sunnuntai 12. elokuuta 2018

Top 40 biisiä 1977-1954 sijat 11-20

Tulin matkan varrella liikutelleeksi tiettyjä biisejä aika paljon sekä ylös- että alaspäin. Vaikka olinkin aika varma, että tietyillä kappaleilla on paikkansa listalla niin ei ole helppoa päättää mikä kuuluu toista ylemmäs. Tämän aikakauden biiseillä on tietenkin vähemmän henkilökohtaisia linkityksiä itseeni, mutta niitäkin tapauksia toki löytyy. Ainakin tämä kymmenikkö kestää minulla kuuntelua.

11. The Shangri-Las – Past, Present and Future (1966)
Teini-iässä sydänsurut tuntuvat maailmanlopulta ja harva biisi tavoittaa sen yhtä hyvin kuin tämä.

12. Donna Summer – Could It Be Magic (1976)
Donna Summer ja disco, mitäpä muuta sitä tarvitsee?

13. Ben E. King - Stand By Me (1961)
Ensimmäinen hitaani nykyisen puolisoni kanssa.

14. Dusty Springfield – I Close My Eyes and Count To Ten (1968)
Dusty maailailee hienosti siitä kuinka omaan onneen on joskus vaikeampi uskoa kuin epäonneen.

15. Bobby Womack – Across 110th Street (1973)
Katujen laki ja laittoman kova bassokuvio.

16. The Hep Stars – Let It Be Me (1968)
Tämä toimii duettona parhaiten minulle.

17. Heart – Crazy On You (1976)
Heartilla olisi ollut montakin vaihtoehtoa, mutta tämä on niistä paras kokonaisuus.

18. Simon & Garfunkel – Boxer (1969)
Hieno tarina, joka maalataan kuulijan auraaliselle verkkokalvoille.

19. Earth and Fire – Memories (1972)
Hienoa hollantilaista progressiivissävytteistä rokkia naisvokalistilla, kelpaa.

20. Mike Oldfield – Tubular Bells (1973)
Harva artisti on maalaillut mielenterveydensä ongelmallisimmat sopukat musiikin muotoon näin hyvin.

sunnuntai 5. elokuuta 2018

Tomas Ledin & Agnetha Fältskog - Never Again

Artisti: Agnetha Fältskog & Tomas Ledin
Kappale: Never Again (1982)
Albumi: That's Me - Greatest Hits
Mieleenjäävin lause: "Never again will I look into your eyes."

Blogin historian aikana random play ei ole muistaakseni ikinä pudottanut kahta suosikkikappalettani peräkkäin joten kahdeksan vuoden jälkeen olikin jo sen aika. Tomas Ledinin ja Agnetha Fältskogin duetto on ollut minulle pitkään asioiden lopettamisbiisi. Olen kuunnellut sitä, kun loppuneet asiat ovat ollet lähes kaikki muut mahdolliset paitsi se mistä kappaleessa oikeasti lauletaan. Vaikea minun toki olisikaan erobiisiin samaistua, kun en ole ikinä eronnut parisuhteesta. Siitä huolimatta moni lempibiiseistäni käsittelee aihetta. Seurusteltuani onnellisesti 18 vuotta en tietenkään odota että pääsisin kuuntelemaan erobiisejä niissä tunnelmissa vaan toivon, että saan vastakin vain ihailla niitä hienoina popkappaleina.

On vaikea sanoa olisiko ruotsalaisella laulaja-lauluntekijä Tomas Ledinillä ollut oikeasti mahdollisuuksia tulla kansainvälisesti menestyneeksi artistiksi. Toki hän saavutti 80-luvun alussa menestystä Pohjoismaissa ja yksittäisiä pikkuhittejä mantereellakin, mutta ehkä se jokin tekijä x jäi puuttumaan. Ehkä hänen olisi pitänyt lähteä kansainvälisen uran perään jo hieman aiemmin ja koettaa hyödyntää tuttavuuttaan Abban biisinikkareihin Bennyyn ja Björniin enemmän. Toki se oli Ledin itse joka laittoi artistiuransa jäihin vähäksi aikaa keskittyen säveltämiseen ja tuottamiseen eikä enää paluunsa jälkeen tehnyt musiikkia kuin äidinkielellään.

Ei ole uusi idea koettaa saada artistille uusia faneja laittamalla hänet esiintymään duettona tunnetumman tähden kanssa. Tätä yritettiin myös Ledinin itse säveltämän ja sanoittaman kappaleen Never Againin kanssa joka Stig Andersonin sopisi duetoksi. Duettopariksi päätyi Abban tauolle jäämisen jälkeen soolouraa rakentunut Agnetha Fältskog. Kaksikon välinen kemia on kohtalaisella tasolla ottaen huomioon etteivät he olleet studiossa samaan aikaan osuuksiaan purkittamassa. Lopputulos päätyi listakakkoseksi Ruotsissa ja Top10 hitiksi Norjassa ja Belgiassa. Kappaleesta levytettiin myös espanjankielinen versio nimellä Ya Nunca Más josta tuli hitti Chilessä ja Etelä-Afrikassa. 

Minulle Never Again on ennenkaikkea hyvä balladi. Se ei ole täydellinen, mutta toisaalta se on niitä tapauksia joidenka pienet viat kääntyvätkin vahvuuksiksi. Mielestäni Ledin englanniksi laulaessaan yritti liikaa kun rennompi tyyli olisi toiminut paremmin. En tiedä tähän syytä sillä hänellä ei ole samaa ongelmaa äidinkielellään laulalessaan. Ei ole kyse ruotsiaksentista, sillä se ei ole perinteisesti menestyksen este tai häiritsevää. Liekö sitten artistin itsensä haluttu kuulostavan joltakin toiselta vai onko kyseessä ollut luottamuksen puute ettei sama tyyli toimi kuin kotipuolessa. Never Againin tapauksessa mennään veitsenterällä ylitulkitseeko Ledin vai ei, mutta kappaleen luonteen huomioon ottaen rima jääköön heilumaan muttei putoa. 

Agnetha oli tuossa vaiheessa jo pitkään uran tehnyt veteraani, joten hän luonnollisesti selviää osuudestaan moitteetta. Surumieliset balladit ovat muutenki hänen ominta aluettaan. On enemmän hänen kuin Ledinin ansiota, että kappaleen tunnelma virittyy oikeanlaiseksi. Ehkäpä kaksi osansa täydellisti suorittavaa duetoijaa olisi tässä tapauksessa jättänyt kuulijan miettimään miksi nämä kaksi ovat eroamassa jos molemmat ovat niin hyviä. Kuka olisikaan parhaimmillaan eron hetkellä muuta kuin lauluissa?

Vanha vihamieheni kutusaksofoni saa oman pienen soolonsa tässäkin kappaleessa, mutta kun se johtaa Agnethan laulamaan nostatukseen joka vie viimeisen kerran kertosäkeeseen. Sen jälkeen moinen pieni epäkohta on unohdettu nopeasti. Kappale on kuin taikuri joka saa yleisön katsomaan juuri sinne minne sen ei pitäisi ja tempun salat jäävät paljastumatta. Voi kuulostaa oudolta, että kaikkien näiden pikkuvikojen jälkeen pidän Never Againia yhtenä parhaimmista lajityyppinsä edustajista. Kyse on henkilökohtaisesti siitä, että minulle se edustaa loppumisen ja luopumisen hetkiä paremmin kuin mikään toinen kappale. Toiset biisit vain onnistuvat resonoimaan samalla taajuudella kuulijansa sielun kanssa. Minulle Never Again on yksi niistä. 

Arvosana: 8,5/10

sunnuntai 29. heinäkuuta 2018

Top 40 biisiä 1977-1954 sijat 21-30

Siinä missä Top 100 lista elämäni ajalta ei kärjen osalta varmasti eläisi kovinkaan paljoa jos tänä vuonna kasaisin sen uudestaan niin tässä ennen syntymääni tehdystä musiikista koostettu lista voisi muuttua kohtuullisen paljonkin. On sen verran erilaista miettiä musiikkia, jonka ollessa uutta en ole ollut elossa enkä ole voinut kokea sitä aikalaisena. Mutta luotin siihen että ne biisit mitkä tulivat ensimmäisinä mieleen olivat se kerma, mikä aina sanonnankin mukaan nousee aina pinnalle.

21. ELO – Mr Blue Sky (1977)
Vaikka Herra Sinitaivas onkin näyttäytynyt keltaisen kaverinsa kera tänä kesänä jo liikaakin se ei tätä eloisaa klassikkoa huononna.


22. Shocking Blue – Send Me A Postcard (1968)
Vielä minä joskus opin soittamaan tämän biisin loistavan bassokuvion.


23. Lulu & David Bowie – Man Who Sold The World (1974)
Kaikki kunnia alkuperäisversiolle mutta omasta mielestäni Bowie itse tuotti Lululle sen paremman version.


24. The Shirelles – Will You Still Love Me Tomorrow (1960)
Ikuisuuskysymysten äärellä tavalla josta 60-luvun popklassikot on tehty.


25. Gloria Gaynor – Reach Out, I’ll Be There (1975)
Gloria Gaynor ja disco, mikä voisi olla pielessä?


26. Sweet – No You Don’t (1974)
Sweet on raskaampana glamrockyhtyeenä aliarvostettu minkä tämäkin todistaa.


27. 10 cc – I’m Not In Love (1976)
Pakko kunnioittaa tapaa kaikkine nauhaluuppeineen millä tämä kaunis kappale on tehty.


28. Roberta Flack – Killing Me Softly (1973)
Sanoitus kuin samettia mutta vielä hienompi on laulutulkinta.


29. Marie Myriam - L'oiseau et l'enfant (1977)
Musiikkituntien draamasta huolimatta tämä syntymävuoteni viisuvoittaja ei ole lakannut kiehtomasta minua.


30. Mouth and MacNeal – How Do You Do (1972)
Huumoriyhtyekin voi tehdä aidon pophelmen.

sunnuntai 22. heinäkuuta 2018

Dido - Life For Rent

Artisti: Dido
Kappale: Life for Rent (2003)
Albumi: Life for Rent
Mieleenjäävin lause: "While I'm so afraid to fail so I don't even try."

Viime vuonna tekemässäni Top 100 biisiä elämäni ajalta listalla Didon Life for Rent oli sija neljä. Ottaen huomioon, että olen pitänyt tätä blogia jo yli kahdeksan vuotta niin en ole kovin usein päässyt kirjoittamaan niistä biiseistä joista pidän kaikkein eniten. Niinpä olen iloinen tästä random playn tarjoamasta mahdollisuudesta kirjoittaa henkilökohtaisen arvostelun lempimusiikistani tänä hikisenä heinäkuun iltapäivänä.

Olen jo aiemmin sanonut pitäväni monista kappaleista jotka tuntuvat hellästi nuhtelevan kuulijaansa. Didon Life for Rent on näistä kappaleista minulle se samaistuttavin. En ikinä ole yhtä selkeästi yhtä ajopuun kaltaisen luonteeni kanssa kuin kuunnellessani Life for Rentia. Se tuo esille ongelman eikä yritä tarjota siihen ratkaisua mikä on oikein.

"It's just a thought, only a thought
But if my life is for rent and I don't learn to buy
Well I deserve nothing more than I get
Cos nothing I have is truly mine"

Life for Rentin kertosäkeessä tiivistyy hyvin oma luonteeni. Jos ei tavoittele mitään suurempaa elämässään ei myöskään ansaitse mitään erityistä. Olen tyytyväinen suhteellisen vähään, eikä minulla ole suuria haaveita tai tavoitteita. Olen tehnyt paljon asioita, koska olen käsittänyt, että niin kuuluu ja että minulta oletetaan tiettyjä asioita. En vieläkään tiedä mikä minusta tulee isona joten olen onnekas, että olen silti ajautunut työhön josta pidän.

"I've always thought
that I would love to live by the sea
To travel the world alone
and live more simply
I have no idea what's happened to that dream
Cos there's really nothing left here to stop me"

Toisaalta olen onnellinen kun katson ihmisiä jotka kimpoilevat impulsseista ja mieliteoistaan toiseen olematta ikinä tyytyväisiä pitkään. Suotakoon maailmanmatkailu, neljännesvuositavoitteet, maineen ja mammonan metsästys niille, jotka saavat siitä iloa ja tarkoitusta elämäänsä. Toki minäkin silloin tällöin laitan itselleni maaleja ja innostunkin jostakin. Mutta sekin energia on enemmän sellaista dieselillä käyvää. Suunnitelmallista ja pitkäkestoista tavoitteeseen pyrkimistä. Kaikki-heti-tänne-nyt ei ole minun mottoni.

"While my heart is a shield and I won't let it down
While I am so afraid to fail so I won't even try
Well how can I say I'm alive"

Elämääni suuremmin vaikuttavien päätösten teko on aina pitkällinen prosessi. Olen usein sanonut, että olen hyvä löytämään uhat mahdollisuuksista ja siitäkin ominaisuudesta on joskus hyötyä jopa työssäni. Mutta joskus jään myös riskien pelkäämiseen pyörteeseen ja lykkään asioita siihen asti, että jokin ulkoinen tekijä kääntää kurssia suuntaan tai toiseen.

Didon ääni on kuin tehty kauniinmelankolisiin kappaleisiin kuten Life for Rent. Juuri se kauneus on se tekijä mikä estää lopputuloksen tulemasta liian raskaaksi tai julistavaksi. Tuntuu kuin kappale ymmärtäisi kuulijaansa. Hieman kuin äiti joka nuhtelee lastaan; ei siksi että hän haluaisi tälle pahaa vaan koska hän haluaa lapsensa välttävän pahan. Se on juuri sellaista oikeanlaista "kovaa" rakkautta, joka on todellisuudessa pehmeää.

En usko että Life for Rentista tulee sellainen kappale jonka kuullessani ajattelisin että tuollainen joskus olin. Mutta ehkä siitä voi tulla sellainen josta voisin sanoa oppineeni jotakin pientä. Ehkä jollakin hetkellä tartun oikeaan tilaisuuteen siksi, että tällaista musiikkia on olemassa.


Arvosana: 9,0/10

lauantai 14. heinäkuuta 2018

Top 40 biisiä 1977-1954 sijat 31-40

Kun viime vuonna tein Top 100 elämäni aikana julkaistuista biiseistä harmittelin monta kertaa kun moni muuten listalle kelpaava biisi jäi muutaman kuukauden vuoksi ulos listalta. Niinpä päätin tehdä Top 40 listan niistä biiseistä, joista pidän jotka on tehty popmusiikin aikakaudella 1954-1977. Säännöt pidin samana kuin aiemmassakin listassa. Yksi biisi per artisti ja vain yksi versio samasta biisistä. Pieni kesäspesiaali on välillä paikallaan.

31. The Hollies – The Air That I Breathe (1974)
Musiikkia niille elämän hetkille kun kaikki niin hyvin ettei halua mitään enempää eikä vähempää.



32. Lesley Gore – You Don’t Own Me (1963)
Tasa-arvojulistus joka on yhtä relevantti tänäkin vuonna.


33. Frida – Lycka (1971)
Benny ja Björn osasivat tehdä hienoja biisejä ennen Abbaakin.


34. Tom Jones – Chills and Fever (1964)
Nuoressa Tom Jonesissa oli kyllä kylmiä väreitä aiheuttavaa ruutia.


35. The Turtles – Elenore (1968)
Ehkä alunperin parodiana Happy Togetherista tehty, mutta me kuuntelijat emme sitä ymmärtäneet.


36. Demis Roussos – When I’m A Kid (1972)
Kyllähän tästä lapsuuden ylistyksestä tulee iloiselle mielelle.


37. Chicago – 25 or 6 to 4 (1970)
Hitaasti kasvanut biisi jonka arvon aloin ymmärtää vasta viime vuosina.



38. George Baker Selection – Little Green Bag (1969)
Hieno bassokuvio, jonka joskus opin vielä kunnolla soittamaan.


39. T.Rex – Children of the Revolution (1972)
Hyvä ja massiivinen riffi. Hieman kuin Led Zeppeliniä ilman bluesrockin painolastia.


40. France Gall – Laisse Tomber Les Filles (1964)
Yé-yé poppia Serge Gainsbourgin kynästä.

sunnuntai 1. heinäkuuta 2018

Standfast - Be My Sun

Artisti: Standfast
Kappale: Be My Sun (2001)
Albumi: Standfast
Mieleenjäävin lause: "Be my sun and I'll be your sky."

On monenlaista ensireaktiota, kun aloitan tutun rituaalin jossa avaan Winampin, laitan viimeksi jääneen biisin soimaan ja painan next nappia seuraavan blogattavan biisin valitakseni. Kun tällä kertaa ruotsalaisduo Standfastin Be My Sunin ensitahdit alkoivat soimaan kaiuttimista niin ensireaktio oli että olenko jo arvostellut tämän. Tarkastin asian ja toisin kuin muistin niin tämä on Standfastin ensiesiintyminen blogissani ainakin perinteisessä mielessä. Kun tein viime vuonna Top100 biisit elinajaltani spesiaalin niin yhtyeen kappale Carcrashes löytyi tuolta listalta. Tämä siis aiheutti minulle puolittaisen Mandela efektin. Seuraava ajatukseni oli, että ainakin muistan tästä biisistä kertsin mutten muuta. Päästäänkö kertsin voimalla kuuhun vai peräti aurinkoon?

Pidän Standfastin debyyttialbumista kokonaisuutena sekä myös siitä löytyvien erinomaisten biisien vuoksi. Be My Sun edustaa minulle levyn parempaa keskitasoa. Kappaleessa on hieman vaikutteita Ray of Light aikakauden Madonnasta, muttei tavalla joka tuntuisi suoralta kopioinnilta. Eri asia sitten oliko tämä soundimaailma enää 2001 niin kova juttu, muttei se ole enää vuonna 2018 ongelma. Aina on toki biisejä joidenka tuotannolliset ratkaisut eivät kestä hyvin aikaa mutta tämä ei käy esimerkkinä sellaisesta.

Be My Sun on tyylillisesti sopivan kahtiajakoinen. Ei ehkä täysin kahtiajakoinen, sillä kyseessä on hieman yli äyräidensä menevä lemmenpurkaus sille ainoille ja oikealla mielitietylle. En tiedä tuleeko se varjo paratiisiin Suzanne Mossonin tummasta tulkinnasta sillä sanoitus on pelkkää lemmen leppeässä valtameressä uimista. Tämä pieni ero tulkinnan ja sanoituksen välillä on minulle koko kappaleen kiehtovin puoli ja suurin vahvuus. Hieman kuin päähenkilö vannoisi suureen ääneen rakkautta, mutta jossakin taustalla on silti joku mörkö vaanimassa. En tiedä onko kyseessä tarkoituksellinen ratkaisu vai tekeekö oma mielikuvitukseni omat tulkintansa.

Mainitsin jo aiemmin muistaneeni kappaleesta juuri kertosäkeen ja sen vahvuus varjostaa hieman muuta kappaletta. Ehkä ne Ray of Light vibat tulevat sittenkin hieman saumoista läpi. Lainavaikutteet ovat sittenkin liian ilmeisesti kuultavissa. Ja juuri kertosäkeessä nuo vaikutteet kuuluvat vähiten. Harmi sinänsä sillä jos kertsin ympärille olisi rakennettu jotakin vastaavan tasoista niin kokonaisuus voisi olla jopa hieno. Nyt jäädään vain pikkukivan biisin asteelle. Ja on toki helpompi olla hieman negatiivisempi yhtyeelle jonka tietää pystyneen parempaankin. Kun yhtye tai artisti josta ei pahemmin välitä tekee edes jotakin siedettävää niin tilanne on päinvastainen. Näillä eväillä aurinko ei nouse kuin mustana, kuu on korkeintaan juustoa, mutta ehkäpä sentään kolmen jalan korkeuteen noustaan ja ehkäpä vähän ylemmäskin.   

Arvosana: 5,5/10 

sunnuntai 17. kesäkuuta 2018

Sarah Brightman - Guéri De Toi

Artisti: Sarah Brightman
Kappale: Guéri De Toi (2003)
Albumi: Harem
Mieleenjäävin lause: "J'ai guéri de toi, guéri de toi."

Ilman tämänkertaista kappaletta en olisi luultavasti muistanutkaan että 34 päiväisestä armeijankäynnistäni on tänä kesänä kulunut 15 vuotta. Sarah Brightmanin vuoden 2003 Harem albumi oli minulle yksi tuon vuoden soundtrackeistä. Tätä ei ehkä olettaisi ottaen huomioon albumin itämaiset teemat, mutta toisaalta tuolloin Irakin sotakin kävi kuumana ja se kuuluu myös albumilla. Kun minut moninaisten fyysisten terveystekijöiden vuoksi vapautettiin palveluksesta 34 päivän jälkeen ensimmäinen kappale, jonka kotona kuuntelin oli Brightmanin The War is Over. Yhtä hyvin se olisi voinut olla myös Free, jonka ranskankielinen versio Guéri De Toi löytyy albumin kansainvälisen version bonusraitana.

En ole pätevä arvioimaan Brightmanin ranskanääntämystä, mutta Guéri De Toi on kieltä lukuunottamatta taustoiltaan identtinen Freen kanssa. Pidän luonnollisesti alkuperäisestä englanninkielisestä enemmän, mutta Brightmanin usein levyttämät kielivaihtoehtoiset versiot käyvät hyvin vaihtelusta. Vaikka kielen ymmärtämys kuuntelijana katoaa, se ei pudota kappaleen muita laatutekijöitä tippaakaan. On tosin varmasti hyvä ettei hän tietääkseni ole koskaan levyttänyt suomeksi syistä jotka varmasti kaikki tiedämme.

Voittaako Guéri De Toi missään kohdassa alkuperäisversio Freen? Onhan ranska toki kaunista ja hienostuneen kuuloista, mutta alkuperäisversio on minulle niin henkilökohtainen, että ilman sitä henkilökohtaisuutta versioiden välille jää melkoinen railo jos ei nyt aivan kuilu.

Guéri De Toi on näitä kappaleita, jotka vaativat sopivan tilanteen tai mielentilan. Kun on hieman alakuloa mielessä tai ehkä tarvetta pienelle toiveikkuudelle niin tätä musalääkäri voisi määrätä. Annostusta ei kannata kuitenkaan ylittää sillä samalla tavalla kuten alakulossakaan niin ei myöskään yhdessä alakuloisessa biisissä kannata rypeä liian pitkään. Ehkä joku jäisi kaipaamaan myös suurempaa kohokohtaa tai nostatusta, mutta mielestäni se ei olisi oikea ratkaisu tässä tapauksessa. Joskus musiikin pitää jättää kysymykset ilmaan eikä tarjota vastauksia tai kliimakseja. Tällainen musiikki voi auttaa tietyssä mielentilassa juuri oikealla tavalla eteenpäin kun vastauksiin tai mielenrauhaan on vielä pitkä matka edessä.

Kun länsimainen artisti tai yhtye hakee itämaisia sävyjä on tuloksena liian usein kliseillä leikkimistä, mutta Guéri De Toi välttää tämän. Sarah Brightman ei suotta ole tunnettu crossover artistina, joka yhdistelee monia eri tyylejä ja vaikutteita onnistuneesti musiikissaan. Itämaisin elementti on kaunis viulusoolo joka on kappaleen huippukohtia. Plussaa on myös se että on maltettu pitää kappale sopivan pienenä ja rauhallisena. Alkuperäisversiolle antaisin helposti pisteen tai puolitoista enemmän, mutta eihän maailma erilaisesta musiikista koskaan liian täyteen tule.
     
Arvosana: 5,5/10

sunnuntai 10. kesäkuuta 2018

M People - Testify

Artisti: M People
Kappale: Testify (1998)
Albumi: The Best of M People
Mieleenjäävin lause: "Longer it lasts and the better it gets."

Englantilainen M People onnistui saamaan sekä kaupallista menestystä että kriitikoiden ylistystä mikä ei varsinkaan danceyhtyeille ole mikään yleinen saavutus. Osoituksena kriitikoiden arvostuksesta käy Mercury Prizen voitto parhaasta albumista vuonna 1994 Elegant Slumming levyllä. Kaupallisen menestyksen puolesta todistavat neljä platinaa myynyttä albumia yhtyeen kotimaassa ja tämän lisäksi 10 Top 10 singleä. Suomestakin M People sai kolme Top 10 singleä. (Moving On Up, Sight For Sore Eyes ja Open Your Heart.) Ykkössijaa heille ei kotimaassaan kuitenkaan herunut vaikkakin kolme albumia ja yksi single nousivat kakkossijalle asti.

M People (nimi tulee Mike Pickeringin etunimestä joka perusti yhtyeen) jäi tauolle 1998 The Best of M People kokoelma-albumin myötä ja vaikka yhtye onkin tämän jälkeen aina silloin tällöin aktivoitunut keikkailemaan se ei ole ollut kovin aktiivinen. Kuten kokoelmille usein tuollekin levylle laitettiin pari uutta biisiä joista singlenä ensin julkaistiin Testify.

Tämä rakkaudentunnusteinen single osui minulle sopivaan kohtaa elämässäni loppuvuodesta 1998 kun olin korviani myöten ihastunut. Kamppailin ajatuksen kanssa uskaltaisinko paljastaa tunteeni ja arvoin asiaa monta kuukautta. Välillä päätin luovuttaa ja sitten taas tulin toisiin aatoksiin. Jos jotakin en kaipaa niin ihastumisen aikaista epävarmuutta. En tiedä kuinka paljon Testify minua rohkaisi kun lopulta viikkoa ennen joulua sain tuotua tunteeni julki. Vastakaikua tunteilleni en siinä muodossa saanut, mutta elinikäisen ystävän sen sijaan. Elämässä on harvoin win-win tilanteita, mutta tuon voin laskea yhdeksi niistä.

Kuten monet itselleni elämäni musiikillisen päiväkirjan muodostavat biisit Testifykin on minulle tärkeä biisi. Mutta ymmärrän, jos kappale ei ilman tällaista henkilökohtaista yhteyttä kolahda yhtä lujaa. Kannattaa silti antaa sille mahdollisuus koska kuten M Peoplen musiikki yleensäkin on Testify tuotettu tyylillä ja hyvällä maulla. Heather Smallin ääni saattaa olla hieman mielipiteitä jakava, mutta itse uppoan siihen kuin laadukkaaseen säkkituoliin ikään. Kappale on 90-lukumaisen uusretro ilman räikeitä teknobiittejä. Rakastuneen ihmisen ylitsevuotavaa tunnetilaa annostellaan lapiolla eikä ruokalusikalla mutta koska M Peoplen lapio on kunnon pöytähopeasta tehty se menee alas paremmin. Soulvaikutteet on otettu 70-luvulta ja toinen laina-asia on gospelvaikutteinen taustakuoro. 

Jonkin toisen biisin kohdalla voisin valittaa tasaisesti polkevasta taustabiitistä johon yhdistyy 90-luvulle tyypillinen muodikas "kilkutus", mutta koska vaihtelua on muuten tarpeeksi se jää vain epäoleelliseksi mikrodetailiksi. Ehkäpä hieman sielukkaampi sähköbassottelukuvio olisi voinut nostaa Testifyn rytmiosastoa vielä asteen paremmaksi. Kappale on silloin kelpo, kun sen puutteet täytyy keksiä melkein väkisin vääntämällä. Testifyn rakkauden aalloilla kelpaa keinua 20 vuotta julkaisun jälkeenkin, sillä se on vanhentunut ehkä jopa hitusen arvokkaammin kuin tämän blogin pitäjä.         

Arvosana: 7,5/10

sunnuntai 27. toukokuuta 2018

Johnny Cash - Sam Hall

Artisti: Johnny Cash
Kappale: Sam Hall (2002)
Albumi: American IV: The Man Comes Around
Mieleenjäävin lause: "Damn your eyes!"

Vanhaan kansansävelmään perustuva Sam Hall on juuri sellainen kappale, joka vaati Johnny Cashin kaltaisen tulkitsijan, jotta siitä saataisiin irti jotakin mielenkiintoista. Joten kaikki kunnia countrylegendalle, joka vielä elämänsä ehtoollakin säteili haurasta karismaa jollaista ei ostamalla mistään saa. Tarina kuolemantuomiotansa odottavasta rikollisesta, joka ei tunne rahtustakaan katumusta sopii myös herra Cashin suuhun erittäin hyvin. Mies itse toki katui paljonkin elämäänsä aikana, muttei se tarkoita etteikö hän olisi osannut laulussa tulkita sellaista henkilöä jollainen hän itsekin ehkä pahimmillaan oli. Tai olisi voinut pahimmillaan olla. Onhan sanonta, että helvetti on paikka jossa kohtaat itsesi sellaisena kuin olisit parhaimassa tapauksessa voinut olla.

Sam Hall on kansansävelmä, jossa välillä lauletaan Sam tai Jack Hallista ja siitä on paljon paikallisia variantteja. Eräs versio perustui englantilaiseen varkaaseen Jack Halliin joka hirtettiin. Tämä on jättänyt joihinki versioihin maininnan siitä että päähenkilö olisi nokikolari. Syynä oli se, että Jack Hallin vanhemmat möivät hänet aikoinaan nuohoojan oppipojaksi joidenka rankkaan työhän kuului laskeutua savuhorneihin köyden varassa. Tämä koitui monen oppipojan kohtaloksi eikä opettajalla ollut muita velvollisuuksia kuin ruokkia ja vaatettaa oppipoikansa, päästää hänet kerran viikossa kirkkoon eikä häntä saanut laskea savupiippuun kun takassa oli tuli. Hieman erilaista ollut työturvallisuus aikoinaan.

Sam Hall on periaatteessa akustinen kappale sisältäen vain akustista kitaraa, ukulelea, pianoa ja urkuharmonia. Lähestymistapa on oikea sillä tällaiset perinnebiisit vain pilattaisiin liialla hienostelulla ja hiomisella. Kappaleen sanoja ei ole erityisen vaikea muistaa sillä suurin osa lauseista toistetaan kolmesti joko kokonaan tai osittain.

Cashin tässä kohden heikommaksi ja käheämmäksi käynyt ääni ei ehkä luonnolliselta sävyltään sisällä sellaista uhoenergiaa mitä hänellä nuorempana oli, mutta se ei ole heikkous. Nyt versio on kuin vanhemman rikollisen viimeinen ylpeä uhma kun kauan lakia paennut kelmi päättää lähteä omalla tyylillään armoa anelematta. Hän on jo väsynyt kaikkeen pakenemiseen ja häämöttävä loppu on omalla tavallaan helpotus. Ikä tuo erilaisen näkökulman asioihin ja sen todistaa hyvin herra Cash toisessa Sam Hall tulkinnassaan. (Ensimmäisen kerran hän levytti kappaleen jo vuonna 1965.) Kannattaa kuunnella molemmat versiot sillä niiden erot ovat mielenkiintoiset.     

Arvosana: 6,0/10

lauantai 19. toukokuuta 2018

Bee Gees - You Should Be Dancing

Artisti: Bee Gees
Kappale: You Should Be Dancing (1976)
Albumi: Saturday Night Fever OST
Mieleenjäävin lause: "You should be dancing, yeah."

Bee Geesin ensimmäiseksi discohitiksi sanottu You Should Be Dancing julkaistiin alunperin vuoden 1976 Children of the World albumin debyyttisinglenä. Kyseessä oli myös ensimmäinen Bee Gees listaykkönen, jossa Barry Gibb käytti kuuluisaa falsettiaan. Toki hän oli löytänyt falsettinsa jo edeltäneen Main Course albumin raidoilla, kuten vaikkapa mainiolla Nights on Broadwaylla, mutta vasta You Should Be Dancing varsinaisesti aloitti Bee Geesin kauden discon kuninkaina. Mitä Children of the World albumiin tulee olen vuosien varrella yrittänyt hankkia sitä monta kertaa vain kuullakseni että painos on loppu. Vinyylinäkään sitä ei ole vastaan tullut mutta ehkäpä sekin vielä joskus levyhyllyyni tiensä löytää.

Ei ole aivan yksinkertaista laittaa You Should Be Dancingiä järjestykseen Bee Geesin discosinglejen joukossa. Toisaalta kaikki maagiset ainekset ovat läsnä, mutta ovatko ne olleet paikoillaan vieläkin paremmin? Omasta mielestäni ovat. Mutta ei heittäydytä vielä negatiivisiksi. Barryn falsetit ovat kohdillaan ja vaikka ehkä sanoituksen puolesta (vaikka toki esim. Chicin sanoituksiin verratuna tässä ollaan syvällisiä) toivoisi hitusen vähemmän toistoa niin tansittavaksihan nämä ovat tarkoitettu eikä analyyttiseen kuunteluun. Maurice Gibb bassottelee maukkaasti ja Bee Geesin kitaristina tuohon aikaan toiminut Alan Kendall saa soitettavakseen lyhyen, mutta kokonaisuuteen istuvan soolon.

Jos You Should Be Dancing olisi Bee Geesin ainoa discobiisi voisin ehkä pitää siitä vieläkin enemmän, mutta nyt vertailukohdat ovat liian kovat. Joskus se ensimmäinen demo on parasta mihin yhtye pystyy ja joskus taas ensimmäiset yritykset ovat vain protoja joista parannetaan. Toki YSBD:ssa on sopivaa hikistä hektisyyttä ja kliseinen tanssiin kehoittava sanoitus täyttää tehtävänsä. Varmasti tämä on aikansa teryleeni-Teroja ja -Teijoja tanssittanut ja notkuttaa tänäkin päivänä sisäistä pientä Travoltaani. Kuulunhan niihin ihmisiin, jotka mielikuvissaan tanssivat aina paljon paremmin kuin todellisuudessa.

Mutta tänään ei ole päivä jolloin jaksaisin olla erityisen negatiivinen, vaan olen ennemminkin onnellinen siitä, että tämäkin kappale on osa sitä hienoa aikakautta jolloin Bee Gees vaikutti muutaman vuoden ajan pysäyttämättömältä. Jälleen kerran voin pohtia sitä oliko Bee Gees kovemmassa iskussa 60- vai 70-luvulla, mutta se on sama kuin pohtisi kesähelteellä kahden lempijäätelömakunsa väliltä. Valitsit sitten kumman tahansa niin lopputulos on taattu ja jokainen lipaisu on taattua laatua. You Should Be Dancing ei ehkä ole minun minttu tai mangomeloni, mutta se voi olla vaikka se suklaajäätelöpallo joka käy aina silloin tällöin vaihtelusta.

Arvosana: 6,5/10

sunnuntai 6. toukokuuta 2018

PMMP - Onnellinen päivä

Artisti: PMMP
Kappale: Onnellinen päivä (2003)
Albumi: Kuulkaas enot!
Mieleenjäävin lause: "Onnellinen päivä meidän paratiisissa on aluillaan."

PMMP:n debyyttialbumi Kuulkaas enot! möi minulle idean lupaavasta uudesta yhtyeestä ja seuraava Kovemmat kädet lunasti lupaukset. Hieman ironisesti yhtyeen viimeinen albumijulkaisu Matkalaulu joka sisälsi uusia versioita vanhoista kappaleista myös osoitti, että nyt on hyvä aika lopettaa kun on vielä voitolla. Mielestäni on parempi ettei yhtye lopeta juuri silloin kun se on parhaimmissa luomisvoimissaan vaan silloin kun parhaat paukut on käytetty.

Debyyttialbumilta löytyvä Onnellinen päivä oli levyn ainoa biisi jonka sanoituksesta Mira Luoti vastasi yksin. Sävellyksen takana oli luonnollisesti Jori Sjöroos. Onnellista päivästä tulee sellainen tunne, kuin sen sävellys olisi hakenut vaikutteensa niiltä 90-luvun rockbändeiltä jotka ammensivat puolestaan 60-luvun psykedeliasta. Voi lapsi pysyä enää tallessa kun pesuvettä on vaihdeltu näin hurjasti? -Ikävä kyllä ei.

Onnellinen päivä kuulostaa kyllä tarpeeksi PMMP:n biisiltä eikä se laadullisestikaan ole mikään äpärälapsi ottaen huomioon debyyttialbumin vielä hieman suuntaan hakevan tyylin. Mutta silti se tuntuu kuin konseptilta, jota ei saatu aivan parhaimmalla tavalla toimimaan. Siinä ei ole sellaista iloista naisenergistä teinimäistä riehakkuutta kuin parhaimmillaan eikä siinä myöskään ole koskettavuutta. Koskettavuuteen toki Onnellinen päivä ei selvästi pyrikään vaan tarkoituksenani oli vain luetella yhtyeen tyypillisiä vahvuuksia.

Ehkäpä Onnellinen päivä on todiste siitä kuinka Sjöroos, Vesala ja Luoti tulivat myöhemmin paremmiksi poimimaan vaikutteita ja tekemään niistä omia versioitaan. Prototyyppi joka jo lähti lentoon, muttei ikinä päässyt määränpäähänsä asti. Huomaan, että kappale alkaa ärsyttämään kun kuuntelen sitä toistolla tätä kirjoittaessa ja se on aina huono merkki. Varsinkin kun PMMP:n tuotannossa on paljon sellaista mitä kuuntelisin tätä mieluummin. Ei Onnellinen päivä ole mikään keväällä sulavan hangen alta paljastuva koirankakka, vaan ennemminkin se viimeiseksi jäävä paha konvehti joka on syötävä, jotta voi avata uuden kerroksen herkkuja.   

Arvosana: 4,5/10

sunnuntai 29. huhtikuuta 2018

X-Perience - Magic Fields

Artisti: X-Perience
Kappale: Magic Fields (1996)
Albumi: Magic Fields
Mieleenjäävin lause: "They took me to a foreign place and they taught me to be strong."

Saksalainen dancepopyhtye nautti mitä luultavimmin suurinta suosiota Suomessa ainakin sillä perusteella että yhtyeen ainoa platinalevy on myyty meillä. Yhtyeen debyyttialbumi Magic Fields ylitti meillä platinarajan, vaikka kuten danceyhtyeille 90-luvulla pakkasi käymään niin suosio tuli ja meni nopeaan. Siitä huolimatta yhtye on yhä aktiivinen, vaikka alkuperäinen laulaja Claudia Uhle jättikin X-Periencen vuonna 2007.

Mietin miksi X-Periencen debyyttialbumi menestyi meillä niin hyvin ja ehkäpä ajoitus oli oikea. X-Files oli tehnyt tuonpuoleiset ja tuntemattomat suosituksi ja eurodancelle oli meillä niin paljon kysyntää, että sille järjestettiin omat festarinsakin. Voisin kuvitella että X-Perience kelpasi hyvin samalla yleisölle joka piti Movetronista. Punatukkainen laulaja, eurodancea välillä hieman mollimmallakin otteella ja ajankohtaiset science fiction teemat.

Magic Fields albumin kolmantena singlenä julkaistiin albumin samanniminen nimibiisi. On sopivaa, että albumin nimibiisi kuvastaa hyvin koko albumia niin soundillisesti kuin teemallisestikin. Magic Fields kuvailee hyvin ihailevaan sävyyn abduktiokokemusta, jossa mystiset ulkoavaruuden olennot näyttävät kaapatulle sellaista kauneutta mitä ei maapallolta löydy. Kun "uhri" on palautettu maan pinnalle hän jää odottamaan vierailijoiden toista tulemista. Ulkoavaruuden olennot kuvataan joko vihamielisinä valloittajina tai meitä paljon edistyneempinä olentoina joiden yhteydenpidon arvoisia emme vielä ole. Magic Fields kallistuu juuri jälkimmäiseen.   

Ne tekijät jotka erottavat X-Periencen aikansa muista eurodanceyhtyeistä ovat Claudia Uhlen kuulas ääni, yhtyeen soundien 80-luvun synapopvaikutteet sekä tietynlainen melankolia. Jopa iloisimmissa kappaleissa oli yleensä joku pinnan alla kulkeva harmaa kerros. Tämä pätee myös Magic Fieldsiin, jossa sinänsä kerrotaan tarina ulkoavaruuden olennoista haltioitumisesta, mutta silti tunnelmassa on jotakin muuta kuin puhdasta messiaanisen paluun odotusta. Tämä kahtiajakoisuus on mielestäni yhtyeen vahvuus. Myöhemmässä tuotannossa yhtye alkoi tekemään enemmän yhdenmukaisten tunneskaalojen mukaisia tulkintoja mikä on pieni harmi.

Minulle Magic Fields on albuminsa parhaimmistoa, eikä edes taukoamaton toistuva tanssibiitti pääse haittaamaan. Pieniä välikoukkuja on riittävästi ja melodiset kosketinosat maalailevat juuri sellaista avaruuden maisemaa kuin tässä tapauksessa pitääkin. Ennen kuin kuulin Claudia Uhlen sooloprojektia Angelzoomia ajattelin, että hänen äänensä sopii vain tämäntyylisen äänimaton sekaan mutta huomasin olevani väärässä. Kuultuani Angelzoomissakin saman pohjamelankolian kuin X-Periencessakin tulin siihen lopputulokseen, että ehkä se alakulon lähde onkin Uhlen ulosannissa. Kun kuulun tähän apeuteen taipuvaiseen mollimyönteiseen kansaan niin olkoon se lähde josta on hyvä ottaa hörppy aina silloin tällöin.     
 
Arvosana: 7,0/10

sunnuntai 22. huhtikuuta 2018

Sarah Brightman - Johnny Wanna Live

Artisti: Sarah Brightman
Kappale: Johnny Wanna Live (1993)
Albumi: Dive
Mieleenjäävin lause: "Got to give his skin away for coats they wear on summer days, oh no, Johnny wanna live."

Kovin montaa biisiä jotka olisi kirjoitettu jonkin asian puolesta ei ole blogissani käsitelty. Pientä täydennystä tuo Johnny Wanna Live joka löytyi Sarah Brightmanin vuoden 1993 Dive albumilta. Kappaleen teema on eläinsuojelullinen ja erityisesti turkisvastaisuus. Ilmestyessään kappale oli coveriksi hyvin tuore, sillä alkuperäisversion levytti Sandra vain vuotta aiemmin. Yhdistävä tekijä on Frank Peterson joka oli Brightmanin tuottaja ja joka oli aiemmin tehnyt yhteistyötä Enigmamies Michael Cretun kanssa. Cretu oli tuohon aikaan puolestaan Sandran puoliso. Johnny Wanna Live on alunperin Cretun, Petersonin sekä Klaus Hirschburgerin yhdessä tekemä. 

Siinä missä Sandra julkaisi Johnny Wanna Liven remiksatun version kokoelmansa uutena täkybiisinä jätettiin Brightmanin tapauksessa kappale vain Dive albumin rivibiisiksi. Olisikin ollut typerää yrittää julkaista samaa singleä vuoden välein paitsi jos ensimmäinen julkaisuyritys olisi jäänyt vaille suurta huomiota. Ehkä Sandran hieman tunteellisempi tulkinta on kappaleen sanoma huomioon ottaen toimivampi vaikka toki Brightmanin versiollakin on ansionsa. Dive albumin teema oli meri ja se kuuluu myös Johnny Wanna Liven sonar -tyylisissä ääniefekteissä.

Nykyään turkikset ovat epäsuosittuja, mutta toisin oli vielä 80-luvulla lapsuudessani jolloin vanhemmillani oli kettutarha. Omaa lapsuuttani vierestä seuraaminen kun sadat ketut menettivät joka keväisin nahkansa ei järkyttänyt. Se oli tuolloin normaalia maalaiselämää. 90-luvun alussa turkistarhauksen kannattavuus huononi nahkojen ostohinnan alentumisen myötä ja niin myös vanhempani lopettivat tarhaustoiminnan. En näe turkistarhausta nykypäivänä tarpeellisena koska ne menisivät lähinnä luksustuotteiksi ja meillä on runsaasti muita eettisempiä materiaaleja itsemme vaatettamiseen. 

90-luvun alussa turkiksia vastaan oli enemmän syytä kohdistaa huomiota ja toki epäkohta ei ole tänäkään päivänä täysin poistunut. Mutta miksi kappaleessa lauletaan Johnnysta eikä eläimestä? Sandra on vastannut haastattelussa että Johnny kuvastaa kappaleessa kaikkia eläimiä yleensä. Ehkä ajatuksena on että nimi tekee asiasta samaistuttavamman. 

Sarah Brightman on minulle niitä artisteja jotka tulkitsevat viihdyttävästi vaikka puhelinluetteloa mutta en ole niinkään varma siitä oliko Johnny Wanna Live tarpeellinen coverointi. Tuotannollisesti ja tulkinnallisesti kaikki on kunnossa, mutta edelleen olen sitä mieltä että Sandran versiossa oli enemmän tunnetta. Joskus teknisesti paljon huonompi laulaja voi voittaa lahjakkaamman siinä miten tunnetasolla tavoitetaan kuulija. Myös äänimaailma on Brightmanin versiossa hieman liian pullisteleva ja täyteen ahdettu. Sanoille ja sanomalle jää vähemmän tilaa.

Kuulin Johnny Wanna Liven ensin Brightmanin versiona ja vaikka usein käy niin, että se ensin kuultu versio pitää puolensa niin tässä tapauksessa seison myöhemmin kuullun version leirissä. Vaikken olisi ikinä kuullut Sandran versiota ei kyseessä olisi silti Dive albumin kohokohtia. Tämän tiesivät ehkä Peterson ja Brightmankin jättäessään kappaleen suosiolla albumin täytebiisiksi. Ja tyylillisesti Johnny Wanna Live istuu albumikokonaisuuteen oikein hyvin. Erikseen en tätä kuunteluun poimisi, mutta jos päätän kuunnella Diven läpi ei sormeni missään kohti eksy kappaleen ohitusnappia kohti. 

Arvosana: 5,5/10

sunnuntai 15. huhtikuuta 2018

Lili & Susie - Sommar i natt

Artisti: Lili & Susie
Kappale: Sommar i natt (1985)
Albumi: Det bästä me Lili & Susie
Mieleenjäävin lause: "Sommar i natt, jag vill dansa i natt."

Ruotsinsuomalaiset Lili (oikealta etunimeltään Inga-Lill) ja Susie (oikealta etunimeltään Susanna) Päivärinta pärjäsivat mukavasti länsinaapurimme listoilla 80-luvun puolivälistä 90-luvun alkuun saaden pientä menestystä myös Euroopassa. Oh Mama on heidän suurin hittinsa niin kotimaassaan kuin kansainvälisestikin, mutta tänään on käsittelyssä duon debyyttisingle Sommar i natt vuodelta 1985. Vaikkei kyseessä olekaan heidän suurin listamenestyksensä on se ilmeisesti kestänyt kohtuullisesti aikaa ollen heidän viidenneksi soitetuin kappaleensa Spotifyssa.

On omalla tavallaan erikoista, että Lili & Susien kaksi ensimmäistä albumia koostuivat sekä ruotsin- että englanninkielisistä kappaleista. Myöhemmillä albumeilla laulukieli pysyi englannissa. Ehkäpä alussa saumat haluttiin pitää pärjäämisen suhteen maksimissa laulamalla myös kotokielellään. Kesäisesti kasarireggaehtavan Sommar i nattin ovat tehneet sisarukset yhdessä Niklas Strömstedtin kanssa. Mukana ovat ajankohtaan sopivat synasoundit synteettisine huuliharppuineen kaiken ollen hieman muovista. Onko tämä plussaa vai miinusta riippuu siitä kuin paljon tuon ajan hittisoundeista pitää. Itse olen kasarini suhteen melko valikoiva. Tuona vuosikymmenenä toisaalta tehtiin paljon loistavaa musiikkia, mutta myös ämpärikaupalla musiikillista äänijätettä. (Kuten jokaisella vuosikymmenellä, mutta jostakin syystä 80-luku osaa silittä minua pahiten musiikilliseen vastakarvaan.)

Sommar i natt kärsii eniten siitä, että sen vaikutteet tulevat hieman liian selvästi läpi. Kuulen siinä tuttuja juttuja esimerkiksi Culture Clubin Karma Chameleonista, Men at Workin Down Underista ja laulutyylillisesti saan hetkittäin Sister Sledge viboja. Ei ole väärin koettaa napata kiinni ajan hengestä, mutta lopputuloksen pitää silti kuulostaa riittävän omalta. Toisaalta en suomalaisena ole kuullut tällaista ruotsinkielisenä liikaa ja sisarukset ovat kappaleen vahvin lenkki. Ehkä kappaleen tasainen poljento olisi kaivannut pientä vaihtelua vaikka luultavasti onkin tavoiteltu sitä, että rento kesäfiilis säilyy alusta loppuun.

Koska en itse luonnollisesti muista kappaletta lapsuusvuosiltani se ei voi saada nostalgialisää eikä kesäbiisiksi kesäbiisin paikalle pääse ihan millä tahansa piknikeväillä. Päivärinnat tulivat myös uran edetessä hieman itsevarmemmiksi laulun kanssa kuin tällä debyyttisingellä. Nyt kuulostaa siltä kuin rohkeus tai taito ei aivan riittäisi nousta vetämään kappaletta vaan sen tekee taustaraita. Toisaalta kyllä minusta löytyy pieni sisäinen kesämies joka pitää Sommar i nattin rentoudesta. Olkoonkin että kesäaurinko on nörtin vihollinen, joka häikäisee jopa mattapintaisen monitorin kuvan. Minulle Lili & Susien paras kesäbiisi on What's the Colour of Love mutta olkoon Sommar i natt vaikka sellainen kesäkissa jonka ottamista harkitsi, mutta sen viisaasti jätti tekemättä.

Arvosana: 5,0/10



sunnuntai 8. huhtikuuta 2018

Nightwish - Scaretale

Artisti: Nightwish
Kappale: Scaretale (2011)
Albumi: Imaginaerum
Mieleenjäävin lause: "Ladies and gentlemen, be heartlessly welcome."

Nightwishista voisi varmaankin kirjoittaa heittämättä mielipidettään laulajakysymykseen, joka onneksi nykyään on hivenen hiljentynyt siitä kiihkosta mikä se pahimmillaan oli. Mutta mainitaan silti että oma suosikkini Nightwishin laulajista on Anette Olzon, mutta samalla totean ettei kukaan kolmikosta ole ollut huono työssään.

Tarja Turunen oli kirurginveitsi; erinomainen työkalu yhteen asiaan, mutta ei ulottuva tai monipuolinen. Minulle Anette Olzon oli se joka teki Nightwishista mielenkiintoisen ja kuuntelemisen arvoisen. Ehkä minunkaltaiselleni ruotsipopfanille hänen länsinaapuurimainen ulosantinsa oli sitä mitä lääkäri määräsi. Floor Jansen on kolmikosta kokonaisvaltaisin paketti ja hän tuntuu jopa kestävän ainakin toistaiseksi kiertue-elämän rasitukset toisin kuin edeltäjänsä.

Tajusin Scaretalen sävelten kajahtaessa kaiuttimistani, etten olisi ollut edes varma omistinko Imaginaerum albumia. Tämä on siinä mielessä mielenkiintoista, että sen edeltäjä Dark Passion Play on suosikkialbumi Nightwishilta jota olen kuunnellut todella paljon. Muistan, että päätin olla ostamatta Imaginaerumia julkaisussa, koska singlejulkaisut eivät olleet niin vakuuttavia ja albumin elokuvapohjainen konsepti ei tuntunut niin houkuttelevalta. Varmaankin olen joskus ostanut albumin kun se on tullut halvalla vastaan kuuntelematta sitä edes kertaakaan läpi. Joten sen biisit ovat tuttuja vain satunnaissoitosta. Scaretalenkin olen luultavasti vain kuullut vain kerran tai kaksi aiemmin ennen tämän kirjoittamista.

En ole kauhuelokuvien ystävä. En osaa pelätä niitä, joten ne ovat minulle vain alle keskitason draamaa. Samasta syystä kauhuelokuvien teemamusiikit eivät ole minulle erityisiä sillä ne eivät täytä minun kohdallani tehtäväänsä. Tiedän että Tuomas Holopainen on monien kuuluisien elokuvasäveltäjien fani ja se kuuluu myös tässä tapauksessa eikä ikävä kyllä positiivisessa mielessä. Monet Scaretalen musikaaleisista kauhuteemoista ovat liian tutun kuuloisia. Sentään siinä on myös hieman musikaalityylistä huumoria, mutta sekin kuulostaa epäomaperäiseltä. Kun tähän sotketaan hieman kuin puoliväkisin yhtyeen muut tavaramerkkielementit eivät nämä yhdistetyt kohtaukset muodosta kovin yhtenäistä kokonaisuutta.

Painajaisunista kertovana Scaretale ei myöskään tavoita minua, sillä omat painajaisuneni eivät ole ollenkaan tällaisia. Niistä tosin ei saisi mielenkiintoista biisiä tekemälläkään. Omat painajaiseni ovat sellaisia joissa olen eksyksissä enkä löydä millään perille. Tai sitten putoan loputtomasti. Lapsena sentään näin kerran unta jossa mustekala poltti minua ja huusin unissani että minulle on tuotava vettä koska palan. Tätini toi minulle vettä ja heräsin. Mutta toisin kuin silloin en osaa pelätä pellejä veitsen kanssa tai zombieita sekä muita mörkimyksiä. 

Jos jotakin positiivista on mainittava niin kuulostaa siltä kuin kappale olisi miksattu hieman vähemmän loudnesshenkisesti kuin esimerkiksi Dark Passion Play -albumi. Ehkä tässä kohden elokuvista haetut dynamiikkavaikutteet ovat olleet positiivinen asia. Seitsemän ja puoli minuuttia on pitkä aika kappaleelle joka ei vie sellaiselle matkalle millä haluaisi olla. Jos kappaleesta riisuttaisiin kauhuelokuvasoundtrackelementit ja jäljelle jäisi kolmeminuuttinen Nightwishrockkipale niin lopputulos olisi hieman parempi mutta vain hieman. Voisin kuvitella, että jos kuulut kappaleen kohderyhmään toisin kuin minä niin mielipiteesi voi olla täysin eri.     

Arvosana: 4,5/10

sunnuntai 18. maaliskuuta 2018

Carpenters - Goodbye to Love

Artisti: Carpenters
Kappale: Goodbye to Love (1972)
Albumi: Singles 1969-1981
Mieleenjäävin lause: "I'll say goodbye to love."

Kun blogin idea on olla satunnainen poiminta levyhyllystä niin välillä mieli palaisi päästä ruotimaan lempikappaleitaan, mutta niitä tippuu yllättävän harvoin. Toisaalta ilo on sitä suurempi, kun yksi kaikkien aikojen suosikeistani, kuten Carpentersin voimaballadien ylittämätön prototyyppi Goodbye to Love alkaa soimaan nextin painamisen jälkeen. Sen lisäksi, että kyseessä on yksi mieliballadeistani se sisältää myös yhden omasta mielestäni parhaista kitarasooloista koskaan.

Sisarusduo Carpentersin Richard Carpenters sai ideat moniin hitteihinsä mielenkiintoisilla tavoilla. Goodbye to Loven tapauksessa kipinä löytyi samalla tavalla kuin erääseen toiseenkin hittiin iltamyöhään televisiosta (Richard kärsi uniongelmista.). Vuoden 1940 musikaalikomediassa Rhythm on the River puhutaan kuvitteellisesta biisistä nimeltään Goodbye to Love, jota ei elokuvassa kuitenkaan koskaan kuulla. Richardin mielikuvitus alkoi jyllätä ja kappaleen kertosäe muotoutui hänen mieleensä heti. Koko kappaleen sävellys syntyi helposti, mutta kertosäettä pidemmälle hän ei sanoituksessa päässyt jolloin kuvaan astui monia hittejä uransa aikana sanoittanut John Bettis.

Richard Carpenter sai kappaletta nauhoittaessaan ajatuksen että Goodbye to Love tarvitsee fuzz säröefektiä käyttävän kitarasoolon. Idea sähkökitarasoolosta balladissa voi tuntua nyt aivan tavalliselta, mutta vuonna 1972 ajatus oli vallankumouksellinen. Soittaja tehtävään löytyi kun Richard muisti Carpentersia aiemmin lämmitelleen yhtyeen soolokitaristin Tony Peluson. Ensimmäisillä otoilla Peluso koetti soittaa pehmeästi ja hillitysti, mutta Richard neuvoi häntä revittelemään alun jälkeen ja soittamaan sen jälkeen täydellä tunteella.

Vaikka Carpenters varmasti edustikin oman aikansa turvallisimmasta päästä olevaa popyhtyettä niin kitarasoolon herättämä vahva reaktio on silti näin jälkikäteenkin yllättävä. Yhtye sai vihapostia joissa fanit syyttivät yhtyettä hard rockin kelkkaan hyppäämisestä ja jotkut aiemmin Carpentersia voimasoittaneet radiokanavat hyllyttivät kappaleen liian rajuna. Tästä huolimatta Goodbye To Lovea muistellaan nykyään lämpimämmin historian valossa onhan se yksi ensimmäisistä ellei jopa ensimmäinen voimaballadi.

Goodbye to Love olisi kelpo biisi ilman kitarasooloakin sillä onhan siinä Karen Carpenterin silkkiset vokaalit yhdistetynä sisarusten lauluharmonioihin. Mutta Peluson kitarasoolo nostaa kappaleen tunneskaalalla siihen kuuluisaan yhteentoista. Ilman kitarasooloa kokonaisuus jäisi suruisan apeaksi menneen rakkauden haikailuksi, mutta sen kanssa koetaan kliimaksi. Kun olet surullinen jostakin ja suru saavuttaa huippunsa kyyneleiden kera niin se tunne on puhdistava. Voi tulla jopa tunne, että tässä on lopultakin se käännekohta josta kaikki alkaa hiljalleen mennä kohti parempaa. Niinpä pelkän surumielisyyden lisäksi kappale antaa kuulijalleen toivoa paremmasta.

Rakastan tapaa jolla Goodbye to Love kasvaa loppua kohden kuin lumivyöry keväisillä vuorilla. Vaikka kappale on yksi eniten kuuntelemiani ikinä niin tämänkin kirjoittaminen meinaa pysähtyä joka kerta loppuhuipennuksen kohdalla, kun minun on vain alettava joraamaan sen tahdissa. Kun kuolen niin arkkuni voisi laskea maihin Goodbye to Loven loppuneljänneksen soidessa ja ainoa riski olisi se, että minun vielä arkussakin olisi pakko tehdä parit tanssiliikkeet.   

Olen pari vuotta sähköbasso lisäksi treenaillut hieman sähkökitaraa mutta Goodbye to Loven soolo on varmasti viimeisiä joita uskaltaisin lähteä tapailemaan. Toiset meistä haluavat oppia lempisoolonsa heti ja toiset meistä kunnioittavat niitä niin paljon etteivät halua kajota niihin ennen kuin osaavat soittaa ne edes joten kuten kunnialla.

Pitäisikö tästä sanoa jotakin kritiikkiäkin? Noh.. ..voisihan tuo loppuhuipennus olla vieläkin pidempi mutta toisaalta koska kappaleen uudelleenkuunteluun ei väsy niin sekin on tyhjää kuminaa täydellisen poptaideteoksen edessä. Vain harva kappale resonoi sieluni kanssa niin samalla taajudella kuin Goodbye to Love ja tunnen suurta iloa ja kiitollisuutta siitä, että se on luotu. Rakkaudelle voi sanoa näkemiin muttei hyvästi.   

Arvosana: 9,5/10

sunnuntai 11. maaliskuuta 2018

Shania Twain - Black Eyes, Blue Tears

Artisti: Shania Twain
Kappale: Black Eyes, Blue Tears (1997)
Albumi: Come On Over
Mieleenjäävin lause: "I rather die standing than live on my knees."

Shania Twainin vuonna 1997 julkaistu Come On Over oli jokaisella mittapuulla megamenestynyt albumi. 40 miljoonan myynti tarkoittaa myydyintä naissooloartistin albumia. Albumilta lohkaistiin hurjat 12 singleä joista tietenkään jokaista ei julkaistu kaikilla markkina-alueilla mutta määr on silti huomattava. Harvemmin sitä viimeinen single julkaistaan kolme ja puoli vuotta albumin julkaisun jälkeen. Mutta tämän päivän spottivalo ei olekaan noissa menestyssingleissä vaan yhdessä niistä muutamista biiseistä joita ei nähty singlepotentiaalisiksi. Onko Black Eyes, Blue Tears väärinkohdeltu helmi vai turha täytebiisi?

Ehkäpä vastaus singleohitukseen on kappaleen sanoituksessa. Come On Over pyrki olemaan popkantria menobiiseillä ja sopivilla balladeilla höystettynä. Miksi sinne sekaan ja vieläpä albumin alkupuolelle (eurooppalaisessa versiossa, alkuperäisessa kantriversiossa kappale on loppupuolella) on laitettu kappale parisuhdeväkivallasta ja siitä kuinka se elämä on jätetty taakse? Meillähän on esimerkkejä samanteemaisista biiseistä, jotka ovat joko surumielisiä tai voimannuttavia ja selviytymistarinan kertovia. Black Eyes, Blue Tearsin sanoitus sopii kyllä kuvioon mutta musiikillinen puoli hämmentää ainakin minua. En tiedä pitäisikö mustista silmistä ja parisuhdeväkivallasta laulaa näin menevästi. Mutta..

...tässähän on kyse siitä että paha on jätetty taakse ja uusi elämä voi alkaa. Kohtaan työssäni säännöllisesti posttraumaattisista stressioireista kärsiviä ihmisiä ja tiedän ettei pahan elämänkokemuksen taaksejättäminen aina ole niin helppoa kuin lauluissa. Mutta noissakin tapauksissa aika ja saatu tuki voi parantaa haavat ja vuosien kuluttua lopultakin tulee se hetki jolloin tajuaa, että suurin taakka on otettu harteilta ja kirvelevimmät sisäiset haavat ovat parantuneet. Joten puolestani Black Eyes, Blue Tears saa olla menevä sillä se on juuri edellämainitun hetken biisi. Täytyy olla myös kappaleita, jotka muistuttavat siitä millaiseksi elämä voi tulla. 

Nyt kun olen päässyt musiikin ja sanoman epäsuhtadilemmasta pääsenkin ruotimaan kappaletta pelkästään musiikillisten ansioidensa perusteella. Shania Twainia tuottaessaan Mutt Lange selvästi rakasti täyttää kappaleet koukuilla, niin isoilla kuin pienilläkin. Minulle popmusiikillinen sokeriöveri ei tule herkästi eikä maljani kuohu yli tässäkään tapauksessa. Kaikki on selvästi studiossa hiottu viimeisen päälle, eikä siitä huolimatta kaikkea ole hiottu särmättömäksi sillä siitä pitää kappaleen teema huolen.

Ehkä Twain ei ole tulkinnalliselta tunneskaalaltaan kaikkein monipuolisin laulaja vaikka hän onkin hyvä sillä omalla erityisalueellaan. Monipuolisempi tulkitsija olisi ehkä saanut tähän sekä sen menneisyyden tuskan, että uuden aukeavan elämän ilon yhtä aikaa. Olisi itseasiassa mielenkiintoista kuulla tästä sellainen hitaampi ja mollivoittoisempi versio. Tai sitten on haluttu albumin teeman mukaan mennä tässäkin positiivisuus edellä. Mutta mielestäni ei ole mustaa ilman valkoista. 

Arvosana: 6,0/10

sunnuntai 4. maaliskuuta 2018

Kylie Minogue - Breathe

Artisti: Kylie Minogue
Kappale: Breathe (1997)
Albumi: Hits+
Mieleenjäävin lause: "Breathe. Breathe."

Kylien uran 90-luku on omalla tavallaan mielenkiintoinen. Hänen uransa ei ehkä ajanut totaalisesti seinään, sillä jatkoihan tämänpäiväinen valinta Breathekin hänen silloista 28 Top40 UK singlensä putkea. Mutta ehkä kuvaavaa on se, että epäonniselta Impossible Princess ei sitä korkeammalle noussutta singleä onnistuttu poimimaan. Kyse on ehkä myös lievästä kyllästymisestä ja aiemman menestyksen aiheuttamasta "suosiokrapulasta". Toki Kylie itse yritti mukautua ajan henkeen, mutta siinä on eroa tuleeko trendien kärjessä vai puoli askelta perässä. Omasta mielestäni 90-luvulla Deconstruction levy-yhtiölle tehdyt Kylie albumit ovat ihan kelpo tavaraa vaikkeivat ehkä niitä uran merkkipaaluja.

Breathe oli Kylien viimeinen kohtalaisesti menestynyt singlejulkaisu 90-luvulla ennen kuin paluu huipulle tapahtui Spinning Aroundin myötä vuonna 2000. Impossible Princess albumin kolmas single oli varsin hyvin ajan hermolla sillä pienellä sovituksella sen voisi kuvitella vaikkapa Madonnan Ray of Light albumille. Tällainen tyylikäs dancepop istuu hyvin tuohon aikaan ennen vuosituhannen taitetta. Ehkä kappaleessa on kuultavissa myös pieniä vaikutteita ranskalaisesta konepopista. Olisi mielenkiintoista kuulla kappaleesta vaikkapa Airin tai Daft Punkin versio.

Artistin itsensä mukaan kappale kertoo niistä hetkistä kun hän on niin hiljainen, että hänen ystävänsä huolestuvat hänestä. Hänen hiljaisuutensa on "äänekkäämpää" hänet tunteville kuin hänen normaali ulosantinsa. Itseni kaltaiselle introvertille päänsisäiseen maailmaan vetäytyminen on normaali olotila, mutta ymmärrän eron kun kyse on ulospäinsuuntautuvasta henkilöstä.

On mielenkiintoista että joistakin englanninkielisistä biiseistä tulee tulkittua sanat, mutta toisista ei ikinä vaivaudu. Breathe on ennen tätä kuulunut jälkimmäisiin. Miksi toisten biisien merkitykset tulevat iholle ja toisten ovat vain yksi intrumentti muiden joukossa ilman sanomaa ja hahmoa? Ehkä kyse on siitä, että sanoma ei kohtaa minua tässä tapauksessa vaikka sinänsä pidänkin kappaleen mantramaisuudesta.

Tämän aikakauden Kylie on tulkintansa puolesta kuin tähän tyyliin luotu oma persoonansa joka ei hänen paluunsa popprinsessaksi jälkeen ole enää päässyt esiin. Se mikä sopi näihin tyylikkäisiin tanssipopkappaleisiin ei sopisi muihin. Annan bonusta käytetyistä liveinstrumenteista, joista eritoten sähköbasso tuo mukavaa elävää sykettä kappaleeseen. Se on myös miksattu yhtä aikaa vahvaksi mutta kuitenkin hieman samalla tavalla hämyiseksi kuin kappale itsekin.

Breathe ei ole tarttuvinta tai siellä popytimessä olevinta Kylietä, mutta se on erinomaisesti tuotettua ja jopa varsin hyvin aikaa kestänyttä. On näköjään hyvä idea joutua tehotoistokuunteluun joidenkin kappaleiden suhteen, sillä Breathe aukesi minulle tämän arvostelun kirjoittamisen myötä tavalla johon se ei satunnaiskuuntelussa ikinä kyennyt. Tämä lienee myös kappaleen pieni heikkous sillä vahvempi biisi olisi uinut popliiveihini vähemmälläkin.

Arvosana: 6,5/10

sunnuntai 25. helmikuuta 2018

Howard Shore - The Black Rider

Artisti: Howard Shore
Kappale: The Black Rider (2001)
Albumi: The Fellowship of the Rings OST
Mieleenjäävin lause: "Instrumentaali."

Kun tarttuu blogin historian aikana jo seitsemännen kerran saman elokuvatrilogian soundtrackbiiseihin on vaikea enää toistaa samoja taustatietoja pohjustukseksi. Ne voi jokainen halutessaan kerrata aiemmista blogipostauksistani. Mutta haluan kertoa vielä muistoista jotka näiden kappaleiden kuuleminen herättää. Sormusten herra trilogian näkeminen oli yksi elämäni parhaimmista elokuvakokemuksista. Muistan kuinka teatterista poistuessani olin vielä hyvän aikaa elokuvan maailmassa. Irti arjesta ja kaikesta siitä harmaasta ja ikävästä, mitä elämässäni tuohon aikaan muuten oli.

Samalla Howard Shoren taiten tehdyn soundtrackin kuuleminen vahvistaa entisestään sitä miksi en pidä Danny Elfmanista elokuvasäveltäjänä. Siinä missä Shore luo luonnollisesti mieleenjääviä teemoja yrittää Elfman varastaa shown ja nostaa hengentuotteensa yli muun elokuvan. Tämä luo minulle Elfmanin elokuvamusiikkia kuunnellessa ärsytystä, sillä tunne on kuin kuuntelisi mainosjingleä. Huomio ja tarttuvuus on ehkä saatu, mutta kuka oikeasti on onnellinen mainosbiisin jäädessä soimaan päähän? 

The Black Rider kappaleeseen on saatu mukavasti dynamiikkaa alle kolmeen minuuttiin. Iloinen käyskentely muuttuu yht'äkkiä uhkaavaksi. Tämä uhkaava osio ei luota halpaan pelottelupauhaukseen vaan mukana on myös ambienssia ja pelkäävän sydämen tahtia hakkaava alaosasto toimii. Pidän kappaleista jotka kertovat tarinan melodiallaan ilman sanoja ja siinä The Black Rider onnistuu. Tarina ei ehkä ole monimutkaisin, mutta juuri tässä on Shoren taito elokuvasäveltäjänä; Hänen musiikkinsa toimii elokuvan saumattomana osana sekä siitä erillään. Howardin musiikki on osa Keski-Maata.

Hassua, että huomaan The Black Rideria kuunnellessani jännitystasoni hivenen nousevan vaikka olen varmasti kuullut kappaleen kymmeniä kertoja sekä elokuvan kanssa että ilman sitä. Tämä kertoo siitä, että kappale tavoittaa sisältäni jotakin alkukantaista johonka reagointi tapahtuu alitajuisesti. Kaiken sen tyhjänpäiväisen pauhauksen mitä nykyelokuvasoundtrackit ovat täynnänsä jälkeen tämä tuntuu edelleen niin raikkaalta fantasian henkäykseltä.

Olen iloinen, että kuuntelen tätä joululahjaksi saamillani Sennheiserin HD-599 kuulokkeilla. Kuulen näillä sellaisia pieniä juttuja mitä aiemmin omistamani kuulokkeet eivät kyenneet tuomaan esiin. Miten onnistuin unohtamaan sen faktan, että Shoren soundtracktripla on myös erinomaista hifitestimateriaalia? En osanne sanoa seitsemännellä kerralla enää mitään uutta. The Black Rider on takuuvarma tunnelmapala joka edelleen pääsee sielunmaisemani ihon alle.     

Arvosana: 7,5/10

sunnuntai 18. helmikuuta 2018

Maggie MacNeal - Amsterdam

Artisti: Maggie MacNeal
Kappale: Amsterdam (1980)
Albumi: The Singles
Mieleenjäävin lause: "Amsterdam, de stad waar alles kan."

Mukava korkata uusi kieli blogin historiassa hollannin kielen muodossa. Jos kappaleen laulukieli on jokin muu kuin englanti, suomi tai ruotsi niin silloin on todennäköisesti kyse euroviisukappaleesta ja se pätee tähänkin.

Maggie MacNeal tuli parhaiten tunnetuksi Mouth & MacNeal duon toisena puoliskona, jotka tulivat Euroviisuissa kolmanneksi vuonna 1974 kappaleelaan I See a Star. Duon suurimmat hitit olivat Hello A ja How Do You Do. Hajoamisen jälkeen Maggie MacNeal (oikealta nimeltään Sjoukje van't Spijker) siirtyi soolouralle mutta onnistui hankkimaan pientä menestystä lähinnä kotimaassaan. MacNeal pääsi toistamiseen edustamaan kotimaataan viisuissa vuonna 1980 Alankomaiden pääkaupunkia Amsterdamia ylistävällä samannimisellä kappaleella.

Ainakaan meillä suomalaisilla ei ole varaa pilkata Amsterdamin saamaa viidettä sijaa, sillä samana vuonna päätimme jostakin syystä osallistua Vesa-Matti Loirin Huilumiehellä jumbosijan arvoisesti. Itse ainakin kuuntelen Huilumiehen vain jos haluan rypeä Suomen mustimmassa viisumenneisyydessä. Amsterdamin sentään kuuntelen ihan kuulemisen ilosta. Oikeastaan pidän siitä enemmän kuin tuon vuoden voittajasta eli Johnny Loganin viisuklassikosta What's Another Yearista.
Ajalle tyypillisesti menestyneet viisubiisit saivat käännösiskelmäversion ja niin kävi myös Amsterdamille. Meillä sen levytti samannimisenä mm. Katri Helena ja Armi Aavikko. Kotimaisesta sanoituksesta vastasi Juha Vainio.

Ottaen huomioon että Mouth & MacNeal tuli tunnetuksi iloluontoisista ja jopa humoristisista kappaleistaan vaikuttaisi siltä, että soolourallaan Maggie MacNeal pyrki olemaan enemmän vakavastiotettavampi artisti. Ehkei hänen soolotuotantonsa ollut sentään aivan niin iskelmällistä kuin Amsterdam, mutta Euroviisuilla onkin usein tapana muokata artistin tyyliä kilpailulle sopivaksi arveltuun suuntaan. Rakenteellisesti kappale on kasattu oikein. Lyhyt ja tunnelmallinen alkuintro johtaa ilman suurempaa rakentelua mahtipontiseen kertosäkeeseen, jonka jälkeen jatketaan hiljaa-kovaa-hiljaa rytmityksellä nostatusta lopussa unohtamatta. Kappale ei edes käytä hyväkseen täyttä kolmen minuutin viisumittaa vaan tyytyy kahteen ja puoleen minuuttiin. Olisi mielenkiintoista kuulla kappale neljään minuuttiin kasvatettuna sillä nyt draaman kaaren rakentaminen tuntuu jäävän hieman kesken.   

Mietin mielessäni olisiko meillä ollut ikinä pokkaa lähettää viisuihin Helsinkiä ylistävää kappaletta? Tuskin ainakaan niin matkailumainosmaisilla sanoituksilla kuin Amsterdamissa on. Toisaalta Amsterdamillahan on maine sympaattisena kaupunkina joten sen hyödyntäminen lienee luonnollista. Maggie MacNeal selviytyy tulkinnallisesti hyvin varsinkin kertosäkeessä. Mutta väliosissa olisi ehkä ollut käyttöä aavistuksen laajemmin soivalle äänelle. Kun nykypäivänä kuulee hieman liikaa amerikkalaisella tyylillä tulkittua mahtipontista laulua on tämäntyylinen tulkinta mukavaa vaihtelua. Kaikkea ei tuutata täysillä tai venytellen vaan muistetaan kunnioittaa dynamiikkaa. Minulle Amsterdam on näitä sympaattisia ja mieluisia viisujen pieniä helmiä. 

Arvosana: 7,0/10

sunnuntai 11. helmikuuta 2018

Electric Six - Vengeance & Fashion

Artisti: Electric Six
Kappale: Vengeance & Fashion (2003)
Albumi: Fire
Mieleenjäävin lause: "I'm a man, and I am torn between vengeance and fashion"

Amerikkalainen kuusikko Electric Six on niitä bändejä joidenka debyyttialbumi innosti minua, mutta mikään sen jälkeinen tuotanto ei enää niinkään. Eikä kyse ole yrittämisen puutteesta (en tosin väitä kuunnelleeni yhtyeen jokaista omakustannetta) sillä vuoden 2003 debyyttialbumi Firen jälkeen yhtye on laittanut ulos yhteensä kolmetoista muuta albumia. Tähän vielä päälle pari kokoelmaa harvinaisuuksia sekä livelevy. Mutta mikään ei auta, vain Firellä yhtye osui omalla kohdallani maaliinsa tekemällä mielenkiintoisen fuusion rokkia, punkkia ja discorokkia. Yhtyeen huumorikin toimi tai ehkä huumorin ei tarvitse olla niin toimivaa jos musiikki kantaa kokonaisuutta. Vitsit vanhenevat yleensä nopeammin kuin musiikki.

Fire albumi ei juurikaan sisältänyt hitaampia hetkiä ja tämä pätee myös Vengeance & Fashioniin. Yhtyeen laulaja Dick Valentinen laulullinen ulosanti tuo tässä kappaleessa mieleen klassisen piiretyn suden joka iskee silmänsä vastakkaisen sukupuolen edustajaan. Kappaleen tarinakin istuisi tuohon piirrettyyn hyvin jos anakronistiset tekijät unohdetaan. Jos joku tekisi pikkunäppärän editoinnin ja muodostaisi animaatiosta tämän kappaleen musiikkivideon niin se näyttäisi uskottavalta. Harva kappale, jossa mies kuvailee kuinka superkiimainen hän on samalla kehuen itseään vuolaasti saisi minulta edes loivaa yläpeukkua, mutta koska tässä ei olla tosissaan niin osaanhan minä olla leikissä mukana.

Yhtyeen svengaava fuusiogroove sekä Valentinen täysillä heittäyvä semilimainen laulutyyli on se mikä kantaa Vengeance & Fashionia. Yhtyeellä on tarttuvampaakin materiaalia, mutta on osoitus Fire albumin tasosta että sen rivibiisikään ei ole filleriä. Miksaukseltaan kappale on hitusen tunkkainen, mutta ehkä liiallinen siloitus ei toisi tälle lisäarvoa. Yhtye tiesi, että sen biisien voima pakataan parhaiten vähän alle kolmen minuutin tiukkiin rypistyksiin. Ehkäpä tyyli ennen tarkoitusta sopii hyvin kuvaamaan Electrix Sixin musiikkia, mutta tässä tapauksessa ei tehdä tyylivirhettä, muttei myöskään olla se, jonka puvusta linnan juhlien jälkeen puhutaan.

Arvosana: 5,5/10

sunnuntai 4. helmikuuta 2018

Nanne - Viktiga små ord

Artisti: Nanne
Kappale: Viktiga små ord (1998)
Albumi: Cirkus Homo Sapiens
Mieleenjäävin lause: "Svårt att ge beröm och våga säga; "vad jag gillar dig!"."

Olen muutaman kertaan aiemmin maininnutkin, että vaikka tottelen aina random playn valintaa niin samaa biisiä en arvostele kahdesti kuin en myöskään levyjen lyhyitä introja tai outroja. Ruotsalaisen Nanne Grönvallin debyyttialbumin Cirkus Homo Sapiens päättävä Viktiga små ord on kuitenkin puolentoista minuutin pituudestaan huolimatta kokopitkä biisi.

Ei ole sinänsä huono idea päättää albumi lyhyempään kappaleeseen sillä sillä vain parhaat albumit kykenevät pitämään kuulijansa otteessaan alusta loppuun. Tähän joukkoon ei ainakaan omasta mielestäni Cirkus Homo Sapiens kuulu vaikka sillä epätasaisuudestaan huolimatta onkin hetkensä.

Kappale joka alkaa mekaanisen herätyskellon vetämisäänellä tuo heti mielikuvan tuutulaulusta eikä Viktiga små ord yritä tätä ideaa peitellä millään tavoin. Se lauletaan hellän hiljaisesti ja tausta on varsin yksinkertaista kilinää joka tuo mieleen vanhojen lastenlelujen äänet. Tuutulauluissa ei myöskään pohdita elämän suuria filosofisia kysymyksiä tai tunneta maailmantuskaa. Lyhyesti sanottuna kappaleen sanoituksessa on kyse siitä, että muista sanoa niille tärkeille ihmisille että välität heistä. Ehkä tässä todella on jotakin rauhoittavaa vaikutusta sillä kymmenen kertaa toistona läpikuuntelun jälkeen mieleni todella tekisi siirtyä päiväunille.

Viktiga små ordin kaltainen kappale on hieman epäreilussa käsittelyssä näin erikseen poimittuna. Se mikä on kelpo albuminlopetusraita voi olla erikseen melko tylsä. Mutta ei tästä mitenkään erityisen hyvää popkappaletta saa punnituksi. Mutta varmasti tämä olisi aivan kelpo ruotsinkielinen tuutulaulu. Mutta sellaista ei ala laulamaan ruotsin kielen kurssien vuoksi lähes ammattiin valmistumatta jäänyt musabloggari. 

Arvosana: 4,5/10

sunnuntai 21. tammikuuta 2018

LAB - Trapped

Artisti: LAB
Kappale: Trapped (2000)
Albumi: Porn Beautiful
Mieleenjäävin lause: "You're much sweeter than I'm strong."

Eniten puhtaita osumia kerännyt arvosteluni tässä blogissa ei johtunut siitä, että sanansäiläni olisi viuhunut terävästi ja herättänyt keskustelua vaan se johtui Kylie Minoguen Spinning Around arvosteluun ajattelemattomasti valitsemastani kuvasta. Otin arvosteluun pysäytyskuvan kappaleen musiikkivideosta johon joku oli ottanut monta framea kohdasta jossa Kylie pyörähtää niissä kuuluissa kultaisissa hotpanteissaan. Pian kävi niin, että ilmeisesti kuvasta tuli kuuma Googlen kuvahaun kautta ja siinä missä normaali tekstini saa vuodessa noin 20-200 katselua niin tuo kuva heilautti lukuihin pari uutta nollaa perään. Vaihdoin kuvan hillitympään, sillä en halunnut blogiini ei sen varsinaiseen sisältöön liittyvää liikennettä ja huomiota.

Tämä tuli mieleen nyt kun random play ensi kertaa poimi kappaleen kotimaisen LABin debyyttialbumilta Porn Beautiful. Sana ei tosin esiinny ensi kertaa blogissani, sillä onhan yhtye The Porn Kings ollut jo käsittelyssä aiemmin. Onneksi netistä löytyy aikuisviihdesisältöä niin runsaasti ettei yksi sana sentään tuossa tapauksessa ohjannut tänne ei toivottua liikennettä. Ei mitään aikuisviihderyysistä tänne kiitos.   

Random play tuntuu LABin tapauksessa suosivan albumeiden lopetusbiisejä sillä aiemmin käsittelyssä ollut kakkosalbumin päätösbiisi I Used To Hide saa nyt jatkokseen debyyttialbumi Porn Beautifulin päättävän Trappedin. Trappedissa on omanlaisensa lopetusbiisin tunnelma sillä siinä on jotakin uneliasta hämyisyyttä. Slovari ei ole huono tapa päättää albumi joten siinä mielessä valinta on varsin onnistunut. Mutta kun irrotetaan kappale albumiympäristöstään niin mitä jää käteen?

Trapped ei ole jäänyt minulle erityisen hyvin mieleen, sillä en muistanut biisistä mitään pelkän nimen perusteella. Vasta kertsiin päästyäni sain hämärän muistikuvan siitä, että olen minä tämän joskus kuullut. Mutta annoin kappaleelle silti mahdollisuuden, sillä tämän blogin aikana mielipiteeni joistakin biiseistä on muuttunut arvostelun kirjoittamisen aikana. Tehosoitto erottaa jyvät akanoista ja osoittaa kuuntelukestävät tai hitaammin arvoonsa nousevat tuotokset.

Trapped toimii nimenomaan albumiympäristössään mutta ei ikävä kyllä niinkään hyvin ilman sitä. Toki Anan ääni toimii persoonallisena elementtinä, mutta ehkä LAB on parempi menevämmissä biiseissä tai niissä joissa on enemmän dynaamista vaihtelua. Korvani yrittävät tätäkin riviä kirjoittaessaan löytää Trappedista syitä pitää siitä enemmän, mutta tällä kertaa auraalinen kullanhuuhdonta jättää köyhäksi. 

Mutta se mikä nostaa Trappedin keskinkertaisuuteen on liian simppeliksi jäävän sanoituksen antama lupaus. Narsistin vangiksi suhteeseen jäävästä naisesta olisi saanut enemmänkin kerrottavaa. Kaiken kurjuuden jälkeen annetaan sen verran hyvää ettei tulekaan voimia erota. Tätä kierrettä viedään kerta kerralta vähän syvemmälle kuin heiluri, joka heilahtaa joka kerta vähän lähemmäksi seinää. Yllättävää kyllä tämä superlyhyt sanoitus ei tuntunut lyhyeltä ennen kuin luin lyriikat. Tähän kun olisi rakennettu säkeistö tai pari lisää ja hieman maustettu sovitusta, niin oltaisiin jo varsin mielenkiintoisen lopputuloksen äärellä. Mutta kappale, jonka ajatuksia herättävin puoli on se mitä se olisi voinut olla ei voi olla erityisen hyvä. 

Arvosana: 5,0/10

sunnuntai 14. tammikuuta 2018

Queen - Friends Will Be Friends

Artisti: Queen
Kappale: Friends Will Be Friends (1986)
Albumi: Greatest Hits II
Mieleenjäävin lause: "'Cause friends will be friends, right 'til the end."

Yksi pisimpään odottamistani yhtyeistä pääsi seitsemän blogivuoden jälkeen lopulta käsittelyyn. Siinä missä olen saattanut omistaa joltakin artistilta vain yhden albumin ja siitä on tullut käsiteltyä jo puolet niin satunnaissoitto on taiten väistellyt Queenin biisit tähän asti. Kuka tietää, ehkäpä vuodesta 2018 tulee Queenin vuosi blogissani. Tai sitten seuraavaa saadaan odottaa toiset seitsemän vuotta. Omistan Queenilta vain kolme kokoelmaa (Greatest Hits I+II+III) ja edelleen hiljalleen kasvavasta levykokoelmastani se on toki pieni prosentti.

Queenin 30. single (kotimaassaan) julkaistiin vuonna 1986 ja se oli irrotettu A Kind of Magic albumilta. Kriitikot ottivat albumin tuolloin kädenlämpöisesti vastaan, mutta tämän vuosituhannen arvostelut ovat albumille huomattavasti helläkätisempiä. Live Aidin menestys oli tehnyt yhtyeestä taas kuuman ja A Kind of Magic pärjäsikin mukavasti ja olihan albumi samalla epävirallinen soundtrack Highlander elokuvalle. Friends Will Be Friends ei soinut elokuvassa, mutta se julkaistiin singlenä noussen Top 40 sijoille monissa Euroopan maissa. Kappaleen sävelsivät Freddie Mercury ja John Deacon ensimmäisen vastatessa sanoituksesta.

Friends Will Be Friendsiä kuunnellessa iskee tuttuuden tunne niin hyvässä kuin ehkä vähän pahassakin. Se kuulostaa kevyesti kasarimaustetulta 70-luvun Queenballadilta. Brian Mayn kitarasoundista on vaikea erehtyä ja Mercury löysi aina tulkintaansa jotakin jäljittelemätöntä. Mutta lopputulos on koko yhtyeen osien summa kuten kuuluukin. Queen kävi hajoamisen partaalla 80-luvun ensimmäisellä puoliskolla kun kaikki alkoivat vetää eri suuntiin, mutta Friends Will Be Friendistäkin kuulee yhtenäisyyden löytyneen taas.

Monille klassisille bändeille tulee se vaihe, että he toteatavat, että on parempi unohtaa popmusiikin trendien perässä juokseminen ja tehdä sitä missä ollaan todistetusti hyviä. Ehkei klassikoita enää synny entiseen tahtiin, mutta hyvää musiikkia kuitenkin. Juuri tällaisen vaiheen tuotokseksi Friends Will Be Friends käy oikein hyvin.

On taas puolinolon tunnustuksen aika. Ennen kuin opin kunnolla englantia luulin, että kohta jossa oikeasti lauletaan "right 'til the end" menisikin "gratulience". Mielenkiintoista kuinka ennen kielen oppimista yrittää "ymmärtää" sanoituksia ja luoda pseudokieltä. Mitään muuta pseudoa Friends Will Be Friendsissä ei onneksi olekaan. Se on digilämmitettyä (A Kind of Magic oli Queenin ensimmäinen digitaalisesti nauhoitettu albumi) Queenia perusasioiden äärellä. Pidän ystävyysbiiseistä yleensäkin, sillä ovathan ystävät tärkeitä elämän peruspilareita. Eikä tämä edes ole yhtyeen ainoa tulkinta aiheesta sillä löytyyhän heiltä ainakin You're My Best Friend ja muitakin.       

En väitä että Friends Will Be Friends olisi ikimuistoisinta Queenia tai heidän suurimpia klassikoitaan, mutta Queenin kaltaisten yhtyeiden vahvuus onkin materiaalin leveydessä. Ei ole vain yhtä tai kahta biisiä joihin palaisi, vaan kun kuuntelee yhden niin yksi biisi johtaa herkästi toiseen ja kohta onkin kuunnellut läpi huomattavasti enemmän kuin oli alunperin tarkoitus. Kyseessä onkin yksi sytykebiiseistä, joka voi johtaa varsinkin kasariQueenin sarjakuunteluun. Kun on kyse Queenin kaltaisesti yhtyeestä vahva perussuoritus on sellaista mihin 90%:ia bändeistä ei pysty edes parhaimillaan. 

Arvosana: 7,0/10