sunnuntai 14. lokakuuta 2018

Top 40 1977-1954 sija 5: Sparks - This Town Ain't Big Enough for Both of Us

Artisti: Sparks
Kappale: This Town Ain't Big Enough For Both of Us (1974)
Albumi: Kimono My House
Mieleenjäävin lause: "Heartbeat, increasing heartbeat."

Löysin Maelin veljesten Sparks yhtyeen suhteellisen myöhään eli noin kymmenkunta vuotta sitten. Toki minulla oli pieni muistijälki yhtyeen 90-luvun hitistä When Do I Get to Sing My Way, mutta sekin löi läpi minulle vasta tuolloin. On ihme, että Sparksin kaltaiselta erikoiselta ja välillä jopa eksentriseltä bändiltä löytyy uraltaan joitakin hittejä vaikka toki kotimaassaan Amerikassa yhtye ei ole koskaan lyönyt isosti läpi.

Sparksin toisen albumin Kimono My Housen ensisingle oli eeppinen This Town Ain't Big Enough for Both of Us joka myös menestyi hyvin päätyen mm. Englannin singlelistan kakkoseksi. (Rubettesin Sugar Baby Loven ollessa ykkönen.) Kyseessä onkin yksi yhtyeen tavaramerkkibiiseistä, joka kiehtonut minua jo viimeiset kymmenen vuotta. Kyseessä on kappale jollaisen toivoisin osaavani tehdä jos olisin säveltäjä ja sanoittaja.

Kappaleen tuottanut Muff Winwood ei ollut varma olisiko This Town Ain't Big Enough for Both of Usissa hittipotentiaalia, joten hän soitti sen ystävälleen Elton Johnille. Eltonin väitetään olleen valmiina lyömään satasen vetoa siitä, että kappaleesta tulee Top3 hitti. Tarina ei kerro laitettiinko tuota vetoa ikinä toteen, mutta se rohkaisi Winwoodia uskomaan kappaleeseen.

Maelin veljesten alkuperäinen idea kappaleen suhteen oli laittaa jokaiseen säkeistöön eri elokuvakliselause ja se aloittivat this town ain't big enough for both of us -lauseella ja päättivätkin pitää sen koko kappaleen kantavana kertosäkeenä. Kappaleen ollessa melkein valmis yhtye totesi siitä puuttuvan jotakin. Viimeinen silaus saatiin ääniefektilevystä, jolta löytyivät pistoolinlaukaukset, joista tuli erottamaton osa biisiä.

Ron Mael kirjoitti veljensä Russel Maelin laulettavaksi kappaleen, jonka sanoituksessa oli sanoja niin tiheässä, että niitä piti välillä laulaa lähes konekivääritahtiin eikä hän suostunut transponoimaan kappaletta sopivammaksi veljensä luontaiselle äänialalle. Epätavallinen ratkaisu on minusta iso osa kappaleen viehätystä samoin kuin sen varsin joviaalit lyriikat yleensäkin. Eikä tätä voisi kuvitellakaan laulettavan muuten kuin Russel Maelin tapaan.

This Town Ain't Big Enough for Both of Us kutittelee sitä aivojeni popmusiikkilohkoa, joka pitää hivenen erikoisemmasta meiningistä. Tuo sama lohko joka viehättyy vaikkapa Focuksen Hocus Pocuksesta, Army of Loversista yleensä ja kaikista muista vastaavista. Eikä musiikin ollessa oudohkoa tarvitse tinkiä tarttuvuudesta ja sen tämä kappale todistaa hyvin. This Town Ain't Big Enough for Both of Us saakin olla tällä listalla lajityyppinsä ykkönen. Ne loput neljä sijaa tulevat edustamaan tiivistettyä popnirvanaa minulle.

(Annan blogissani arvosanat vain random playn arpomille kappaleille, en näille spesiaaliarvosteluille.)


sunnuntai 7. lokakuuta 2018

Top 40 vuosilta 1977-1954 sija 6: Katri Helena - Syysunelma (1976)

Artisti: Queen
Kappale: Syysunelma (1976)
Albumi: Lady Love
Mieleenjäävin lause: "Olen runo johon kirjoittaa, sun sydämesi lauseet saa."

Ennen kuin luultavasti mietitte miten voin laittaa Katri Helenan biisin Queenin, Beach Boysien, Simon & Garfunkelin ja monien muiden klassikoiden edelle, niin lukekaa selitykseni ja ehkä ymmärrätte miksi minulle tämä kappale on henkilökohtaisesti tärkeä.

Oli ensimmäinen päivä lokakuuta melkein seitsemäntoista vuotta sitten. Sattumoisin tuo sama päivämäärä löytyy vasemman käteni nimettömästä löytyvään sormukseen kaiverrettuna. Siis rautalangasta väännettynä, minä menin kihloihin tuona päivänä. Fiksuimmat arvannevatkin tässä kohden että Katri Helenan Syysunelman täytyy liittyä asiaan jotenkin. Jos ajattelit edellämainitusti niin bingo.

Tuo lokakuun ensimmäinen ei ollut kaunis eikä ruma päivä sään puolesta ottaen huomioon vuodenajan. Ei satanut, mutta sää oli tyypillisen harmaa ja pilvinen. Se oli päivä jolloin olin varsin hermostunut ja jälkikäteen tuntuu kuin olisin kulkenut sen päivän itseäni ulkopuolelta seuraten. Aistini eivät liene olleet terävimmillään, sillä minulla on harhamuisto, että tulevalla kihlatullani olisi ollut päässään purppura baskeri, mutta hän ei muista sellaista ikinä omistaneensa. Sormuksetkin sotkeentuivat kultasepällä väärin päin kokojensa puolesta, joten ennen kuin asia korjattiin jouduin pitämään sormessani sormusta jossa oli oma nimeni.

Kun olimme hankkineet sormukset ja menimme syömään, päänsisäinen jukeboksini alkoi soittaa toistolla Katri Helenan Syysunelmaa. En tiedä mistä lapsuuden takapenkkimuistoista se tuolloin kumpusi vaikka on tyypillistä, että pääni assosioi tilanteita musiikilla. Jälkikäteen ajateltuna päänsisäisellä dj:lläni oli kuitenkin hyvä maku ja tilannetajua sillä kappalehan sopi mielestäni tuohon päivään loistavasti.

Syysunelman sävelsi Veikko Samuli ja sanat teki Chrisse Johansson Katri Helenan vuoden 1976 Lady Love albumille. Saman vuoden Syksyn sävelessä ei sillä tullut voittoa vaan se jäi kakkoseksi Erkki Liikasen Jokkantiille. Syysunelma on minulle sen verran tärkeä, että kun aloin kerätä vinyylilevyjä niin ostin Lady Love albumin heti kun se tuli kohdille. On jotenkin sopivaa kuunnella 70-luvun popiskelmää ajankohtaan kuuluvasta formaatista. Sattumoisin albumin viides raita on nimeltään Hei jos mentäis naimisiin. Liekö siinä kappale, joka joku kaunis päivä alkaisi soimaan tilanteeseen sopivasti päässäni? Aika näyttää, muttei vielä kerro.

Syysunelma on tehty kuulostamaan syksyiseltä, mutta tavalla joka kuvastaa syksyn ja toimivan ihmissuhteen kauneutta. Pehmyt ja kuulas sovitus toimii erinomaisesti yhteen Katri Helenan äänen kanssa. Kauniit lauseiden loppuvibrat olisivat jotakin jonka pilaisin karaokessa taatusti. Kauneudestaan huolimatta kappale lopussa muistuttaa, että siitä mikä on suhteessa hyvää täytyy pitää huolta tai jäljelle jäävat vain maahan pudonneet kuihtuneet lehdet. Näin maltillisessa kappaleessa tuo lopun minidraama tehostuu hienosti.

Jos kaiken edelläkirjoittamani jälkeen et ymmärrä vieläkään miksi minulle tämä kappale on henkikökohtaisesti tärkeä niin en pystyne lamppua pääsi päällä saamaan syttymäänkään. Kyseessä on kaunis kappale, joka muistuttaa minua tärkeästä merkkipaalupäivästä elämässäni. Minä en valinnut tätä kappaletta vaan se valitsi minut sinä hetkenä kun se mitä täydellisemmin sopi soimaan elämäni soundtrackillä. Tähän syysunelmaan minut saa viedä uudestaan milloin tahansa.

(Annan blogissani arvosanat vain random playn arpomille kappaleille, en näille spesiaaliarvosteluille.)


sunnuntai 30. syyskuuta 2018

Top 40 vuosilta 1977-1954 sija 7: Queen - Somebody to Love

Artisti: Queen
Kappale: Somebody to Love (1976)
Albumi: A Day at the Races
Mieleenjäävin lause: "Can anybody find me somebody to love."

Oli päivänselvää että tälle listalle päätyy Queenin biisi, mutta positiivinen ongelma oli se että "alkupään" tuotannosta oli varaa mistä valita. Ehtihän yhtye julkaista kuusi albumia ennen kuin synnyin, joka on siis tämän listan ajallinen vedenjakaja. Bohemian Rapsodya ei voi ikinä jättää pois laskuista, We Will Rock You / We Are The Champions on yksi kovimmista tupla a-puoli singleistä, Killer Queen on hieno, Seven Seas of Rhye, Liar.. ..olisihan sitä päivän fiiliksestä riippuen mistä valita se yksi minkä säännöt sallivat.

Hyvä yhtye on parempi kuin osiensa summa, mutta Queen varmasti kasvoi korkoa enemmän kuin suurin osa muista. Vaikka yhtyeellä oli riitaisemmatkin vaiheensa niin aina kun yhtye veti yhtä köyttä niin tulokset olivat hyviä. Kaikilta neljästä jäsenestä löytyi laulunkirjoitustaitoa ja tämä tarkoitti myös, että toisen tekemiin biiseihin löytyi usein lisäideoita muilta.

Vaikutteiden ottaminen on normaalia ja vaikkei gospel olekaan se yleisin rockbändeille, niin sekin on saatu toimimaan joitakin kertoja. Gospel voi olla hyvin teatraalista sekä mahtipontista ja niinpä se tarkemmin ajatellen sopi hyvin Queenin tyylilliseen palettiin. Freddie Mercuryn säveltämä ja sanoittama Somebody to Love sai yhtyeeltä arvoisensa käsittelyn ja siinä on kaikki Queen klassikon ominaispiirteet.

Somebody to Loven hieno gospeltaustakuoro koostui vain yhtyeen kolmen jäsenen päällekkäisäänityksistä. Vain basisti John Deacon ei osallistunut taustalaulujen nauhoittamiseen vaikka myöhemmin live-esityksissä saattoikin laulaa mukana. Olen tietoisesti koettanut välttää näissä arvosteluissa sanomasta, että tällaista musiikkia ei tehdä enää mutta minkäs teet kun tottahan se on.

Somebody to Love kasvaa hienosti loppuun asti ja siinä on sellaista riemua joka tarttuu kuulijaan. Kappaleessa on paljon yksityiskohtia joihin tarttua ja joista pitää. Yksi virhe minkä olen nähnyt joidenkin tekevän tulkitessaan Somebody to Lovea on koettaa vetää koko ajan täysillä. Mutta kun kuuntelee Mercurya niin hän käyttää todella laajaa kirjoa erilaisia äänenvoimakkuuksia, äänensävyjä ja tuo esille monenlaisia tunnetiloja. Eikä keulakuvan tarvitse koko ajan olla se eniten kuuluvilla oleva sillä taustakuoro nousee välillä selvästi yli Mercuryn ja ratkaisu toimii.

George Michael esitti kappaleesta hienon version Freddie Mercuryn muistokonsertissa vuonna 1992. Olin tuolloin musiikin kuuntelemisen ilon löytämisen kynnyksellä ja tuo tulkinta jäi pysyvästi mieleeni. Rajaton on tehnyt kappaleesta ehkä hieman liikaakin alkuperäistä kunnioittavan version Lahden sinfoniaorkesterin kanssa.

Somebody to Love on niitä biisejä, jotka antavat "sen" tunteen minkä loppujelen lopuksi harvat biisit tekevät. Sitä kuunnellessa unohtaa hetkeksi muut asiat ja kasvaa hetkeksi yhtä suureksi kuin kappale itse. Vaikka pyrinkin välttämään tietoista asioista innostumista niin minäkään en voi vastustaa popmusiikin kutsuhuutoa silloin kun se on voimakkaimmillaan.

(Annan blogissani arvosanat vain random playn arpomille kappaleille, en näille spesiaaliarvosteluille.)


sunnuntai 23. syyskuuta 2018

Top 40 vuosilta 1977-1954 sija 8: Anne-Marie David - Tu te reconnaîtras

Artisti: Anne-Marie David
Kappale: Tu te reconnaîtras (1973)
Mieleenjäävin lause: "Tu verras, tu te reconnaîtras."

Olen aina vaikean paikan edessä jos minulta kysytään suosikki Euroviisuani 70-luvulta. Jokainen päivä voi tuoda eri vastauksen tietystä joukosta erinomaisia viisuklassikoita. Tätä listaa kasatessani tiesin, että muutama viisubiisi kuuluu ehdottomasti mukaan.

L'oiseau et l'enfant tuli 70-luvun viisusuosikeistani jo aiemmin tällä listalla. Abban Waterloo voisi myös olla hyvä valinta, mutta se ei ole suurin suosikkini heiltä. Apres Toi olisi voinut olla myös hieno valinta tai miksei myös Ding-A-Dong tai I See a Star. Un banc, un arbre, une rue ei olisi hassumpi poiminta myös tai.. ..ehkä on parempi etten pidennä enää listaa vaan alan kertomaan siitä tällä kertaa valituksi tulleesta viisubiisistä.

Vuoden 1973 Euroviisut voitti Luxemburg Anne-Marie Davidin esittämällä kappaleella Tu te reconnaîtras (suom. tunnista itsesi). David on ranskalainen laulaja, joka yritti myöhemmin Euroviisuissa uudestaan, mutta heikommalla menestyksellä. Hän edusti kotimaataan Ranskaa vuonna 1979 tullen kuitenkin varsin kunniallisesti kolmanneksi. Kaikki eivät voi olla Johnny Loganeita.

70-luvun Euroviisut tunnistaa taustaorkesterista, jonka hyödyntäminen oli ainakin jossakin määrin lähes pakollista. Viisufaneissa ollaan monta mieltä oliko singbackesityksiin siirtyminen hyvä vai huono päätös, mutta minusta kyseessä on toimiva aikakaudellinen vedenjakaja.

Lapsena kuulin varmasti Tu te reconnaîtraksen useammin Katri Helenan käännösiskelmänä Nuoruus on seikkailu kuin alkuperäisversiona. Eikä siinä mitään, käännösbiisit olivat ajan henki ja Nuoruus on seikkailu on viisukäännöksiä sieltä paremmasta päästä. Sanoituksellisesti käännösversio sivuaa alkuperäisen teemaa, mutta on silti varsin erilainen.

Tu te reconnaîtraksen sanoituksen pääidea on siinä, että tunnistamme itsemme itseämme nuoremmista ihmisistä, etenkin lapsista. Nähdessämme lapsen vaikkapa itkemässä kuolleen pikkulinnun vuoksi muistamme kuinka itse olimme joskus samanlaisia. Teini-ikäisen angsti ja suuntaansa vielä etsivä energia voi olla samanlainen muistot omaan menneisyyteen palauttava asia. Emme tunnista itseämme vanhemmissa ihmisissä, sillä emme ole vielä itse päässeet sinne asti. Nuoruus ei usko tulevansa ikinä vanhaksi.

Kun kappale on yhdistelmä kauneutta, kaipuuta, nostalgiaa, voimaa ja maustettu terveellisellä annoksella melankoliaa niin se yleensä vetoaa minuun. Tu te reconnaîtras ei ole poikkeus vaan yksi vahvimmista säännön alleviivaajista. Davidin ponnekas tulkinta saa suuresta orkesterista huolimatta tarpeeksi tilaa sovituksen ollessa onnistunut. Tämänkaltaista biisiä ei tule laulaa kenkiin tuijotellen anteeksipyytävästi vaan ennemmin vaikka hivenen yli kuin ali. Ei nuoruus mene nuorissa hukkaan vaan pieleen menevät ne, jotka ajattelevat jonkun elämänvaiheen olevan toista parempi.

Tuskin kukaan muistaa, mutta olen aiemmin arvostellut tämän jo blogissani mutta halusin kirjoittaa tätä varten uuden tekstin.

(Annan blogissani arvosanat vain random playn arpomille kappaleille, en näille spesiaaliarvosteluille.)



sunnuntai 16. syyskuuta 2018

Ace of Base - Hey Darling

Artisti: Ace of Base
Kappale: Hey Darling (2002)
Albumi: Da Capo
Mieleenjäävin lause: "If your loving is in your money know they cannot hug you back."

Ace of Basen neljäs albumi Da Capo joutui levy-yhtiön toimesta uudelleentuotantomyllytykseen, joka myöhästytti levyä kaksi vuotta ja se julkaistiin vasta vuoden 2002 syyskuussa. Vaikka välissä olikin julkaistu kokoelma-albumi niin neljän vuoden julkaisuväli on popissa pitkä aika varsinkin kun trendi oli menossa jo edellisen albumin aikana alaspäin. 500 000 kappaleen myynti ei välttämättä kuulosta vähältä, mutta kun debyyttialbumi Happy Nationia (The Sign Amerikassa) meni yli 20 miljoonaa kappaletta niin floppivertausta on vaikea olla tekemättä. Da Capo jäikin alkuperäisnelikon viimeiseksi albumiksi yhdessä kun Linn Berggren kärsi yhä vähenevästä esilläolohalusta fanihyökkäyksen jälkeen. Ace of Base toki palasi uuden naiskaksikon kanssa viidennen albumin kera, mutta se on tarina toiseen kertaan.

Vaikka Da Capo ei kaupallisesti menestynytkään niin yhtyeen fanikunnan keskuudessa albumista pidetään noin yleisesti ottaen. Minustakin se on tasapainoinen kokoelma kelpo popkappaleita vaikkei toki kahden ensimmäisen albumin tasolle ylläkään. Albumin yleissävy on hivenen melankolisempi ja käyttäisin sitä pelättyä termiä aikuismaisempi. Toki yhtyeen historian tuntevat tietävät. että sen juuret ovat tummemmissa soundeissa kuin mitä ehkä monista joviaaleista hittibiiseistä voisi päätellä.

Da Capo -albumin toiseksi viimeisen raidan Hey Darling on säveltänyt ja sanoittunut Jonas "Joker" Berggren ja sillä on ollut neljä eri tuottajaakin. Tämä johtunee albumin kivuliaasta syntyhistoriasta jossa biisejä hiottiin monien tuottajien kanssa ennen kuin levy-yhtiö piti sitä julkaisukelpoisena. Hey Darling ei kuulosta ylituotetulta tai sekavalta eikä edes kaikkein tyypillisimmältä Ace of Baselta. Toki Berggrenin sisarusten äänet, joista molemmat pääsevät tässä kappaleessa ääneen sekä yhdessä että erikseen ovat erottamaton osa AoB soundia.

Kuinka paljon Hey Darlingin sanoitus kuvaa tekijänsä mielenmaisemaa voi vain arvailla, mutta päätellen siitä, ettei Jonas lähtenyt promoamaan albumia vaan jäi mieluummin perheensä pariin voi pitää vinkkinä. Sanoitus loppuunpalamisesta ja siitä kuinka raha ei tuo rakkautta ja onnea voi hyvinkin olla menestyksentäytteisten ruuhkaisten vuosien innoittamaa. Albumin ilmestymisvuonna hankin sen fanina luonnollisesti heti, Olin tuolloin melko stressaantunut opintojeni ja elämän suhteen muutenkin. Da Capo oli minulle yksi osa noiden parin vaikean vuoden soundtrackia ja Hey Darling yksi biiseistä, jotka valoivat uskoa tulevaan.

Se mikä pitää Hey Darlingin vain hyvänä biisinä on sen suurimman tarttuvuuskoukun puute. Tuotannossa ei ole mitään vikaa, sanoitus ja laulutulkinta ovat sen suurimmat vahvuudet ja kertosäekin on menettelevä joskaan ei mikään leka. Kappale myös tietää ettei se kanna kolmea minuuttia enempää ja tietää mittansa. Ehkä B-osa voisi olla vieläkin enemmän pesäeroa tekevä, mutta silti se piristää tällaisenaankin kokonaisutta. Se suuri räjähdyskohta on jäänyt pois, missä kappaleen ydin ajettaisiin lopullisesti sisään. Puutteistaan huolimatta Hey Darling on sympattista ja hyvin rullaavaa popmusiikkia, mutta Da Capo albumilta löytyy parempaakin.     

Arvosana: 6,0/10

sunnuntai 2. syyskuuta 2018

Top 40 vuosilta 1977-1954 sija 9: Diana Ross & The Supremes - Reflections

Artisti: Diana Ross & The Supremes
Kappale: Reflections (1967)
Albumi: Reflections
Mieleenjäävin lause: "Through the mirror of my mind."

Vuosina 1988-1991 (Suomessa 1990 alkaen) pyörinyt tv-sarja China Beach ei ole tapahtumiltaan jäänyt erityisen hyvin mieleeni, mutta sarjan tunnusmusiikkina käytetty biisi sen sijaan paloi mieleeni pysyvästi. Tai oikeastihan sarjalla oli kaksi eri tunnaria, mutta se mieleeni jäänyt oli Diana Ross & The Supremesin ikikuulas Reflections. Toisena tunnarina käytetty The Animalsin We Gotta Get Out of this Place ei ole hassumpi biisi sekään, mutta häviää tunnelmassa ainakin viidakkoveitsen mitalla.

Pitäisi nähdä China Beach nykyisillä silmillä jotta osaisin sanoa oliko sarja tunnariaan parempi, mutta hyvillä sarjoilla on harvemmin huonot tunnusmelodiat. Kun puhutaan Supremesin kaltaisista yhtyeistä ei ole enää aivan päivänselvää minkä biisin valitsee. Ilman muistoja tv-sarjasta olisin joutunut miettimään pitkään olisinko valinnut Love Childin tai Reflectionsin. Hienoja biisejä kumpikin eivätkä muutkaan klassikot ole kaukana vaan polkevat edellämainittujen kantoja.

Reflections nappaa jo alussa kuulijansa mielenkiintoisilla elektronisilla soundeilla, joita ei ole tehty syntetisaattorilla vaan signaaligeneraattorilla, jonka tuottamaa ääntä oli vielä säädetty erilaisilla efekteillä. Reflections oli myös viimeisiä kertoja kun legendaarinen hittitrio Holland-Dozier-Holland kirjoitti Supremesille singlen. Kyseessä oli myös yhtyeen ensimmäinen single, jolla The Supremes nimi oli saanut Diana Rossin nimen eteensä.

On sopivaa, että tämä tuli God Only Knowsin perään listalla, sillä kuuluvathan siinä Beatlesin ja Beach Boysien vaikutteet. Tuo vaihe 60-luvulla kun kaikki yrittivät kilvan nokittaa toisiaan albumin- ja laulunkirjoituksessa on yksi popmusiikin mielenkiintoisimmista. Tuollaista tervettä nokittelua soisi olevan vielä nykyäänkin.

Kun kyseessä on biisi Motownin kultakaudelta ja studiossa on ollut nykyään onneksi arvostusta saanut The Funk Brothers studiomuusikkoryhmä niin kaikki on sitä parasta A-ryhmää. Reflections on yksi biiseistä joissa efektien käyttö parantaa kappaletta ja niitä on käytetty juuri sopivasti. Mutta haastan jokaisen etsimään kappaleen perinteisemmästäkään musisoinnista jotakin vikaa. Soitto on tiukkaa, siitä aistii kesän lämmön, joka on enää vain muisto kun rakkaus on lähtenyt elämästä.

Tietenkin on taas mainittava bassokuvio, johon itse en soittamalla saa sen tarvitsemaa napakkaa sykettä. Minulla taitaa olla niin paljon tavoitebiisejä, että tuskin soittoharrastukseni tulee ainakaan kaatumaan siihen, ettei olisi biisejä mitkä pitäisi saada haltuun. On myös kerrottava, että ilmeisesti tv-sarjan innoittamana Reflections versioitiin Suomeksi vasta vuonna 1991. 80-luvun teinitähti Anja Niskasen Kipinä ei tietenkään pääse alkuperäisen tasolle, mutta onhan se hauska kuriositeetti kaltaiselleni kuriositeettien ystävälle. (Onneksi en ole kissa.)

Olen käyttänyt ja tulen käyttämään klassikko -sanaa paljon mutta onhan niinkin vahvalle sanalla aikansa ja paikkansa. Minulle Reflections on klassikko ja olen kiitollinen, että China Beach antoi sen minulle aikana jolloin en aktiivisesti vielä kuunnellut musiikkia. Se heijastuma mikä tuolloin jäi mieleen palasi väistämättä, kun aloin pari vuotta myöhemmin harrastaa musiikin kuuntelua.

Kokemattomuuttani ostin Supremesin tökerön halpismarkettikokoelman, jossa oli 90-luvulla levytettyjä viiden pennin uudelleenlevytyksiä. Opin tuolloin että varsinkin halvoista levyistä piti lukea pieni präntti tarkkaan. Onneksi kunnollinen kokoelma löytyi vaikkakin realistisempaan hintaan ja sen jälkeen Reflections onkin ollut säännöllisessä kuuntelussa eikä se painune taka-alalle niin kauan kuin musiikkia kuuntelen.

(Annan blogissani arvosanat vain random playn arpomille kappaleille, en näille spesiaaliarvosteluille.)

sunnuntai 26. elokuuta 2018

Top 40 vuosilta 1977-1954 sija 10: The Beach Boys - God Only Knows

Artisti: The Beach Boys
Kappale: God Only Knows (1966)
Albumi: Pet Sounds
Mieleenjäävin lause: "I may not always love you."

Tämänkaltaisten kappaleiden edessä tuntee pienuutta kun yrittää kirjoittaa niistä. Toisaalta Beach Boysien legendaarinen Pet Sounds albumi ja sen kappaleet ovat vakiotavaraa erilaisilla listoilla. Mutta listasijoitus ei johdu siitä, että minä sijoittaisin sen korkealle koska muutkin niin tekevät. God Only Knows on vain niin täydellisyyttä hipovaa poppia, että se ansaitsee paikkansa.

Onko parempi, että herkkä rakkauslaulu kertoo täydellä varmuudella siitä miten asiat ovat ja tulevat olemaan vai että ne kuvastavat sitä epävarmuutta mikä on aina olemassa? God Only Knows alkaa tunnetusti lauseella: "I may not always love you..". Tämä ei silti tarkoita ettei laulussa kerrottaisi todellisesta ja syvästä tunteesta. Vaikka itsekin olen ollut pian kihloissa 17 vuotta niin minäkin joskus kauhistelen sitä ajatusta mitä elämästäni jäisi jäljelle ilman tuota suhdetta. Mitä minä olisinkaan ilman tuota toista ihmistä ja mitä jäisi jäljelle? Tämänkaltaisten kysymysten pohdinta on yksi monista syistä mikä tekee God Only Knowsista hienon.

God Only Knows samalla tavalla kuin koko Pet Sounds albumi oli ilmestyessään uraauurtava. Albumin edistykselliset tuotantotekniikat ja työn määrä mikä sen sovituksiin panostettiin tuotti tulosta. Välitöntä suurta kaupallista menestystä ei ehkä tullut, mutta aika on ollut albumille suosiollinen. Vuonna 1966 sana god oli poplauluissa harvinainen ja tätä on pidetty mahdollisesti yhtenä syynä miksi kappale ei ollut Amerikassa suuri listahitti. Asian vaikutuksesta väitellään tänäkin päivänä enkä ala itse siihen ottamaan kantaa.

Jos joku tulee sanomaan minulle, ettei oikea basisti soita bassoa plektralla niin minun tarvitsee ajatella studiobasistilegenda Carol Kayea joka soittaa sähköbasso-osuudet myös God Only Knowsissa. Kaye vannoi nimenomaan plektralla soittamisen nimeen ja kun katsoo sitä pitkää listaa kappaleista joissa hän on ollut mukana niin miten kukaan voisi sanoa ettei plektralla soittava basisti ole "oikea"? Tarvitseeko tämän jälkeen mainita vielä, että God Only Knowsin bassopuoli on erinomainen?

Beach Boys on erinomainen niin stemma- kuin soololaulupuolella ja God Only Knows on ehkä paras todiste siitä. Mitä miehiseen stemmalauluun tulee niin pidän parempina vain erästä Gibbin veljessarjaa. Brian Wilson aikoi alunperin laulaa päälauluosuudet itse mutta tuli tosiin aatoksiin ja antoi pikkuveljensä Carl Wilsonin tehdä sen. Brian perusteli päätöstään sillä, että Carlin äänessä on enemmän puhtautta ja viattomuutta jota God Only Knowsin kaltainen kappale tarvitsee. Päätöstä ei voine moittia.

Suomenkielisen käännösversion jo heti seuraavana vuonna levytti Jormas nimellä Taivas vain tietää. On sanomattakin selvää, ettei tuona aikana Suomessa kyetty vastaavaan toteutukseen (jos edes koko muussa maailmassa) mitä soitannollisesti ja sovituksellisesti tarvittaisiin. Saukin tekemä sanoitus menettelee ja Pepe Willberg on vahvin lenkki laulutulkinnallaan. Mutta kannattaa pysyä alkuperäisversiossa ja kuunnella Jormaksen tulkinta korkeintaan kuriositeettina.

God Only Knows on kauneimpia rakkauslauluja mitä on ikinä tehty ja sen ja koko Pet Sounds albumin teosta löytyy monta mielenkiintoista dokumenttia ja kirjaa joihin kannattaa tutustua jos pitää Pet Soundista tai Beach Boysista yleensä.

Annan blogissani arvosanat vain random playn arpomille kappaleille, en näille spesiaaliarvosteluille.



sunnuntai 19. elokuuta 2018

Bee Bees - Edge of the Universe

Artisti: Bee Gees
Kappale: Edge of the Universe (1975)
Albumi: Main Course
Mieleenjäävin lause: "Just my dog and I in the edge of the universe."

Pidän Bee Geesin vuoden 1975 Main Course albumia sympaattisena kokonaisuutena jos en kuitenkaan mestariteoksena. Toki siltä löytyy muutama Bee Gees klassikko, kuten vaikkapa Nights on Broadway ja Jive Talkin'. Albumin rivibiisit ovat myös varsin tasokkaita eikä sillä omaan makuuni ole yhtään ohittamisen aiheuttavaa kappaletta. Albumi on soundillisesti yhtenäinen ja sisältää myös muutaman mukavan yllätyksen kuten hieman rajumman biisin All This Making Love.

Edge of the Universe päätyi kahdesti Bee Gees singleille. Ensin Nights on Broadwayn B-puolena ja lisäksi liveversiona Here at Last Bee Gees live -albumilta irrotettuna singlenä. Bee Geesin tuotanto oli 60- ja 70-luvuilla sen verran tasokasta, että ne ei niin suurimmat hitit ovat kuuntelemisen arvoisia minkä Edge of the Universe todistaa. Se ei ole sitä disco Bee Geesiä, jota Main Course albumilla jo hieman ajettiin sisään vaan perinteisempää poprokkia 70-luvun puolivälin tyyliin. Äänensä puolesta suosikkini veljeksistä on aina ollut Barry, mutta Robin joka saa vetovastuun tällä biisillä tekee myös hyvää työtä biisin ollessa hänelle sopiva.

On biisejä joiden sanoituksesta ei ota täysin selvää ja joskus se on häiritsevää ja joskus ei. En rehellisesti sanoen osaa tarkalleen haarukoida mistä Edge of the Universe kertoo. Kappaleessa mainittu Shenandora on minulle tuntematon, mutta se on ilmeisesti henkitasolla matkustamisen pyhä henki. Joten kappale ei kertone kirjaimellisesti universumin laidalla olemisesta vaan mielen matkasta sinne. Ehkäpä kyseessä on sydämensä särkeneen miehen henkinen pakomatka oman mielen sopukoihin. Ainakin kappaleen hieman melenkolinen tunnelma antaa olettaa jotakin tällaista vaikka se toivonkipinäkin on leivottu sisään.

Lähes viisi ja puoliminuuttinen mitta haastaa kuulijan miettimään oliko kaikki tarpeellista, mutta sanoisin että kyseessä on melkein pituutensa arvoinen kappale. Toistoa ei ole liikaa ja mielenkiintoisia vaihdoksia ja sovituksellisia ratkaisuja on riittävästi pitämään kuulijan mielenkiintoa yllä. Tällainen fiilistelybiisi on harvoin sieltä tarttuvimmasta päästä, mutta on kertosäkeeseen saatu sen verran jylhyyttä ettei se aivan heti unohdu. Robin on ollut oikea valinta veljeksistä tällaisen laulamiseen sillä Barry on parempi kun mennään siellä tunneskaalan ääripäissä. Edge of the Universe ei ole aivan se paras mielireissubiisi, mutta se on silti matka joka Bee Geesin ystävän kannattaa tehdä aina silloin tällöin. Ehkäpä Shanandoran salat joskus aukeavat meille muillekin kuolevaisille. 

Arvosana: 6,5/10

sunnuntai 12. elokuuta 2018

Top 40 biisiä 1977-1954 sijat 11-20

Tulin matkan varrella liikutelleeksi tiettyjä biisejä aika paljon sekä ylös- että alaspäin. Vaikka olinkin aika varma, että tietyillä kappaleilla on paikkansa listalla niin ei ole helppoa päättää mikä kuuluu toista ylemmäs. Tämän aikakauden biiseillä on tietenkin vähemmän henkilökohtaisia linkityksiä itseeni, mutta niitäkin tapauksia toki löytyy. Ainakin tämä kymmenikkö kestää minulla kuuntelua.

11. The Shangri-Las – Past, Present and Future (1966)
Teini-iässä sydänsurut tuntuvat maailmanlopulta ja harva biisi tavoittaa sen yhtä hyvin kuin tämä.

12. Donna Summer – Could It Be Magic (1976)
Donna Summer ja disco, mitäpä muuta sitä tarvitsee?

13. Ben E. King - Stand By Me (1961)
Ensimmäinen hitaani nykyisen puolisoni kanssa.

14. Dusty Springfield – I Close My Eyes and Count To Ten (1968)
Dusty maailailee hienosti siitä kuinka omaan onneen on joskus vaikeampi uskoa kuin epäonneen.

15. Bobby Womack – Across 110th Street (1973)
Katujen laki ja laittoman kova bassokuvio.

16. The Hep Stars – Let It Be Me (1968)
Tämä toimii duettona parhaiten minulle.

17. Heart – Crazy On You (1976)
Heartilla olisi ollut montakin vaihtoehtoa, mutta tämä on niistä paras kokonaisuus.

18. Simon & Garfunkel – Boxer (1969)
Hieno tarina, joka maalataan kuulijan auraaliselle verkkokalvoille.

19. Earth and Fire – Memories (1972)
Hienoa hollantilaista progressiivissävytteistä rokkia naisvokalistilla, kelpaa.

20. Mike Oldfield – Tubular Bells (1973)
Harva artisti on maalaillut mielenterveydensä ongelmallisimmat sopukat musiikin muotoon näin hyvin.

sunnuntai 5. elokuuta 2018

Tomas Ledin & Agnetha Fältskog - Never Again

Artisti: Agnetha Fältskog & Tomas Ledin
Kappale: Never Again (1982)
Albumi: That's Me - Greatest Hits
Mieleenjäävin lause: "Never again will I look into your eyes."

Blogin historian aikana random play ei ole muistaakseni ikinä pudottanut kahta suosikkikappalettani peräkkäin joten kahdeksan vuoden jälkeen olikin jo sen aika. Tomas Ledinin ja Agnetha Fältskogin duetto on ollut minulle pitkään asioiden lopettamisbiisi. Olen kuunnellut sitä, kun loppuneet asiat ovat ollet lähes kaikki muut mahdolliset paitsi se mistä kappaleessa oikeasti lauletaan. Vaikea minun toki olisikaan erobiisiin samaistua, kun en ole ikinä eronnut parisuhteesta. Siitä huolimatta moni lempibiiseistäni käsittelee aihetta. Seurusteltuani onnellisesti 18 vuotta en tietenkään odota että pääsisin kuuntelemaan erobiisejä niissä tunnelmissa vaan toivon, että saan vastakin vain ihailla niitä hienoina popkappaleina.

On vaikea sanoa olisiko ruotsalaisella laulaja-lauluntekijä Tomas Ledinillä ollut oikeasti mahdollisuuksia tulla kansainvälisesti menestyneeksi artistiksi. Toki hän saavutti 80-luvun alussa menestystä Pohjoismaissa ja yksittäisiä pikkuhittejä mantereellakin, mutta ehkä se jokin tekijä x jäi puuttumaan. Ehkä hänen olisi pitänyt lähteä kansainvälisen uran perään jo hieman aiemmin ja koettaa hyödyntää tuttavuuttaan Abban biisinikkareihin Bennyyn ja Björniin enemmän. Toki se oli Ledin itse joka laittoi artistiuransa jäihin vähäksi aikaa keskittyen säveltämiseen ja tuottamiseen eikä enää paluunsa jälkeen tehnyt musiikkia kuin äidinkielellään.

Ei ole uusi idea koettaa saada artistille uusia faneja laittamalla hänet esiintymään duettona tunnetumman tähden kanssa. Tätä yritettiin myös Ledinin itse säveltämän ja sanoittaman kappaleen Never Againin kanssa joka Stig Andersonin sopisi duetoksi. Duettopariksi päätyi Abban tauolle jäämisen jälkeen soolouraa rakentunut Agnetha Fältskog. Kaksikon välinen kemia on kohtalaisella tasolla ottaen huomioon etteivät he olleet studiossa samaan aikaan osuuksiaan purkittamassa. Lopputulos päätyi listakakkoseksi Ruotsissa ja Top10 hitiksi Norjassa ja Belgiassa. Kappaleesta levytettiin myös espanjankielinen versio nimellä Ya Nunca Más josta tuli hitti Chilessä ja Etelä-Afrikassa. 

Minulle Never Again on ennenkaikkea hyvä balladi. Se ei ole täydellinen, mutta toisaalta se on niitä tapauksia joidenka pienet viat kääntyvätkin vahvuuksiksi. Mielestäni Ledin englanniksi laulaessaan yritti liikaa kun rennompi tyyli olisi toiminut paremmin. En tiedä tähän syytä sillä hänellä ei ole samaa ongelmaa äidinkielellään laulalessaan. Ei ole kyse ruotsiaksentista, sillä se ei ole perinteisesti menestyksen este tai häiritsevää. Liekö sitten artistin itsensä haluttu kuulostavan joltakin toiselta vai onko kyseessä ollut luottamuksen puute ettei sama tyyli toimi kuin kotipuolessa. Never Againin tapauksessa mennään veitsenterällä ylitulkitseeko Ledin vai ei, mutta kappaleen luonteen huomioon ottaen rima jääköön heilumaan muttei putoa. 

Agnetha oli tuossa vaiheessa jo pitkään uran tehnyt veteraani, joten hän luonnollisesti selviää osuudestaan moitteetta. Surumieliset balladit ovat muutenki hänen ominta aluettaan. On enemmän hänen kuin Ledinin ansiota, että kappaleen tunnelma virittyy oikeanlaiseksi. Ehkäpä kaksi osansa täydellisti suorittavaa duetoijaa olisi tässä tapauksessa jättänyt kuulijan miettimään miksi nämä kaksi ovat eroamassa jos molemmat ovat niin hyviä. Kuka olisikaan parhaimmillaan eron hetkellä muuta kuin lauluissa?

Vanha vihamieheni kutusaksofoni saa oman pienen soolonsa tässäkin kappaleessa, mutta kun se johtaa Agnethan laulamaan nostatukseen joka vie viimeisen kerran kertosäkeeseen. Sen jälkeen moinen pieni epäkohta on unohdettu nopeasti. Kappale on kuin taikuri joka saa yleisön katsomaan juuri sinne minne sen ei pitäisi ja tempun salat jäävät paljastumatta. Voi kuulostaa oudolta, että kaikkien näiden pikkuvikojen jälkeen pidän Never Againia yhtenä parhaimmista lajityyppinsä edustajista. Kyse on henkilökohtaisesti siitä, että minulle se edustaa loppumisen ja luopumisen hetkiä paremmin kuin mikään toinen kappale. Toiset biisit vain onnistuvat resonoimaan samalla taajuudella kuulijansa sielun kanssa. Minulle Never Again on yksi niistä. 

Arvosana: 8,5/10

sunnuntai 29. heinäkuuta 2018

Top 40 biisiä 1977-1954 sijat 21-30

Siinä missä Top 100 lista elämäni ajalta ei kärjen osalta varmasti eläisi kovinkaan paljoa jos tänä vuonna kasaisin sen uudestaan niin tässä ennen syntymääni tehdystä musiikista koostettu lista voisi muuttua kohtuullisen paljonkin. On sen verran erilaista miettiä musiikkia, jonka ollessa uutta en ole ollut elossa enkä ole voinut kokea sitä aikalaisena. Mutta luotin siihen että ne biisit mitkä tulivat ensimmäisinä mieleen olivat se kerma, mikä aina sanonnankin mukaan nousee aina pinnalle.

21. ELO – Mr Blue Sky (1977)
Vaikka Herra Sinitaivas onkin näyttäytynyt keltaisen kaverinsa kera tänä kesänä jo liikaakin se ei tätä eloisaa klassikkoa huononna.


22. Shocking Blue – Send Me A Postcard (1968)
Vielä minä joskus opin soittamaan tämän biisin loistavan bassokuvion.


23. Lulu & David Bowie – Man Who Sold The World (1974)
Kaikki kunnia alkuperäisversiolle mutta omasta mielestäni Bowie itse tuotti Lululle sen paremman version.


24. The Shirelles – Will You Still Love Me Tomorrow (1960)
Ikuisuuskysymysten äärellä tavalla josta 60-luvun popklassikot on tehty.


25. Gloria Gaynor – Reach Out, I’ll Be There (1975)
Gloria Gaynor ja disco, mikä voisi olla pielessä?


26. Sweet – No You Don’t (1974)
Sweet on raskaampana glamrockyhtyeenä aliarvostettu minkä tämäkin todistaa.


27. 10 cc – I’m Not In Love (1976)
Pakko kunnioittaa tapaa kaikkine nauhaluuppeineen millä tämä kaunis kappale on tehty.


28. Roberta Flack – Killing Me Softly (1973)
Sanoitus kuin samettia mutta vielä hienompi on laulutulkinta.


29. Marie Myriam - L'oiseau et l'enfant (1977)
Musiikkituntien draamasta huolimatta tämä syntymävuoteni viisuvoittaja ei ole lakannut kiehtomasta minua.


30. Mouth and MacNeal – How Do You Do (1972)
Huumoriyhtyekin voi tehdä aidon pophelmen.

sunnuntai 22. heinäkuuta 2018

Dido - Life For Rent

Artisti: Dido
Kappale: Life for Rent (2003)
Albumi: Life for Rent
Mieleenjäävin lause: "While I'm so afraid to fail so I don't even try."

Viime vuonna tekemässäni Top 100 biisiä elämäni ajalta listalla Didon Life for Rent oli sija neljä. Ottaen huomioon, että olen pitänyt tätä blogia jo yli kahdeksan vuotta niin en ole kovin usein päässyt kirjoittamaan niistä biiseistä joista pidän kaikkein eniten. Niinpä olen iloinen tästä random playn tarjoamasta mahdollisuudesta kirjoittaa henkilökohtaisen arvostelun lempimusiikistani tänä hikisenä heinäkuun iltapäivänä.

Olen jo aiemmin sanonut pitäväni monista kappaleista jotka tuntuvat hellästi nuhtelevan kuulijaansa. Didon Life for Rent on näistä kappaleista minulle se samaistuttavin. En ikinä ole yhtä selkeästi yhtä ajopuun kaltaisen luonteeni kanssa kuin kuunnellessani Life for Rentia. Se tuo esille ongelman eikä yritä tarjota siihen ratkaisua mikä on oikein.

"It's just a thought, only a thought
But if my life is for rent and I don't learn to buy
Well I deserve nothing more than I get
Cos nothing I have is truly mine"

Life for Rentin kertosäkeessä tiivistyy hyvin oma luonteeni. Jos ei tavoittele mitään suurempaa elämässään ei myöskään ansaitse mitään erityistä. Olen tyytyväinen suhteellisen vähään, eikä minulla ole suuria haaveita tai tavoitteita. Olen tehnyt paljon asioita, koska olen käsittänyt, että niin kuuluu ja että minulta oletetaan tiettyjä asioita. En vieläkään tiedä mikä minusta tulee isona joten olen onnekas, että olen silti ajautunut työhön josta pidän.

"I've always thought
that I would love to live by the sea
To travel the world alone
and live more simply
I have no idea what's happened to that dream
Cos there's really nothing left here to stop me"

Toisaalta olen onnellinen kun katson ihmisiä jotka kimpoilevat impulsseista ja mieliteoistaan toiseen olematta ikinä tyytyväisiä pitkään. Suotakoon maailmanmatkailu, neljännesvuositavoitteet, maineen ja mammonan metsästys niille, jotka saavat siitä iloa ja tarkoitusta elämäänsä. Toki minäkin silloin tällöin laitan itselleni maaleja ja innostunkin jostakin. Mutta sekin energia on enemmän sellaista dieselillä käyvää. Suunnitelmallista ja pitkäkestoista tavoitteeseen pyrkimistä. Kaikki-heti-tänne-nyt ei ole minun mottoni.

"While my heart is a shield and I won't let it down
While I am so afraid to fail so I won't even try
Well how can I say I'm alive"

Elämääni suuremmin vaikuttavien päätösten teko on aina pitkällinen prosessi. Olen usein sanonut, että olen hyvä löytämään uhat mahdollisuuksista ja siitäkin ominaisuudesta on joskus hyötyä jopa työssäni. Mutta joskus jään myös riskien pelkäämiseen pyörteeseen ja lykkään asioita siihen asti, että jokin ulkoinen tekijä kääntää kurssia suuntaan tai toiseen.

Didon ääni on kuin tehty kauniinmelankolisiin kappaleisiin kuten Life for Rent. Juuri se kauneus on se tekijä mikä estää lopputuloksen tulemasta liian raskaaksi tai julistavaksi. Tuntuu kuin kappale ymmärtäisi kuulijaansa. Hieman kuin äiti joka nuhtelee lastaan; ei siksi että hän haluaisi tälle pahaa vaan koska hän haluaa lapsensa välttävän pahan. Se on juuri sellaista oikeanlaista "kovaa" rakkautta, joka on todellisuudessa pehmeää.

En usko että Life for Rentista tulee sellainen kappale jonka kuullessani ajattelisin että tuollainen joskus olin. Mutta ehkä siitä voi tulla sellainen josta voisin sanoa oppineeni jotakin pientä. Ehkä jollakin hetkellä tartun oikeaan tilaisuuteen siksi, että tällaista musiikkia on olemassa.


Arvosana: 9,0/10

lauantai 14. heinäkuuta 2018

Top 40 biisiä 1977-1954 sijat 31-40

Kun viime vuonna tein Top 100 elämäni aikana julkaistuista biiseistä harmittelin monta kertaa kun moni muuten listalle kelpaava biisi jäi muutaman kuukauden vuoksi ulos listalta. Niinpä päätin tehdä Top 40 listan niistä biiseistä, joista pidän jotka on tehty popmusiikin aikakaudella 1954-1977. Säännöt pidin samana kuin aiemmassakin listassa. Yksi biisi per artisti ja vain yksi versio samasta biisistä. Pieni kesäspesiaali on välillä paikallaan.

31. The Hollies – The Air That I Breathe (1974)
Musiikkia niille elämän hetkille kun kaikki niin hyvin ettei halua mitään enempää eikä vähempää.



32. Lesley Gore – You Don’t Own Me (1963)
Tasa-arvojulistus joka on yhtä relevantti tänäkin vuonna.


33. Frida – Lycka (1971)
Benny ja Björn osasivat tehdä hienoja biisejä ennen Abbaakin.


34. Tom Jones – Chills and Fever (1964)
Nuoressa Tom Jonesissa oli kyllä kylmiä väreitä aiheuttavaa ruutia.


35. The Turtles – Elenore (1968)
Ehkä alunperin parodiana Happy Togetherista tehty, mutta me kuuntelijat emme sitä ymmärtäneet.


36. Demis Roussos – When I’m A Kid (1972)
Kyllähän tästä lapsuuden ylistyksestä tulee iloiselle mielelle.


37. Chicago – 25 or 6 to 4 (1970)
Hitaasti kasvanut biisi jonka arvon aloin ymmärtää vasta viime vuosina.



38. George Baker Selection – Little Green Bag (1969)
Hieno bassokuvio, jonka joskus opin vielä kunnolla soittamaan.


39. T.Rex – Children of the Revolution (1972)
Hyvä ja massiivinen riffi. Hieman kuin Led Zeppeliniä ilman bluesrockin painolastia.


40. France Gall – Laisse Tomber Les Filles (1964)
Yé-yé poppia Serge Gainsbourgin kynästä.

sunnuntai 1. heinäkuuta 2018

Standfast - Be My Sun

Artisti: Standfast
Kappale: Be My Sun (2001)
Albumi: Standfast
Mieleenjäävin lause: "Be my sun and I'll be your sky."

On monenlaista ensireaktiota, kun aloitan tutun rituaalin jossa avaan Winampin, laitan viimeksi jääneen biisin soimaan ja painan next nappia seuraavan blogattavan biisin valitakseni. Kun tällä kertaa ruotsalaisduo Standfastin Be My Sunin ensitahdit alkoivat soimaan kaiuttimista niin ensireaktio oli että olenko jo arvostellut tämän. Tarkastin asian ja toisin kuin muistin niin tämä on Standfastin ensiesiintyminen blogissani ainakin perinteisessä mielessä. Kun tein viime vuonna Top100 biisit elinajaltani spesiaalin niin yhtyeen kappale Carcrashes löytyi tuolta listalta. Tämä siis aiheutti minulle puolittaisen Mandela efektin. Seuraava ajatukseni oli, että ainakin muistan tästä biisistä kertsin mutten muuta. Päästäänkö kertsin voimalla kuuhun vai peräti aurinkoon?

Pidän Standfastin debyyttialbumista kokonaisuutena sekä myös siitä löytyvien erinomaisten biisien vuoksi. Be My Sun edustaa minulle levyn parempaa keskitasoa. Kappaleessa on hieman vaikutteita Ray of Light aikakauden Madonnasta, muttei tavalla joka tuntuisi suoralta kopioinnilta. Eri asia sitten oliko tämä soundimaailma enää 2001 niin kova juttu, muttei se ole enää vuonna 2018 ongelma. Aina on toki biisejä joidenka tuotannolliset ratkaisut eivät kestä hyvin aikaa mutta tämä ei käy esimerkkinä sellaisesta.

Be My Sun on tyylillisesti sopivan kahtiajakoinen. Ei ehkä täysin kahtiajakoinen, sillä kyseessä on hieman yli äyräidensä menevä lemmenpurkaus sille ainoille ja oikealla mielitietylle. En tiedä tuleeko se varjo paratiisiin Suzanne Mossonin tummasta tulkinnasta sillä sanoitus on pelkkää lemmen leppeässä valtameressä uimista. Tämä pieni ero tulkinnan ja sanoituksen välillä on minulle koko kappaleen kiehtovin puoli ja suurin vahvuus. Hieman kuin päähenkilö vannoisi suureen ääneen rakkautta, mutta jossakin taustalla on silti joku mörkö vaanimassa. En tiedä onko kyseessä tarkoituksellinen ratkaisu vai tekeekö oma mielikuvitukseni omat tulkintansa.

Mainitsin jo aiemmin muistaneeni kappaleesta juuri kertosäkeen ja sen vahvuus varjostaa hieman muuta kappaletta. Ehkä ne Ray of Light vibat tulevat sittenkin hieman saumoista läpi. Lainavaikutteet ovat sittenkin liian ilmeisesti kuultavissa. Ja juuri kertosäkeessä nuo vaikutteet kuuluvat vähiten. Harmi sinänsä sillä jos kertsin ympärille olisi rakennettu jotakin vastaavan tasoista niin kokonaisuus voisi olla jopa hieno. Nyt jäädään vain pikkukivan biisin asteelle. Ja on toki helpompi olla hieman negatiivisempi yhtyeelle jonka tietää pystyneen parempaankin. Kun yhtye tai artisti josta ei pahemmin välitä tekee edes jotakin siedettävää niin tilanne on päinvastainen. Näillä eväillä aurinko ei nouse kuin mustana, kuu on korkeintaan juustoa, mutta ehkäpä sentään kolmen jalan korkeuteen noustaan ja ehkäpä vähän ylemmäskin.   

Arvosana: 5,5/10 

sunnuntai 17. kesäkuuta 2018

Sarah Brightman - Guéri De Toi

Artisti: Sarah Brightman
Kappale: Guéri De Toi (2003)
Albumi: Harem
Mieleenjäävin lause: "J'ai guéri de toi, guéri de toi."

Ilman tämänkertaista kappaletta en olisi luultavasti muistanutkaan että 34 päiväisestä armeijankäynnistäni on tänä kesänä kulunut 15 vuotta. Sarah Brightmanin vuoden 2003 Harem albumi oli minulle yksi tuon vuoden soundtrackeistä. Tätä ei ehkä olettaisi ottaen huomioon albumin itämaiset teemat, mutta toisaalta tuolloin Irakin sotakin kävi kuumana ja se kuuluu myös albumilla. Kun minut moninaisten fyysisten terveystekijöiden vuoksi vapautettiin palveluksesta 34 päivän jälkeen ensimmäinen kappale, jonka kotona kuuntelin oli Brightmanin The War is Over. Yhtä hyvin se olisi voinut olla myös Free, jonka ranskankielinen versio Guéri De Toi löytyy albumin kansainvälisen version bonusraitana.

En ole pätevä arvioimaan Brightmanin ranskanääntämystä, mutta Guéri De Toi on kieltä lukuunottamatta taustoiltaan identtinen Freen kanssa. Pidän luonnollisesti alkuperäisestä englanninkielisestä enemmän, mutta Brightmanin usein levyttämät kielivaihtoehtoiset versiot käyvät hyvin vaihtelusta. Vaikka kielen ymmärtämys kuuntelijana katoaa, se ei pudota kappaleen muita laatutekijöitä tippaakaan. On tosin varmasti hyvä ettei hän tietääkseni ole koskaan levyttänyt suomeksi syistä jotka varmasti kaikki tiedämme.

Voittaako Guéri De Toi missään kohdassa alkuperäisversio Freen? Onhan ranska toki kaunista ja hienostuneen kuuloista, mutta alkuperäisversio on minulle niin henkilökohtainen, että ilman sitä henkilökohtaisuutta versioiden välille jää melkoinen railo jos ei nyt aivan kuilu.

Guéri De Toi on näitä kappaleita, jotka vaativat sopivan tilanteen tai mielentilan. Kun on hieman alakuloa mielessä tai ehkä tarvetta pienelle toiveikkuudelle niin tätä musalääkäri voisi määrätä. Annostusta ei kannata kuitenkaan ylittää sillä samalla tavalla kuten alakulossakaan niin ei myöskään yhdessä alakuloisessa biisissä kannata rypeä liian pitkään. Ehkä joku jäisi kaipaamaan myös suurempaa kohokohtaa tai nostatusta, mutta mielestäni se ei olisi oikea ratkaisu tässä tapauksessa. Joskus musiikin pitää jättää kysymykset ilmaan eikä tarjota vastauksia tai kliimakseja. Tällainen musiikki voi auttaa tietyssä mielentilassa juuri oikealla tavalla eteenpäin kun vastauksiin tai mielenrauhaan on vielä pitkä matka edessä.

Kun länsimainen artisti tai yhtye hakee itämaisia sävyjä on tuloksena liian usein kliseillä leikkimistä, mutta Guéri De Toi välttää tämän. Sarah Brightman ei suotta ole tunnettu crossover artistina, joka yhdistelee monia eri tyylejä ja vaikutteita onnistuneesti musiikissaan. Itämaisin elementti on kaunis viulusoolo joka on kappaleen huippukohtia. Plussaa on myös se että on maltettu pitää kappale sopivan pienenä ja rauhallisena. Alkuperäisversiolle antaisin helposti pisteen tai puolitoista enemmän, mutta eihän maailma erilaisesta musiikista koskaan liian täyteen tule.
     
Arvosana: 5,5/10

sunnuntai 10. kesäkuuta 2018

M People - Testify

Artisti: M People
Kappale: Testify (1998)
Albumi: The Best of M People
Mieleenjäävin lause: "Longer it lasts and the better it gets."

Englantilainen M People onnistui saamaan sekä kaupallista menestystä että kriitikoiden ylistystä mikä ei varsinkaan danceyhtyeille ole mikään yleinen saavutus. Osoituksena kriitikoiden arvostuksesta käy Mercury Prizen voitto parhaasta albumista vuonna 1994 Elegant Slumming levyllä. Kaupallisen menestyksen puolesta todistavat neljä platinaa myynyttä albumia yhtyeen kotimaassa ja tämän lisäksi 10 Top 10 singleä. Suomestakin M People sai kolme Top 10 singleä. (Moving On Up, Sight For Sore Eyes ja Open Your Heart.) Ykkössijaa heille ei kotimaassaan kuitenkaan herunut vaikkakin kolme albumia ja yksi single nousivat kakkossijalle asti.

M People (nimi tulee Mike Pickeringin etunimestä joka perusti yhtyeen) jäi tauolle 1998 The Best of M People kokoelma-albumin myötä ja vaikka yhtye onkin tämän jälkeen aina silloin tällöin aktivoitunut keikkailemaan se ei ole ollut kovin aktiivinen. Kuten kokoelmille usein tuollekin levylle laitettiin pari uutta biisiä joista singlenä ensin julkaistiin Testify.

Tämä rakkaudentunnusteinen single osui minulle sopivaan kohtaa elämässäni loppuvuodesta 1998 kun olin korviani myöten ihastunut. Kamppailin ajatuksen kanssa uskaltaisinko paljastaa tunteeni ja arvoin asiaa monta kuukautta. Välillä päätin luovuttaa ja sitten taas tulin toisiin aatoksiin. Jos jotakin en kaipaa niin ihastumisen aikaista epävarmuutta. En tiedä kuinka paljon Testify minua rohkaisi kun lopulta viikkoa ennen joulua sain tuotua tunteeni julki. Vastakaikua tunteilleni en siinä muodossa saanut, mutta elinikäisen ystävän sen sijaan. Elämässä on harvoin win-win tilanteita, mutta tuon voin laskea yhdeksi niistä.

Kuten monet itselleni elämäni musiikillisen päiväkirjan muodostavat biisit Testifykin on minulle tärkeä biisi. Mutta ymmärrän, jos kappale ei ilman tällaista henkilökohtaista yhteyttä kolahda yhtä lujaa. Kannattaa silti antaa sille mahdollisuus koska kuten M Peoplen musiikki yleensäkin on Testify tuotettu tyylillä ja hyvällä maulla. Heather Smallin ääni saattaa olla hieman mielipiteitä jakava, mutta itse uppoan siihen kuin laadukkaaseen säkkituoliin ikään. Kappale on 90-lukumaisen uusretro ilman räikeitä teknobiittejä. Rakastuneen ihmisen ylitsevuotavaa tunnetilaa annostellaan lapiolla eikä ruokalusikalla mutta koska M Peoplen lapio on kunnon pöytähopeasta tehty se menee alas paremmin. Soulvaikutteet on otettu 70-luvulta ja toinen laina-asia on gospelvaikutteinen taustakuoro. 

Jonkin toisen biisin kohdalla voisin valittaa tasaisesti polkevasta taustabiitistä johon yhdistyy 90-luvulle tyypillinen muodikas "kilkutus", mutta koska vaihtelua on muuten tarpeeksi se jää vain epäoleelliseksi mikrodetailiksi. Ehkäpä hieman sielukkaampi sähköbassottelukuvio olisi voinut nostaa Testifyn rytmiosastoa vielä asteen paremmaksi. Kappale on silloin kelpo, kun sen puutteet täytyy keksiä melkein väkisin vääntämällä. Testifyn rakkauden aalloilla kelpaa keinua 20 vuotta julkaisun jälkeenkin, sillä se on vanhentunut ehkä jopa hitusen arvokkaammin kuin tämän blogin pitäjä.         

Arvosana: 7,5/10

sunnuntai 27. toukokuuta 2018

Johnny Cash - Sam Hall

Artisti: Johnny Cash
Kappale: Sam Hall (2002)
Albumi: American IV: The Man Comes Around
Mieleenjäävin lause: "Damn your eyes!"

Vanhaan kansansävelmään perustuva Sam Hall on juuri sellainen kappale, joka vaati Johnny Cashin kaltaisen tulkitsijan, jotta siitä saataisiin irti jotakin mielenkiintoista. Joten kaikki kunnia countrylegendalle, joka vielä elämänsä ehtoollakin säteili haurasta karismaa jollaista ei ostamalla mistään saa. Tarina kuolemantuomiotansa odottavasta rikollisesta, joka ei tunne rahtustakaan katumusta sopii myös herra Cashin suuhun erittäin hyvin. Mies itse toki katui paljonkin elämäänsä aikana, muttei se tarkoita etteikö hän olisi osannut laulussa tulkita sellaista henkilöä jollainen hän itsekin ehkä pahimmillaan oli. Tai olisi voinut pahimmillaan olla. Onhan sanonta, että helvetti on paikka jossa kohtaat itsesi sellaisena kuin olisit parhaimassa tapauksessa voinut olla.

Sam Hall on kansansävelmä, jossa välillä lauletaan Sam tai Jack Hallista ja siitä on paljon paikallisia variantteja. Eräs versio perustui englantilaiseen varkaaseen Jack Halliin joka hirtettiin. Tämä on jättänyt joihinki versioihin maininnan siitä että päähenkilö olisi nokikolari. Syynä oli se, että Jack Hallin vanhemmat möivät hänet aikoinaan nuohoojan oppipojaksi joidenka rankkaan työhän kuului laskeutua savuhorneihin köyden varassa. Tämä koitui monen oppipojan kohtaloksi eikä opettajalla ollut muita velvollisuuksia kuin ruokkia ja vaatettaa oppipoikansa, päästää hänet kerran viikossa kirkkoon eikä häntä saanut laskea savupiippuun kun takassa oli tuli. Hieman erilaista ollut työturvallisuus aikoinaan.

Sam Hall on periaatteessa akustinen kappale sisältäen vain akustista kitaraa, ukulelea, pianoa ja urkuharmonia. Lähestymistapa on oikea sillä tällaiset perinnebiisit vain pilattaisiin liialla hienostelulla ja hiomisella. Kappaleen sanoja ei ole erityisen vaikea muistaa sillä suurin osa lauseista toistetaan kolmesti joko kokonaan tai osittain.

Cashin tässä kohden heikommaksi ja käheämmäksi käynyt ääni ei ehkä luonnolliselta sävyltään sisällä sellaista uhoenergiaa mitä hänellä nuorempana oli, mutta se ei ole heikkous. Nyt versio on kuin vanhemman rikollisen viimeinen ylpeä uhma kun kauan lakia paennut kelmi päättää lähteä omalla tyylillään armoa anelematta. Hän on jo väsynyt kaikkeen pakenemiseen ja häämöttävä loppu on omalla tavallaan helpotus. Ikä tuo erilaisen näkökulman asioihin ja sen todistaa hyvin herra Cash toisessa Sam Hall tulkinnassaan. (Ensimmäisen kerran hän levytti kappaleen jo vuonna 1965.) Kannattaa kuunnella molemmat versiot sillä niiden erot ovat mielenkiintoiset.     

Arvosana: 6,0/10

lauantai 19. toukokuuta 2018

Bee Gees - You Should Be Dancing

Artisti: Bee Gees
Kappale: You Should Be Dancing (1976)
Albumi: Saturday Night Fever OST
Mieleenjäävin lause: "You should be dancing, yeah."

Bee Geesin ensimmäiseksi discohitiksi sanottu You Should Be Dancing julkaistiin alunperin vuoden 1976 Children of the World albumin debyyttisinglenä. Kyseessä oli myös ensimmäinen Bee Gees listaykkönen, jossa Barry Gibb käytti kuuluisaa falsettiaan. Toki hän oli löytänyt falsettinsa jo edeltäneen Main Course albumin raidoilla, kuten vaikkapa mainiolla Nights on Broadwaylla, mutta vasta You Should Be Dancing varsinaisesti aloitti Bee Geesin kauden discon kuninkaina. Mitä Children of the World albumiin tulee olen vuosien varrella yrittänyt hankkia sitä monta kertaa vain kuullakseni että painos on loppu. Vinyylinäkään sitä ei ole vastaan tullut mutta ehkäpä sekin vielä joskus levyhyllyyni tiensä löytää.

Ei ole aivan yksinkertaista laittaa You Should Be Dancingiä järjestykseen Bee Geesin discosinglejen joukossa. Toisaalta kaikki maagiset ainekset ovat läsnä, mutta ovatko ne olleet paikoillaan vieläkin paremmin? Omasta mielestäni ovat. Mutta ei heittäydytä vielä negatiivisiksi. Barryn falsetit ovat kohdillaan ja vaikka ehkä sanoituksen puolesta (vaikka toki esim. Chicin sanoituksiin verratuna tässä ollaan syvällisiä) toivoisi hitusen vähemmän toistoa niin tansittavaksihan nämä ovat tarkoitettu eikä analyyttiseen kuunteluun. Maurice Gibb bassottelee maukkaasti ja Bee Geesin kitaristina tuohon aikaan toiminut Alan Kendall saa soitettavakseen lyhyen, mutta kokonaisuuteen istuvan soolon.

Jos You Should Be Dancing olisi Bee Geesin ainoa discobiisi voisin ehkä pitää siitä vieläkin enemmän, mutta nyt vertailukohdat ovat liian kovat. Joskus se ensimmäinen demo on parasta mihin yhtye pystyy ja joskus taas ensimmäiset yritykset ovat vain protoja joista parannetaan. Toki YSBD:ssa on sopivaa hikistä hektisyyttä ja kliseinen tanssiin kehoittava sanoitus täyttää tehtävänsä. Varmasti tämä on aikansa teryleeni-Teroja ja -Teijoja tanssittanut ja notkuttaa tänäkin päivänä sisäistä pientä Travoltaani. Kuulunhan niihin ihmisiin, jotka mielikuvissaan tanssivat aina paljon paremmin kuin todellisuudessa.

Mutta tänään ei ole päivä jolloin jaksaisin olla erityisen negatiivinen, vaan olen ennemminkin onnellinen siitä, että tämäkin kappale on osa sitä hienoa aikakautta jolloin Bee Gees vaikutti muutaman vuoden ajan pysäyttämättömältä. Jälleen kerran voin pohtia sitä oliko Bee Gees kovemmassa iskussa 60- vai 70-luvulla, mutta se on sama kuin pohtisi kesähelteellä kahden lempijäätelömakunsa väliltä. Valitsit sitten kumman tahansa niin lopputulos on taattu ja jokainen lipaisu on taattua laatua. You Should Be Dancing ei ehkä ole minun minttu tai mangomeloni, mutta se voi olla vaikka se suklaajäätelöpallo joka käy aina silloin tällöin vaihtelusta.

Arvosana: 6,5/10

sunnuntai 6. toukokuuta 2018

PMMP - Onnellinen päivä

Artisti: PMMP
Kappale: Onnellinen päivä (2003)
Albumi: Kuulkaas enot!
Mieleenjäävin lause: "Onnellinen päivä meidän paratiisissa on aluillaan."

PMMP:n debyyttialbumi Kuulkaas enot! möi minulle idean lupaavasta uudesta yhtyeestä ja seuraava Kovemmat kädet lunasti lupaukset. Hieman ironisesti yhtyeen viimeinen albumijulkaisu Matkalaulu joka sisälsi uusia versioita vanhoista kappaleista myös osoitti, että nyt on hyvä aika lopettaa kun on vielä voitolla. Mielestäni on parempi ettei yhtye lopeta juuri silloin kun se on parhaimmissa luomisvoimissaan vaan silloin kun parhaat paukut on käytetty.

Debyyttialbumilta löytyvä Onnellinen päivä oli levyn ainoa biisi jonka sanoituksesta Mira Luoti vastasi yksin. Sävellyksen takana oli luonnollisesti Jori Sjöroos. Onnellista päivästä tulee sellainen tunne, kuin sen sävellys olisi hakenut vaikutteensa niiltä 90-luvun rockbändeiltä jotka ammensivat puolestaan 60-luvun psykedeliasta. Voi lapsi pysyä enää tallessa kun pesuvettä on vaihdeltu näin hurjasti? -Ikävä kyllä ei.

Onnellinen päivä kuulostaa kyllä tarpeeksi PMMP:n biisiltä eikä se laadullisestikaan ole mikään äpärälapsi ottaen huomioon debyyttialbumin vielä hieman suuntaan hakevan tyylin. Mutta silti se tuntuu kuin konseptilta, jota ei saatu aivan parhaimmalla tavalla toimimaan. Siinä ei ole sellaista iloista naisenergistä teinimäistä riehakkuutta kuin parhaimmillaan eikä siinä myöskään ole koskettavuutta. Koskettavuuteen toki Onnellinen päivä ei selvästi pyrikään vaan tarkoituksenani oli vain luetella yhtyeen tyypillisiä vahvuuksia.

Ehkäpä Onnellinen päivä on todiste siitä kuinka Sjöroos, Vesala ja Luoti tulivat myöhemmin paremmiksi poimimaan vaikutteita ja tekemään niistä omia versioitaan. Prototyyppi joka jo lähti lentoon, muttei ikinä päässyt määränpäähänsä asti. Huomaan, että kappale alkaa ärsyttämään kun kuuntelen sitä toistolla tätä kirjoittaessa ja se on aina huono merkki. Varsinkin kun PMMP:n tuotannossa on paljon sellaista mitä kuuntelisin tätä mieluummin. Ei Onnellinen päivä ole mikään keväällä sulavan hangen alta paljastuva koirankakka, vaan ennemminkin se viimeiseksi jäävä paha konvehti joka on syötävä, jotta voi avata uuden kerroksen herkkuja.   

Arvosana: 4,5/10

sunnuntai 29. huhtikuuta 2018

X-Perience - Magic Fields

Artisti: X-Perience
Kappale: Magic Fields (1996)
Albumi: Magic Fields
Mieleenjäävin lause: "They took me to a foreign place and they taught me to be strong."

Saksalainen dancepopyhtye nautti mitä luultavimmin suurinta suosiota Suomessa ainakin sillä perusteella että yhtyeen ainoa platinalevy on myyty meillä. Yhtyeen debyyttialbumi Magic Fields ylitti meillä platinarajan, vaikka kuten danceyhtyeille 90-luvulla pakkasi käymään niin suosio tuli ja meni nopeaan. Siitä huolimatta yhtye on yhä aktiivinen, vaikka alkuperäinen laulaja Claudia Uhle jättikin X-Periencen vuonna 2007.

Mietin miksi X-Periencen debyyttialbumi menestyi meillä niin hyvin ja ehkäpä ajoitus oli oikea. X-Files oli tehnyt tuonpuoleiset ja tuntemattomat suosituksi ja eurodancelle oli meillä niin paljon kysyntää, että sille järjestettiin omat festarinsakin. Voisin kuvitella että X-Perience kelpasi hyvin samalla yleisölle joka piti Movetronista. Punatukkainen laulaja, eurodancea välillä hieman mollimmallakin otteella ja ajankohtaiset science fiction teemat.

Magic Fields albumin kolmantena singlenä julkaistiin albumin samanniminen nimibiisi. On sopivaa, että albumin nimibiisi kuvastaa hyvin koko albumia niin soundillisesti kuin teemallisestikin. Magic Fields kuvailee hyvin ihailevaan sävyyn abduktiokokemusta, jossa mystiset ulkoavaruuden olennot näyttävät kaapatulle sellaista kauneutta mitä ei maapallolta löydy. Kun "uhri" on palautettu maan pinnalle hän jää odottamaan vierailijoiden toista tulemista. Ulkoavaruuden olennot kuvataan joko vihamielisinä valloittajina tai meitä paljon edistyneempinä olentoina joiden yhteydenpidon arvoisia emme vielä ole. Magic Fields kallistuu juuri jälkimmäiseen.   

Ne tekijät jotka erottavat X-Periencen aikansa muista eurodanceyhtyeistä ovat Claudia Uhlen kuulas ääni, yhtyeen soundien 80-luvun synapopvaikutteet sekä tietynlainen melankolia. Jopa iloisimmissa kappaleissa oli yleensä joku pinnan alla kulkeva harmaa kerros. Tämä pätee myös Magic Fieldsiin, jossa sinänsä kerrotaan tarina ulkoavaruuden olennoista haltioitumisesta, mutta silti tunnelmassa on jotakin muuta kuin puhdasta messiaanisen paluun odotusta. Tämä kahtiajakoisuus on mielestäni yhtyeen vahvuus. Myöhemmässä tuotannossa yhtye alkoi tekemään enemmän yhdenmukaisten tunneskaalojen mukaisia tulkintoja mikä on pieni harmi.

Minulle Magic Fields on albuminsa parhaimmistoa, eikä edes taukoamaton toistuva tanssibiitti pääse haittaamaan. Pieniä välikoukkuja on riittävästi ja melodiset kosketinosat maalailevat juuri sellaista avaruuden maisemaa kuin tässä tapauksessa pitääkin. Ennen kuin kuulin Claudia Uhlen sooloprojektia Angelzoomia ajattelin, että hänen äänensä sopii vain tämäntyylisen äänimaton sekaan mutta huomasin olevani väärässä. Kuultuani Angelzoomissakin saman pohjamelankolian kuin X-Periencessakin tulin siihen lopputulokseen, että ehkä se alakulon lähde onkin Uhlen ulosannissa. Kun kuulun tähän apeuteen taipuvaiseen mollimyönteiseen kansaan niin olkoon se lähde josta on hyvä ottaa hörppy aina silloin tällöin.     
 
Arvosana: 7,0/10

sunnuntai 22. huhtikuuta 2018

Sarah Brightman - Johnny Wanna Live

Artisti: Sarah Brightman
Kappale: Johnny Wanna Live (1993)
Albumi: Dive
Mieleenjäävin lause: "Got to give his skin away for coats they wear on summer days, oh no, Johnny wanna live."

Kovin montaa biisiä jotka olisi kirjoitettu jonkin asian puolesta ei ole blogissani käsitelty. Pientä täydennystä tuo Johnny Wanna Live joka löytyi Sarah Brightmanin vuoden 1993 Dive albumilta. Kappaleen teema on eläinsuojelullinen ja erityisesti turkisvastaisuus. Ilmestyessään kappale oli coveriksi hyvin tuore, sillä alkuperäisversion levytti Sandra vain vuotta aiemmin. Yhdistävä tekijä on Frank Peterson joka oli Brightmanin tuottaja ja joka oli aiemmin tehnyt yhteistyötä Enigmamies Michael Cretun kanssa. Cretu oli tuohon aikaan puolestaan Sandran puoliso. Johnny Wanna Live on alunperin Cretun, Petersonin sekä Klaus Hirschburgerin yhdessä tekemä. 

Siinä missä Sandra julkaisi Johnny Wanna Liven remiksatun version kokoelmansa uutena täkybiisinä jätettiin Brightmanin tapauksessa kappale vain Dive albumin rivibiisiksi. Olisikin ollut typerää yrittää julkaista samaa singleä vuoden välein paitsi jos ensimmäinen julkaisuyritys olisi jäänyt vaille suurta huomiota. Ehkä Sandran hieman tunteellisempi tulkinta on kappaleen sanoma huomioon ottaen toimivampi vaikka toki Brightmanin versiollakin on ansionsa. Dive albumin teema oli meri ja se kuuluu myös Johnny Wanna Liven sonar -tyylisissä ääniefekteissä.

Nykyään turkikset ovat epäsuosittuja, mutta toisin oli vielä 80-luvulla lapsuudessani jolloin vanhemmillani oli kettutarha. Omaa lapsuuttani vierestä seuraaminen kun sadat ketut menettivät joka keväisin nahkansa ei järkyttänyt. Se oli tuolloin normaalia maalaiselämää. 90-luvun alussa turkistarhauksen kannattavuus huononi nahkojen ostohinnan alentumisen myötä ja niin myös vanhempani lopettivat tarhaustoiminnan. En näe turkistarhausta nykypäivänä tarpeellisena koska ne menisivät lähinnä luksustuotteiksi ja meillä on runsaasti muita eettisempiä materiaaleja itsemme vaatettamiseen. 

90-luvun alussa turkiksia vastaan oli enemmän syytä kohdistaa huomiota ja toki epäkohta ei ole tänäkään päivänä täysin poistunut. Mutta miksi kappaleessa lauletaan Johnnysta eikä eläimestä? Sandra on vastannut haastattelussa että Johnny kuvastaa kappaleessa kaikkia eläimiä yleensä. Ehkä ajatuksena on että nimi tekee asiasta samaistuttavamman. 

Sarah Brightman on minulle niitä artisteja jotka tulkitsevat viihdyttävästi vaikka puhelinluetteloa mutta en ole niinkään varma siitä oliko Johnny Wanna Live tarpeellinen coverointi. Tuotannollisesti ja tulkinnallisesti kaikki on kunnossa, mutta edelleen olen sitä mieltä että Sandran versiossa oli enemmän tunnetta. Joskus teknisesti paljon huonompi laulaja voi voittaa lahjakkaamman siinä miten tunnetasolla tavoitetaan kuulija. Myös äänimaailma on Brightmanin versiossa hieman liian pullisteleva ja täyteen ahdettu. Sanoille ja sanomalle jää vähemmän tilaa.

Kuulin Johnny Wanna Liven ensin Brightmanin versiona ja vaikka usein käy niin, että se ensin kuultu versio pitää puolensa niin tässä tapauksessa seison myöhemmin kuullun version leirissä. Vaikken olisi ikinä kuullut Sandran versiota ei kyseessä olisi silti Dive albumin kohokohtia. Tämän tiesivät ehkä Peterson ja Brightmankin jättäessään kappaleen suosiolla albumin täytebiisiksi. Ja tyylillisesti Johnny Wanna Live istuu albumikokonaisuuteen oikein hyvin. Erikseen en tätä kuunteluun poimisi, mutta jos päätän kuunnella Diven läpi ei sormeni missään kohti eksy kappaleen ohitusnappia kohti. 

Arvosana: 5,5/10

sunnuntai 15. huhtikuuta 2018

Lili & Susie - Sommar i natt

Artisti: Lili & Susie
Kappale: Sommar i natt (1985)
Albumi: Det bästä me Lili & Susie
Mieleenjäävin lause: "Sommar i natt, jag vill dansa i natt."

Ruotsinsuomalaiset Lili (oikealta etunimeltään Inga-Lill) ja Susie (oikealta etunimeltään Susanna) Päivärinta pärjäsivat mukavasti länsinaapurimme listoilla 80-luvun puolivälistä 90-luvun alkuun saaden pientä menestystä myös Euroopassa. Oh Mama on heidän suurin hittinsa niin kotimaassaan kuin kansainvälisestikin, mutta tänään on käsittelyssä duon debyyttisingle Sommar i natt vuodelta 1985. Vaikkei kyseessä olekaan heidän suurin listamenestyksensä on se ilmeisesti kestänyt kohtuullisesti aikaa ollen heidän viidenneksi soitetuin kappaleensa Spotifyssa.

On omalla tavallaan erikoista, että Lili & Susien kaksi ensimmäistä albumia koostuivat sekä ruotsin- että englanninkielisistä kappaleista. Myöhemmillä albumeilla laulukieli pysyi englannissa. Ehkäpä alussa saumat haluttiin pitää pärjäämisen suhteen maksimissa laulamalla myös kotokielellään. Kesäisesti kasarireggaehtavan Sommar i nattin ovat tehneet sisarukset yhdessä Niklas Strömstedtin kanssa. Mukana ovat ajankohtaan sopivat synasoundit synteettisine huuliharppuineen kaiken ollen hieman muovista. Onko tämä plussaa vai miinusta riippuu siitä kuin paljon tuon ajan hittisoundeista pitää. Itse olen kasarini suhteen melko valikoiva. Tuona vuosikymmenenä toisaalta tehtiin paljon loistavaa musiikkia, mutta myös ämpärikaupalla musiikillista äänijätettä. (Kuten jokaisella vuosikymmenellä, mutta jostakin syystä 80-luku osaa silittä minua pahiten musiikilliseen vastakarvaan.)

Sommar i natt kärsii eniten siitä, että sen vaikutteet tulevat hieman liian selvästi läpi. Kuulen siinä tuttuja juttuja esimerkiksi Culture Clubin Karma Chameleonista, Men at Workin Down Underista ja laulutyylillisesti saan hetkittäin Sister Sledge viboja. Ei ole väärin koettaa napata kiinni ajan hengestä, mutta lopputuloksen pitää silti kuulostaa riittävän omalta. Toisaalta en suomalaisena ole kuullut tällaista ruotsinkielisenä liikaa ja sisarukset ovat kappaleen vahvin lenkki. Ehkä kappaleen tasainen poljento olisi kaivannut pientä vaihtelua vaikka luultavasti onkin tavoiteltu sitä, että rento kesäfiilis säilyy alusta loppuun.

Koska en itse luonnollisesti muista kappaletta lapsuusvuosiltani se ei voi saada nostalgialisää eikä kesäbiisiksi kesäbiisin paikalle pääse ihan millä tahansa piknikeväillä. Päivärinnat tulivat myös uran edetessä hieman itsevarmemmiksi laulun kanssa kuin tällä debyyttisingellä. Nyt kuulostaa siltä kuin rohkeus tai taito ei aivan riittäisi nousta vetämään kappaletta vaan sen tekee taustaraita. Toisaalta kyllä minusta löytyy pieni sisäinen kesämies joka pitää Sommar i nattin rentoudesta. Olkoonkin että kesäaurinko on nörtin vihollinen, joka häikäisee jopa mattapintaisen monitorin kuvan. Minulle Lili & Susien paras kesäbiisi on What's the Colour of Love mutta olkoon Sommar i natt vaikka sellainen kesäkissa jonka ottamista harkitsi, mutta sen viisaasti jätti tekemättä.

Arvosana: 5,0/10



sunnuntai 8. huhtikuuta 2018

Nightwish - Scaretale

Artisti: Nightwish
Kappale: Scaretale (2011)
Albumi: Imaginaerum
Mieleenjäävin lause: "Ladies and gentlemen, be heartlessly welcome."

Nightwishista voisi varmaankin kirjoittaa heittämättä mielipidettään laulajakysymykseen, joka onneksi nykyään on hivenen hiljentynyt siitä kiihkosta mikä se pahimmillaan oli. Mutta mainitaan silti että oma suosikkini Nightwishin laulajista on Anette Olzon, mutta samalla totean ettei kukaan kolmikosta ole ollut huono työssään.

Tarja Turunen oli kirurginveitsi; erinomainen työkalu yhteen asiaan, mutta ei ulottuva tai monipuolinen. Minulle Anette Olzon oli se joka teki Nightwishista mielenkiintoisen ja kuuntelemisen arvoisen. Ehkä minunkaltaiselleni ruotsipopfanille hänen länsinaapuurimainen ulosantinsa oli sitä mitä lääkäri määräsi. Floor Jansen on kolmikosta kokonaisvaltaisin paketti ja hän tuntuu jopa kestävän ainakin toistaiseksi kiertue-elämän rasitukset toisin kuin edeltäjänsä.

Tajusin Scaretalen sävelten kajahtaessa kaiuttimistani, etten olisi ollut edes varma omistinko Imaginaerum albumia. Tämä on siinä mielessä mielenkiintoista, että sen edeltäjä Dark Passion Play on suosikkialbumi Nightwishilta jota olen kuunnellut todella paljon. Muistan, että päätin olla ostamatta Imaginaerumia julkaisussa, koska singlejulkaisut eivät olleet niin vakuuttavia ja albumin elokuvapohjainen konsepti ei tuntunut niin houkuttelevalta. Varmaankin olen joskus ostanut albumin kun se on tullut halvalla vastaan kuuntelematta sitä edes kertaakaan läpi. Joten sen biisit ovat tuttuja vain satunnaissoitosta. Scaretalenkin olen luultavasti vain kuullut vain kerran tai kaksi aiemmin ennen tämän kirjoittamista.

En ole kauhuelokuvien ystävä. En osaa pelätä niitä, joten ne ovat minulle vain alle keskitason draamaa. Samasta syystä kauhuelokuvien teemamusiikit eivät ole minulle erityisiä sillä ne eivät täytä minun kohdallani tehtäväänsä. Tiedän että Tuomas Holopainen on monien kuuluisien elokuvasäveltäjien fani ja se kuuluu myös tässä tapauksessa eikä ikävä kyllä positiivisessa mielessä. Monet Scaretalen musikaaleisista kauhuteemoista ovat liian tutun kuuloisia. Sentään siinä on myös hieman musikaalityylistä huumoria, mutta sekin kuulostaa epäomaperäiseltä. Kun tähän sotketaan hieman kuin puoliväkisin yhtyeen muut tavaramerkkielementit eivät nämä yhdistetyt kohtaukset muodosta kovin yhtenäistä kokonaisuutta.

Painajaisunista kertovana Scaretale ei myöskään tavoita minua, sillä omat painajaisuneni eivät ole ollenkaan tällaisia. Niistä tosin ei saisi mielenkiintoista biisiä tekemälläkään. Omat painajaiseni ovat sellaisia joissa olen eksyksissä enkä löydä millään perille. Tai sitten putoan loputtomasti. Lapsena sentään näin kerran unta jossa mustekala poltti minua ja huusin unissani että minulle on tuotava vettä koska palan. Tätini toi minulle vettä ja heräsin. Mutta toisin kuin silloin en osaa pelätä pellejä veitsen kanssa tai zombieita sekä muita mörkimyksiä. 

Jos jotakin positiivista on mainittava niin kuulostaa siltä kuin kappale olisi miksattu hieman vähemmän loudnesshenkisesti kuin esimerkiksi Dark Passion Play -albumi. Ehkä tässä kohden elokuvista haetut dynamiikkavaikutteet ovat olleet positiivinen asia. Seitsemän ja puoli minuuttia on pitkä aika kappaleelle joka ei vie sellaiselle matkalle millä haluaisi olla. Jos kappaleesta riisuttaisiin kauhuelokuvasoundtrackelementit ja jäljelle jäisi kolmeminuuttinen Nightwishrockkipale niin lopputulos olisi hieman parempi mutta vain hieman. Voisin kuvitella, että jos kuulut kappaleen kohderyhmään toisin kuin minä niin mielipiteesi voi olla täysin eri.     

Arvosana: 4,5/10

sunnuntai 18. maaliskuuta 2018

Carpenters - Goodbye to Love

Artisti: Carpenters
Kappale: Goodbye to Love (1972)
Albumi: Singles 1969-1981
Mieleenjäävin lause: "I'll say goodbye to love."

Kun blogin idea on olla satunnainen poiminta levyhyllystä niin välillä mieli palaisi päästä ruotimaan lempikappaleitaan, mutta niitä tippuu yllättävän harvoin. Toisaalta ilo on sitä suurempi, kun yksi kaikkien aikojen suosikeistani, kuten Carpentersin voimaballadien ylittämätön prototyyppi Goodbye to Love alkaa soimaan nextin painamisen jälkeen. Sen lisäksi, että kyseessä on yksi mieliballadeistani se sisältää myös yhden omasta mielestäni parhaista kitarasooloista koskaan.

Sisarusduo Carpentersin Richard Carpenters sai ideat moniin hitteihinsä mielenkiintoisilla tavoilla. Goodbye to Loven tapauksessa kipinä löytyi samalla tavalla kuin erääseen toiseenkin hittiin iltamyöhään televisiosta (Richard kärsi uniongelmista.). Vuoden 1940 musikaalikomediassa Rhythm on the River puhutaan kuvitteellisesta biisistä nimeltään Goodbye to Love, jota ei elokuvassa kuitenkaan koskaan kuulla. Richardin mielikuvitus alkoi jyllätä ja kappaleen kertosäe muotoutui hänen mieleensä heti. Koko kappaleen sävellys syntyi helposti, mutta kertosäettä pidemmälle hän ei sanoituksessa päässyt jolloin kuvaan astui monia hittejä uransa aikana sanoittanut John Bettis.

Richard Carpenter sai kappaletta nauhoittaessaan ajatuksen että Goodbye to Love tarvitsee fuzz säröefektiä käyttävän kitarasoolon. Idea sähkökitarasoolosta balladissa voi tuntua nyt aivan tavalliselta, mutta vuonna 1972 ajatus oli vallankumouksellinen. Soittaja tehtävään löytyi kun Richard muisti Carpentersia aiemmin lämmitelleen yhtyeen soolokitaristin Tony Peluson. Ensimmäisillä otoilla Peluso koetti soittaa pehmeästi ja hillitysti, mutta Richard neuvoi häntä revittelemään alun jälkeen ja soittamaan sen jälkeen täydellä tunteella.

Vaikka Carpenters varmasti edustikin oman aikansa turvallisimmasta päästä olevaa popyhtyettä niin kitarasoolon herättämä vahva reaktio on silti näin jälkikäteenkin yllättävä. Yhtye sai vihapostia joissa fanit syyttivät yhtyettä hard rockin kelkkaan hyppäämisestä ja jotkut aiemmin Carpentersia voimasoittaneet radiokanavat hyllyttivät kappaleen liian rajuna. Tästä huolimatta Goodbye To Lovea muistellaan nykyään lämpimämmin historian valossa onhan se yksi ensimmäisistä ellei jopa ensimmäinen voimaballadi.

Goodbye to Love olisi kelpo biisi ilman kitarasooloakin sillä onhan siinä Karen Carpenterin silkkiset vokaalit yhdistetynä sisarusten lauluharmonioihin. Mutta Peluson kitarasoolo nostaa kappaleen tunneskaalalla siihen kuuluisaan yhteentoista. Ilman kitarasooloa kokonaisuus jäisi suruisan apeaksi menneen rakkauden haikailuksi, mutta sen kanssa koetaan kliimaksi. Kun olet surullinen jostakin ja suru saavuttaa huippunsa kyyneleiden kera niin se tunne on puhdistava. Voi tulla jopa tunne, että tässä on lopultakin se käännekohta josta kaikki alkaa hiljalleen mennä kohti parempaa. Niinpä pelkän surumielisyyden lisäksi kappale antaa kuulijalleen toivoa paremmasta.

Rakastan tapaa jolla Goodbye to Love kasvaa loppua kohden kuin lumivyöry keväisillä vuorilla. Vaikka kappale on yksi eniten kuuntelemiani ikinä niin tämänkin kirjoittaminen meinaa pysähtyä joka kerta loppuhuipennuksen kohdalla, kun minun on vain alettava joraamaan sen tahdissa. Kun kuolen niin arkkuni voisi laskea maihin Goodbye to Loven loppuneljänneksen soidessa ja ainoa riski olisi se, että minun vielä arkussakin olisi pakko tehdä parit tanssiliikkeet.   

Olen pari vuotta sähköbasso lisäksi treenaillut hieman sähkökitaraa mutta Goodbye to Loven soolo on varmasti viimeisiä joita uskaltaisin lähteä tapailemaan. Toiset meistä haluavat oppia lempisoolonsa heti ja toiset meistä kunnioittavat niitä niin paljon etteivät halua kajota niihin ennen kuin osaavat soittaa ne edes joten kuten kunnialla.

Pitäisikö tästä sanoa jotakin kritiikkiäkin? Noh.. ..voisihan tuo loppuhuipennus olla vieläkin pidempi mutta toisaalta koska kappaleen uudelleenkuunteluun ei väsy niin sekin on tyhjää kuminaa täydellisen poptaideteoksen edessä. Vain harva kappale resonoi sieluni kanssa niin samalla taajudella kuin Goodbye to Love ja tunnen suurta iloa ja kiitollisuutta siitä, että se on luotu. Rakkaudelle voi sanoa näkemiin muttei hyvästi.   

Arvosana: 9,5/10