden jälkeen olikin jo sen aika. Tomas Ledinin ja Agnetha Fältskogin duetto on ollut minulle pitkään asioiden lopettamisbiisi. Olen kuunnellut sitä, kun loppuneet asiat ovat ollet lähes kaikki muut mahdolliset paitsi se mistä kappaleessa oikeasti lauletaan. Vaikea minun toki olisikaan erobiisiin samaistua, kun en ole ikinä eronnut parisuhteesta. Siitä huolimatta moni lempibiiseistäni käsittelee aihetta. Seurusteltuani onnellisesti 18 vuotta en tietenkään odota että pääsisin kuuntelemaan erobiisejä niissä tunnelmissa vaan toivon, että saan vastakin vain ihailla niitä hienoina popkappaleina.

On vaikea sanoa olisiko ruotsalaisella laulaja-lauluntekijä Tomas Ledinillä ollut oikeasti mahdollisuuksia tulla kansainvälisesti menestyneeksi artistiksi. Toki hän saavutti 80-luvun alussa menestystä Pohjoismaissa ja yksittäisiä pikkuhittejä mantereellakin, mutta ehkä se jokin tekijä x jäi puuttumaan. Ehkä hänen olisi pitänyt lähteä kansainvälisen uran perään jo hieman aiemmin ja koettaa hyödyntää tuttavuuttaan Abban biisinikkareihin Bennyyn ja Björniin enemmän. Toki se oli Ledin itse joka laittoi artistiuransa jäihin vähäksi aikaa keskittyen säveltämiseen ja tuottamiseen eikä enää paluunsa jälkeen tehnyt musiikkia kuin äidinkielellään.

Ei ole uusi idea koettaa saada artistille uusia faneja laittamalla hänet esiintymään duettona tunnetumman tähden kanssa. Tätä yritettiin myös Ledinin itse säveltämän ja sanoittaman kappaleen Never Againin kanssa joka Stig Andersonin sopisi duetoksi. Duettopariksi päätyi Abban tauolle jäämisen jälkeen soolouraa rakentunut Agnetha Fältskog. Kaksikon välinen kemia on kohtalaisella tasolla ottaen huomioon etteivät he olleet studiossa samaan aikaan osuuksiaan purkittamassa. Lopputulos päätyi listakakkoseksi Ruotsissa ja Top10 hitiksi Norjassa ja Belgiassa. Kappaleesta levytettiin myös espanjankielinen versio nimellä Ya Nunca Más josta tuli hitti Chilessä ja Etelä-Afrikassa. 

Minulle Never Again on ennenkaikkea hyvä balladi. Se ei ole täydellinen, mutta toisaalta se on niitä tapauksia joidenka pienet viat kääntyvätkin vahvuuksiksi. Mielestäni Ledin englanniksi laulaessaan yritti liikaa kun rennompi tyyli olisi toiminut paremmin. En tiedä tähän syytä sillä hänellä ei ole samaa ongelmaa äidinkielellään laulalessaan. Ei ole kyse ruotsiaksentista, sillä se ei ole perinteisesti menestyksen este tai häiritsevää. Liekö sitten artistin itsensä haluttu kuulostavan joltakin toiselta vai onko kyseessä ollut luottamuksen puute ettei sama tyyli toimi kuin kotipuolessa. Never Againin tapauksessa mennään veitsenterällä ylitulkitseeko Ledin vai ei, mutta kappaleen luonteen huomioon ottaen rima jääköön heilumaan muttei putoa. 

Agnetha oli tuossa vaiheessa jo pitkään uran tehnyt veteraani, joten hän luonnollisesti selviää osuudestaan moitteetta. Surumieliset balladit ovat muutenki hänen ominta aluettaan. On enemmän hänen kuin Ledinin ansiota, että kappaleen tunnelma virittyy oikeanlaiseksi. Ehkäpä kaksi osansa täydellisti suorittavaa duetoijaa olisi tässä tapauksessa jättänyt kuulijan miettimään miksi nämä kaksi ovat eroamassa jos molemmat ovat niin hyviä. Kuka olisikaan parhaimmillaan eron hetkellä muuta kuin lauluissa?

Vanha vihamieheni kutusaksofoni saa oman pienen soolonsa tässäkin kappaleessa, mutta kun se johtaa Agnethan laulamaan nostatukseen joka vie viimeisen kerran kertosäkeeseen. Sen jälkeen moinen pieni epäkohta on unohdettu nopeasti. Kappale on kuin taikuri joka saa yleisön katsomaan juuri sinne minne sen ei pitäisi ja tempun salat jäävät paljastumatta. Voi kuulostaa oudolta, että kaikkien näiden pikkuvikojen jälkeen pidän Never Againia yhtenä parhaimmista lajityyppinsä edustajista. Kyse on henkilökohtaisesti siitä, että minulle se edustaa loppumisen ja luopumisen hetkiä paremmin kuin mikään toinen kappale. Toiset biisit vain onnistuvat resonoimaan samalla taajuudella kuulijansa sielun kanssa. Minulle Never Again on yksi niistä. 

Arvosana: 8,5/10