maanantai 21. tammikuuta 2019

Army of Lovers - Love Me Like a Loaded Gun (The 1990 Remix)

Artisti: Army of Lovers
Kappale: Love Me Like a Loaded Gun (The 1990 Remix) (1990)
Albumi: Disco Extravaganza
Mieleenjäävin lause: "Love me, love me like a loaded gun."

Tekninen kehitys kuuluu hyvin varsinkin musiikissa ja tietyt kappaleet pystyy täysin varmasti ankkuroimaan oman aikansa tuotteiksi. Toki uusretrot kappaleet hämärtävät nykyään tuota varmasti tunnistettavuutta samoin kuin artistien mahdollisuus poimia vaikutteita kaikilta popmusiikin vuosikymmenilta niin halutessaan.

Mutta uudempien tekijöiden on vaikeaa välttyä kuulostamasta siloitellummalta kuin aikalaiset ja toisaalta jälkikäteen lisätyt kohinat tai vinyylirahinat eivät ole minusta oikea tapa yrittää kuulostaa tiettyyn aikaan kuuluvalta. Ei vinyylin hienous ole rahinassa tai popsahduksissa vaan siinä analogisessa soundissa ja erilaisessa tavassa kuunnella.

Jos puhutaan musiikista joka ei ole vanhentunut erityisen arvokkaasti niin Army of Loversin vuoden 1990 debyyttialbumilta löytyvä Love Me Like a Loaded Gun käy malliesimerkista. Vaikka kyseessä onkin albumia varten päivitetty miksaus niin se ei auta edellämainitun vaikutelman häivyttämisessä. Alunperin Love Me Like a Loaded Gun julkaistiin singlenä jo 1988 ja vaikka uudempi miksaus kieltämättä vähentää alkuperäisversion äänikollaasimaisuutta niin kömpelöltä sekin nykykorvaan kuulostaa. Toki aina teknisten rajoitusten aiheuttama kömpelyys ei heikennä kappaleen arvoa, mutta silloinkin kappaleen sävellyksen pitää toimia.

Love Me Like a Loaded Gun toki osoittaa, että jo varsin alkuvaiheessa Army of Loversin monet tavaramerkeistä olivat läsnä. On kitchiä ja eurotrashia, Alexander Bardin seminyrjätänyttä puoli-intellektuaalihuumoria ja Jean-Pierre Bardan coolit ranskaksi puhutut väliosat. Mutta toisin kuin Army of Loversin myöhemmässä tuotannossa juuri tuotantopuoli pykii tässä tapauksessa pahasti. Love Me Like a Loaded Gun tamppaa välillä liian tasaisesti ja itseääntoistavasti ja kömpelöt samplet kuulostavat pahalta nykykorvaan. Aivan kuin noista tuolloisen studiotekniikan uusista mahdollisuuksista oli innostuttu liikaa.

Love Me Like a Loaded Gun on musiikillinen sillisalaatti, joka on lopuksi vielä pyöräytetty tehosekoittimessa joka on hajonnut melkein heti käynnistämisen jälkeen. Niinpä sen lähes kaikki musiikilliset ainesosat ovat kokkaremaisia möhkäleitä joita toisiinsä sitoo imelänhapan kastike aineksista joita ei yleensä sekoiteta yhteen. Omalla tavallaan mielenkiintoinen ajankuva toki mutta ei missään nimessä se kappale jonka Disco Extravaganzalta ottaisin erikseen varta vasten kuunteluun. Yhtye löysi onneksi tyylinsä kakkosalbumillaan Massive Luxury Overdose säilyttäen omintakaisuuteensa, mutta samalla löytäen sujuvammat tuotannolliset keinot. 

Mitähän hyvää tästä osaisi sanoa? Noh, Bardan puhutut ranskankieliset väliosat ovat aina yhtä käypiä Army of Loversin biiseihin. Melkein viisiminuuttisena kappale on tuplasti liian pitkä vaikka intro lupaakin hiukan enemmän kuin mitä loppukappale kykenee ikävä kyllä tarjoamaan. Ladatulla aseella ei pidä sinun rakasteleman eikä tätä kappaletta repeatilla kuunteleman. (Kappale josta en paljoa välittänyt alunperinkään muttui täysin sietämättömäksi tämän arvostelun kirjoittamisen aikana kiitos peräkkäisten kuuntelukertojen.)

Arvosana: 3,0/10



Alkuperäinen vuoden 1988 singleversio:

maanantai 14. tammikuuta 2019

Enigma - Turn Around

Artisti: Enigma
Kappale: Turn Around (2001)
Albumi: The Lords of Mystery
Mieleenjäävin lause: "The screen behind the mirror, the voice and the snake."

Pitkään random playn arpaa vältellyt yhtyeprojekti pääsee käsittelyyn romanialais-saksalaisen Michael Cretun Enigman tullessa tällä kertaa valinnan kohteeksi. Kovin paljon levyhyllystäni ei Enigmaa löydy vaikka pidänkin New Age musiikista tietyssä määrin ja tiettyjen biisien kautta. Kokonaisvaltaisesti genre ei kuulu suurimpiin suosikkeihini, mutta se kaikessa 90-lukumaisuudessaan soveltuu hyvin kirsikat kakusta kuunteluun.

Minulle ei ole väliä sille miten musiikki on tehty; oli kyse sitten täyssynteettisesta tai orgaanisemmasta soundista niin loppujen lopuksi se mikä kuulostaa hyvältä on hyvää musiikkia. Ehkä vain musiikissa tarkoitus pyhittää keinot.

Turn Around julkaistiin ainoana singlenä vuoden 2001 Enigman kokoelmalevyltä Love Sensuality Devotion: The Greatest Hits. Itse kokoelmalevy myi kelvollisesti (700 000 kpl), mutta Turn Aroundista ei tullut hittiä ja se jäi tilastoihin vain muutamassa maassa. Yllätyin lukiessani että Enigman albumeita on myyty 70 miljoona kappaletta, mutta toisalta genre oli 90-luvulla hip ja Enigma sen keihäänkärkiartisteja. Kannattaa toki huomioida, että tuosta 70 miljoonasta 12 miljoonaa on pelkästään Sadeness (Part I) singlen myyntejä. 

Turn Around on omalla tavallaan sopiva kokoelmalevyn uudeksi biisiksi sillä se solahtaa Enigman singlebiisien sekaan vaivattomasti. Biisistä on ehkä tarkoituksellisestikin kuultavissa pieniä viittauksia Enigman muihin kappaleisiin. Ainakaan pyörää ei oltu yritetty keksiä uudestaan. Mukana on häivä Gregoriaanista kuoroa, muttei kansanmusiikkisampleja vaan soundimaailma on hyvin synteettinen. Ehkäpä biisistä puuttuu tiettyä orgaanisuutta, mitä juuri samplatut gregoriaaniset kuorot tai kansanlaulut toivat moniin muihin Enigman kappaleisiin. Elektroninen panhuilu sentään käväisee välillä äänessä jos projektin tavaramerkeistä puhutaan.

Pääosa Turn Aroundin vokaaleista on hyvin voimakkaasti efektoitua toisin kuin välillä äänessä oleva naisääni, joka saattaa kuulua vielä tuolloin Michael Cretun puolisona olleelle Sandra Cretulle. Koetin etsiä varmistusta asialle, mutta en sellaista ainakaan itse löytänyt. Paremmin tietävät voivat mainita valehtelivatko korvani vai eivät. Efektoitu laulu sopii genreen joten en ole sitä vastaan.

Saan Turn Aroundista takaumia vähiten pitämästäni Mike Oldfield albumista Tr3s Lunasista. Hyvin synteettinen äänimaailma suunnilleen samalta ajalta ja suunnilleen saman aikakauden teknologialla toteutettuna. Yhdistävänä tekijänä kadotettu inhimillinen kosketus. Soundillisesti Turn Aroundissa on toki muutama tyylikäs yksityiskohta, kuten todella muhkea orch hit nostatus. Parhaimillaan new age musiikki vie kuulijansa mielimatkalle eksoottisiin paikkoihin, mutta tässä tapauksessa matka on ikkunattomassa sukkulassa, jonka seinien läpi kuulee välillä jotakin mielenkiintoista mitä ei pääse näkemään tai kokemaan. Ei TNT:tä aivoille kuten sanoitus antaa ymmärtää eikä edes sädepuikko. 

Arvosana: 5,0/10

sunnuntai 6. tammikuuta 2019

Royal Blood - Blood Hands

Artisti: Royal Blood
Kappale: Blood Hands (2014)
Albumi: Royal Blood
Mieleenjäävin lause: "You won't understand, with your head in the sand."

Mukava päästä uuteen vuoteen perinteisen blogikirjoituksen merkeissä. Mukava myös että 2019 alkaa yhtyeellä, jota en ole vielä blogissani ennen ehtinyt käsitellä. Tai oikeastaan olen, mutta vain vuosiraporteissani enkä biisiarvioissa.

Rockduo Royal Blood on minulle tämän vuosikymmenen paras uusi rockbändi, sen uskallan jo sanoa. Jos joku tulee vielä rinnalle ja ohi niin nostan hattua sille yhtyeelle. On omalla tavallaan loogista että tykästyin yhtyeeseen ensikuulemalta sillä onhan siinä jotakin samaa kuin vaikkapa White Stripesissa, Musessa tai Queens of the Stone Agessa sitä tärkeää omaa personaallista elementtiä unohtamatta.

Pidin kovasti Royal Bloodin samannimisestä debyyttialbumista jolta löytyi liuta vahvoja singlelohkaisuja ja myös perushyvää albumintäytettä. Tuota jälkimmäistä edustaa synkkyyteen kääntyvä Blood Hands, joka ei ehkä ole suosikkibiisejäni albumilta, mutta ei silti pudota mielestäni rimaa. Nyt kun yhtye on julkaissut kaksi albumia niin näissä debyyttialbumin vähemmän loistavissa biiseissä kuulee miten bändi on mennyt eteenpäin. Sama katkera mennen rakkauden päällä turhautunut piehtarointi oli oikeastaan koko kakkosalbumin teema. Ja jokainen How Did We Get So Dark -albumin biisi tekee sen paremmin kuin Blood Hands.

Mutta Royal Bloodin charmi on silti myös läsnä Blood Handsillä mutta toki hieman laihemmassa muodossa. Mike Kerrin basso murisee komeasti ja rumpali Ben Thatcher on juuri oikeanlainen takoja täydentämään yhtyeen soundimaailmaa. Viiden vuoden jälkeenkään en väsy ihmettelemästä miten Royal Blood täyttää äänimaailmansa rikkaamman kuuloiseksi kuin monet kolmi- tai nelihenkiset pumput. Ehkä kyseessä on jotakin samaa kuin White Stripesillakin, vähemmän on enemmän ja kaksihenkisen yhtyeen jokaisella iskulla täytyy olla äänimaailmaa selvästi täyttävä merkitys.

Se mikä pudottaa Blood Handsin vaikkapa Figure it Outin tai Little Monsterin tasosta on se että intensiteetti ei nouse samalla tasolle edellämainittujen kanssa. Toki pidän siitä miten uhkaavuutta rakennellaan yhtyeen mittapuulla rauhallisesti eikä dynamiikkaan ole unohdettu. Blood Handsissä Kerrin bassosoundi ei kouraise aivan yhtä syvältä kuin parhaissa biiseissä ja miksauskin on hieman tasapaksu. Sanoituksessa on paljon tulkinnanvaraa ja passiivisaggressiivisuutta, mutta tämänkin yhtye on tehnyt muissa biiseissään paremmin. Silti on mukava huomata että heikoimillaankin Royal Blood on minulle erittäin kuunneltava yhtye. Joskus voisi vaikka miettiä, että mikä suosikkiartisteista tai yhtyeistä olisi paras jos niitä arvioisi vaikkapa heidän kolmen heikoimman biisinsä perusteella. 

Arvosana: 5,5/10

sunnuntai 30. joulukuuta 2018

Satunnainen poikkeama V: Vuosikatsaus 2018

Ei ole ollut ikinä vuotta jolloin olisin ollut enemmän epäsynkassa vuoden hittimusiikin kanssa kuin tänä vuonna. Taitaa olla ikään liittyvä asia, että kasvavassa määrin ne uudet musiikkilöydöt tehdään sieltä vuosikymmenten kuin viikkojen tai kuukausien takaa. Jos viime vuonna ennen vuosiartikkelin kirjoittamista pää veti tyhjää niin tänä vuonna tuntui että siellä olisi musta aukko. Nyt edes kirjanmerkkini tai Spotifyn soittolistani eivät tulleet avuksi sillä en ollut lisännyt niihin kuin yhden tänä vuonna julkaistun biisin. Noh, ainakin tuo yksi ainoa biisi tulee olemaan syy mainita se tässä.

Vuoden ainoa linkkilistalle päässyt biisi oli Kim Wilden Kandy Krush. Tämä olisi etukäteen ollut yllättävää sillä tämä 80-luvun tähtiartisti ei omaan makuuni ole julkaissut mitään mielenkiintoista sitten vuoden 2003. Kim Wilde joka sattuu olemaan samaa vuosikertaa äitini kanssa julkaisi tänä vuonna uutta musiikkia albumillaan Here Come the Aliens, joka sai jopa pienoista nostetta aikaan tuoden Wildelle listasijoituksiakin pitkästä aikaa.

Toisena singlenä albumilta maaliskuussa julkaistu Kandy Krush on kelpo poprokkia, jonka koukut eivät ehkä omaperäisyydellä juhli mutta ovat varmoja ja toimiviksi testattuja. En usko, että kappale vei minulta jalkoja alta, mutta ymmärrän kyllä miksi olen kirjanmerkinnyt sen talteen. Tämänkaltaisilla biiseillä on aina potentiaalia kasvaa hieman korkoa ja tänä vuonna kun mielenkiintoisesta uudesta musiikista ei ollut tunkua niin tämäkin riitti nousemaan esiin.

Vuoden ainoa kirjanmerkitty biisi: Kim Wilde - Kandy Krush


Vuoden albumista ei käyty veristä kamppailua sillä tänä vuonna julkaistuista albumeista en ole montakaan tullut kuunnelleeksi. Jack White toi vuoteen hieman musiikillista valoa Boarding House Reach albumillaan, jolla oli tavallista enemmän elektronisia sävyjä. Albumin parhaat biisit ovat silti sitä perinteisempää Whitea hektisine rockriffeineen ja artistille tyypillisine semivinksahtaneine lyriikoineen. Jos moni kompastui tänä vuonna pyrkiessään elektronisempaan ilmaisuun niin Whiten tyylitaju ei pettänyt vaan noita elementtejä on käytetty mausteena eikä pääraaka-aineina. White ansaitsee erinomaisella Over and Over and Over biisillään myös vuoden parhaimman rockbiisin tekijälle kuuluvan kunnian. Biisin ainoa heikkous on se, että White on ehkä tehnyt tämän aiemmin vielä hitusen paremminkin.

Vuoden albumi: Jack White - Boarding House Reach
Vuoden rockbiisi: Jack White - Over and Over and Over


Ikävä kyllä se kotimainen biisi, jonka kuuluminen radiosta minua eniten miellytti vuonna 2018 ehdittiin julkaista jo 2017 vuoden puolella, joten Vestan Ota Varovasti ei saa sille kuuluvaa kunniaa olla vuoden paras kotimainen kappale. Kirjoittaessani tätä lausettakaan en tiedä mikä vuoden kotimainen biisi voisi olla sillä pääni lyö aiheen edessä täysin tyhjää. Joten mietintämyssy päähän ja palataan seuraavassa lauseessa asiaan...

...kun lopultakin Youtuben related lista palautti mieleeni voittajan. Amorphis on yhtye joka on ollut enemmänkin kavereideni kuin itseni suosikki, mutta olen sujuvasti kuunnellut sitä "passiivisesti". Tänä vuonna Amorphiksen Queen of Time albumi herätti positiivisia reaktioita seuraamillani Youtubekanavilla ja tulin kuin huomaamattani sisäistäneeksi albumilta singlenä lohkaistun The Bee kappaleen tubettajien reaktioiden lomassa. Toisten reaktiovideoidenkin kautta voi näköjään löytää musiikkia. Queen of Timea kannattavat monipuoliset vokaalit, jotka vaihtelevat puhtaan ja raskaamman laulutulkinnan välillä sekä elektroniset elementit, jotka rikastuttavat soundimaailmaa oikealla tavalla. Bonusta myöskin Tuonela -sanan käytöstä tavalla joka erottuu englanninkielisen sanoituksen joukosta mukavasti.

Vuoden kotimainen kappale: Amorphis - The Bee


Ruotsalaiset osaavat tehdä poppia omalla tavallaan jopa satanismilla flirttailevasta hard rockista kuten Ghost on todistanut tänäkin vuonna Prequelle albumillaan. Vuosi 2018 oli minulle se milloin parin aiemman vuoden Ghost hype tavoitti lopulta minutkin ja aloin löytää ne hienot jutut yhtyeen tuotannosta. Aiemmin Abbaakin coveroinut yhtye tarttui tänä vuonna Prequelle albumin bonusraidalla lapsuudestani vahvasti mieleen jääneeseen Pet Shop Boysin It's a Siniin. Teemallisesti kappale sopii Ghostin tyyliin hyvin, joten kyseessä on minulle ehdottomasti vuoden paras coverveto. Pyörää ei taaskaan keksitä uudestaan vaan kappale tulkitaan uskollisesti yhtyeen oman tyylillisen linssin läpi katsottuna. Enkä tässä tapauksessa sitä missään muussa muodossa olisi halunnutkaan.

Vuoden paras cover: Ghost - It's a Sin


Toivoa sopii, että vuosi 2019 uisi musiikillisesti liiveihini tiukemmin kuin 2018 teki. Vuoden päästä nähdään mitä tulee jäämään korviini. Parempaa musiikillista uutta vuotta kaikille!

lauantai 22. joulukuuta 2018

Joulusoitteluspesiaali 2018

Tällä kertaa ei paineta nextiä satunnaissoiton kanssa. Sen sijaan pienenä joululahjana tein soittovideon, jossa tulkitsen paria jouluklassikkoa vaihtelevalla menestyksellä. Rauhallista joulunaikaa ja onnellista uutta vuotta kaikille blogini lukijoille!


maanantai 17. joulukuuta 2018

Jesse Green - Nice and Slow

Artisti: Jesse Green
Kappale: Nice and Slow (1976)
Albumi: Original Disco Classics of the 70s
Mieleenjäävin lause: "I feel so good, like a lover should."

Discomusiikki on ollut yksi suosikkigenreistäni siitä lähtien kun innostuin musiikkia kuuntelemaan. Kuten kaikille muotigenreille käy, myös disco kärsi oman ylitarjonnan aiheuttaman laadunputoamisensa 70-luvun lopulla.

Sen verran olen eri discobiisejä vuosien varrella kuunnellut, että myönnän genrestä löytyvän myös hengettömiä muodin mukana tehtyjä disconäköisbiisejä sekä myös tarpeettomia discocovereita. Mutta discoklassikot ovat täyttä rautaa siinä missä minkä muunkin genren helmet. Ja jottei syyllistyttäisi yleiseen mustavalkoisuusajatteluun niin osaan sujuvasti kuunnella välipalana myös sitä suurta massaa keskinkertaisia discobiisejä.

Jamaikalainen Jesse Green oli reggaeyhtyee Pioneersin jäsen sekä rumpalina Jimmy Cliffin bändissä 70-luvulla ennen soolouralle siirtymistä. En tiedä suunnitteliko reggaemusiikkiin aiemmin erikoistunut Green discolaulajaksi ryhtymistä, mutta kun hänen discomiksatusta Nice and Slow kappaleestaan tuli jonkinmoinen hitti niin vähemmästäkinhän sitä saa artistina leiman. Eikä häntä itseään selvästi arveluttanut julkaista pari discosingleä (Flip ja Come With Me) Nice And Slown jatkoksi, joista myös tuli pieniä hittejä maailmanlaajuisesti.

Nice and Slow on sitä 70-luvun puolivälin jälkeen tullutta vielä hieman orgaanisemman kuuloista discoa, joka keinuttaa mukavasti joskaan ei erityisen omaperäisesti. Jesse Green onnistuu kantamaan kappaletta energisyydellään välttäen liiallisen imelyyden, mutta ehkäpä kappale olisi voinut olla vielä parempi duettona. Ehkä myös jonkinlaista rytminvaihtelua tai nokkelampia käänteitä olisi kaivattu. Mutta tanssittavaksihan tämä uudelleenmiksaus on tarkoitettu ja siinä mielessä jatkuva discotahdin ylläpito ajaa tarkoituksensa. Tokihan kappaleessa on jonkinmoinen nostatuskin ja Greenin ulvonta on myös komeankuulasta.

Kuten edellämainitusta henkisestä köydenvedosta voi päätellä on omalla kohdallani kyse keskinkertaisesta ja pikkumukavasti discobiisistä. Nice and Slown tyyppistä discoa tehtiin noina vuosina paremminkin, muttei kyseessä ole silti heikko suoritus. Jos disco on sinulle kirosana niin tämä tuskin muuttaa mielipidettäsi asian suhteen. Soulahtavat vaikutteet voivat olla joidenkin sielukkaammaan musiikin ystävien makuun. Minulle Nice and Slow on sujuvasti kuunneltava pikkukiva välipala disconnälkään.       

Arvosana: 6,0/10

sunnuntai 9. joulukuuta 2018

Top 40 1977-1954 sija 1: Carpenters - Goodbye to Love

Artisti: Carpenters
Kappale: Goodbye to Love (1972)
Albumi: A Song For You
Mieleenjäävin lause: "From this day love is forgotten, I'll go on as best I can."

Ykkösijan haltija oli selvä siitä hetkestä kun päätin tämän listan tehdä. Jos ottaisin 2017-1977 listan top10:n ja tästä listalta samat sijat, niin siitä saisi hyvän peruskäsityksen musiikkimakuni ytimestä. Onneksi minun ei tarvitse päättää kumman listan ykkönen on parempi. The Day Before You Came ja Goodbye to Love saavat puolestani olla sopuisasti suosikkejani. Goodbye to Love on pioneerikappale mitä voimaballadeihin tulee. Sen lisäksi, että kyseessä on yksi mieliballadeistani se sisältää myös yhden omasta mielestäni parhaista kitarasooloista koskaan.

Sisarusduo Carpentersin Richard Carpenter sai ideat moniin hitteihinsä mielenkiintoisilla tavoilla. Goodbye to Loven tapauksessa kipinä löytyi samalla tavalla kuin erääseen toiseenkin hittiin, eli iltamyöhään televisiota katsomalla (Richard kärsi uniongelmista.). Vuoden 1940 musikaalikomediassa Rhythm on the River puhutaan kuvitteellisesta biisistä nimeltään Goodbye to Love, jota ei elokuvassa kuitenkaan koskaan kuulla. Richardin mielikuvitus alkoi jyllätä ja kappaleen kertosäe muotoutui hänen mieleensä heti. Koko kappaleen sävellys syntyi helposti, mutta kertosäettä pidemmälle hän ei sanoituksessa päässyt jolloin kuvaan astui monia hittejä uransa aikana sanoittanut John Bettis.

Richard Carpenter sai kappaletta nauhoittaessaan ajatuksen että Goodbye to Love tarvitsee fuzz säröefektiä käyttävän kitarasoolon. Idea sähkökitarasoolosta balladissa voi tuntua nyt aivan tavalliselta, mutta vuonna 1972 ajatus oli vallankumouksellinen. Soittaja tehtävään löytyi kun Richard muisti Carpentersia aiemmin lämmitelleen yhtyeen soolokitaristin Tony Peluson. Ensimmäisillä otoilla Peluso koetti soittaa pehmeästi ja hillitysti, mutta Richard neuvoi häntä revittelemään alun jälkeen ja soittamaan sen jälkeen täydellä tunteella.

Vaikka Carpenters varmasti edustikin oman aikansa turvallisimmasta päästä olevaa popyhtyettä niin kitarasoolon herättämä vahva reaktio on silti näin jälkikäteenkin yllättävä. Yhtye sai vihapostia, joissa fanit syyttivät yhtyettä hard rockin kelkkaan hyppäämisestä ja jotkut aiemmin Carpentersia voimasoittaneet radiokanavat hyllyttivät kappaleen liian rajuna. Tästä huolimatta Goodbye To Lovea muistellaan nykyään lämpimämmin historian valossa onhan se yksi ensimmäisistä ellei jopa ensimmäinen voimaballadi.

Goodbye to Love olisi kelpo biisi ilman kitarasooloakin sillä onhan siinä Karen Carpenterin silkkiset vokaalit yhdistetynä sisarusten lauluharmonioihin. Mutta Peluson kitarasoolo nostaa kappaleen tunneskaalalla siihen kuuluisaan yhteentoista. Ilman kitarasooloa kokonaisuus jäisi suruisan apeaksi menneen rakkauden haikailuksi, mutta sen kanssa koetaan kliimaksi. Kun olet surullinen jostakin ja suru saavuttaa huippunsa kyyneleiden kera niin se tunne on puhdistava. Voi tulla jopa tunne, että tässä on lopultakin se käännekohta josta kaikki alkaa hiljalleen mennä kohti parempaa. Niinpä pelkän surumielisyyden lisäksi kappale antaa kuulijalleen toivoa paremmasta.

Rakastan tapaa jolla Goodbye to Love kasvaa loppua kohden kuin lumivyöry keväisillä vuorilla. Vaikka kappale on yksi eniten kuuntelemiani ikinä niin tämänkin kirjoittaminen meinaa pysähtyä joka kerta loppuhuipennuksen kohdalla, kun minun on vain alettava joraamaan sen tahdissa. Kun kuolen niin arkkuni voisi laskea maihin Goodbye to Loven loppuneljänneksen soidessa ja ainoa riski olisi se, että minun vielä arkussakin olisi pakko tehdä parit tanssiliikkeet.

Olen pari vuotta sähköbasson lisäksi treenaillut hieman sähkökitaraa, mutta Goodbye to Loven soolo on varmasti viimeisiä joita uskaltaisin lähteä tapailemaan. Toiset meistä haluavat oppia lempisoolonsa heti ja toiset meistä kunnioittavat niitä niin paljon etteivät halua kajota niihin ennen kuin osaavat soittaa ne edes joten kuten kunnialla.

Pitäisikö tästä sanoa jotakin kritiikkiäkin? Noh.. ..voisihan tuo loppuhuipennus olla vieläkin pidempi, mutta toisaalta koska kappaleen uudelleenkuunteluun ei väsy niin sekin on tyhjää kuminaa täydellisen poptaideteoksen edessä. Vain harva kappale resonoi sieluni kanssa niin samalla taajudella kuin Goodbye to Love ja tunnen suurta iloa ja kiitollisuutta siitä, että se on luotu. Rakkaudelle voi sanoa näkemiin muttei hyvästi.

Pidän musiikista kirjoittamisesta ja siksihän minulla on ollut musiikkiblogikin nyt jo kahdeksatta vuotta. Kun tuli vuoro arvostella Goodbye to Love blogissani annoin sille 9,5/10 -arvosanan. Sen ylemmäs mikään biisi eikä pääsekään, sillä en halua ikinä törmätä täyden kympin biisiin vaan haluan jatkaa sen tuloksetonta etsintää loppuelämäni ja nauttia kaikista niistä kappaleista jotka päätyvät kiitettävään arvosanaan.

On ehkä kaksi tai kolme biisiä jotka ovat suunnilleen samalla tasolla omissa kirjoissani Goodbye to Loven kanssa ja kaikkia niitä yhdistää se että väräjävät sieluni melankolisen osan kanssa samalla taajuudella. Niistä on tullut osa minua. Elämä on minulle parhaimillaan samanlaista kuin tämän biisin loppuhuipennus. Enkä sen ylemmäs halua päästäkään.

(Annan blogissani arvosanat vain random playn arpomille kappaleille, en näille spesiaaliarvosteluille.)