sunnuntai 29. toukokuuta 2016

Celine Dion - It's All Coming Back to Me Now

Artisti: Celine Dion
Kappale: It's All Coming Back to Me Now (1996)
Albumi: Falling into You
Mieleenjäävin lause: "There were nights of endless pleasure."

Celine Dionin versio It's All Coming Back to Me Nowista taitaa hyvinkin olla blogissani arvostelluista biiseistä toistaiseksi pisin 7 minuutin 37 sekunnin mitallaan. Levyhyllystäni toki löytyy muutama omille kymmenluvuilleen yltävä kappale mutta ne ovat antaneet vielä odottaa itseään. Pisin kappale mikä tällä hetkellä voisi tulla käsittelyyn on pituudeltaan 60:02 mutta jätän sen nimen vielä arvoitukseksi.

Tämänkertaisten kaltaisista biiseistä kirjoittaminen on palkitsevaa musiikkibloggaamista sillä kappaleen taustoja selvittäessäni opin paljon uutta. Kyseessä on myös kappale josta pidän ja luonnollisesti sellaisista kirjoittaminen sujuu luontevammin vaikka kieltämättä kirjoittaminen esimerkiksi kymmenestä eniten inhoamastani biisistä voisi olla helppoa. Mutta miksi ostaisin sellaista musiikkia joten tähän blogiin edellämainittu likainen kymmenikkö ei ikinä tul(l)e päätymään.

Olen varmaankin puukorva sillä en ole ikinä ennen tullut ajatelleeksi kuinka paljon Celine Dionin It's All Coming Back to Me Now kuulostaa Jim Steinmanin takapiruilemalta Meatloafilta. Sillä kyseessä on kuin onkin juuri Jim Steinmanin säveltämä, sanoittama ja tuottama äärieeppinen voimaballadi. Meatloaf olisi halunnut kappaleen Bat out of Hell II albumilleen mutta Steinmanin mielestä kappale kuului naisen esitettäväksi ja esti oikeuden päätöksellä Meatloafia julkaisemasta omaa versiotaan. Dionin versio ei kuitenkaan alkuperäisversio vaan sen levytti alunperin naisrockyhtye Pandora's Box vuonna 1989 ilman suurta listamenestystä. Meatloaf itse pääsi lopulta levyttämään kappaleen duettona Marion Ravenin kanssa Bat out of Hell III albumille vuonna 2006.

Celine Dionin 90-luvun albumit olivat laadukkaasti tuotettuja kokonaisuuksia joissa lähes kaikki biisivalinnat olivat onnistuneita tai ainakin kokonaisuuteen istuvia. Itselleni It's All Coming Back to Me Now on siellä aivan terävimmän keihäänkärjen takana eli Celinen parhaimmistoa muttei aivan suurimpiin suosikkeihin kuuluva.

Tällä kertaa täytyy sanoa että pitkästä kestosta huolimatta pituus on oikea. Kokoelmille päätyneet lyhyemmät miksaukset kadottavat jotakin pientä ja olennaista. Eeppiset elokuvatkin ovat usein reilusti yli kaksituntisia ja sisältö ratkaisee ovatko ne kyllästyttäviä vai ei. Ja juuri eeppisenä ja oopperamaisena Steinmantuotoksena It's All Coming Back to Me Now täytyykin kuunnella. Paisuttelu, siirappi ja mahtipontisuus voi olla joillekin liikaa mutta Steinmanin tuotannossa usein oleva synkkä pohjavire tasoittaa kokonaisuutta oikealla tavalla. Dionin kyky tulkita niin herkästi kuin täydellä paatoksellakin on olennaista tämänkaltaisten kappaleiden onnistumisen kannalta.

Voisi kuvitella että kun sama teema toistuu yli seitsemän minuutin ajan se voisi käydä puuduttavaksi mutta niin ei käy. Dynamiikka ja klassista tarinankerrontamallia noudattava rytmitys toimii ja tuottajat ovat onnistuneet työssään. Äänimaailma on rikas muttei tukkoon ahdettu sillä kun jotakin uutta tuodaan sisään myös jotakin otetaan tilalta pois. Kevyet rockelementit istuvat kokonaisuuteen mutta tärkein eli laulu on pidetty pinnalla niin kuin kuuluukin. Romanttinen ja kohtalokas sanoitus toimii vaikka tulkinta ei olekaan yhtä synkkä kuin kahdella muulla versiolla. Tämä on jälleen kerran oikein sovitettu artistin tyyliin sopivaksi vaikka teemana kuolema on tässäkin versiossa läsnä. It's All Coming Back to Me Now on eeppistä ja isoa paisuttelua joka ei välttämättä maistu kaikille tai sovi kaikkiin fiiliksiin mutta on mielestäni laadukas edustaja genressään.

Loppukevennyksenä mainittakoon että tämä biisi pääsi siihen pitkään listaan väärinkuulluista biiseistäni. Kohta jossa oikeasti lauletaan "It was more than any laws allow" on ollut minun korvissani tähän päivään asti "It was a moment of your lousy love". Jälleen kerran pidin enemmän omasta tulkinnastani kuin oikeasta.

Arvosana: 7,5/10


sunnuntai 15. toukokuuta 2016

Laleh - Roses

Artisti: Laleh
Kappale: Roses (2009)
Albumi: Me and Simon
Mieleenjäävin lause: "I can't save the roses, the roses from before."

Laleh Pourkarim joka artistina tunnetaan pelkällä etunimellään on iranialais-ruotsalainen laulaja-lauluntekijä jonka kappaleet ovat soineet Suomenkin radioissa. Radion kautta itsekin tutustuin Lalehin musiikkiin ja hänen Some Die Young kappaleensa oli minulle tärkeä osa isäni kuolemasta toipumisprosessia. Tällainen elämänyhteys luonnollisesti lähentää kuulijaa ja artistia ja olenkin seurannut Lalehin uraa siitä lähtien. Hänen maanläheinen äänensä jaksaa kantaa albumikokonaisuuksien läpi ja jokainen albumi on tähän mennessä ollut yhtä aikaa tutunkuuloinen mutta silti omanlaisensa kokonaisuus.

Lalehin kakkosalbumin Me and Simon Roses kappale on tulkittavissa monella tapaa. Luonnollisesti jokaisen oma tulkinta on oikea enkä yleensä edes pidä siitä että aletaan liikaa nojaamaan toisten tulkintoihin. Ruusut ovat monen asian vertauskuva mutta ennemmin tai myöhemmin ne kuitenkin lakastuvat ja tämä todetaan laulun sanoituksessakin. Menneisyyden ruusut eivät pysy tuoreena vaikka kuinka yrittäisi. Vaikka laittaisit ruusuihin hiuslakkaa jotta ne eivät mene kasaan ja kuiva, ne eivät näytä tuoreilta eivätkä tuoksu.

Onko laulussa kyse siitä kuinka suhteen alkuhuuma on tuomittu loppumaan enemmin tai myöhemmin? Mutta näkökulma on kuitenkin se että ollaan tyytyväisiä suhteen nykyhetkeen eikä jäädä kaipaamaan niitä jo lakastuneita menneitä muistoja joita ei voi enää koskettaa toisin kuin sitä sielunkumppani juuri nyt. Tämä on minun tulkintani ja se on yhtä oikea kuin sinunkin.

Tätä kirjoittaessani on seuraava päivä vuoden 2016 euroviisujen finaalista. Kilpailussa oli liikaa keskihitaita mahtipontisia paisuttelubiisejä ja siksi tämä onkin otollinen päivä Rosesin kaltaiselle rauhalliselle, yksinkertaiselle ja maanläheiselle kappaleelle. Kaikki biisit eivät tarvitse modulaatiota ollakseen hyviä. Akustinen kitara ja piano riittävät pitkälle eikä yleensä inhoamani saksofonikaan pysty ärsyttämään näin hienovaraisesti lopussa käytettynä. Vaikka Lalehin ääni ei varmasti olekaan kaikkien mieleen niin itse pidän hänen tavastaan tulkita kaikkine niekkuineen.

Jos en tätä kirjoittaessani olisi henkisesti hieman raukea arvosana voisi pudota hieman mutta olen jo kauan sitten päättänyt että blogini arvostelut ovat hetkensä lapsia. Juuri nyt pidän Rosesista varsin paljon sillä se se täydentää mielentilaani ja pistää minut miettimään onko Me and Simon sittenkin parempi Lalehin albumi kuin Sjung vai olisiko se Colors sittenkin..

Arvosana: 6,5/10


lauantai 7. toukokuuta 2016

Mike Oldfield - The Song of the Sun

Artisti: Mike Oldfield
Kappale: The Song of the Sun (1996)
Albumi: Voyager
Mieleenjäävin lause: Instrumentaali

Mike Oldfieldia blogissani jälleen kerran? Vähänkään pidempään seuranneet tietävätkin että levymääräisesti runsain artisti levyhyllyssäni on juuri Oldfield joten hänen tiheä esiintyminen tässä blogissa ei ole tilastollisestikaan poikkeavaa. Tämä ei ole ainakaan itselleni ongelma sillä Oldfieldin levytysura polveilee tyylillisesti yllättävänkin monipuolisesti vuosien varrella.

Artisti onka tuntee hyvin on myös mukava kirjoitettava sillä onhan silloin taustatiedot suoraan muistissa eikä tarvitse tehdä wikipedia tai discogs tutkimusta ennen arvostelun kirjoittamista kuten usein muulloin täytyy.

Vaikka 90-luku onkin mielestäni vasta Oldfieldin tuotannon kolmanneksi paras vuosikymmen se ei tarkoita etteikö sieltä löytyisi paljon mieluista musiikkia. 90-luvun suurimmat ongelmat olivat ei niin onnistuneissa konseptialbumeissa kuten Guitars eikä viimeinen keskisormenheilutus Virgin -levy-yhtiölle Heaven's Open albumin muodossakaan ole uran huippuhetkiä. Tubular Bells II ei ole vanhentunut kaikkein tyylikkäimmin.

Mitä tulee vuonna 1996 julkaistuun kelttiläishenkiseen Voyager albumiin niin laskisin sen kokonaisuutena keskinkertaiseksi. Ajoitus oli hyvä sillä new agehtava musiikki oli suosiossa ja albumi pärjäsi kohtuullisen hyvin Euroopan listoilla, Unkarissa jopa ykköseksi asti. Albumin puolisynteettinen soundimaailma ei ole vanhentunut yhtä epäarvokkaasti kuin vaikkapa edellämainittu TB II mutta toisaalta albumin materiaali koostuu paria poikkeusta lukuunottamatta keskiverrosta ja hieman keskivertoa paremmista kappaleista.

The Song of the Sun julkaistiin singlenä Espanjassa. Espanja on Saksan ohella ollut yksi Oldfield suosiollisimpia maita joten ehkä täsmäsinglelle on ollut perusteensa. Onhan kappale coveri espanjalaisen Luar na Lubre kelttiläismusiikkiyhtyeen alunperin O son do ar (Ilman ääni) -nimisestä kappaleesta. Itselleni kappale on Women of Irelandin ohella albumin kohokohtia ja se on minulle usein haastavien instrumentaalien joukosta niitä joista pidän. En aina pidä Oldfieldin 90-luvulla suosimasta tavasta käyttää synteettisen kuuloisia digitaalisia efektejä kitaransa kanssa mutta tässä tapauksessa sekin istuu kokonaisuuteen saumattomasti. Ovathan lähes kaikki muutkin soittimet enemmän tai vähemmän tehostettuja mutta onneksi niin että kokonaisuus ei kärsi.

Usein tämäntyylinen musiikki vaatii oikean kuunteluhetken ja mielentilan. The Song of the Sun ei ole hektisen hetken eikä levottoman mielen musiikkia. Se on maalaileva äänimatka ja musiikkia joka piirtää kuvia mieleeni. Äänimaailma on sen verran synteettinen että maanläheisemmän menon ystävät saanevat siitä lieviä allergisia reaktioita mutta itselleni tyylihybridi toimii. Ehkä minä 90-luvun teininä totuin siihen että genrejen sotkemisessa ei ole mitään väärää ja että siitä syntyvät uudet keitokset voivat olla yllättävän maistuviakin. Purismille on aikansa ja paikkansa mutta musiikki ei ole minulle sitä. Jos pystyt sulkemaan silmäsi hieman alle viideksi minuutiksi niin tee se ja kuuntele viekö The Song of the Sun sinun mielesi lennolle vai ei.    

Arvosana: 7,0/10