lauantai 19. toukokuuta 2018

Bee Gees - You Should Be Dancing

Artisti: Bee Gees
Kappale: You Should Be Dancing (1976)
Albumi: Saturday Night Fever OST
Mieleenjäävin lause: "You should be dancing, yeah."

Bee Geesin ensimmäiseksi discohitiksi sanottu You Should Be Dancing julkaistiin alunperin vuoden 1976 Children of the World albumin debyyttisinglenä. Kyseessä oli myös ensimmäinen Bee Gees listaykkönen, jossa Barry Gibb käytti kuuluisaa falsettiaan. Toki hän oli löytänyt falsettinsa jo edeltäneen Main Course albumin raidoilla, kuten vaikkapa mainiolla Nights on Broadwaylla, mutta vasta You Should Be Dancing varsinaisesti aloitti Bee Geesin kauden discon kuninkaina. Mitä Children of the World albumiin tulee olen vuosien varrella yrittänyt hankkia sitä monta kertaa vain kuullakseni että painos on loppu. Vinyylinäkään sitä ei ole vastaan tullut mutta ehkäpä sekin vielä joskus levyhyllyyni tiensä löytää.

Ei ole aivan yksinkertaista laittaa You Should Be Dancingiä järjestykseen Bee Geesin discosinglejen joukossa. Toisaalta kaikki maagiset ainekset ovat läsnä, mutta ovatko ne olleet paikoillaan vieläkin paremmin? Omasta mielestäni ovat. Mutta ei heittäydytä vielä negatiivisiksi. Barryn falsetit ovat kohdillaan ja vaikka ehkä sanoituksen puolesta (vaikka toki esim. Chicin sanoituksiin verratuna tässä ollaan syvällisiä) toivoisi hitusen vähemmän toistoa niin tansittavaksihan nämä ovat tarkoitettu eikä analyyttiseen kuunteluun. Maurice Gibb bassottelee maukkaasti ja Bee Geesin kitaristina tuohon aikaan toiminut Alan Kendall saa soitettavakseen lyhyen, mutta kokonaisuuteen istuvan soolon.

Jos You Should Be Dancing olisi Bee Geesin ainoa discobiisi voisin ehkä pitää siitä vieläkin enemmän, mutta nyt vertailukohdat ovat liian kovat. Joskus se ensimmäinen demo on parasta mihin yhtye pystyy ja joskus taas ensimmäiset yritykset ovat vain protoja joista parannetaan. Toki YSBD:ssa on sopivaa hikistä hektisyyttä ja kliseinen tanssiin kehoittava sanoitus täyttää tehtävänsä. Varmasti tämä on aikansa teryleeni-Teroja ja -Teijoja tanssittanut ja notkuttaa tänäkin päivänä sisäistä pientä Travoltaani. Kuulunhan niihin ihmisiin, jotka mielikuvissaan tanssivat aina paljon paremmin kuin todellisuudessa.

Mutta tänään ei ole päivä jolloin jaksaisin olla erityisen negatiivinen, vaan olen ennemminkin onnellinen siitä, että tämäkin kappale on osa sitä hienoa aikakautta jolloin Bee Gees vaikutti muutaman vuoden ajan pysäyttämättömältä. Jälleen kerran voin pohtia sitä oliko Bee Gees kovemmassa iskussa 60- vai 70-luvulla, mutta se on sama kuin pohtisi kesähelteellä kahden lempijäätelömakunsa väliltä. Valitsit sitten kumman tahansa niin lopputulos on taattu ja jokainen lipaisu on taattua laatua. You Should Be Dancing ei ehkä ole minun minttu tai mangomeloni, mutta se voi olla vaikka se suklaajäätelöpallo joka käy aina silloin tällöin vaihtelusta.

Arvosana: 6,5/10

sunnuntai 6. toukokuuta 2018

PMMP - Onnellinen päivä

Artisti: PMMP
Kappale: Onnellinen päivä (2003)
Albumi: Kuulkaas enot!
Mieleenjäävin lause: "Onnellinen päivä meidän paratiisissa on aluillaan."

PMMP:n debyyttialbumi Kuulkaas enot! möi minulle idean lupaavasta uudesta yhtyeestä ja seuraava Kovemmat kädet lunasti lupaukset. Hieman ironisesti yhtyeen viimeinen albumijulkaisu Matkalaulu joka sisälsi uusia versioita vanhoista kappaleista myös osoitti, että nyt on hyvä aika lopettaa kun on vielä voitolla. Mielestäni on parempi ettei yhtye lopeta juuri silloin kun se on parhaimmissa luomisvoimissaan vaan silloin kun parhaat paukut on käytetty.

Debyyttialbumilta löytyvä Onnellinen päivä oli levyn ainoa biisi jonka sanoituksesta Mira Luoti vastasi yksin. Sävellyksen takana oli luonnollisesti Jori Sjöroos. Onnellista päivästä tulee sellainen tunne, kuin sen sävellys olisi hakenut vaikutteensa niiltä 90-luvun rockbändeiltä jotka ammensivat puolestaan 60-luvun psykedeliasta. Voi lapsi pysyä enää tallessa kun pesuvettä on vaihdeltu näin hurjasti? -Ikävä kyllä ei.

Onnellinen päivä kuulostaa kyllä tarpeeksi PMMP:n biisiltä eikä se laadullisestikaan ole mikään äpärälapsi ottaen huomioon debyyttialbumin vielä hieman suuntaan hakevan tyylin. Mutta silti se tuntuu kuin konseptilta, jota ei saatu aivan parhaimmalla tavalla toimimaan. Siinä ei ole sellaista iloista naisenergistä teinimäistä riehakkuutta kuin parhaimmillaan eikä siinä myöskään ole koskettavuutta. Koskettavuuteen toki Onnellinen päivä ei selvästi pyrikään vaan tarkoituksenani oli vain luetella yhtyeen tyypillisiä vahvuuksia.

Ehkäpä Onnellinen päivä on todiste siitä kuinka Sjöroos, Vesala ja Luoti tulivat myöhemmin paremmiksi poimimaan vaikutteita ja tekemään niistä omia versioitaan. Prototyyppi joka jo lähti lentoon, muttei ikinä päässyt määränpäähänsä asti. Huomaan, että kappale alkaa ärsyttämään kun kuuntelen sitä toistolla tätä kirjoittaessa ja se on aina huono merkki. Varsinkin kun PMMP:n tuotannossa on paljon sellaista mitä kuuntelisin tätä mieluummin. Ei Onnellinen päivä ole mikään keväällä sulavan hangen alta paljastuva koirankakka, vaan ennemminkin se viimeiseksi jäävä paha konvehti joka on syötävä, jotta voi avata uuden kerroksen herkkuja.   

Arvosana: 4,5/10

sunnuntai 29. huhtikuuta 2018

X-Perience - Magic Fields

Artisti: X-Perience
Kappale: Magic Fields (1996)
Albumi: Magic Fields
Mieleenjäävin lause: "They took me to a foreign place and they taught me to be strong."

Saksalainen dancepopyhtye nautti mitä luultavimmin suurinta suosiota Suomessa ainakin sillä perusteella että yhtyeen ainoa platinalevy on myyty meillä. Yhtyeen debyyttialbumi Magic Fields ylitti meillä platinarajan, vaikka kuten danceyhtyeille 90-luvulla pakkasi käymään niin suosio tuli ja meni nopeaan. Siitä huolimatta yhtye on yhä aktiivinen, vaikka alkuperäinen laulaja Claudia Uhle jättikin X-Periencen vuonna 2007.

Mietin miksi X-Periencen debyyttialbumi menestyi meillä niin hyvin ja ehkäpä ajoitus oli oikea. X-Files oli tehnyt tuonpuoleiset ja tuntemattomat suosituksi ja eurodancelle oli meillä niin paljon kysyntää, että sille järjestettiin omat festarinsakin. Voisin kuvitella että X-Perience kelpasi hyvin samalla yleisölle joka piti Movetronista. Punatukkainen laulaja, eurodancea välillä hieman mollimmallakin otteella ja ajankohtaiset science fiction teemat.

Magic Fields albumin kolmantena singlenä julkaistiin albumin samanniminen nimibiisi. On sopivaa, että albumin nimibiisi kuvastaa hyvin koko albumia niin soundillisesti kuin teemallisestikin. Magic Fields kuvailee hyvin ihailevaan sävyyn abduktiokokemusta, jossa mystiset ulkoavaruuden olennot näyttävät kaapatulle sellaista kauneutta mitä ei maapallolta löydy. Kun "uhri" on palautettu maan pinnalle hän jää odottamaan vierailijoiden toista tulemista. Ulkoavaruuden olennot kuvataan joko vihamielisinä valloittajina tai meitä paljon edistyneempinä olentoina joiden yhteydenpidon arvoisia emme vielä ole. Magic Fields kallistuu juuri jälkimmäiseen.   

Ne tekijät jotka erottavat X-Periencen aikansa muista eurodanceyhtyeistä ovat Claudia Uhlen kuulas ääni, yhtyeen soundien 80-luvun synapopvaikutteet sekä tietynlainen melankolia. Jopa iloisimmissa kappaleissa oli yleensä joku pinnan alla kulkeva harmaa kerros. Tämä pätee myös Magic Fieldsiin, jossa sinänsä kerrotaan tarina ulkoavaruuden olennoista haltioitumisesta, mutta silti tunnelmassa on jotakin muuta kuin puhdasta messiaanisen paluun odotusta. Tämä kahtiajakoisuus on mielestäni yhtyeen vahvuus. Myöhemmässä tuotannossa yhtye alkoi tekemään enemmän yhdenmukaisten tunneskaalojen mukaisia tulkintoja mikä on pieni harmi.

Minulle Magic Fields on albuminsa parhaimmistoa, eikä edes taukoamaton toistuva tanssibiitti pääse haittaamaan. Pieniä välikoukkuja on riittävästi ja melodiset kosketinosat maalailevat juuri sellaista avaruuden maisemaa kuin tässä tapauksessa pitääkin. Ennen kuin kuulin Claudia Uhlen sooloprojektia Angelzoomia ajattelin, että hänen äänensä sopii vain tämäntyylisen äänimaton sekaan mutta huomasin olevani väärässä. Kuultuani Angelzoomissakin saman pohjamelankolian kuin X-Periencessakin tulin siihen lopputulokseen, että ehkä se alakulon lähde onkin Uhlen ulosannissa. Kun kuulun tähän apeuteen taipuvaiseen mollimyönteiseen kansaan niin olkoon se lähde josta on hyvä ottaa hörppy aina silloin tällöin.     
 
Arvosana: 7,0/10

sunnuntai 22. huhtikuuta 2018

Sarah Brightman - Johnny Wanna Live

Artisti: Sarah Brightman
Kappale: Johnny Wanna Live (1993)
Albumi: Dive
Mieleenjäävin lause: "Got to give his skin away for coats they wear on summer days, oh no, Johnny wanna live."

Kovin montaa biisiä jotka olisi kirjoitettu jonkin asian puolesta ei ole blogissani käsitelty. Pientä täydennystä tuo Johnny Wanna Live joka löytyi Sarah Brightmanin vuoden 1993 Dive albumilta. Kappaleen teema on eläinsuojelullinen ja erityisesti turkisvastaisuus. Ilmestyessään kappale oli coveriksi hyvin tuore, sillä alkuperäisversion levytti Sandra vain vuotta aiemmin. Yhdistävä tekijä on Frank Peterson joka oli Brightmanin tuottaja ja joka oli aiemmin tehnyt yhteistyötä Enigmamies Michael Cretun kanssa. Cretu oli tuohon aikaan puolestaan Sandran puoliso. Johnny Wanna Live on alunperin Cretun, Petersonin sekä Klaus Hirschburgerin yhdessä tekemä. 

Siinä missä Sandra julkaisi Johnny Wanna Liven remiksatun version kokoelmansa uutena täkybiisinä jätettiin Brightmanin tapauksessa kappale vain Dive albumin rivibiisiksi. Olisikin ollut typerää yrittää julkaista samaa singleä vuoden välein paitsi jos ensimmäinen julkaisuyritys olisi jäänyt vaille suurta huomiota. Ehkä Sandran hieman tunteellisempi tulkinta on kappaleen sanoma huomioon ottaen toimivampi vaikka toki Brightmanin versiollakin on ansionsa. Dive albumin teema oli meri ja se kuuluu myös Johnny Wanna Liven sonar -tyylisissä ääniefekteissä.

Nykyään turkikset ovat epäsuosittuja, mutta toisin oli vielä 80-luvulla lapsuudessani jolloin vanhemmillani oli kettutarha. Omaa lapsuuttani vierestä seuraaminen kun sadat ketut menettivät joka keväisin nahkansa ei järkyttänyt. Se oli tuolloin normaalia maalaiselämää. 90-luvun alussa turkistarhauksen kannattavuus huononi nahkojen ostohinnan alentumisen myötä ja niin myös vanhempani lopettivat tarhaustoiminnan. En näe turkistarhausta nykypäivänä tarpeellisena koska ne menisivät lähinnä luksustuotteiksi ja meillä on runsaasti muita eettisempiä materiaaleja itsemme vaatettamiseen. 

90-luvun alussa turkiksia vastaan oli enemmän syytä kohdistaa huomiota ja toki epäkohta ei ole tänäkään päivänä täysin poistunut. Mutta miksi kappaleessa lauletaan Johnnysta eikä eläimestä? Sandra on vastannut haastattelussa että Johnny kuvastaa kappaleessa kaikkia eläimiä yleensä. Ehkä ajatuksena on että nimi tekee asiasta samaistuttavamman. 

Sarah Brightman on minulle niitä artisteja jotka tulkitsevat viihdyttävästi vaikka puhelinluetteloa mutta en ole niinkään varma siitä oliko Johnny Wanna Live tarpeellinen coverointi. Tuotannollisesti ja tulkinnallisesti kaikki on kunnossa, mutta edelleen olen sitä mieltä että Sandran versiossa oli enemmän tunnetta. Joskus teknisesti paljon huonompi laulaja voi voittaa lahjakkaamman siinä miten tunnetasolla tavoitetaan kuulija. Myös äänimaailma on Brightmanin versiossa hieman liian pullisteleva ja täyteen ahdettu. Sanoille ja sanomalle jää vähemmän tilaa.

Kuulin Johnny Wanna Liven ensin Brightmanin versiona ja vaikka usein käy niin, että se ensin kuultu versio pitää puolensa niin tässä tapauksessa seison myöhemmin kuullun version leirissä. Vaikken olisi ikinä kuullut Sandran versiota ei kyseessä olisi silti Dive albumin kohokohtia. Tämän tiesivät ehkä Peterson ja Brightmankin jättäessään kappaleen suosiolla albumin täytebiisiksi. Ja tyylillisesti Johnny Wanna Live istuu albumikokonaisuuteen oikein hyvin. Erikseen en tätä kuunteluun poimisi, mutta jos päätän kuunnella Diven läpi ei sormeni missään kohti eksy kappaleen ohitusnappia kohti. 

Arvosana: 5,5/10

sunnuntai 15. huhtikuuta 2018

Lili & Susie - Sommar i natt

Artisti: Lili & Susie
Kappale: Sommar i natt (1985)
Albumi: Det bästä me Lili & Susie
Mieleenjäävin lause: "Sommar i natt, jag vill dansa i natt."

Ruotsinsuomalaiset Lili (oikealta etunimeltään Inga-Lill) ja Susie (oikealta etunimeltään Susanna) Päivärinta pärjäsivat mukavasti länsinaapurimme listoilla 80-luvun puolivälistä 90-luvun alkuun saaden pientä menestystä myös Euroopassa. Oh Mama on heidän suurin hittinsa niin kotimaassaan kuin kansainvälisestikin, mutta tänään on käsittelyssä duon debyyttisingle Sommar i natt vuodelta 1985. Vaikkei kyseessä olekaan heidän suurin listamenestyksensä on se ilmeisesti kestänyt kohtuullisesti aikaa ollen heidän viidenneksi soitetuin kappaleensa Spotifyssa.

On omalla tavallaan erikoista, että Lili & Susien kaksi ensimmäistä albumia koostuivat sekä ruotsin- että englanninkielisistä kappaleista. Myöhemmillä albumeilla laulukieli pysyi englannissa. Ehkäpä alussa saumat haluttiin pitää pärjäämisen suhteen maksimissa laulamalla myös kotokielellään. Kesäisesti kasarireggaehtavan Sommar i nattin ovat tehneet sisarukset yhdessä Niklas Strömstedtin kanssa. Mukana ovat ajankohtaan sopivat synasoundit synteettisine huuliharppuineen kaiken ollen hieman muovista. Onko tämä plussaa vai miinusta riippuu siitä kuin paljon tuon ajan hittisoundeista pitää. Itse olen kasarini suhteen melko valikoiva. Tuona vuosikymmenenä toisaalta tehtiin paljon loistavaa musiikkia, mutta myös ämpärikaupalla musiikillista äänijätettä. (Kuten jokaisella vuosikymmenellä, mutta jostakin syystä 80-luku osaa silittä minua pahiten musiikilliseen vastakarvaan.)

Sommar i natt kärsii eniten siitä, että sen vaikutteet tulevat hieman liian selvästi läpi. Kuulen siinä tuttuja juttuja esimerkiksi Culture Clubin Karma Chameleonista, Men at Workin Down Underista ja laulutyylillisesti saan hetkittäin Sister Sledge viboja. Ei ole väärin koettaa napata kiinni ajan hengestä, mutta lopputuloksen pitää silti kuulostaa riittävän omalta. Toisaalta en suomalaisena ole kuullut tällaista ruotsinkielisenä liikaa ja sisarukset ovat kappaleen vahvin lenkki. Ehkä kappaleen tasainen poljento olisi kaivannut pientä vaihtelua vaikka luultavasti onkin tavoiteltu sitä, että rento kesäfiilis säilyy alusta loppuun.

Koska en itse luonnollisesti muista kappaletta lapsuusvuosiltani se ei voi saada nostalgialisää eikä kesäbiisiksi kesäbiisin paikalle pääse ihan millä tahansa piknikeväillä. Päivärinnat tulivat myös uran edetessä hieman itsevarmemmiksi laulun kanssa kuin tällä debyyttisingellä. Nyt kuulostaa siltä kuin rohkeus tai taito ei aivan riittäisi nousta vetämään kappaletta vaan sen tekee taustaraita. Toisaalta kyllä minusta löytyy pieni sisäinen kesämies joka pitää Sommar i nattin rentoudesta. Olkoonkin että kesäaurinko on nörtin vihollinen, joka häikäisee jopa mattapintaisen monitorin kuvan. Minulle Lili & Susien paras kesäbiisi on What's the Colour of Love mutta olkoon Sommar i natt vaikka sellainen kesäkissa jonka ottamista harkitsi, mutta sen viisaasti jätti tekemättä.

Arvosana: 5,0/10



sunnuntai 8. huhtikuuta 2018

Nightwish - Scaretale

Artisti: Nightwish
Kappale: Scaretale (2011)
Albumi: Imaginaerum
Mieleenjäävin lause: "Ladies and gentlemen, be heartlessly welcome."

Nightwishista voisi varmaankin kirjoittaa heittämättä mielipidettään laulajakysymykseen, joka onneksi nykyään on hivenen hiljentynyt siitä kiihkosta mikä se pahimmillaan oli. Mutta mainitaan silti että oma suosikkini Nightwishin laulajista on Anette Olzon, mutta samalla totean ettei kukaan kolmikosta ole ollut huono työssään.

Tarja Turunen oli kirurginveitsi; erinomainen työkalu yhteen asiaan, mutta ei ulottuva tai monipuolinen. Minulle Anette Olzon oli se joka teki Nightwishista mielenkiintoisen ja kuuntelemisen arvoisen. Ehkä minunkaltaiselleni ruotsipopfanille hänen länsinaapuurimainen ulosantinsa oli sitä mitä lääkäri määräsi. Floor Jansen on kolmikosta kokonaisvaltaisin paketti ja hän tuntuu jopa kestävän ainakin toistaiseksi kiertue-elämän rasitukset toisin kuin edeltäjänsä.

Tajusin Scaretalen sävelten kajahtaessa kaiuttimistani, etten olisi ollut edes varma omistinko Imaginaerum albumia. Tämä on siinä mielessä mielenkiintoista, että sen edeltäjä Dark Passion Play on suosikkialbumi Nightwishilta jota olen kuunnellut todella paljon. Muistan, että päätin olla ostamatta Imaginaerumia julkaisussa, koska singlejulkaisut eivät olleet niin vakuuttavia ja albumin elokuvapohjainen konsepti ei tuntunut niin houkuttelevalta. Varmaankin olen joskus ostanut albumin kun se on tullut halvalla vastaan kuuntelematta sitä edes kertaakaan läpi. Joten sen biisit ovat tuttuja vain satunnaissoitosta. Scaretalenkin olen luultavasti vain kuullut vain kerran tai kaksi aiemmin ennen tämän kirjoittamista.

En ole kauhuelokuvien ystävä. En osaa pelätä niitä, joten ne ovat minulle vain alle keskitason draamaa. Samasta syystä kauhuelokuvien teemamusiikit eivät ole minulle erityisiä sillä ne eivät täytä minun kohdallani tehtäväänsä. Tiedän että Tuomas Holopainen on monien kuuluisien elokuvasäveltäjien fani ja se kuuluu myös tässä tapauksessa eikä ikävä kyllä positiivisessa mielessä. Monet Scaretalen musikaaleisista kauhuteemoista ovat liian tutun kuuloisia. Sentään siinä on myös hieman musikaalityylistä huumoria, mutta sekin kuulostaa epäomaperäiseltä. Kun tähän sotketaan hieman kuin puoliväkisin yhtyeen muut tavaramerkkielementit eivät nämä yhdistetyt kohtaukset muodosta kovin yhtenäistä kokonaisuutta.

Painajaisunista kertovana Scaretale ei myöskään tavoita minua, sillä omat painajaisuneni eivät ole ollenkaan tällaisia. Niistä tosin ei saisi mielenkiintoista biisiä tekemälläkään. Omat painajaiseni ovat sellaisia joissa olen eksyksissä enkä löydä millään perille. Tai sitten putoan loputtomasti. Lapsena sentään näin kerran unta jossa mustekala poltti minua ja huusin unissani että minulle on tuotava vettä koska palan. Tätini toi minulle vettä ja heräsin. Mutta toisin kuin silloin en osaa pelätä pellejä veitsen kanssa tai zombieita sekä muita mörkimyksiä. 

Jos jotakin positiivista on mainittava niin kuulostaa siltä kuin kappale olisi miksattu hieman vähemmän loudnesshenkisesti kuin esimerkiksi Dark Passion Play -albumi. Ehkä tässä kohden elokuvista haetut dynamiikkavaikutteet ovat olleet positiivinen asia. Seitsemän ja puoli minuuttia on pitkä aika kappaleelle joka ei vie sellaiselle matkalle millä haluaisi olla. Jos kappaleesta riisuttaisiin kauhuelokuvasoundtrackelementit ja jäljelle jäisi kolmeminuuttinen Nightwishrockkipale niin lopputulos olisi hieman parempi mutta vain hieman. Voisin kuvitella, että jos kuulut kappaleen kohderyhmään toisin kuin minä niin mielipiteesi voi olla täysin eri.     

Arvosana: 4,5/10

sunnuntai 18. maaliskuuta 2018

Carpenters - Goodbye to Love

Artisti: Carpenters
Kappale: Goodbye to Love (1972)
Albumi: Singles 1969-1981
Mieleenjäävin lause: "I'll say goodbye to love."

Kun blogin idea on olla satunnainen poiminta levyhyllystä niin välillä mieli palaisi päästä ruotimaan lempikappaleitaan, mutta niitä tippuu yllättävän harvoin. Toisaalta ilo on sitä suurempi, kun yksi kaikkien aikojen suosikeistani, kuten Carpentersin voimaballadien ylittämätön prototyyppi Goodbye to Love alkaa soimaan nextin painamisen jälkeen. Sen lisäksi, että kyseessä on yksi mieliballadeistani se sisältää myös yhden omasta mielestäni parhaista kitarasooloista koskaan.

Sisarusduo Carpentersin Richard Carpenters sai ideat moniin hitteihinsä mielenkiintoisilla tavoilla. Goodbye to Loven tapauksessa kipinä löytyi samalla tavalla kuin erääseen toiseenkin hittiin iltamyöhään televisiosta (Richard kärsi uniongelmista.). Vuoden 1940 musikaalikomediassa Rhythm on the River puhutaan kuvitteellisesta biisistä nimeltään Goodbye to Love, jota ei elokuvassa kuitenkaan koskaan kuulla. Richardin mielikuvitus alkoi jyllätä ja kappaleen kertosäe muotoutui hänen mieleensä heti. Koko kappaleen sävellys syntyi helposti, mutta kertosäettä pidemmälle hän ei sanoituksessa päässyt jolloin kuvaan astui monia hittejä uransa aikana sanoittanut John Bettis.

Richard Carpenter sai kappaletta nauhoittaessaan ajatuksen että Goodbye to Love tarvitsee fuzz säröefektiä käyttävän kitarasoolon. Idea sähkökitarasoolosta balladissa voi tuntua nyt aivan tavalliselta, mutta vuonna 1972 ajatus oli vallankumouksellinen. Soittaja tehtävään löytyi kun Richard muisti Carpentersia aiemmin lämmitelleen yhtyeen soolokitaristin Tony Peluson. Ensimmäisillä otoilla Peluso koetti soittaa pehmeästi ja hillitysti, mutta Richard neuvoi häntä revittelemään alun jälkeen ja soittamaan sen jälkeen täydellä tunteella.

Vaikka Carpenters varmasti edustikin oman aikansa turvallisimmasta päästä olevaa popyhtyettä niin kitarasoolon herättämä vahva reaktio on silti näin jälkikäteenkin yllättävä. Yhtye sai vihapostia joissa fanit syyttivät yhtyettä hard rockin kelkkaan hyppäämisestä ja jotkut aiemmin Carpentersia voimasoittaneet radiokanavat hyllyttivät kappaleen liian rajuna. Tästä huolimatta Goodbye To Lovea muistellaan nykyään lämpimämmin historian valossa onhan se yksi ensimmäisistä ellei jopa ensimmäinen voimaballadi.

Goodbye to Love olisi kelpo biisi ilman kitarasooloakin sillä onhan siinä Karen Carpenterin silkkiset vokaalit yhdistetynä sisarusten lauluharmonioihin. Mutta Peluson kitarasoolo nostaa kappaleen tunneskaalalla siihen kuuluisaan yhteentoista. Ilman kitarasooloa kokonaisuus jäisi suruisan apeaksi menneen rakkauden haikailuksi, mutta sen kanssa koetaan kliimaksi. Kun olet surullinen jostakin ja suru saavuttaa huippunsa kyyneleiden kera niin se tunne on puhdistava. Voi tulla jopa tunne, että tässä on lopultakin se käännekohta josta kaikki alkaa hiljalleen mennä kohti parempaa. Niinpä pelkän surumielisyyden lisäksi kappale antaa kuulijalleen toivoa paremmasta.

Rakastan tapaa jolla Goodbye to Love kasvaa loppua kohden kuin lumivyöry keväisillä vuorilla. Vaikka kappale on yksi eniten kuuntelemiani ikinä niin tämänkin kirjoittaminen meinaa pysähtyä joka kerta loppuhuipennuksen kohdalla, kun minun on vain alettava joraamaan sen tahdissa. Kun kuolen niin arkkuni voisi laskea maihin Goodbye to Loven loppuneljänneksen soidessa ja ainoa riski olisi se, että minun vielä arkussakin olisi pakko tehdä parit tanssiliikkeet.   

Olen pari vuotta sähköbasso lisäksi treenaillut hieman sähkökitaraa mutta Goodbye to Loven soolo on varmasti viimeisiä joita uskaltaisin lähteä tapailemaan. Toiset meistä haluavat oppia lempisoolonsa heti ja toiset meistä kunnioittavat niitä niin paljon etteivät halua kajota niihin ennen kuin osaavat soittaa ne edes joten kuten kunnialla.

Pitäisikö tästä sanoa jotakin kritiikkiäkin? Noh.. ..voisihan tuo loppuhuipennus olla vieläkin pidempi mutta toisaalta koska kappaleen uudelleenkuunteluun ei väsy niin sekin on tyhjää kuminaa täydellisen poptaideteoksen edessä. Vain harva kappale resonoi sieluni kanssa niin samalla taajudella kuin Goodbye to Love ja tunnen suurta iloa ja kiitollisuutta siitä, että se on luotu. Rakkaudelle voi sanoa näkemiin muttei hyvästi.   

Arvosana: 9,5/10

sunnuntai 11. maaliskuuta 2018

Shania Twain - Black Eyes, Blue Tears

Artisti: Shania Twain
Kappale: Black Eyes, Blue Tears (1997)
Albumi: Come On Over
Mieleenjäävin lause: "I rather die standing than live on my knees."

Shania Twainin vuonna 1997 julkaistu Come On Over oli jokaisella mittapuulla megamenestynyt albumi. 40 miljoonan myynti tarkoittaa myydyintä naissooloartistin albumia. Albumilta lohkaistiin hurjat 12 singleä joista tietenkään jokaista ei julkaistu kaikilla markkina-alueilla mutta määr on silti huomattava. Harvemmin sitä viimeinen single julkaistaan kolme ja puoli vuotta albumin julkaisun jälkeen. Mutta tämän päivän spottivalo ei olekaan noissa menestyssingleissä vaan yhdessä niistä muutamista biiseistä joita ei nähty singlepotentiaalisiksi. Onko Black Eyes, Blue Tears väärinkohdeltu helmi vai turha täytebiisi?

Ehkäpä vastaus singleohitukseen on kappaleen sanoituksessa. Come On Over pyrki olemaan popkantria menobiiseillä ja sopivilla balladeilla höystettynä. Miksi sinne sekaan ja vieläpä albumin alkupuolelle (eurooppalaisessa versiossa, alkuperäisessa kantriversiossa kappale on loppupuolella) on laitettu kappale parisuhdeväkivallasta ja siitä kuinka se elämä on jätetty taakse? Meillähän on esimerkkejä samanteemaisista biiseistä, jotka ovat joko surumielisiä tai voimannuttavia ja selviytymistarinan kertovia. Black Eyes, Blue Tearsin sanoitus sopii kyllä kuvioon mutta musiikillinen puoli hämmentää ainakin minua. En tiedä pitäisikö mustista silmistä ja parisuhdeväkivallasta laulaa näin menevästi. Mutta..

...tässähän on kyse siitä että paha on jätetty taakse ja uusi elämä voi alkaa. Kohtaan työssäni säännöllisesti posttraumaattisista stressioireista kärsiviä ihmisiä ja tiedän ettei pahan elämänkokemuksen taaksejättäminen aina ole niin helppoa kuin lauluissa. Mutta noissakin tapauksissa aika ja saatu tuki voi parantaa haavat ja vuosien kuluttua lopultakin tulee se hetki jolloin tajuaa, että suurin taakka on otettu harteilta ja kirvelevimmät sisäiset haavat ovat parantuneet. Joten puolestani Black Eyes, Blue Tears saa olla menevä sillä se on juuri edellämainitun hetken biisi. Täytyy olla myös kappaleita, jotka muistuttavat siitä millaiseksi elämä voi tulla. 

Nyt kun olen päässyt musiikin ja sanoman epäsuhtadilemmasta pääsenkin ruotimaan kappaletta pelkästään musiikillisten ansioidensa perusteella. Shania Twainia tuottaessaan Mutt Lange selvästi rakasti täyttää kappaleet koukuilla, niin isoilla kuin pienilläkin. Minulle popmusiikillinen sokeriöveri ei tule herkästi eikä maljani kuohu yli tässäkään tapauksessa. Kaikki on selvästi studiossa hiottu viimeisen päälle, eikä siitä huolimatta kaikkea ole hiottu särmättömäksi sillä siitä pitää kappaleen teema huolen.

Ehkä Twain ei ole tulkinnalliselta tunneskaalaltaan kaikkein monipuolisin laulaja vaikka hän onkin hyvä sillä omalla erityisalueellaan. Monipuolisempi tulkitsija olisi ehkä saanut tähän sekä sen menneisyyden tuskan, että uuden aukeavan elämän ilon yhtä aikaa. Olisi itseasiassa mielenkiintoista kuulla tästä sellainen hitaampi ja mollivoittoisempi versio. Tai sitten on haluttu albumin teeman mukaan mennä tässäkin positiivisuus edellä. Mutta mielestäni ei ole mustaa ilman valkoista. 

Arvosana: 6,0/10

sunnuntai 4. maaliskuuta 2018

Kylie Minogue - Breathe

Artisti: Kylie Minogue
Kappale: Breathe (1997)
Albumi: Hits+
Mieleenjäävin lause: "Breathe. Breathe."

Kylien uran 90-luku on omalla tavallaan mielenkiintoinen. Hänen uransa ei ehkä ajanut totaalisesti seinään, sillä jatkoihan tämänpäiväinen valinta Breathekin hänen silloista 28 Top40 UK singlensä putkea. Mutta ehkä kuvaavaa on se, että epäonniselta Impossible Princess ei sitä korkeammalle noussutta singleä onnistuttu poimimaan. Kyse on ehkä myös lievästä kyllästymisestä ja aiemman menestyksen aiheuttamasta "suosiokrapulasta". Toki Kylie itse yritti mukautua ajan henkeen, mutta siinä on eroa tuleeko trendien kärjessä vai puoli askelta perässä. Omasta mielestäni 90-luvulla Deconstruction levy-yhtiölle tehdyt Kylie albumit ovat ihan kelpo tavaraa vaikkeivat ehkä niitä uran merkkipaaluja.

Breathe oli Kylien viimeinen kohtalaisesti menestynyt singlejulkaisu 90-luvulla ennen kuin paluu huipulle tapahtui Spinning Aroundin myötä vuonna 2000. Impossible Princess albumin kolmas single oli varsin hyvin ajan hermolla sillä pienellä sovituksella sen voisi kuvitella vaikkapa Madonnan Ray of Light albumille. Tällainen tyylikäs dancepop istuu hyvin tuohon aikaan ennen vuosituhannen taitetta. Ehkä kappaleessa on kuultavissa myös pieniä vaikutteita ranskalaisesta konepopista. Olisi mielenkiintoista kuulla kappaleesta vaikkapa Airin tai Daft Punkin versio.

Artistin itsensä mukaan kappale kertoo niistä hetkistä kun hän on niin hiljainen, että hänen ystävänsä huolestuvat hänestä. Hänen hiljaisuutensa on "äänekkäämpää" hänet tunteville kuin hänen normaali ulosantinsa. Itseni kaltaiselle introvertille päänsisäiseen maailmaan vetäytyminen on normaali olotila, mutta ymmärrän eron kun kyse on ulospäinsuuntautuvasta henkilöstä.

On mielenkiintoista että joistakin englanninkielisistä biiseistä tulee tulkittua sanat, mutta toisista ei ikinä vaivaudu. Breathe on ennen tätä kuulunut jälkimmäisiin. Miksi toisten biisien merkitykset tulevat iholle ja toisten ovat vain yksi intrumentti muiden joukossa ilman sanomaa ja hahmoa? Ehkä kyse on siitä, että sanoma ei kohtaa minua tässä tapauksessa vaikka sinänsä pidänkin kappaleen mantramaisuudesta.

Tämän aikakauden Kylie on tulkintansa puolesta kuin tähän tyyliin luotu oma persoonansa joka ei hänen paluunsa popprinsessaksi jälkeen ole enää päässyt esiin. Se mikä sopi näihin tyylikkäisiin tanssipopkappaleisiin ei sopisi muihin. Annan bonusta käytetyistä liveinstrumenteista, joista eritoten sähköbasso tuo mukavaa elävää sykettä kappaleeseen. Se on myös miksattu yhtä aikaa vahvaksi mutta kuitenkin hieman samalla tavalla hämyiseksi kuin kappale itsekin.

Breathe ei ole tarttuvinta tai siellä popytimessä olevinta Kylietä, mutta se on erinomaisesti tuotettua ja jopa varsin hyvin aikaa kestänyttä. On näköjään hyvä idea joutua tehotoistokuunteluun joidenkin kappaleiden suhteen, sillä Breathe aukesi minulle tämän arvostelun kirjoittamisen myötä tavalla johon se ei satunnaiskuuntelussa ikinä kyennyt. Tämä lienee myös kappaleen pieni heikkous sillä vahvempi biisi olisi uinut popliiveihini vähemmälläkin.

Arvosana: 6,5/10

sunnuntai 25. helmikuuta 2018

Howard Shore - The Black Rider

Artisti: Howard Shore
Kappale: The Black Rider (2001)
Albumi: The Fellowship of the Rings OST
Mieleenjäävin lause: "Instrumentaali."

Kun tarttuu blogin historian aikana jo seitsemännen kerran saman elokuvatrilogian soundtrackbiiseihin on vaikea enää toistaa samoja taustatietoja pohjustukseksi. Ne voi jokainen halutessaan kerrata aiemmista blogipostauksistani. Mutta haluan kertoa vielä muistoista jotka näiden kappaleiden kuuleminen herättää. Sormusten herra trilogian näkeminen oli yksi elämäni parhaimmista elokuvakokemuksista. Muistan kuinka teatterista poistuessani olin vielä hyvän aikaa elokuvan maailmassa. Irti arjesta ja kaikesta siitä harmaasta ja ikävästä, mitä elämässäni tuohon aikaan muuten oli.

Samalla Howard Shoren taiten tehdyn soundtrackin kuuleminen vahvistaa entisestään sitä miksi en pidä Danny Elfmanista elokuvasäveltäjänä. Siinä missä Shore luo luonnollisesti mieleenjääviä teemoja yrittää Elfman varastaa shown ja nostaa hengentuotteensa yli muun elokuvan. Tämä luo minulle Elfmanin elokuvamusiikkia kuunnellessa ärsytystä, sillä tunne on kuin kuuntelisi mainosjingleä. Huomio ja tarttuvuus on ehkä saatu, mutta kuka oikeasti on onnellinen mainosbiisin jäädessä soimaan päähän? 

The Black Rider kappaleeseen on saatu mukavasti dynamiikkaa alle kolmeen minuuttiin. Iloinen käyskentely muuttuu yht'äkkiä uhkaavaksi. Tämä uhkaava osio ei luota halpaan pelottelupauhaukseen vaan mukana on myös ambienssia ja pelkäävän sydämen tahtia hakkaava alaosasto toimii. Pidän kappaleista jotka kertovat tarinan melodiallaan ilman sanoja ja siinä The Black Rider onnistuu. Tarina ei ehkä ole monimutkaisin, mutta juuri tässä on Shoren taito elokuvasäveltäjänä; Hänen musiikkinsa toimii elokuvan saumattomana osana sekä siitä erillään. Howardin musiikki on osa Keski-Maata.

Hassua, että huomaan The Black Rideria kuunnellessani jännitystasoni hivenen nousevan vaikka olen varmasti kuullut kappaleen kymmeniä kertoja sekä elokuvan kanssa että ilman sitä. Tämä kertoo siitä, että kappale tavoittaa sisältäni jotakin alkukantaista johonka reagointi tapahtuu alitajuisesti. Kaiken sen tyhjänpäiväisen pauhauksen mitä nykyelokuvasoundtrackit ovat täynnänsä jälkeen tämä tuntuu edelleen niin raikkaalta fantasian henkäykseltä.

Olen iloinen, että kuuntelen tätä joululahjaksi saamillani Sennheiserin HD-599 kuulokkeilla. Kuulen näillä sellaisia pieniä juttuja mitä aiemmin omistamani kuulokkeet eivät kyenneet tuomaan esiin. Miten onnistuin unohtamaan sen faktan, että Shoren soundtracktripla on myös erinomaista hifitestimateriaalia? En osanne sanoa seitsemännellä kerralla enää mitään uutta. The Black Rider on takuuvarma tunnelmapala joka edelleen pääsee sielunmaisemani ihon alle.     

Arvosana: 7,5/10

sunnuntai 18. helmikuuta 2018

Maggie MacNeal - Amsterdam

Artisti: Maggie MacNeal
Kappale: Amsterdam (1980)
Albumi: The Singles
Mieleenjäävin lause: "Amsterdam, de stad waar alles kan."

Mukava korkata uusi kieli blogin historiassa hollannin kielen muodossa. Jos kappaleen laulukieli on jokin muu kuin englanti, suomi tai ruotsi niin silloin on todennäköisesti kyse euroviisukappaleesta ja se pätee tähänkin.

Maggie MacNeal tuli parhaiten tunnetuksi Mouth & MacNeal duon toisena puoliskona, jotka tulivat Euroviisuissa kolmanneksi vuonna 1974 kappaleelaan I See a Star. Duon suurimmat hitit olivat Hello A ja How Do You Do. Hajoamisen jälkeen Maggie MacNeal (oikealta nimeltään Sjoukje van't Spijker) siirtyi soolouralle mutta onnistui hankkimaan pientä menestystä lähinnä kotimaassaan. MacNeal pääsi toistamiseen edustamaan kotimaataan viisuissa vuonna 1980 Alankomaiden pääkaupunkia Amsterdamia ylistävällä samannimisellä kappaleella.

Ainakaan meillä suomalaisilla ei ole varaa pilkata Amsterdamin saamaa viidettä sijaa, sillä samana vuonna päätimme jostakin syystä osallistua Vesa-Matti Loirin Huilumiehellä jumbosijan arvoisesti. Itse ainakin kuuntelen Huilumiehen vain jos haluan rypeä Suomen mustimmassa viisumenneisyydessä. Amsterdamin sentään kuuntelen ihan kuulemisen ilosta. Oikeastaan pidän siitä enemmän kuin tuon vuoden voittajasta eli Johnny Loganin viisuklassikosta What's Another Yearista.
Ajalle tyypillisesti menestyneet viisubiisit saivat käännösiskelmäversion ja niin kävi myös Amsterdamille. Meillä sen levytti samannimisenä mm. Katri Helena ja Armi Aavikko. Kotimaisesta sanoituksesta vastasi Juha Vainio.

Ottaen huomioon että Mouth & MacNeal tuli tunnetuksi iloluontoisista ja jopa humoristisista kappaleistaan vaikuttaisi siltä, että soolourallaan Maggie MacNeal pyrki olemaan enemmän vakavastiotettavampi artisti. Ehkei hänen soolotuotantonsa ollut sentään aivan niin iskelmällistä kuin Amsterdam, mutta Euroviisuilla onkin usein tapana muokata artistin tyyliä kilpailulle sopivaksi arveltuun suuntaan. Rakenteellisesti kappale on kasattu oikein. Lyhyt ja tunnelmallinen alkuintro johtaa ilman suurempaa rakentelua mahtipontiseen kertosäkeeseen, jonka jälkeen jatketaan hiljaa-kovaa-hiljaa rytmityksellä nostatusta lopussa unohtamatta. Kappale ei edes käytä hyväkseen täyttä kolmen minuutin viisumittaa vaan tyytyy kahteen ja puoleen minuuttiin. Olisi mielenkiintoista kuulla kappale neljään minuuttiin kasvatettuna sillä nyt draaman kaaren rakentaminen tuntuu jäävän hieman kesken.   

Mietin mielessäni olisiko meillä ollut ikinä pokkaa lähettää viisuihin Helsinkiä ylistävää kappaletta? Tuskin ainakaan niin matkailumainosmaisilla sanoituksilla kuin Amsterdamissa on. Toisaalta Amsterdamillahan on maine sympaattisena kaupunkina joten sen hyödyntäminen lienee luonnollista. Maggie MacNeal selviytyy tulkinnallisesti hyvin varsinkin kertosäkeessä. Mutta väliosissa olisi ehkä ollut käyttöä aavistuksen laajemmin soivalle äänelle. Kun nykypäivänä kuulee hieman liikaa amerikkalaisella tyylillä tulkittua mahtipontista laulua on tämäntyylinen tulkinta mukavaa vaihtelua. Kaikkea ei tuutata täysillä tai venytellen vaan muistetaan kunnioittaa dynamiikkaa. Minulle Amsterdam on näitä sympaattisia ja mieluisia viisujen pieniä helmiä. 

Arvosana: 7,0/10

sunnuntai 11. helmikuuta 2018

Electric Six - Vengeance & Fashion

Artisti: Electric Six
Kappale: Vengeance & Fashion (2003)
Albumi: Fire
Mieleenjäävin lause: "I'm a man, and I am torn between vengeance and fashion"

Amerikkalainen kuusikko Electric Six on niitä bändejä joidenka debyyttialbumi innosti minua, mutta mikään sen jälkeinen tuotanto ei enää niinkään. Eikä kyse ole yrittämisen puutteesta (en tosin väitä kuunnelleeni yhtyeen jokaista omakustannetta) sillä vuoden 2003 debyyttialbumi Firen jälkeen yhtye on laittanut ulos yhteensä kolmetoista muuta albumia. Tähän vielä päälle pari kokoelmaa harvinaisuuksia sekä livelevy. Mutta mikään ei auta, vain Firellä yhtye osui omalla kohdallani maaliinsa tekemällä mielenkiintoisen fuusion rokkia, punkkia ja discorokkia. Yhtyeen huumorikin toimi tai ehkä huumorin ei tarvitse olla niin toimivaa jos musiikki kantaa kokonaisuutta. Vitsit vanhenevat yleensä nopeammin kuin musiikki.

Fire albumi ei juurikaan sisältänyt hitaampia hetkiä ja tämä pätee myös Vengeance & Fashioniin. Yhtyeen laulaja Dick Valentinen laulullinen ulosanti tuo tässä kappaleessa mieleen klassisen piiretyn suden joka iskee silmänsä vastakkaisen sukupuolen edustajaan. Kappaleen tarinakin istuisi tuohon piirrettyyn hyvin jos anakronistiset tekijät unohdetaan. Jos joku tekisi pikkunäppärän editoinnin ja muodostaisi animaatiosta tämän kappaleen musiikkivideon niin se näyttäisi uskottavalta. Harva kappale, jossa mies kuvailee kuinka superkiimainen hän on samalla kehuen itseään vuolaasti saisi minulta edes loivaa yläpeukkua, mutta koska tässä ei olla tosissaan niin osaanhan minä olla leikissä mukana.

Yhtyeen svengaava fuusiogroove sekä Valentinen täysillä heittäyvä semilimainen laulutyyli on se mikä kantaa Vengeance & Fashionia. Yhtyeellä on tarttuvampaakin materiaalia, mutta on osoitus Fire albumin tasosta että sen rivibiisikään ei ole filleriä. Miksaukseltaan kappale on hitusen tunkkainen, mutta ehkä liiallinen siloitus ei toisi tälle lisäarvoa. Yhtye tiesi, että sen biisien voima pakataan parhaiten vähän alle kolmen minuutin tiukkiin rypistyksiin. Ehkäpä tyyli ennen tarkoitusta sopii hyvin kuvaamaan Electrix Sixin musiikkia, mutta tässä tapauksessa ei tehdä tyylivirhettä, muttei myöskään olla se, jonka puvusta linnan juhlien jälkeen puhutaan.

Arvosana: 5,5/10

sunnuntai 4. helmikuuta 2018

Nanne - Viktiga små ord

Artisti: Nanne
Kappale: Viktiga små ord (1998)
Albumi: Cirkus Homo Sapiens
Mieleenjäävin lause: "Svårt att ge beröm och våga säga; "vad jag gillar dig!"."

Olen muutaman kertaan aiemmin maininnutkin, että vaikka tottelen aina random playn valintaa niin samaa biisiä en arvostele kahdesti kuin en myöskään levyjen lyhyitä introja tai outroja. Ruotsalaisen Nanne Grönvallin debyyttialbumin Cirkus Homo Sapiens päättävä Viktiga små ord on kuitenkin puolentoista minuutin pituudestaan huolimatta kokopitkä biisi.

Ei ole sinänsä huono idea päättää albumi lyhyempään kappaleeseen sillä sillä vain parhaat albumit kykenevät pitämään kuulijansa otteessaan alusta loppuun. Tähän joukkoon ei ainakaan omasta mielestäni Cirkus Homo Sapiens kuulu vaikka sillä epätasaisuudestaan huolimatta onkin hetkensä.

Kappale joka alkaa mekaanisen herätyskellon vetämisäänellä tuo heti mielikuvan tuutulaulusta eikä Viktiga små ord yritä tätä ideaa peitellä millään tavoin. Se lauletaan hellän hiljaisesti ja tausta on varsin yksinkertaista kilinää joka tuo mieleen vanhojen lastenlelujen äänet. Tuutulauluissa ei myöskään pohdita elämän suuria filosofisia kysymyksiä tai tunneta maailmantuskaa. Lyhyesti sanottuna kappaleen sanoituksessa on kyse siitä, että muista sanoa niille tärkeille ihmisille että välität heistä. Ehkä tässä todella on jotakin rauhoittavaa vaikutusta sillä kymmenen kertaa toistona läpikuuntelun jälkeen mieleni todella tekisi siirtyä päiväunille.

Viktiga små ordin kaltainen kappale on hieman epäreilussa käsittelyssä näin erikseen poimittuna. Se mikä on kelpo albuminlopetusraita voi olla erikseen melko tylsä. Mutta ei tästä mitenkään erityisen hyvää popkappaletta saa punnituksi. Mutta varmasti tämä olisi aivan kelpo ruotsinkielinen tuutulaulu. Mutta sellaista ei ala laulamaan ruotsin kielen kurssien vuoksi lähes ammattiin valmistumatta jäänyt musabloggari. 

Arvosana: 4,5/10

sunnuntai 21. tammikuuta 2018

LAB - Trapped

Artisti: LAB
Kappale: Trapped (2000)
Albumi: Porn Beautiful
Mieleenjäävin lause: "You're much sweeter than I'm strong."

Eniten puhtaita osumia kerännyt arvosteluni tässä blogissa ei johtunut siitä, että sanansäiläni olisi viuhunut terävästi ja herättänyt keskustelua vaan se johtui Kylie Minoguen Spinning Around arvosteluun ajattelemattomasti valitsemastani kuvasta. Otin arvosteluun pysäytyskuvan kappaleen musiikkivideosta johon joku oli ottanut monta framea kohdasta jossa Kylie pyörähtää niissä kuuluissa kultaisissa hotpanteissaan. Pian kävi niin, että ilmeisesti kuvasta tuli kuuma Googlen kuvahaun kautta ja siinä missä normaali tekstini saa vuodessa noin 20-200 katselua niin tuo kuva heilautti lukuihin pari uutta nollaa perään. Vaihdoin kuvan hillitympään, sillä en halunnut blogiini ei sen varsinaiseen sisältöön liittyvää liikennettä ja huomiota.

Tämä tuli mieleen nyt kun random play ensi kertaa poimi kappaleen kotimaisen LABin debyyttialbumilta Porn Beautiful. Sana ei tosin esiinny ensi kertaa blogissani, sillä onhan yhtye The Porn Kings ollut jo käsittelyssä aiemmin. Onneksi netistä löytyy aikuisviihdesisältöä niin runsaasti ettei yksi sana sentään tuossa tapauksessa ohjannut tänne ei toivottua liikennettä. Ei mitään aikuisviihderyysistä tänne kiitos.   

Random play tuntuu LABin tapauksessa suosivan albumeiden lopetusbiisejä sillä aiemmin käsittelyssä ollut kakkosalbumin päätösbiisi I Used To Hide saa nyt jatkokseen debyyttialbumi Porn Beautifulin päättävän Trappedin. Trappedissa on omanlaisensa lopetusbiisin tunnelma sillä siinä on jotakin uneliasta hämyisyyttä. Slovari ei ole huono tapa päättää albumi joten siinä mielessä valinta on varsin onnistunut. Mutta kun irrotetaan kappale albumiympäristöstään niin mitä jää käteen?

Trapped ei ole jäänyt minulle erityisen hyvin mieleen, sillä en muistanut biisistä mitään pelkän nimen perusteella. Vasta kertsiin päästyäni sain hämärän muistikuvan siitä, että olen minä tämän joskus kuullut. Mutta annoin kappaleelle silti mahdollisuuden, sillä tämän blogin aikana mielipiteeni joistakin biiseistä on muuttunut arvostelun kirjoittamisen aikana. Tehosoitto erottaa jyvät akanoista ja osoittaa kuuntelukestävät tai hitaammin arvoonsa nousevat tuotokset.

Trapped toimii nimenomaan albumiympäristössään mutta ei ikävä kyllä niinkään hyvin ilman sitä. Toki Anan ääni toimii persoonallisena elementtinä, mutta ehkä LAB on parempi menevämmissä biiseissä tai niissä joissa on enemmän dynaamista vaihtelua. Korvani yrittävät tätäkin riviä kirjoittaessaan löytää Trappedista syitä pitää siitä enemmän, mutta tällä kertaa auraalinen kullanhuuhdonta jättää köyhäksi. 

Mutta se mikä nostaa Trappedin keskinkertaisuuteen on liian simppeliksi jäävän sanoituksen antama lupaus. Narsistin vangiksi suhteeseen jäävästä naisesta olisi saanut enemmänkin kerrottavaa. Kaiken kurjuuden jälkeen annetaan sen verran hyvää ettei tulekaan voimia erota. Tätä kierrettä viedään kerta kerralta vähän syvemmälle kuin heiluri, joka heilahtaa joka kerta vähän lähemmäksi seinää. Yllättävää kyllä tämä superlyhyt sanoitus ei tuntunut lyhyeltä ennen kuin luin lyriikat. Tähän kun olisi rakennettu säkeistö tai pari lisää ja hieman maustettu sovitusta, niin oltaisiin jo varsin mielenkiintoisen lopputuloksen äärellä. Mutta kappale, jonka ajatuksia herättävin puoli on se mitä se olisi voinut olla ei voi olla erityisen hyvä. 

Arvosana: 5,0/10

sunnuntai 14. tammikuuta 2018

Queen - Friends Will Be Friends

Artisti: Queen
Kappale: Friends Will Be Friends (1986)
Albumi: Greatest Hits II
Mieleenjäävin lause: "'Cause friends will be friends, right 'til the end."

Yksi pisimpään odottamistani yhtyeistä pääsi seitsemän blogivuoden jälkeen lopulta käsittelyyn. Siinä missä olen saattanut omistaa joltakin artistilta vain yhden albumin ja siitä on tullut käsiteltyä jo puolet niin satunnaissoitto on taiten väistellyt Queenin biisit tähän asti. Kuka tietää, ehkäpä vuodesta 2018 tulee Queenin vuosi blogissani. Tai sitten seuraavaa saadaan odottaa toiset seitsemän vuotta. Omistan Queenilta vain kolme kokoelmaa (Greatest Hits I+II+III) ja edelleen hiljalleen kasvavasta levykokoelmastani se on toki pieni prosentti.

Queenin 30. single (kotimaassaan) julkaistiin vuonna 1986 ja se oli irrotettu A Kind of Magic albumilta. Kriitikot ottivat albumin tuolloin kädenlämpöisesti vastaan, mutta tämän vuosituhannen arvostelut ovat albumille huomattavasti helläkätisempiä. Live Aidin menestys oli tehnyt yhtyeestä taas kuuman ja A Kind of Magic pärjäsikin mukavasti ja olihan albumi samalla epävirallinen soundtrack Highlander elokuvalle. Friends Will Be Friends ei soinut elokuvassa, mutta se julkaistiin singlenä noussen Top 40 sijoille monissa Euroopan maissa. Kappaleen sävelsivät Freddie Mercury ja John Deacon ensimmäisen vastatessa sanoituksesta.

Friends Will Be Friendsiä kuunnellessa iskee tuttuuden tunne niin hyvässä kuin ehkä vähän pahassakin. Se kuulostaa kevyesti kasarimaustetulta 70-luvun Queenballadilta. Brian Mayn kitarasoundista on vaikea erehtyä ja Mercury löysi aina tulkintaansa jotakin jäljittelemätöntä. Mutta lopputulos on koko yhtyeen osien summa kuten kuuluukin. Queen kävi hajoamisen partaalla 80-luvun ensimmäisellä puoliskolla kun kaikki alkoivat vetää eri suuntiin, mutta Friends Will Be Friendistäkin kuulee yhtenäisyyden löytyneen taas.

Monille klassisille bändeille tulee se vaihe, että he toteatavat, että on parempi unohtaa popmusiikin trendien perässä juokseminen ja tehdä sitä missä ollaan todistetusti hyviä. Ehkei klassikoita enää synny entiseen tahtiin, mutta hyvää musiikkia kuitenkin. Juuri tällaisen vaiheen tuotokseksi Friends Will Be Friends käy oikein hyvin.

On taas puolinolon tunnustuksen aika. Ennen kuin opin kunnolla englantia luulin, että kohta jossa oikeasti lauletaan "right 'til the end" menisikin "gratulience". Mielenkiintoista kuinka ennen kielen oppimista yrittää "ymmärtää" sanoituksia ja luoda pseudokieltä. Mitään muuta pseudoa Friends Will Be Friendsissä ei onneksi olekaan. Se on digilämmitettyä (A Kind of Magic oli Queenin ensimmäinen digitaalisesti nauhoitettu albumi) Queenia perusasioiden äärellä. Pidän ystävyysbiiseistä yleensäkin, sillä ovathan ystävät tärkeitä elämän peruspilareita. Eikä tämä edes ole yhtyeen ainoa tulkinta aiheesta sillä löytyyhän heiltä ainakin You're My Best Friend ja muitakin.       

En väitä että Friends Will Be Friends olisi ikimuistoisinta Queenia tai heidän suurimpia klassikoitaan, mutta Queenin kaltaisten yhtyeiden vahvuus onkin materiaalin leveydessä. Ei ole vain yhtä tai kahta biisiä joihin palaisi, vaan kun kuuntelee yhden niin yksi biisi johtaa herkästi toiseen ja kohta onkin kuunnellut läpi huomattavasti enemmän kuin oli alunperin tarkoitus. Kyseessä onkin yksi sytykebiiseistä, joka voi johtaa varsinkin kasariQueenin sarjakuunteluun. Kun on kyse Queenin kaltaisesti yhtyeestä vahva perussuoritus on sellaista mihin 90%:ia bändeistä ei pysty edes parhaimillaan. 

Arvosana: 7,0/10

sunnuntai 7. tammikuuta 2018

Savage Garden - Truly Madly Deeply

Artisti: Savage Garden
Kappale: Truly Madly Deeply (1996)
Albumi: Savage Garden
Mieleenjäävin lause: "I wanna stand with you in the mountain, I wanna bathe with you in the sea."

Mukava taas päästä viime vuoden lopun erityisjuttujen jälkeen kirjoittamaan perinteisempää biisiarvostelua. Vielä noilta teinivuosiltani, joidenka musiikista pystyn luultavasti kirjoittamaan henkilökohtaisimmat tekstit. Australialaisduo Savage Gardeniin tutustuin paremmin automatkalla Ropeconiin kesällä 1997 kun 600 kilometrin automatkan ratoksi kaikki kimppakyydissä mukana olleet olivat ottaneet levyjä mukaan.

Yksi kavereistani oli ottanut Savage Gardenin melko tuoreen debyyttialbumin, josta olin toki kuullutkin muutaman singlehitin. Levyn soidessa läpi muutaman kerran matkan aikana innostuin sen verran että ostin levyn itsekin. Kakkosalbumi Affirmation ei ainakaan toistaiseksi ole levyhyllyyni päätynyt sillä sen singlet kadottivat jotakin siitä vilpittömyydestä mitä debyytiltä oli löytynyt. 

Truly Madly Deeply on näitä megaballadeja joita ei 90-luvun loppupuolella voinut olla kuulematta. Kappale rikkoi monia ennätyksiä mm. Billboardin listoilla. Annettiinpa sille jopa sija 35 vuonna 2013 julkaistusta kaikkien aikojen Billboard Top100 listasta. Kyseessä on siis iso hitti joka kesti listoilla pitkään eikä sen kuuleminen tänäkään päivänä retrohtavimmilla radiokanavilla ole harvinaista.

Mutta automaattisesti ei kaikki muuttunut Savage Gardenille kullaksi. Truly Madly Deeplystä kirjoitettiin demoversio kauan ennen debyyttialbumia ja levytyssopimusta nimellä Magical Kisses. Edes ensimmäisenä levytetty versio ei vielä johtanut maailmanlaajuiseen menestykseen vaan Australiassa julkaistua alkuperäismiksausta hienosäädettiin ennen kansainvälistä julkaisua. Suurin ero lienee uudempaan versioon lisätyt konerummut.

Truly Madly Deeplyn lemmenvaloja tihkuva sanoitus ei varsinaisti sisäistä mitään genrelle vierasta, mutta Darren Hayes tulkitsee ne kuin pakahduksissaan oleva ensirakastaja. Mitä rakastunut nuori nainen haluaa kuulla ja tuntea? Hän haluaa kuulla että hän on ainoa ja hän haluaa tuntea että se epävarmuus mikä ihastumisen alussa on tulee väistymään Romeon myötä joka tuo vaikka sen kliseisen kuun taivaalta jos tarvitaan. Herkkä, mutta päättäväisesti rakastava mies ei pelkää julistaa tunteitaan joko maailmalle. Mies lupaa että ne ensihuuman hattarapilvet pysyvät taivaalla nyt ja aina. (Mitä ne eivät tietenkään tee mutta sen kertominen ei ole tämän biisin tehtävä.)

Savage Garden teki hyvää työtä Truly Madly Deeplyn kanssa ja se on klassinen oikeaoppinen voimaballadi, joka yleensä on enemmän naisartistien työmaata. Tässä onkin se ainoa pieni henkilökohtainen ongelmani kappaleen kanssa; minä haluan voimaballadini naisten laulamana. Tämä ei tietenkään saa minua inhoamaan Truly Madly Deeplya, sillä osaan toki arvostaan taiten tehtyä popkappaletta ja onnistunutta tulkintaa. Mutta silti en pääse tunnetasolla aivan yhtä vahvasti mukaan niin paljon kuin pidänkin Darren Hayesista laulajana. Kyseessä on kappale, jota voisi olla mukava oppia tapailemaan kitaralla, mutta ehkä en ottaisi sitä karaokerepertuaariini.     

Arvosana: 6,5/10