sunnuntai 30. joulukuuta 2018

Satunnainen poikkeama V: Vuosikatsaus 2018

Ei ole ollut ikinä vuotta jolloin olisin ollut enemmän epäsynkassa vuoden hittimusiikin kanssa kuin tänä vuonna. Taitaa olla ikään liittyvä asia, että kasvavassa määrin ne uudet musiikkilöydöt tehdään sieltä vuosikymmenten kuin viikkojen tai kuukausien takaa. Jos viime vuonna ennen vuosiartikkelin kirjoittamista pää veti tyhjää niin tänä vuonna tuntui että siellä olisi musta aukko. Nyt edes kirjanmerkkini tai Spotifyn soittolistani eivät tulleet avuksi sillä en ollut lisännyt niihin kuin yhden tänä vuonna julkaistun biisin. Noh, ainakin tuo yksi ainoa biisi tulee olemaan syy mainita se tässä.

Vuoden ainoa linkkilistalle päässyt biisi oli Kim Wilden Kandy Krush. Tämä olisi etukäteen ollut yllättävää sillä tämä 80-luvun tähtiartisti ei omaan makuuni ole julkaissut mitään mielenkiintoista sitten vuoden 2003. Kim Wilde joka sattuu olemaan samaa vuosikertaa äitini kanssa julkaisi tänä vuonna uutta musiikkia albumillaan Here Come the Aliens, joka sai jopa pienoista nostetta aikaan tuoden Wildelle listasijoituksiakin pitkästä aikaa.

Toisena singlenä albumilta maaliskuussa julkaistu Kandy Krush on kelpo poprokkia, jonka koukut eivät ehkä omaperäisyydellä juhli mutta ovat varmoja ja toimiviksi testattuja. En usko, että kappale vei minulta jalkoja alta, mutta ymmärrän kyllä miksi olen kirjanmerkinnyt sen talteen. Tämänkaltaisilla biiseillä on aina potentiaalia kasvaa hieman korkoa ja tänä vuonna kun mielenkiintoisesta uudesta musiikista ei ollut tunkua niin tämäkin riitti nousemaan esiin.

Vuoden ainoa kirjanmerkitty biisi: Kim Wilde - Kandy Krush


Vuoden albumista ei käyty veristä kamppailua sillä tänä vuonna julkaistuista albumeista en ole montakaan tullut kuunnelleeksi. Jack White toi vuoteen hieman musiikillista valoa Boarding House Reach albumillaan, jolla oli tavallista enemmän elektronisia sävyjä. Albumin parhaat biisit ovat silti sitä perinteisempää Whitea hektisine rockriffeineen ja artistille tyypillisine semivinksahtaneine lyriikoineen. Jos moni kompastui tänä vuonna pyrkiessään elektronisempaan ilmaisuun niin Whiten tyylitaju ei pettänyt vaan noita elementtejä on käytetty mausteena eikä pääraaka-aineina. White ansaitsee erinomaisella Over and Over and Over biisillään myös vuoden parhaimman rockbiisin tekijälle kuuluvan kunnian. Biisin ainoa heikkous on se, että White on ehkä tehnyt tämän aiemmin vielä hitusen paremminkin.

Vuoden albumi: Jack White - Boarding House Reach
Vuoden rockbiisi: Jack White - Over and Over and Over


Ikävä kyllä se kotimainen biisi, jonka kuuluminen radiosta minua eniten miellytti vuonna 2018 ehdittiin julkaista jo 2017 vuoden puolella, joten Vestan Ota Varovasti ei saa sille kuuluvaa kunniaa olla vuoden paras kotimainen kappale. Kirjoittaessani tätä lausettakaan en tiedä mikä vuoden kotimainen biisi voisi olla sillä pääni lyö aiheen edessä täysin tyhjää. Joten mietintämyssy päähän ja palataan seuraavassa lauseessa asiaan...

...kun lopultakin Youtuben related lista palautti mieleeni voittajan. Amorphis on yhtye joka on ollut enemmänkin kavereideni kuin itseni suosikki, mutta olen sujuvasti kuunnellut sitä "passiivisesti". Tänä vuonna Amorphiksen Queen of Time albumi herätti positiivisia reaktioita seuraamillani Youtubekanavilla ja tulin kuin huomaamattani sisäistäneeksi albumilta singlenä lohkaistun The Bee kappaleen tubettajien reaktioiden lomassa. Toisten reaktiovideoidenkin kautta voi näköjään löytää musiikkia. Queen of Timea kannattavat monipuoliset vokaalit, jotka vaihtelevat puhtaan ja raskaamman laulutulkinnan välillä sekä elektroniset elementit, jotka rikastuttavat soundimaailmaa oikealla tavalla. Bonusta myöskin Tuonela -sanan käytöstä tavalla joka erottuu englanninkielisen sanoituksen joukosta mukavasti.

Vuoden kotimainen kappale: Amorphis - The Bee


Ruotsalaiset osaavat tehdä poppia omalla tavallaan jopa satanismilla flirttailevasta hard rockista kuten Ghost on todistanut tänäkin vuonna Prequelle albumillaan. Vuosi 2018 oli minulle se milloin parin aiemman vuoden Ghost hype tavoitti lopulta minutkin ja aloin löytää ne hienot jutut yhtyeen tuotannosta. Aiemmin Abbaakin coveroinut yhtye tarttui tänä vuonna Prequelle albumin bonusraidalla lapsuudestani vahvasti mieleen jääneeseen Pet Shop Boysin It's a Siniin. Teemallisesti kappale sopii Ghostin tyyliin hyvin, joten kyseessä on minulle ehdottomasti vuoden paras coverveto. Pyörää ei taaskaan keksitä uudestaan vaan kappale tulkitaan uskollisesti yhtyeen oman tyylillisen linssin läpi katsottuna. Enkä tässä tapauksessa sitä missään muussa muodossa olisi halunnutkaan.

Vuoden paras cover: Ghost - It's a Sin


Toivoa sopii, että vuosi 2019 uisi musiikillisesti liiveihini tiukemmin kuin 2018 teki. Vuoden päästä nähdään mitä tulee jäämään korviini. Parempaa musiikillista uutta vuotta kaikille!

lauantai 22. joulukuuta 2018

Joulusoitteluspesiaali 2018

Tällä kertaa ei paineta nextiä satunnaissoiton kanssa. Sen sijaan pienenä joululahjana tein soittovideon, jossa tulkitsen paria jouluklassikkoa vaihtelevalla menestyksellä. Rauhallista joulunaikaa ja onnellista uutta vuotta kaikille blogini lukijoille!


maanantai 17. joulukuuta 2018

Jesse Green - Nice and Slow

Artisti: Jesse Green
Kappale: Nice and Slow (1976)
Albumi: Original Disco Classics of the 70s
Mieleenjäävin lause: "I feel so good, like a lover should."

Discomusiikki on ollut yksi suosikkigenreistäni siitä lähtien kun innostuin musiikkia kuuntelemaan. Kuten kaikille muotigenreille käy, myös disco kärsi oman ylitarjonnan aiheuttaman laadunputoamisensa 70-luvun lopulla.

Sen verran olen eri discobiisejä vuosien varrella kuunnellut, että myönnän genrestä löytyvän myös hengettömiä muodin mukana tehtyjä disconäköisbiisejä sekä myös tarpeettomia discocovereita. Mutta discoklassikot ovat täyttä rautaa siinä missä minkä muunkin genren helmet. Ja jottei syyllistyttäisi yleiseen mustavalkoisuusajatteluun niin osaan sujuvasti kuunnella välipalana myös sitä suurta massaa keskinkertaisia discobiisejä.

Jamaikalainen Jesse Green oli reggaeyhtyee Pioneersin jäsen sekä rumpalina Jimmy Cliffin bändissä 70-luvulla ennen soolouralle siirtymistä. En tiedä suunnitteliko reggaemusiikkiin aiemmin erikoistunut Green discolaulajaksi ryhtymistä, mutta kun hänen discomiksatusta Nice and Slow kappaleestaan tuli jonkinmoinen hitti niin vähemmästäkinhän sitä saa artistina leiman. Eikä häntä itseään selvästi arveluttanut julkaista pari discosingleä (Flip ja Come With Me) Nice And Slown jatkoksi, joista myös tuli pieniä hittejä maailmanlaajuisesti.

Nice and Slow on sitä 70-luvun puolivälin jälkeen tullutta vielä hieman orgaanisemman kuuloista discoa, joka keinuttaa mukavasti joskaan ei erityisen omaperäisesti. Jesse Green onnistuu kantamaan kappaletta energisyydellään välttäen liiallisen imelyyden, mutta ehkäpä kappale olisi voinut olla vielä parempi duettona. Ehkä myös jonkinlaista rytminvaihtelua tai nokkelampia käänteitä olisi kaivattu. Mutta tanssittavaksihan tämä uudelleenmiksaus on tarkoitettu ja siinä mielessä jatkuva discotahdin ylläpito ajaa tarkoituksensa. Tokihan kappaleessa on jonkinmoinen nostatuskin ja Greenin ulvonta on myös komeankuulasta.

Kuten edellämainitusta henkisestä köydenvedosta voi päätellä on omalla kohdallani kyse keskinkertaisesta ja pikkumukavasti discobiisistä. Nice and Slown tyyppistä discoa tehtiin noina vuosina paremminkin, muttei kyseessä ole silti heikko suoritus. Jos disco on sinulle kirosana niin tämä tuskin muuttaa mielipidettäsi asian suhteen. Soulahtavat vaikutteet voivat olla joidenkin sielukkaammaan musiikin ystävien makuun. Minulle Nice and Slow on sujuvasti kuunneltava pikkukiva välipala disconnälkään.       

Arvosana: 6,0/10

sunnuntai 9. joulukuuta 2018

Top 40 1977-1954 sija 1: Carpenters - Goodbye to Love

Artisti: Carpenters
Kappale: Goodbye to Love (1972)
Albumi: A Song For You
Mieleenjäävin lause: "From this day love is forgotten, I'll go on as best I can."

Ykkösijan haltija oli selvä siitä hetkestä kun päätin tämän listan tehdä. Jos ottaisin 2017-1977 listan top10:n ja tästä listalta samat sijat, niin siitä saisi hyvän peruskäsityksen musiikkimakuni ytimestä. Onneksi minun ei tarvitse päättää kumman listan ykkönen on parempi. The Day Before You Came ja Goodbye to Love saavat puolestani olla sopuisasti suosikkejani. Goodbye to Love on pioneerikappale mitä voimaballadeihin tulee. Sen lisäksi, että kyseessä on yksi mieliballadeistani se sisältää myös yhden omasta mielestäni parhaista kitarasooloista koskaan.

Sisarusduo Carpentersin Richard Carpenter sai ideat moniin hitteihinsä mielenkiintoisilla tavoilla. Goodbye to Loven tapauksessa kipinä löytyi samalla tavalla kuin erääseen toiseenkin hittiin, eli iltamyöhään televisiota katsomalla (Richard kärsi uniongelmista.). Vuoden 1940 musikaalikomediassa Rhythm on the River puhutaan kuvitteellisesta biisistä nimeltään Goodbye to Love, jota ei elokuvassa kuitenkaan koskaan kuulla. Richardin mielikuvitus alkoi jyllätä ja kappaleen kertosäe muotoutui hänen mieleensä heti. Koko kappaleen sävellys syntyi helposti, mutta kertosäettä pidemmälle hän ei sanoituksessa päässyt jolloin kuvaan astui monia hittejä uransa aikana sanoittanut John Bettis.

Richard Carpenter sai kappaletta nauhoittaessaan ajatuksen että Goodbye to Love tarvitsee fuzz säröefektiä käyttävän kitarasoolon. Idea sähkökitarasoolosta balladissa voi tuntua nyt aivan tavalliselta, mutta vuonna 1972 ajatus oli vallankumouksellinen. Soittaja tehtävään löytyi kun Richard muisti Carpentersia aiemmin lämmitelleen yhtyeen soolokitaristin Tony Peluson. Ensimmäisillä otoilla Peluso koetti soittaa pehmeästi ja hillitysti, mutta Richard neuvoi häntä revittelemään alun jälkeen ja soittamaan sen jälkeen täydellä tunteella.

Vaikka Carpenters varmasti edustikin oman aikansa turvallisimmasta päästä olevaa popyhtyettä niin kitarasoolon herättämä vahva reaktio on silti näin jälkikäteenkin yllättävä. Yhtye sai vihapostia, joissa fanit syyttivät yhtyettä hard rockin kelkkaan hyppäämisestä ja jotkut aiemmin Carpentersia voimasoittaneet radiokanavat hyllyttivät kappaleen liian rajuna. Tästä huolimatta Goodbye To Lovea muistellaan nykyään lämpimämmin historian valossa onhan se yksi ensimmäisistä ellei jopa ensimmäinen voimaballadi.

Goodbye to Love olisi kelpo biisi ilman kitarasooloakin sillä onhan siinä Karen Carpenterin silkkiset vokaalit yhdistetynä sisarusten lauluharmonioihin. Mutta Peluson kitarasoolo nostaa kappaleen tunneskaalalla siihen kuuluisaan yhteentoista. Ilman kitarasooloa kokonaisuus jäisi suruisan apeaksi menneen rakkauden haikailuksi, mutta sen kanssa koetaan kliimaksi. Kun olet surullinen jostakin ja suru saavuttaa huippunsa kyyneleiden kera niin se tunne on puhdistava. Voi tulla jopa tunne, että tässä on lopultakin se käännekohta josta kaikki alkaa hiljalleen mennä kohti parempaa. Niinpä pelkän surumielisyyden lisäksi kappale antaa kuulijalleen toivoa paremmasta.

Rakastan tapaa jolla Goodbye to Love kasvaa loppua kohden kuin lumivyöry keväisillä vuorilla. Vaikka kappale on yksi eniten kuuntelemiani ikinä niin tämänkin kirjoittaminen meinaa pysähtyä joka kerta loppuhuipennuksen kohdalla, kun minun on vain alettava joraamaan sen tahdissa. Kun kuolen niin arkkuni voisi laskea maihin Goodbye to Loven loppuneljänneksen soidessa ja ainoa riski olisi se, että minun vielä arkussakin olisi pakko tehdä parit tanssiliikkeet.

Olen pari vuotta sähköbasson lisäksi treenaillut hieman sähkökitaraa, mutta Goodbye to Loven soolo on varmasti viimeisiä joita uskaltaisin lähteä tapailemaan. Toiset meistä haluavat oppia lempisoolonsa heti ja toiset meistä kunnioittavat niitä niin paljon etteivät halua kajota niihin ennen kuin osaavat soittaa ne edes joten kuten kunnialla.

Pitäisikö tästä sanoa jotakin kritiikkiäkin? Noh.. ..voisihan tuo loppuhuipennus olla vieläkin pidempi, mutta toisaalta koska kappaleen uudelleenkuunteluun ei väsy niin sekin on tyhjää kuminaa täydellisen poptaideteoksen edessä. Vain harva kappale resonoi sieluni kanssa niin samalla taajudella kuin Goodbye to Love ja tunnen suurta iloa ja kiitollisuutta siitä, että se on luotu. Rakkaudelle voi sanoa näkemiin muttei hyvästi.

Pidän musiikista kirjoittamisesta ja siksihän minulla on ollut musiikkiblogikin nyt jo kahdeksatta vuotta. Kun tuli vuoro arvostella Goodbye to Love blogissani annoin sille 9,5/10 -arvosanan. Sen ylemmäs mikään biisi eikä pääsekään, sillä en halua ikinä törmätä täyden kympin biisiin vaan haluan jatkaa sen tuloksetonta etsintää loppuelämäni ja nauttia kaikista niistä kappaleista jotka päätyvät kiitettävään arvosanaan.

On ehkä kaksi tai kolme biisiä jotka ovat suunnilleen samalla tasolla omissa kirjoissani Goodbye to Loven kanssa ja kaikkia niitä yhdistää se että väräjävät sieluni melankolisen osan kanssa samalla taajuudella. Niistä on tullut osa minua. Elämä on minulle parhaimillaan samanlaista kuin tämän biisin loppuhuipennus. Enkä sen ylemmäs halua päästäkään.

(Annan blogissani arvosanat vain random playn arpomille kappaleille, en näille spesiaaliarvosteluille.)

sunnuntai 25. marraskuuta 2018

Top 40 1977-1954 sija 2: ABBA - My Love, My Life

Artisti: ABBA
Kappale: My Love, My Life (1976)
Albumi: Arrival
Mieleenjäävin lause: "But I know I don't possess you, so go away, god bless you."

Kun aloin suunnitella tätä Top40 listaa tiesin kaksi ensimmäistä sijaa heti. Tai oikeastaan melkein sillä laitoin Abban heti kakkossijalle ja päätin valita biisin myöhemmin. Tein valinnan vasta tunti sitten ja vaistoni olivat olleet oikeassa sillä juuri oikea kakkossijahan heidän tuotannostaan löytyikin ilman suurta etsimisen vaivaa. Täytyi vain löytää se kappale jolla on suurin tunteellinen vaikutus minuun ja hieman yhteistä historiaakin.

Ei valinta toki aivan päivänselvä ollut vaikka sitä helpotti hieman se, että The Album julkaistiin tasan viikko syntymäni jälkeen, joten sen kappaleet eivät olleet valittavissa. Move On ja nyt valitsemani kappale olisivatkin käyneet kovan taiston valinnasta, mutta onneksi siltä nyt vältyttiin. Oli Abban neljän ensimmäisen albuminkin biisien joukossa mietittävää. Tähän lisäksi kokoelman bonusbiisi sekä singlejen B-puolet jotka eivät löytyneet albumeilta.

Mutta miksi ehkä hieman vähemmän tunnettu My Love, My Life paremmin tunnettujen hittien sijasta. Kaikki kunnia Waterloolle, Mamma Mialle, Dancing Queenille, Knowing Me Knowing Youlle, SOS:lle ja monille muille Abbaklassikoille, mutta eikö jonkun asian fanittajan tunnista juuri siitä että hänen suosikkinsa ei osu välmättämättä siihen ilmeisimpään? Eikä tämän listan vuosilta ole yhtään toista biisiä jonka aikana olisin itkenyt. Eikä voitto silti tullut kyynelten mitalla vaan lähes täydellisestä popkappaleesta johtuen.

My Love, My Life (joka oli demonimeltään Monsieur, Monsieur) oli viimeisiä levytettyjä biisejä Abban neljännelle Arrival albumille. Benny ja Björn ovat haastattelussa maininneet, että kappale kuuluu sävellyksellisesti heidän suosikkeihinsa ja että Agnethan tulkinta on hänen parhaitaan. Mutta samalla he totesivat, että eivät mielestään ikinä saaneet sovitusta aivan niin hyväksi kuin olisivat halunneet. Voi olla että kappaleesta puuttuu hitunen sitä täydellisen popkappaleen kultapölyä mitä Abba osasi sirotella suurimpiin hitteihinsä mutta minusta se kääntyy My Love My Lifen voitoksi.

Se aivan viimeisen hiomisen poisjäänti tekee My Love, My Lifesta mielestäni inhimillisemmän ja kosketuspinnaltaan suuremman. Vaikka kuinka pitäisin Fridasta hivenen Agnethaa enemmän ei voi kuin ihailla Agnethan kykyä tulkita melankolisia särkyneen rakkauden lauluja. Alun pidätelty tulkinta valmistaa kuulijan siihen hetkeen kun kertosäe aukeaa kuin kesäinen sadekuuro. Mutta sadekuuro on vasta alku sillä kastuminen on vasta sen tajuamista, että omista haaveista ei tullutkaan mitään. Kurjempaa on olla hetkeä myöhemmin täysin surun ja epätoivon kastelema. Järkytys, asian kieltäminen ja murskaava toivottomuus seuraavat toisiaan. Onneksi vain teini-iässä ja lauluissa asiat ovat näin ehdottomia.

Koska tapana on ollut mainita käännösiskelmäversiot kappaleista jos sellainen löytyy niin ketään ei yllättänet että tästäkin on tehty peräti kaksi erilaisella sanoituksella olevaa versiota. Barbarelan Silmäs kaiken heijastaa ei ole minulle tuttu, enkä löytänyt sitä kuultavaksi, mutta useamman Abbabiisit suomeksi esittänyt Monica Aspeludin versio Ainut mulle oot on varsin pätevä coverointi. On aina riski lähteä sovituksellisesti hieman omille teilleen, mutta tässä tapauksessa se toimii vaikka tietenkään alkuperäisen kanssa ei katsella edes samaan horisonttiin.

Minulla oli joskus kirjaston vinyyleiltä nauhoitettu autokasetti, jossa toisella puolella oli Arrival albumi ja toisella puolella The Album. Ajoin treffeille ja laitoin jo valmiiksi kohdille soittimeen My Love, My Lifen. Kuvastaa hyvin kuinka vähän uskoin itseeni ja mahdollisuuksiini teini-ikäisenä. En miettinyt sekuntiakaan mikä biisi sopisi jos asiat olisivat menneet hyvin, mutta olin jo tehnyt soundtrackin epäonnistumiselleni.

Kun uskoo niin vähän itseensä niin mahdollisuudet ovat silloin lähellä nollaa, mutta sen opin vasta hieman myöhemmin. Odotukseni täyttyivät ja palasin autoon ja laitoin My Love, My Lifen soimaan ja itkin hetken verran pettymystäni. Kuunneltuani biisin päätin kääntää kasetin, mutta sieltä lähtikin soimaan toinen tilannetta alleviivaava sentimentaalinen biisi One Man, One Woman. (Joka myös olisi voinut taistella paikasta tällä listalla jos ei olisi tullut julkaistuksi viikkoa liian myöhään.) Satunnaissoitolla on joskus pirullista ironiantajua.

Kun ennen tämän kirjoittamista kävin Abban biisiehdokkaita kuunnellen läpi tuo edellämainittu muisto palasi mieleen ja olin taas hetken siinä autossa. Silloin tiesin että valinta osuu My Love, My Lifeen. Yli 20 vuotta myöhemmin tuo sama biisi tavoittaa jotakin minussa niin kuin silloinkin. Osaan edelleen pedata itselleni epäonnistumista, mutta onneksi paljon vähemmän kun tuolloin.

My Love, My Life on kappale, joka toimisi vaikka pelkkänä puhtaana Agnethan lauluraitana. Mutta kaikki siinä ympärillä yhdessä sen kanssa luovat sen täydellisen draaman kaaren mitä rakastan popmusiikissa. Minä välitän tästä biisistä ja vaikkei se rationaalisesti ajateltuna ole totta niin sekin välittää minusta. Olen iloinen, että tämä on osa oman elämäni soundtrackia.

(Annan blogissani arvosanat vain random playn arpomille kappaleille, en näille spesiaaliarvosteluille.)

maanantai 19. marraskuuta 2018

Frankie Goes to Hollywood - Relax (Original New York 12" mix)

Artisti: Frankie Goes to Hollywood
Kappale: Relax (1983)
Albumi: The Best of Techno & Classics
Mieleenjäävin lause: "Hit me with those laserbeams."

En ole varma onko minulla muistikuvaa Frankie Goes to Hollywoodin Relax hitistä kappaleen ilmestymisen aikoihin, sillä olinhan tuolloin vasta ekaluokkalainen. Varmasti muistan kappaleen kuulleeni vasta 90-luvulla kun kappaleesta tehty remix pyöri MTV:llä vuoden 1993 uudelleenjulkaisun aikaan.

Pikainen uudelleenkuuntelu varmisti muistijälkeni oikeellisuuden. Nuo 90-luvun alun dancesoundit yhdistettynä kasarihittiin jäivät tuolloin vasta musiikista innostuneen nuoremman versioni mieleen. Enemmän yhtyeen tuotantoon tutustuin lainattuani kaveriltani kokoelmalevyn, mutta Frankie Goes To Hollywoodin tuotanto kuulosti tuonaikaisille korvilleni liian kasarilta. 15-vuotiaana kuuntelemani musiikin piti tulla joko 90- tai 70-luvuilta. Ah tuota ehdotanta nuoruutta. 

Omistamallani sekalaisia konemusiikkiklassikoita sisältävällä kokoelmalla on Relaxista peräti yli seitsenminuuttinen versio, joka pienen tutkimustyön jälkeen selvisi olevan nimeltään Original New York Mix 12" mix. Koska blogini peritaatteena on arvostella random playn valitsemista kappaleista juuri se versio joka levyltä kohdalle osuu niin muistutettakoon, että tämä ei ole siis arvostelu Relaxin albumi- tai videoversiosta vaan edellemainitusta remixista. Sen lisäksi että New York Mix on pidempi se sisältää hi-nrg tyylisiä italosoundeja, joita perusversiosta ei löydy.

Relax ei noussut hitiksi nopeasti Atlantin kummallakaan puolella vaan kappaleen maine siiviitti sen hiljalleen listojen huipuille. Maine luotiin harkitusti pahennusta aiheuttaneella mainoskampanjalla, singlen alakulttuurisella kansikuvalla ja luonnollisesti myös suuseksiin viittaavalla sanoituksella. BBC antoi vanhanaikaista pontta laitettuaan kappaleen soittokieltoon ymmärtämättä että mikäpä sitä ihmisiä kiinnostaisi enemmän kuin kielletty hedelmä.

Yhtyeen itsensä tekemä alkuperäinen demoversio oli myöhemmin kappaleen melko lailla uusiksi tuottaneen Trevor Hornin mielestä alunperin lähinnä jingle. Mutta se sopi Hornin makuun, sillä hän halusi täyden kontrollin ja riittävän raakileen, mutta lupaavan kappaleen käsittelyynsä. Bändin jäsenet jäivät studiossa lähinnä nyökytteleviksi jeesmiehiksi seuratessaan ihaillen Hornin työskentelyä. Loppujen lopuksi itse yhtyeestä kappaleella esiintyi vain laulaja Holly Johnson. Levytykseen muu yhtye sai jälkensä vain siten, että heidän uima-altaaseen hyppäämisääntään käytettiin kappaleella. En tiedä mitä yhtyeen jäsenet ajatellivat tuosta, mutta koska sävellyskrediitit kuuluivat yhtyeen jäsenille niin ehkä heitä myöhemmin lähinnä nauratti matkalla pankkiin.

Relaxin pidempi miksaus ei muuta kappaletta niin radikaalisti, etteikö mielipiteeni olisi hyvin samanlainen kuin perus radio- ja videomiksauksen kanssakin. Kappale on mielestäni kestänyt varsin hyvin aikaa ja sen parissa käytetty pitkä studioaika kuuluu äänimaailman siisteydessä. Hassua kyllä itse en ennen tämän kirjoittamista ole edes tullut ajattelleeksi, että biisissä laulettaisiin mitään hävytöntä. Toisista biiseistä kuuntelee sanat ajatuksen kanssa ja toisista ei. Relaxin kaltainen sykkivä synabiittibiisi innostaa enemmänkin heilumaan kuin heristämään korvia sanoitukselle.

Onneksi olen nelikymppisenä huomattavasti musiikillisesti moniulotteisempi kuin teininä joten osaan arvostaa myös kasarisoundeja tätä nykyä. Niinpä osaan arvostaa Relaxin popmusiikillisia ansioita. Onhan kappale tarttuva, selvästi ajatuksen kanssa rakennettu ja sisältää jopa jonkinverran kerroksia joihin tarttua myöhemmillä kuuntelukerroilla. Samalla se on selvästi oman aikansa tuotos joka on kuitenkin jäänyt elämään. Kappale joka käskee relata kuvaa hyvin sitä kehitystä minkä itsekin olen musiikillisesti käynyt teini-iän ehdottomuudesta nykypäivän kaikista genreistä voi löytyä kuunneltavaa asenteeseen. 

Arvosana: 7,0/10

maanantai 12. marraskuuta 2018

Top 40 1977-1954 sija 3: Bee Gees - How Can You Mend a Broken Heart

Artisti: Bee Gees
Kappale: How Can You Mend a Broken Heart (1971)
Albumi: Trafalgar
Mieleenjäävin lause: "Please help me mend my broken heart and let me live again."

Biisin tälle listalle valitseminen Bee Geesin tuotannosta tarjosi positiivisen ongelman. Kun aikajana kattaa Bee Geesin uran alun discoaikakauden alkuun asti niin valinta olisi voinut kohdistua moneen muuhunkin. Se ensimmäinen falsettibiisi Nights on Broadway olisi ollut loistava valinta. Words on yksi hienoimpia rakkauslauluja ikinä. To Love Somebody, Lonely Days, I've Gotta Get a Message To You, I Started a Joke, First of May, Don't Forget To Remember, Run to Me.. ..hyviä vaihtoehtoja kaikki. Bee Geesin discografian tason kanssa ei moni yhtye tai artisti pysty omissa kirjoissani kilpailemaan.

Bee Geesin veljestrio joutui hajaannuksen partaalle 60-luvun lopussa kun Robin Gibb lähti bändistä ja pyrki soolouralle. Barry ja Maurice julkaisivat kahdestaan Cucumber Castle albumin, mutta onneksi sopu syntyi ja veljekset palasivat yhteen. Ensimmäiset yhteiset levytyssessiot välirikon jälkeen olivat jännittäviä, mutta vanha taika oli tallella. How Can You Mend a Broken Heart oli sopiva sopubiisi ja lisäksi siitä tuli Bee Geesin ensimmäinen ykköshitti Amerikassa.

Gibbin veljesten tarinaan liittyy muutakin draamaa. Andy Gibb joka oli neljästä veljeksestä nuorin sai menestystä sooloartistina, mutta huumeet veivät hänet ennenaikaiseen hautaan vain 30-vuotiaana vuonna 1988 juuri kun hänet olisi päätetty ottaa virallisesti Bee Geesin neljänneksi jäseneksi. Maurice Gibb menehtyi suolistosairauteen 2003 ja Robin Gibb paksusuolen syöpään vuonna 2012. Niinpä jäljelle jäi vain Barry Gibb, veljeksistä vanhin.

On ymmärrettävää että veljessarjan vanhin ei oleta jäävänsä viimeisenä muistelemaan nuorempia veljiään mutta hän on kertonut haastattelunsa saavansa lohtua yhdessä tehdystä musiikista ja kaikista muistoista. Eräässä tv-konsertissa hän esitti yksin How Can You Mend a Broken Heartin haastattelun yhteydessä. Barry Gibb kertoi, että ihmiset olivat usein kertoneet hänelle kuinka juuri tuo kappale oli auttanut heitä surusta ylipääsemisessä ja että se auttoi häntä itseäänkin.

Hieno popsävellys, loistavat harmoniat ja soololaulut, taitava toteutus soitannollisesti ja sovituksellisesti. Kuvasin juuri perusosat Bee Geesin parhaimmista kappaleista ja se sopii erityisen hyvin How Can You Mend a Broken Heartiin. Kappale loppuu ja alkaa samaan hienoon bassoliutukseen ja onpa se muutenkin hieno ja tunnelmallinen biisi soitettavaksi. Introssa on kaikkien kolmen yhteislaulua ja lyhyt Robinin soolo-osa, mutta minulle kappale toden teolla alkaa Barryn ensimmäisestä henkäyksestä. Tuo henkäys on minulle pophistorian hienoimpia hetkiä.

Kuten monet hienot biisit How Can You Mend a Broken Heart sisältää täydellisen dynamiikan ja draaman kaaren. Vaikkei sanoituksen pohdinta siitä miten maailma saattaa jatkaa kulkemistaan vaikka yksilö tuntisi suurta kipua ja menetyksen tuskaa ei ole ideana uniikki, mutta liekö sitä toteutettu koskaan yhtä koskettavasti? Musiikin parantava voima on tässä voimakkaasti läsnä. Surusta pääsee yli vain ajan ja itselle armollisuuden voimalla. Eikä tämänkaltainen musiikkikaan ole varmasti haitaksi.

(Annan blogissani arvosanat vain random playn arpomille kappaleille, en näille spesiaaliarvosteluille.)


sunnuntai 4. marraskuuta 2018

Top 40 1977-1954 sija 4: The Beatles - Something

Artisti: The Beatles
Kappale: Something (1969)
Albumi: Abbey Road
Mieleenjäävin lause: "You're asking me will my love grow, I don't know.."

Ei ollut helppoa poimia sitä yhtä Beatlesbiisiä tälle listalle. Kyse on kuitenkin yhtyeestä, joka on varmasti se merkittävin ja vaikutusvaltaisin popmusiikin historiassa. Enkä puhu nyt makuasioista kuten mielipiteestä paremmuudesta vaan siitä kuinka paljon he vaikuttivat oman aikansa ja tulevaisuuden populaarikulttuuriin ja musiikkikenttään. Nykyajan genrekirjo on niin paljon pirstaleisempi, ettei Beatlesin kaltaisia sukupolvikokemuksia voisikaan enää syntyä.

Mietin mielessäni voisinko sanoa lyhyesti miksi valitsin juuri George Harrisonin säveltämän Somethingin yli kaikkien legendaaristen Lennon-McCartney tuotosten. Kirjoittaminen musiikista lyhyesti ei ole minulle helppoa ja tulen epäonnistumaan siinä nytkin, mutta jos yhdellä lauseella pitäisi perusteella niin: Something on yksi kauneimmista rakkauslauluista koskaan.

Something on todellakin kaunis rakkauslaulu joka on samalla herkkä, mutta siinä se pieni realismin häivä mikä minua tämänkaltaisissa biiseissä usein viehättää. Mikä on se tuntematon tekijä mikä saa meidät viehättymään toisesta niin, että haluamme viettää mahdollisen loppuelämämme hänen kanssaan? On helppo luetella yksittäisiä syitä, mutta kaikkia emme varmasti koskaan tajua. Miksi tuo toinen on yhä vierelläni vaikka on jo oppinut tuntemaan kaikki heikkouteni niiden suhteen alussa esille tuotujen vahvuuksien lisäksi?

Mitä tulee ihmissuhteisiin niin niissä ei ole koskaan sataprosenttista varmuutta. Mielestäni on hyvä niin, sillä se promillen osan pieni epävarmuus on se mikä saa meidät olemaan parempi ihminen toiselle. Toisesta ei tule ikinä itsestäänselvää osaa elämää joka pysyy vaikka tekisit mitä. Minusta on mukava päästä sanomaan yli 15-vuoden jälkeekin, että nyt kun löysin sinusta tuon uuden ominaisuuden niin rakastan sinua sen vuoksi vielä entistäkin enemmän.

Something on kolme minuuttia täysin oikeita ratkaisuja mitä tuotantoon tulee. McCartneyn basso antaa kappaleelle sen sydämensykkeen. Harrison laulaa omaa tekstiään uskottavasti ja soittaa myös sataprosenttisen istuvan kitarasoolon. Ringon rumpalointi on sitä takuuvarmaa mitä häneltä voi odottaakin, sillä hänelle oli tyypillistä soittaa kuten kappaleen ehdoilla oli parasta. Lennonin osuus jää varsin pieneksi vaikka hänen pianonsoittoaan voikin kuulla jonkin verran. Alunperin Somethingissa oli pidempi Lennonin soittama piano-osa mutta se päätettiin leikata pois.

Something on niitä kappaleita joita kelpaa kuunnella kaikessa rauhassa kuulokkeet päässä ja upota sen musiikilliseen keinuntaan kuin täydellisesti istuttavaan sohvaan. Edes Cliftersin kamala käännösversio ei latista sillä se unohtuu heti kun alkuperäisversion alkutahdit lähtevät soimaan. Aikalaiskäännösversion teki 1970 Lea Laven nimellä Se jokin. Tuo käännös on mukiinmenevä, muttei silti kuuluu niihin harvoihin hyviin kotimaisiin Beatlesversiointeihin.

Jos kappale synkronisoituu omien tunteiden kanssa kuin itsestään niin siitä ei voi olla pitämättä. Tässä kohden lienee kirjoittamattakin selvää että Something on minulle yksi noista biiseistä. Kun kuuntelen sitä alan hymyillä ja ajatella sitä omaa onneni avainta.

(Annan blogissani arvosanat vain random playn arpomille kappaleille, en näille spesiaaliarvosteluille.)


lauantai 27. lokakuuta 2018

Kemopetrol - Overweight & Underage

Artisti: Kemopetrol
Kappale: Overweight & Underage (2006)
Albumi: Teleport
Mieleenjäävin lause: "It's never random, I always land on a Brandon Walsh."

Jäikö vuoden 2011 A Song & A Reason Kemopetrolin viimeiseksi albumiksi jää nähtäväksi, muttei olisi ihme jos näin kävisi. Laura Närhi keskittynee soolouraansa, joka tuonee paremmin leipää artistin pöytään kuin tasaisesti hiipunut Kemopetrol. Kemopetrol on itselleni näitä artisteja/bändejä joidenka jokainen albumi on innostanut edellistä vähemmän.

Kahden kelpo albumin jälkeen putous on ollut omasta mielestäni albumi albumilta kovempi. Yhtye kykeni maalailemaan tunnelmallisia äänimaisemia alkuaikoinaan, mutta terveiden rosojen vähennyttyä vuosi vuodelta jotakin katosi.

Yhtyeen neljännellä albumilla oli vielä hetkensä, mutta se ei innostanut läpikuunteluun. Ehkä yleinen soundimaailma oli liian kuunteluväsymystä herättävä ja keihäänkärkibiisit loistivat poissaolollaan. Suurisoundinen Overweight & Underage julkaistiin albumilta kolmantena singlenä, mutta se ei aiheuttanut suurempia laineita toisin kuin albumin debyyttisingle Planet. Overweight & Underage on näitä biisejä joidenka sanoituksen merkityksestä en saa sataprosenttisesti kiinni, mutta sehän on useimmiten vain plussaa. 

Onko Overweight & Underagen päähenkilö alemmuuskompleksista kärsivä erokrapulainen vai onko kyse jostakin muusta? Ainakin sanoitus viittaa siihen tyypilliseen käytökseen, jossa jokainen puoliso valikoituu loppujen lopuksi samanlaisten perusteiden mukaan ja lopputuloskin on aina sama. Hieman kuin nämä tapaukset joissa puolisoksi tulee kerta kerran jälkeen esimerkiksi alkoholisti tai väkivaltainen tapaus.

Tällä kertaa päähenkilömme kärsii siitä, että hän saa puolisoikseen kerta kerran jälkeen herra täydellisiä ihannevävyjä, joihin sanoituksessa viitataan mainitsemalla Beverly Hills 90210:n kiiltokuvapoika Brandon Walsh. Kun ei pidä itsestään tarpeeksi on helppo tuntea alemmuuskompleksia ja tällöin suhteiden kariutuminenkin tuntuu selittyvän itselle sillä, että epätäydellinen ei voi onnistua täydellisen parina. 

Toimistotuolipsykologia sikseen (pelkillä psykologian perusopinnoilla ei vielä kannata lähteä pätemään) ja mietitäänpä lunastaako kappale musiikillisesti sen mitä ajatuksia tuottava vaatisi. Ikävä kyllä samalla kuin kappaleessa lauletaan epäsuhtaisesta parisuhteesta niin Overweight & Underagen tapauksessa sanoitus selättää musiikin ja joutuu jopa kärsimään sen vuoksi. Intron synapöräys antaa lupauksen jostakin mitä loppukappale ei lunasta. Mahtipontinen äänimatto ei sisällä tarpeeksi toistoa tai nyansseja ja se onnistuu jotenkin puskemaan Närhen laulun taustainstrumentiksi.

Tätä ennen en ollut ikinä ajatellut kappaleen sanoitusta, koska instrumentaatio vaimentaa ne niin voimakkaasti taustalle. Ylitsekäyvä pauhu jää tauolle vain lyhyeksi ajaksi, mutta sekin riittää todistamaan kuinka väärä ratkaisu Närhen tulkinnan puskeminen taustalle on. Miten pisteyttää kappale jonka sanoituksesta pitää, mutta jonka loppuosa pyrkii lakaisemaan sen vahvuudet maton alle? Overweight & Underage on menetetty mahdollisuus. Olisi mielenkiintoista kuulla se vaikkapa akustisena versiona. Kyseessä on malliesimerkki siitä, kuinka tuotannolliset ratkaisut voivat lähes pilata kappaleen.   

Arvosana: 5,5/10

sunnuntai 14. lokakuuta 2018

Top 40 1977-1954 sija 5: Sparks - This Town Ain't Big Enough for Both of Us

Artisti: Sparks
Kappale: This Town Ain't Big Enough For Both of Us (1974)
Albumi: Kimono My House
Mieleenjäävin lause: "Heartbeat, increasing heartbeat."

Löysin Maelin veljesten Sparks yhtyeen suhteellisen myöhään eli noin kymmenkunta vuotta sitten. Toki minulla oli pieni muistijälki yhtyeen 90-luvun hitistä When Do I Get to Sing My Way, mutta sekin löi läpi minulle vasta tuolloin. On ihme, että Sparksin kaltaiselta erikoiselta ja välillä jopa eksentriseltä bändiltä löytyy uraltaan joitakin hittejä vaikka toki kotimaassaan Amerikassa yhtye ei ole koskaan lyönyt isosti läpi.

Sparksin toisen albumin Kimono My Housen ensisingle oli eeppinen This Town Ain't Big Enough for Both of Us joka myös menestyi hyvin päätyen mm. Englannin singlelistan kakkoseksi. (Rubettesin Sugar Baby Loven ollessa ykkönen.) Kyseessä onkin yksi yhtyeen tavaramerkkibiiseistä, joka kiehtonut minua jo viimeiset kymmenen vuotta. Kyseessä on kappale jollaisen toivoisin osaavani tehdä jos olisin säveltäjä ja sanoittaja.

Kappaleen tuottanut Muff Winwood ei ollut varma olisiko This Town Ain't Big Enough for Both of Usissa hittipotentiaalia, joten hän soitti sen ystävälleen Elton Johnille. Eltonin väitetään olleen valmiina lyömään satasen vetoa siitä, että kappaleesta tulee Top3 hitti. Tarina ei kerro laitettiinko tuota vetoa ikinä toteen, mutta se rohkaisi Winwoodia uskomaan kappaleeseen.

Maelin veljesten alkuperäinen idea kappaleen suhteen oli laittaa jokaiseen säkeistöön eri elokuvakliselause ja se aloittivat this town ain't big enough for both of us -lauseella ja päättivätkin pitää sen koko kappaleen kantavana kertosäkeenä. Kappaleen ollessa melkein valmis yhtye totesi siitä puuttuvan jotakin. Viimeinen silaus saatiin ääniefektilevystä, jolta löytyivät pistoolinlaukaukset, joista tuli erottamaton osa biisiä.

Ron Mael kirjoitti veljensä Russel Maelin laulettavaksi kappaleen, jonka sanoituksessa oli sanoja niin tiheässä, että niitä piti välillä laulaa lähes konekivääritahtiin eikä hän suostunut transponoimaan kappaletta sopivammaksi veljensä luontaiselle äänialalle. Epätavallinen ratkaisu on minusta iso osa kappaleen viehätystä samoin kuin sen varsin joviaalit lyriikat yleensäkin. Eikä tätä voisi kuvitellakaan laulettavan muuten kuin Russel Maelin tapaan.

This Town Ain't Big Enough for Both of Us kutittelee sitä aivojeni popmusiikkilohkoa, joka pitää hivenen erikoisemmasta meiningistä. Tuo sama lohko joka viehättyy vaikkapa Focuksen Hocus Pocuksesta, Army of Loversista yleensä ja kaikista muista vastaavista. Eikä musiikin ollessa oudohkoa tarvitse tinkiä tarttuvuudesta ja sen tämä kappale todistaa hyvin. This Town Ain't Big Enough for Both of Us saakin olla tällä listalla lajityyppinsä ykkönen. Ne loput neljä sijaa tulevat edustamaan tiivistettyä popnirvanaa minulle.

(Annan blogissani arvosanat vain random playn arpomille kappaleille, en näille spesiaaliarvosteluille.)


sunnuntai 7. lokakuuta 2018

Top 40 vuosilta 1977-1954 sija 6: Katri Helena - Syysunelma (1976)

Artisti: Queen
Kappale: Syysunelma (1976)
Albumi: Lady Love
Mieleenjäävin lause: "Olen runo johon kirjoittaa, sun sydämesi lauseet saa."

Ennen kuin luultavasti mietitte miten voin laittaa Katri Helenan biisin Queenin, Beach Boysien, Simon & Garfunkelin ja monien muiden klassikoiden edelle, niin lukekaa selitykseni ja ehkä ymmärrätte miksi minulle tämä kappale on henkilökohtaisesti tärkeä.

Oli ensimmäinen päivä lokakuuta melkein seitsemäntoista vuotta sitten. Sattumoisin tuo sama päivämäärä löytyy vasemman käteni nimettömästä löytyvään sormukseen kaiverrettuna. Siis rautalangasta väännettynä, minä menin kihloihin tuona päivänä. Fiksuimmat arvannevatkin tässä kohden että Katri Helenan Syysunelman täytyy liittyä asiaan jotenkin. Jos ajattelit edellämainitusti niin bingo.

Tuo lokakuun ensimmäinen ei ollut kaunis eikä ruma päivä sään puolesta ottaen huomioon vuodenajan. Ei satanut, mutta sää oli tyypillisen harmaa ja pilvinen. Se oli päivä jolloin olin varsin hermostunut ja jälkikäteen tuntuu kuin olisin kulkenut sen päivän itseäni ulkopuolelta seuraten. Aistini eivät liene olleet terävimmillään, sillä minulla on harhamuisto, että tulevalla kihlatullani olisi ollut päässään purppura baskeri, mutta hän ei muista sellaista ikinä omistaneensa. Sormuksetkin sotkeentuivat kultasepällä väärin päin kokojensa puolesta, joten ennen kuin asia korjattiin jouduin pitämään sormessani sormusta jossa oli oma nimeni.

Kun olimme hankkineet sormukset ja menimme syömään, päänsisäinen jukeboksini alkoi soittaa toistolla Katri Helenan Syysunelmaa. En tiedä mistä lapsuuden takapenkkimuistoista se tuolloin kumpusi vaikka on tyypillistä, että pääni assosioi tilanteita musiikilla. Jälkikäteen ajateltuna päänsisäisellä dj:lläni oli kuitenkin hyvä maku ja tilannetajua sillä kappalehan sopi mielestäni tuohon päivään loistavasti.

Syysunelman sävelsi Veikko Samuli ja sanat teki Chrisse Johansson Katri Helenan vuoden 1976 Lady Love albumille. Saman vuoden Syksyn sävelessä ei sillä tullut voittoa vaan se jäi kakkoseksi Erkki Liikasen Jokkantiille. Syysunelma on minulle sen verran tärkeä, että kun aloin kerätä vinyylilevyjä niin ostin Lady Love albumin heti kun se tuli kohdille. On jotenkin sopivaa kuunnella 70-luvun popiskelmää ajankohtaan kuuluvasta formaatista. Sattumoisin albumin viides raita on nimeltään Hei jos mentäis naimisiin. Liekö siinä kappale, joka joku kaunis päivä alkaisi soimaan tilanteeseen sopivasti päässäni? Aika näyttää, muttei vielä kerro.

Syysunelma on tehty kuulostamaan syksyiseltä, mutta tavalla joka kuvastaa syksyn ja toimivan ihmissuhteen kauneutta. Pehmyt ja kuulas sovitus toimii erinomaisesti yhteen Katri Helenan äänen kanssa. Kauniit lauseiden loppuvibrat olisivat jotakin jonka pilaisin karaokessa taatusti. Kauneudestaan huolimatta kappale lopussa muistuttaa, että siitä mikä on suhteessa hyvää täytyy pitää huolta tai jäljelle jäävat vain maahan pudonneet kuihtuneet lehdet. Näin maltillisessa kappaleessa tuo lopun minidraama tehostuu hienosti.

Jos kaiken edelläkirjoittamani jälkeen et ymmärrä vieläkään miksi minulle tämä kappale on henkikökohtaisesti tärkeä niin en pystyne lamppua pääsi päällä saamaan syttymäänkään. Kyseessä on kaunis kappale, joka muistuttaa minua tärkeästä merkkipaalupäivästä elämässäni. Minä en valinnut tätä kappaletta vaan se valitsi minut sinä hetkenä kun se mitä täydellisemmin sopi soimaan elämäni soundtrackillä. Tähän syysunelmaan minut saa viedä uudestaan milloin tahansa.

(Annan blogissani arvosanat vain random playn arpomille kappaleille, en näille spesiaaliarvosteluille.)


sunnuntai 30. syyskuuta 2018

Top 40 vuosilta 1977-1954 sija 7: Queen - Somebody to Love

Artisti: Queen
Kappale: Somebody to Love (1976)
Albumi: A Day at the Races
Mieleenjäävin lause: "Can anybody find me somebody to love."

Oli päivänselvää että tälle listalle päätyy Queenin biisi, mutta positiivinen ongelma oli se että "alkupään" tuotannosta oli varaa mistä valita. Ehtihän yhtye julkaista kuusi albumia ennen kuin synnyin, joka on siis tämän listan ajallinen vedenjakaja. Bohemian Rapsodya ei voi ikinä jättää pois laskuista, We Will Rock You / We Are The Champions on yksi kovimmista tupla a-puoli singleistä, Killer Queen on hieno, Seven Seas of Rhye, Liar.. ..olisihan sitä päivän fiiliksestä riippuen mistä valita se yksi minkä säännöt sallivat.

Hyvä yhtye on parempi kuin osiensa summa, mutta Queen varmasti kasvoi korkoa enemmän kuin suurin osa muista. Vaikka yhtyeellä oli riitaisemmatkin vaiheensa niin aina kun yhtye veti yhtä köyttä niin tulokset olivat hyviä. Kaikilta neljästä jäsenestä löytyi laulunkirjoitustaitoa ja tämä tarkoitti myös, että toisen tekemiin biiseihin löytyi usein lisäideoita muilta.

Vaikutteiden ottaminen on normaalia ja vaikkei gospel olekaan se yleisin rockbändeille, niin sekin on saatu toimimaan joitakin kertoja. Gospel voi olla hyvin teatraalista sekä mahtipontista ja niinpä se tarkemmin ajatellen sopi hyvin Queenin tyylilliseen palettiin. Freddie Mercuryn säveltämä ja sanoittama Somebody to Love sai yhtyeeltä arvoisensa käsittelyn ja siinä on kaikki Queen klassikon ominaispiirteet.

Somebody to Loven hieno gospeltaustakuoro koostui vain yhtyeen kolmen jäsenen päällekkäisäänityksistä. Vain basisti John Deacon ei osallistunut taustalaulujen nauhoittamiseen vaikka myöhemmin live-esityksissä saattoikin laulaa mukana. Olen tietoisesti koettanut välttää näissä arvosteluissa sanomasta, että tällaista musiikkia ei tehdä enää mutta minkäs teet kun tottahan se on.

Somebody to Love kasvaa hienosti loppuun asti ja siinä on sellaista riemua joka tarttuu kuulijaan. Kappaleessa on paljon yksityiskohtia joihin tarttua ja joista pitää. Yksi virhe minkä olen nähnyt joidenkin tekevän tulkitessaan Somebody to Lovea on koettaa vetää koko ajan täysillä. Mutta kun kuuntelee Mercurya niin hän käyttää todella laajaa kirjoa erilaisia äänenvoimakkuuksia, äänensävyjä ja tuo esille monenlaisia tunnetiloja. Eikä keulakuvan tarvitse koko ajan olla se eniten kuuluvilla oleva sillä taustakuoro nousee välillä selvästi yli Mercuryn ja ratkaisu toimii.

George Michael esitti kappaleesta hienon version Freddie Mercuryn muistokonsertissa vuonna 1992. Olin tuolloin musiikin kuuntelemisen ilon löytämisen kynnyksellä ja tuo tulkinta jäi pysyvästi mieleeni. Rajaton on tehnyt kappaleesta ehkä hieman liikaakin alkuperäistä kunnioittavan version Lahden sinfoniaorkesterin kanssa.

Somebody to Love on niitä biisejä, jotka antavat "sen" tunteen minkä loppujelen lopuksi harvat biisit tekevät. Sitä kuunnellessa unohtaa hetkeksi muut asiat ja kasvaa hetkeksi yhtä suureksi kuin kappale itse. Vaikka pyrinkin välttämään tietoista asioista innostumista niin minäkään en voi vastustaa popmusiikin kutsuhuutoa silloin kun se on voimakkaimmillaan.

(Annan blogissani arvosanat vain random playn arpomille kappaleille, en näille spesiaaliarvosteluille.)


sunnuntai 23. syyskuuta 2018

Top 40 vuosilta 1977-1954 sija 8: Anne-Marie David - Tu te reconnaîtras

Artisti: Anne-Marie David
Kappale: Tu te reconnaîtras (1973)
Mieleenjäävin lause: "Tu verras, tu te reconnaîtras."

Olen aina vaikean paikan edessä jos minulta kysytään suosikki Euroviisuani 70-luvulta. Jokainen päivä voi tuoda eri vastauksen tietystä joukosta erinomaisia viisuklassikoita. Tätä listaa kasatessani tiesin, että muutama viisubiisi kuuluu ehdottomasti mukaan.

L'oiseau et l'enfant tuli 70-luvun viisusuosikeistani jo aiemmin tällä listalla. Abban Waterloo voisi myös olla hyvä valinta, mutta se ei ole suurin suosikkini heiltä. Apres Toi olisi voinut olla myös hieno valinta tai miksei myös Ding-A-Dong tai I See a Star. Un banc, un arbre, une rue ei olisi hassumpi poiminta myös tai.. ..ehkä on parempi etten pidennä enää listaa vaan alan kertomaan siitä tällä kertaa valituksi tulleesta viisubiisistä.

Vuoden 1973 Euroviisut voitti Luxemburg Anne-Marie Davidin esittämällä kappaleella Tu te reconnaîtras (suom. tunnista itsesi). David on ranskalainen laulaja, joka yritti myöhemmin Euroviisuissa uudestaan, mutta heikommalla menestyksellä. Hän edusti kotimaataan Ranskaa vuonna 1979 tullen kuitenkin varsin kunniallisesti kolmanneksi. Kaikki eivät voi olla Johnny Loganeita.

70-luvun Euroviisut tunnistaa taustaorkesterista, jonka hyödyntäminen oli ainakin jossakin määrin lähes pakollista. Viisufaneissa ollaan monta mieltä oliko singbackesityksiin siirtyminen hyvä vai huono päätös, mutta minusta kyseessä on toimiva aikakaudellinen vedenjakaja.

Lapsena kuulin varmasti Tu te reconnaîtraksen useammin Katri Helenan käännösiskelmänä Nuoruus on seikkailu kuin alkuperäisversiona. Eikä siinä mitään, käännösbiisit olivat ajan henki ja Nuoruus on seikkailu on viisukäännöksiä sieltä paremmasta päästä. Sanoituksellisesti käännösversio sivuaa alkuperäisen teemaa, mutta on silti varsin erilainen.

Tu te reconnaîtraksen sanoituksen pääidea on siinä, että tunnistamme itsemme itseämme nuoremmista ihmisistä, etenkin lapsista. Nähdessämme lapsen vaikkapa itkemässä kuolleen pikkulinnun vuoksi muistamme kuinka itse olimme joskus samanlaisia. Teini-ikäisen angsti ja suuntaansa vielä etsivä energia voi olla samanlainen muistot omaan menneisyyteen palauttava asia. Emme tunnista itseämme vanhemmissa ihmisissä, sillä emme ole vielä itse päässeet sinne asti. Nuoruus ei usko tulevansa ikinä vanhaksi.

Kun kappale on yhdistelmä kauneutta, kaipuuta, nostalgiaa, voimaa ja maustettu terveellisellä annoksella melankoliaa niin se yleensä vetoaa minuun. Tu te reconnaîtras ei ole poikkeus vaan yksi vahvimmista säännön alleviivaajista. Davidin ponnekas tulkinta saa suuresta orkesterista huolimatta tarpeeksi tilaa sovituksen ollessa onnistunut. Tämänkaltaista biisiä ei tule laulaa kenkiin tuijotellen anteeksipyytävästi vaan ennemmin vaikka hivenen yli kuin ali. Ei nuoruus mene nuorissa hukkaan vaan pieleen menevät ne, jotka ajattelevat jonkun elämänvaiheen olevan toista parempi.

Tuskin kukaan muistaa, mutta olen aiemmin arvostellut tämän jo blogissani mutta halusin kirjoittaa tätä varten uuden tekstin.

(Annan blogissani arvosanat vain random playn arpomille kappaleille, en näille spesiaaliarvosteluille.)



sunnuntai 16. syyskuuta 2018

Ace of Base - Hey Darling

Artisti: Ace of Base
Kappale: Hey Darling (2002)
Albumi: Da Capo
Mieleenjäävin lause: "If your loving is in your money know they cannot hug you back."

Ace of Basen neljäs albumi Da Capo joutui levy-yhtiön toimesta uudelleentuotantomyllytykseen, joka myöhästytti levyä kaksi vuotta ja se julkaistiin vasta vuoden 2002 syyskuussa. Vaikka välissä olikin julkaistu kokoelma-albumi niin neljän vuoden julkaisuväli on popissa pitkä aika varsinkin kun trendi oli menossa jo edellisen albumin aikana alaspäin. 500 000 kappaleen myynti ei välttämättä kuulosta vähältä, mutta kun debyyttialbumi Happy Nationia (The Sign Amerikassa) meni yli 20 miljoonaa kappaletta niin floppivertausta on vaikea olla tekemättä. Da Capo jäikin alkuperäisnelikon viimeiseksi albumiksi yhdessä kun Linn Berggren kärsi yhä vähenevästä esilläolohalusta fanihyökkäyksen jälkeen. Ace of Base toki palasi uuden naiskaksikon kanssa viidennen albumin kera, mutta se on tarina toiseen kertaan.

Vaikka Da Capo ei kaupallisesti menestynytkään niin yhtyeen fanikunnan keskuudessa albumista pidetään noin yleisesti ottaen. Minustakin se on tasapainoinen kokoelma kelpo popkappaleita vaikkei toki kahden ensimmäisen albumin tasolle ylläkään. Albumin yleissävy on hivenen melankolisempi ja käyttäisin sitä pelättyä termiä aikuismaisempi. Toki yhtyeen historian tuntevat tietävät. että sen juuret ovat tummemmissa soundeissa kuin mitä ehkä monista joviaaleista hittibiiseistä voisi päätellä.

Da Capo -albumin toiseksi viimeisen raidan Hey Darling on säveltänyt ja sanoittunut Jonas "Joker" Berggren ja sillä on ollut neljä eri tuottajaakin. Tämä johtunee albumin kivuliaasta syntyhistoriasta jossa biisejä hiottiin monien tuottajien kanssa ennen kuin levy-yhtiö piti sitä julkaisukelpoisena. Hey Darling ei kuulosta ylituotetulta tai sekavalta eikä edes kaikkein tyypillisimmältä Ace of Baselta. Toki Berggrenin sisarusten äänet, joista molemmat pääsevät tässä kappaleessa ääneen sekä yhdessä että erikseen ovat erottamaton osa AoB soundia.

Kuinka paljon Hey Darlingin sanoitus kuvaa tekijänsä mielenmaisemaa voi vain arvailla, mutta päätellen siitä, ettei Jonas lähtenyt promoamaan albumia vaan jäi mieluummin perheensä pariin voi pitää vinkkinä. Sanoitus loppuunpalamisesta ja siitä kuinka raha ei tuo rakkautta ja onnea voi hyvinkin olla menestyksentäytteisten ruuhkaisten vuosien innoittamaa. Albumin ilmestymisvuonna hankin sen fanina luonnollisesti heti, Olin tuolloin melko stressaantunut opintojeni ja elämän suhteen muutenkin. Da Capo oli minulle yksi osa noiden parin vaikean vuoden soundtrackia ja Hey Darling yksi biiseistä, jotka valoivat uskoa tulevaan.

Se mikä pitää Hey Darlingin vain hyvänä biisinä on sen suurimman tarttuvuuskoukun puute. Tuotannossa ei ole mitään vikaa, sanoitus ja laulutulkinta ovat sen suurimmat vahvuudet ja kertosäekin on menettelevä joskaan ei mikään leka. Kappale myös tietää ettei se kanna kolmea minuuttia enempää ja tietää mittansa. Ehkä B-osa voisi olla vieläkin enemmän pesäeroa tekevä, mutta silti se piristää tällaisenaankin kokonaisutta. Se suuri räjähdyskohta on jäänyt pois, missä kappaleen ydin ajettaisiin lopullisesti sisään. Puutteistaan huolimatta Hey Darling on sympattista ja hyvin rullaavaa popmusiikkia, mutta Da Capo albumilta löytyy parempaakin.     

Arvosana: 6,0/10

sunnuntai 2. syyskuuta 2018

Top 40 vuosilta 1977-1954 sija 9: Diana Ross & The Supremes - Reflections

Artisti: Diana Ross & The Supremes
Kappale: Reflections (1967)
Albumi: Reflections
Mieleenjäävin lause: "Through the mirror of my mind."

Vuosina 1988-1991 (Suomessa 1990 alkaen) pyörinyt tv-sarja China Beach ei ole tapahtumiltaan jäänyt erityisen hyvin mieleeni, mutta sarjan tunnusmusiikkina käytetty biisi sen sijaan paloi mieleeni pysyvästi. Tai oikeastihan sarjalla oli kaksi eri tunnaria, mutta se mieleeni jäänyt oli Diana Ross & The Supremesin ikikuulas Reflections. Toisena tunnarina käytetty The Animalsin We Gotta Get Out of this Place ei ole hassumpi biisi sekään, mutta häviää tunnelmassa ainakin viidakkoveitsen mitalla.

Pitäisi nähdä China Beach nykyisillä silmillä jotta osaisin sanoa oliko sarja tunnariaan parempi, mutta hyvillä sarjoilla on harvemmin huonot tunnusmelodiat. Kun puhutaan Supremesin kaltaisista yhtyeistä ei ole enää aivan päivänselvää minkä biisin valitsee. Ilman muistoja tv-sarjasta olisin joutunut miettimään pitkään olisinko valinnut Love Childin tai Reflectionsin. Hienoja biisejä kumpikin eivätkä muutkaan klassikot ole kaukana vaan polkevat edellämainittujen kantoja.

Reflections nappaa jo alussa kuulijansa mielenkiintoisilla elektronisilla soundeilla, joita ei ole tehty syntetisaattorilla vaan signaaligeneraattorilla, jonka tuottamaa ääntä oli vielä säädetty erilaisilla efekteillä. Reflections oli myös viimeisiä kertoja kun legendaarinen hittitrio Holland-Dozier-Holland kirjoitti Supremesille singlen. Kyseessä oli myös yhtyeen ensimmäinen single, jolla The Supremes nimi oli saanut Diana Rossin nimen eteensä.

On sopivaa, että tämä tuli God Only Knowsin perään listalla, sillä kuuluvathan siinä Beatlesin ja Beach Boysien vaikutteet. Tuo vaihe 60-luvulla kun kaikki yrittivät kilvan nokittaa toisiaan albumin- ja laulunkirjoituksessa on yksi popmusiikin mielenkiintoisimmista. Tuollaista tervettä nokittelua soisi olevan vielä nykyäänkin.

Kun kyseessä on biisi Motownin kultakaudelta ja studiossa on ollut nykyään onneksi arvostusta saanut The Funk Brothers studiomuusikkoryhmä niin kaikki on sitä parasta A-ryhmää. Reflections on yksi biiseistä joissa efektien käyttö parantaa kappaletta ja niitä on käytetty juuri sopivasti. Mutta haastan jokaisen etsimään kappaleen perinteisemmästäkään musisoinnista jotakin vikaa. Soitto on tiukkaa, siitä aistii kesän lämmön, joka on enää vain muisto kun rakkaus on lähtenyt elämästä.

Tietenkin on taas mainittava bassokuvio, johon itse en soittamalla saa sen tarvitsemaa napakkaa sykettä. Minulla taitaa olla niin paljon tavoitebiisejä, että tuskin soittoharrastukseni tulee ainakaan kaatumaan siihen, ettei olisi biisejä mitkä pitäisi saada haltuun. On myös kerrottava, että ilmeisesti tv-sarjan innoittamana Reflections versioitiin Suomeksi vasta vuonna 1991. 80-luvun teinitähti Anja Niskasen Kipinä ei tietenkään pääse alkuperäisen tasolle, mutta onhan se hauska kuriositeetti kaltaiselleni kuriositeettien ystävälle. (Onneksi en ole kissa.)

Olen käyttänyt ja tulen käyttämään klassikko -sanaa paljon mutta onhan niinkin vahvalle sanalla aikansa ja paikkansa. Minulle Reflections on klassikko ja olen kiitollinen, että China Beach antoi sen minulle aikana jolloin en aktiivisesti vielä kuunnellut musiikkia. Se heijastuma mikä tuolloin jäi mieleen palasi väistämättä, kun aloin pari vuotta myöhemmin harrastaa musiikin kuuntelua.

Kokemattomuuttani ostin Supremesin tökerön halpismarkettikokoelman, jossa oli 90-luvulla levytettyjä viiden pennin uudelleenlevytyksiä. Opin tuolloin että varsinkin halvoista levyistä piti lukea pieni präntti tarkkaan. Onneksi kunnollinen kokoelma löytyi vaikkakin realistisempaan hintaan ja sen jälkeen Reflections onkin ollut säännöllisessä kuuntelussa eikä se painune taka-alalle niin kauan kuin musiikkia kuuntelen.

(Annan blogissani arvosanat vain random playn arpomille kappaleille, en näille spesiaaliarvosteluille.)

sunnuntai 26. elokuuta 2018

Top 40 vuosilta 1977-1954 sija 10: The Beach Boys - God Only Knows

Artisti: The Beach Boys
Kappale: God Only Knows (1966)
Albumi: Pet Sounds
Mieleenjäävin lause: "I may not always love you."

Tämänkaltaisten kappaleiden edessä tuntee pienuutta kun yrittää kirjoittaa niistä. Toisaalta Beach Boysien legendaarinen Pet Sounds albumi ja sen kappaleet ovat vakiotavaraa erilaisilla listoilla. Mutta listasijoitus ei johdu siitä, että minä sijoittaisin sen korkealle koska muutkin niin tekevät. God Only Knows on vain niin täydellisyyttä hipovaa poppia, että se ansaitsee paikkansa.

Onko parempi, että herkkä rakkauslaulu kertoo täydellä varmuudella siitä miten asiat ovat ja tulevat olemaan vai että ne kuvastavat sitä epävarmuutta mikä on aina olemassa? God Only Knows alkaa tunnetusti lauseella: "I may not always love you..". Tämä ei silti tarkoita ettei laulussa kerrottaisi todellisesta ja syvästä tunteesta. Vaikka itsekin olen ollut pian kihloissa 17 vuotta niin minäkin joskus kauhistelen sitä ajatusta mitä elämästäni jäisi jäljelle ilman tuota suhdetta. Mitä minä olisinkaan ilman tuota toista ihmistä ja mitä jäisi jäljelle? Tämänkaltaisten kysymysten pohdinta on yksi monista syistä mikä tekee God Only Knowsista hienon.

God Only Knows samalla tavalla kuin koko Pet Sounds albumi oli ilmestyessään uraauurtava. Albumin edistykselliset tuotantotekniikat ja työn määrä mikä sen sovituksiin panostettiin tuotti tulosta. Välitöntä suurta kaupallista menestystä ei ehkä tullut, mutta aika on ollut albumille suosiollinen. Vuonna 1966 sana god oli poplauluissa harvinainen ja tätä on pidetty mahdollisesti yhtenä syynä miksi kappale ei ollut Amerikassa suuri listahitti. Asian vaikutuksesta väitellään tänäkin päivänä enkä ala itse siihen ottamaan kantaa.

Jos joku tulee sanomaan minulle, ettei oikea basisti soita bassoa plektralla niin minun tarvitsee ajatella studiobasistilegenda Carol Kayea joka soittaa sähköbasso-osuudet myös God Only Knowsissa. Kaye vannoi nimenomaan plektralla soittamisen nimeen ja kun katsoo sitä pitkää listaa kappaleista joissa hän on ollut mukana niin miten kukaan voisi sanoa ettei plektralla soittava basisti ole "oikea"? Tarvitseeko tämän jälkeen mainita vielä, että God Only Knowsin bassopuoli on erinomainen?

Beach Boys on erinomainen niin stemma- kuin soololaulupuolella ja God Only Knows on ehkä paras todiste siitä. Mitä miehiseen stemmalauluun tulee niin pidän parempina vain erästä Gibbin veljessarjaa. Brian Wilson aikoi alunperin laulaa päälauluosuudet itse mutta tuli tosiin aatoksiin ja antoi pikkuveljensä Carl Wilsonin tehdä sen. Brian perusteli päätöstään sillä, että Carlin äänessä on enemmän puhtautta ja viattomuutta jota God Only Knowsin kaltainen kappale tarvitsee. Päätöstä ei voine moittia.

Suomenkielisen käännösversion jo heti seuraavana vuonna levytti Jormas nimellä Taivas vain tietää. On sanomattakin selvää, ettei tuona aikana Suomessa kyetty vastaavaan toteutukseen (jos edes koko muussa maailmassa) mitä soitannollisesti ja sovituksellisesti tarvittaisiin. Saukin tekemä sanoitus menettelee ja Pepe Willberg on vahvin lenkki laulutulkinnallaan. Mutta kannattaa pysyä alkuperäisversiossa ja kuunnella Jormaksen tulkinta korkeintaan kuriositeettina.

God Only Knows on kauneimpia rakkauslauluja mitä on ikinä tehty ja sen ja koko Pet Sounds albumin teosta löytyy monta mielenkiintoista dokumenttia ja kirjaa joihin kannattaa tutustua jos pitää Pet Soundista tai Beach Boysista yleensä.

Annan blogissani arvosanat vain random playn arpomille kappaleille, en näille spesiaaliarvosteluille.



sunnuntai 19. elokuuta 2018

Bee Bees - Edge of the Universe

Artisti: Bee Gees
Kappale: Edge of the Universe (1975)
Albumi: Main Course
Mieleenjäävin lause: "Just my dog and I in the edge of the universe."

Pidän Bee Geesin vuoden 1975 Main Course albumia sympaattisena kokonaisuutena jos en kuitenkaan mestariteoksena. Toki siltä löytyy muutama Bee Gees klassikko, kuten vaikkapa Nights on Broadway ja Jive Talkin'. Albumin rivibiisit ovat myös varsin tasokkaita eikä sillä omaan makuuni ole yhtään ohittamisen aiheuttavaa kappaletta. Albumi on soundillisesti yhtenäinen ja sisältää myös muutaman mukavan yllätyksen kuten hieman rajumman biisin All This Making Love.

Edge of the Universe päätyi kahdesti Bee Gees singleille. Ensin Nights on Broadwayn B-puolena ja lisäksi liveversiona Here at Last Bee Gees live -albumilta irrotettuna singlenä. Bee Geesin tuotanto oli 60- ja 70-luvuilla sen verran tasokasta, että ne ei niin suurimmat hitit ovat kuuntelemisen arvoisia minkä Edge of the Universe todistaa. Se ei ole sitä disco Bee Geesiä, jota Main Course albumilla jo hieman ajettiin sisään vaan perinteisempää poprokkia 70-luvun puolivälin tyyliin. Äänensä puolesta suosikkini veljeksistä on aina ollut Barry, mutta Robin joka saa vetovastuun tällä biisillä tekee myös hyvää työtä biisin ollessa hänelle sopiva.

On biisejä joiden sanoituksesta ei ota täysin selvää ja joskus se on häiritsevää ja joskus ei. En rehellisesti sanoen osaa tarkalleen haarukoida mistä Edge of the Universe kertoo. Kappaleessa mainittu Shenandora on minulle tuntematon, mutta se on ilmeisesti henkitasolla matkustamisen pyhä henki. Joten kappale ei kertone kirjaimellisesti universumin laidalla olemisesta vaan mielen matkasta sinne. Ehkäpä kyseessä on sydämensä särkeneen miehen henkinen pakomatka oman mielen sopukoihin. Ainakin kappaleen hieman melenkolinen tunnelma antaa olettaa jotakin tällaista vaikka se toivonkipinäkin on leivottu sisään.

Lähes viisi ja puoliminuuttinen mitta haastaa kuulijan miettimään oliko kaikki tarpeellista, mutta sanoisin että kyseessä on melkein pituutensa arvoinen kappale. Toistoa ei ole liikaa ja mielenkiintoisia vaihdoksia ja sovituksellisia ratkaisuja on riittävästi pitämään kuulijan mielenkiintoa yllä. Tällainen fiilistelybiisi on harvoin sieltä tarttuvimmasta päästä, mutta on kertosäkeeseen saatu sen verran jylhyyttä ettei se aivan heti unohdu. Robin on ollut oikea valinta veljeksistä tällaisen laulamiseen sillä Barry on parempi kun mennään siellä tunneskaalan ääripäissä. Edge of the Universe ei ole aivan se paras mielireissubiisi, mutta se on silti matka joka Bee Geesin ystävän kannattaa tehdä aina silloin tällöin. Ehkäpä Shanandoran salat joskus aukeavat meille muillekin kuolevaisille. 

Arvosana: 6,5/10

sunnuntai 12. elokuuta 2018

Top 40 biisiä 1977-1954 sijat 11-20

Tulin matkan varrella liikutelleeksi tiettyjä biisejä aika paljon sekä ylös- että alaspäin. Vaikka olinkin aika varma, että tietyillä kappaleilla on paikkansa listalla niin ei ole helppoa päättää mikä kuuluu toista ylemmäs. Tämän aikakauden biiseillä on tietenkin vähemmän henkilökohtaisia linkityksiä itseeni, mutta niitäkin tapauksia toki löytyy. Ainakin tämä kymmenikkö kestää minulla kuuntelua.

11. The Shangri-Las – Past, Present and Future (1966)
Teini-iässä sydänsurut tuntuvat maailmanlopulta ja harva biisi tavoittaa sen yhtä hyvin kuin tämä.

12. Donna Summer – Could It Be Magic (1976)
Donna Summer ja disco, mitäpä muuta sitä tarvitsee?

13. Ben E. King - Stand By Me (1961)
Ensimmäinen hitaani nykyisen puolisoni kanssa.

14. Dusty Springfield – I Close My Eyes and Count To Ten (1968)
Dusty maailailee hienosti siitä kuinka omaan onneen on joskus vaikeampi uskoa kuin epäonneen.

15. Bobby Womack – Across 110th Street (1973)
Katujen laki ja laittoman kova bassokuvio.

16. The Hep Stars – Let It Be Me (1968)
Tämä toimii duettona parhaiten minulle.

17. Heart – Crazy On You (1976)
Heartilla olisi ollut montakin vaihtoehtoa, mutta tämä on niistä paras kokonaisuus.

18. Simon & Garfunkel – Boxer (1969)
Hieno tarina, joka maalataan kuulijan auraaliselle verkkokalvoille.

19. Earth and Fire – Memories (1972)
Hienoa hollantilaista progressiivissävytteistä rokkia naisvokalistilla, kelpaa.

20. Mike Oldfield – Tubular Bells (1973)
Harva artisti on maalaillut mielenterveydensä ongelmallisimmat sopukat musiikin muotoon näin hyvin.

sunnuntai 5. elokuuta 2018

Tomas Ledin & Agnetha Fältskog - Never Again

Artisti: Agnetha Fältskog & Tomas Ledin
Kappale: Never Again (1982)
Albumi: That's Me - Greatest Hits
Mieleenjäävin lause: "Never again will I look into your eyes."

Blogin historian aikana random play ei ole muistaakseni ikinä pudottanut kahta suosikkikappalettani peräkkäin joten kahdeksan vuoden jälkeen olikin jo sen aika. Tomas Ledinin ja Agnetha Fältskogin duetto on ollut minulle pitkään asioiden lopettamisbiisi. Olen kuunnellut sitä, kun loppuneet asiat ovat ollet lähes kaikki muut mahdolliset paitsi se mistä kappaleessa oikeasti lauletaan. Vaikea minun toki olisikaan erobiisiin samaistua, kun en ole ikinä eronnut parisuhteesta. Siitä huolimatta moni lempibiiseistäni käsittelee aihetta. Seurusteltuani onnellisesti 18 vuotta en tietenkään odota että pääsisin kuuntelemaan erobiisejä niissä tunnelmissa vaan toivon, että saan vastakin vain ihailla niitä hienoina popkappaleina.

On vaikea sanoa olisiko ruotsalaisella laulaja-lauluntekijä Tomas Ledinillä ollut oikeasti mahdollisuuksia tulla kansainvälisesti menestyneeksi artistiksi. Toki hän saavutti 80-luvun alussa menestystä Pohjoismaissa ja yksittäisiä pikkuhittejä mantereellakin, mutta ehkä se jokin tekijä x jäi puuttumaan. Ehkä hänen olisi pitänyt lähteä kansainvälisen uran perään jo hieman aiemmin ja koettaa hyödyntää tuttavuuttaan Abban biisinikkareihin Bennyyn ja Björniin enemmän. Toki se oli Ledin itse joka laittoi artistiuransa jäihin vähäksi aikaa keskittyen säveltämiseen ja tuottamiseen eikä enää paluunsa jälkeen tehnyt musiikkia kuin äidinkielellään.

Ei ole uusi idea koettaa saada artistille uusia faneja laittamalla hänet esiintymään duettona tunnetumman tähden kanssa. Tätä yritettiin myös Ledinin itse säveltämän ja sanoittaman kappaleen Never Againin kanssa joka Stig Andersonin sopisi duetoksi. Duettopariksi päätyi Abban tauolle jäämisen jälkeen soolouraa rakentunut Agnetha Fältskog. Kaksikon välinen kemia on kohtalaisella tasolla ottaen huomioon etteivät he olleet studiossa samaan aikaan osuuksiaan purkittamassa. Lopputulos päätyi listakakkoseksi Ruotsissa ja Top10 hitiksi Norjassa ja Belgiassa. Kappaleesta levytettiin myös espanjankielinen versio nimellä Ya Nunca Más josta tuli hitti Chilessä ja Etelä-Afrikassa. 

Minulle Never Again on ennenkaikkea hyvä balladi. Se ei ole täydellinen, mutta toisaalta se on niitä tapauksia joidenka pienet viat kääntyvätkin vahvuuksiksi. Mielestäni Ledin englanniksi laulaessaan yritti liikaa kun rennompi tyyli olisi toiminut paremmin. En tiedä tähän syytä sillä hänellä ei ole samaa ongelmaa äidinkielellään laulalessaan. Ei ole kyse ruotsiaksentista, sillä se ei ole perinteisesti menestyksen este tai häiritsevää. Liekö sitten artistin itsensä haluttu kuulostavan joltakin toiselta vai onko kyseessä ollut luottamuksen puute ettei sama tyyli toimi kuin kotipuolessa. Never Againin tapauksessa mennään veitsenterällä ylitulkitseeko Ledin vai ei, mutta kappaleen luonteen huomioon ottaen rima jääköön heilumaan muttei putoa. 

Agnetha oli tuossa vaiheessa jo pitkään uran tehnyt veteraani, joten hän luonnollisesti selviää osuudestaan moitteetta. Surumieliset balladit ovat muutenki hänen ominta aluettaan. On enemmän hänen kuin Ledinin ansiota, että kappaleen tunnelma virittyy oikeanlaiseksi. Ehkäpä kaksi osansa täydellisti suorittavaa duetoijaa olisi tässä tapauksessa jättänyt kuulijan miettimään miksi nämä kaksi ovat eroamassa jos molemmat ovat niin hyviä. Kuka olisikaan parhaimmillaan eron hetkellä muuta kuin lauluissa?

Vanha vihamieheni kutusaksofoni saa oman pienen soolonsa tässäkin kappaleessa, mutta kun se johtaa Agnethan laulamaan nostatukseen joka vie viimeisen kerran kertosäkeeseen. Sen jälkeen moinen pieni epäkohta on unohdettu nopeasti. Kappale on kuin taikuri joka saa yleisön katsomaan juuri sinne minne sen ei pitäisi ja tempun salat jäävät paljastumatta. Voi kuulostaa oudolta, että kaikkien näiden pikkuvikojen jälkeen pidän Never Againia yhtenä parhaimmista lajityyppinsä edustajista. Kyse on henkilökohtaisesti siitä, että minulle se edustaa loppumisen ja luopumisen hetkiä paremmin kuin mikään toinen kappale. Toiset biisit vain onnistuvat resonoimaan samalla taajuudella kuulijansa sielun kanssa. Minulle Never Again on yksi niistä. 

Arvosana: 8,5/10

sunnuntai 29. heinäkuuta 2018

Top 40 biisiä 1977-1954 sijat 21-30

Siinä missä Top 100 lista elämäni ajalta ei kärjen osalta varmasti eläisi kovinkaan paljoa jos tänä vuonna kasaisin sen uudestaan niin tässä ennen syntymääni tehdystä musiikista koostettu lista voisi muuttua kohtuullisen paljonkin. On sen verran erilaista miettiä musiikkia, jonka ollessa uutta en ole ollut elossa enkä ole voinut kokea sitä aikalaisena. Mutta luotin siihen että ne biisit mitkä tulivat ensimmäisinä mieleen olivat se kerma, mikä aina sanonnankin mukaan nousee aina pinnalle.

21. ELO – Mr Blue Sky (1977)
Vaikka Herra Sinitaivas onkin näyttäytynyt keltaisen kaverinsa kera tänä kesänä jo liikaakin se ei tätä eloisaa klassikkoa huononna.


22. Shocking Blue – Send Me A Postcard (1968)
Vielä minä joskus opin soittamaan tämän biisin loistavan bassokuvion.


23. Lulu & David Bowie – Man Who Sold The World (1974)
Kaikki kunnia alkuperäisversiolle mutta omasta mielestäni Bowie itse tuotti Lululle sen paremman version.


24. The Shirelles – Will You Still Love Me Tomorrow (1960)
Ikuisuuskysymysten äärellä tavalla josta 60-luvun popklassikot on tehty.


25. Gloria Gaynor – Reach Out, I’ll Be There (1975)
Gloria Gaynor ja disco, mikä voisi olla pielessä?


26. Sweet – No You Don’t (1974)
Sweet on raskaampana glamrockyhtyeenä aliarvostettu minkä tämäkin todistaa.


27. 10 cc – I’m Not In Love (1976)
Pakko kunnioittaa tapaa kaikkine nauhaluuppeineen millä tämä kaunis kappale on tehty.


28. Roberta Flack – Killing Me Softly (1973)
Sanoitus kuin samettia mutta vielä hienompi on laulutulkinta.


29. Marie Myriam - L'oiseau et l'enfant (1977)
Musiikkituntien draamasta huolimatta tämä syntymävuoteni viisuvoittaja ei ole lakannut kiehtomasta minua.


30. Mouth and MacNeal – How Do You Do (1972)
Huumoriyhtyekin voi tehdä aidon pophelmen.

sunnuntai 22. heinäkuuta 2018

Dido - Life For Rent

Artisti: Dido
Kappale: Life for Rent (2003)
Albumi: Life for Rent
Mieleenjäävin lause: "While I'm so afraid to fail so I don't even try."

Viime vuonna tekemässäni Top 100 biisiä elämäni ajalta listalla Didon Life for Rent oli sija neljä. Ottaen huomioon, että olen pitänyt tätä blogia jo yli kahdeksan vuotta niin en ole kovin usein päässyt kirjoittamaan niistä biiseistä joista pidän kaikkein eniten. Niinpä olen iloinen tästä random playn tarjoamasta mahdollisuudesta kirjoittaa henkilökohtaisen arvostelun lempimusiikistani tänä hikisenä heinäkuun iltapäivänä.

Olen jo aiemmin sanonut pitäväni monista kappaleista jotka tuntuvat hellästi nuhtelevan kuulijaansa. Didon Life for Rent on näistä kappaleista minulle se samaistuttavin. En ikinä ole yhtä selkeästi yhtä ajopuun kaltaisen luonteeni kanssa kuin kuunnellessani Life for Rentia. Se tuo esille ongelman eikä yritä tarjota siihen ratkaisua mikä on oikein.

"It's just a thought, only a thought
But if my life is for rent and I don't learn to buy
Well I deserve nothing more than I get
Cos nothing I have is truly mine"

Life for Rentin kertosäkeessä tiivistyy hyvin oma luonteeni. Jos ei tavoittele mitään suurempaa elämässään ei myöskään ansaitse mitään erityistä. Olen tyytyväinen suhteellisen vähään, eikä minulla ole suuria haaveita tai tavoitteita. Olen tehnyt paljon asioita, koska olen käsittänyt, että niin kuuluu ja että minulta oletetaan tiettyjä asioita. En vieläkään tiedä mikä minusta tulee isona joten olen onnekas, että olen silti ajautunut työhön josta pidän.

"I've always thought
that I would love to live by the sea
To travel the world alone
and live more simply
I have no idea what's happened to that dream
Cos there's really nothing left here to stop me"

Toisaalta olen onnellinen kun katson ihmisiä jotka kimpoilevat impulsseista ja mieliteoistaan toiseen olematta ikinä tyytyväisiä pitkään. Suotakoon maailmanmatkailu, neljännesvuositavoitteet, maineen ja mammonan metsästys niille, jotka saavat siitä iloa ja tarkoitusta elämäänsä. Toki minäkin silloin tällöin laitan itselleni maaleja ja innostunkin jostakin. Mutta sekin energia on enemmän sellaista dieselillä käyvää. Suunnitelmallista ja pitkäkestoista tavoitteeseen pyrkimistä. Kaikki-heti-tänne-nyt ei ole minun mottoni.

"While my heart is a shield and I won't let it down
While I am so afraid to fail so I won't even try
Well how can I say I'm alive"

Elämääni suuremmin vaikuttavien päätösten teko on aina pitkällinen prosessi. Olen usein sanonut, että olen hyvä löytämään uhat mahdollisuuksista ja siitäkin ominaisuudesta on joskus hyötyä jopa työssäni. Mutta joskus jään myös riskien pelkäämiseen pyörteeseen ja lykkään asioita siihen asti, että jokin ulkoinen tekijä kääntää kurssia suuntaan tai toiseen.

Didon ääni on kuin tehty kauniinmelankolisiin kappaleisiin kuten Life for Rent. Juuri se kauneus on se tekijä mikä estää lopputuloksen tulemasta liian raskaaksi tai julistavaksi. Tuntuu kuin kappale ymmärtäisi kuulijaansa. Hieman kuin äiti joka nuhtelee lastaan; ei siksi että hän haluaisi tälle pahaa vaan koska hän haluaa lapsensa välttävän pahan. Se on juuri sellaista oikeanlaista "kovaa" rakkautta, joka on todellisuudessa pehmeää.

En usko että Life for Rentista tulee sellainen kappale jonka kuullessani ajattelisin että tuollainen joskus olin. Mutta ehkä siitä voi tulla sellainen josta voisin sanoa oppineeni jotakin pientä. Ehkä jollakin hetkellä tartun oikeaan tilaisuuteen siksi, että tällaista musiikkia on olemassa.


Arvosana: 9,0/10

lauantai 14. heinäkuuta 2018

Top 40 biisiä 1977-1954 sijat 31-40

Kun viime vuonna tein Top 100 elämäni aikana julkaistuista biiseistä harmittelin monta kertaa kun moni muuten listalle kelpaava biisi jäi muutaman kuukauden vuoksi ulos listalta. Niinpä päätin tehdä Top 40 listan niistä biiseistä, joista pidän jotka on tehty popmusiikin aikakaudella 1954-1977. Säännöt pidin samana kuin aiemmassakin listassa. Yksi biisi per artisti ja vain yksi versio samasta biisistä. Pieni kesäspesiaali on välillä paikallaan.

31. The Hollies – The Air That I Breathe (1974)
Musiikkia niille elämän hetkille kun kaikki niin hyvin ettei halua mitään enempää eikä vähempää.



32. Lesley Gore – You Don’t Own Me (1963)
Tasa-arvojulistus joka on yhtä relevantti tänäkin vuonna.


33. Frida – Lycka (1971)
Benny ja Björn osasivat tehdä hienoja biisejä ennen Abbaakin.


34. Tom Jones – Chills and Fever (1964)
Nuoressa Tom Jonesissa oli kyllä kylmiä väreitä aiheuttavaa ruutia.


35. The Turtles – Elenore (1968)
Ehkä alunperin parodiana Happy Togetherista tehty, mutta me kuuntelijat emme sitä ymmärtäneet.


36. Demis Roussos – When I’m A Kid (1972)
Kyllähän tästä lapsuuden ylistyksestä tulee iloiselle mielelle.


37. Chicago – 25 or 6 to 4 (1970)
Hitaasti kasvanut biisi jonka arvon aloin ymmärtää vasta viime vuosina.



38. George Baker Selection – Little Green Bag (1969)
Hieno bassokuvio, jonka joskus opin vielä kunnolla soittamaan.


39. T.Rex – Children of the Revolution (1972)
Hyvä ja massiivinen riffi. Hieman kuin Led Zeppeliniä ilman bluesrockin painolastia.


40. France Gall – Laisse Tomber Les Filles (1964)
Yé-yé poppia Serge Gainsbourgin kynästä.