sunnuntai 14. lokakuuta 2018

Top 40 1977-1954 sija 5: Sparks - This Town Ain't Big Enough for Both of Us

Artisti: Sparks
Kappale: This Town Ain't Big Enough For Both of Us (1974)
Albumi: Kimono My House
Mieleenjäävin lause: "Heartbeat, increasing heartbeat."

Löysin Maelin veljesten Sparks yhtyeen suhteellisen myöhään eli noin kymmenkunta vuotta sitten. Toki minulla oli pieni muistijälki yhtyeen 90-luvun hitistä When Do I Get to Sing My Way, mutta sekin löi läpi minulle vasta tuolloin. On ihme, että Sparksin kaltaiselta erikoiselta ja välillä jopa eksentriseltä bändiltä löytyy uraltaan joitakin hittejä vaikka toki kotimaassaan Amerikassa yhtye ei ole koskaan lyönyt isosti läpi.

Sparksin toisen albumin Kimono My Housen ensisingle oli eeppinen This Town Ain't Big Enough for Both of Us joka myös menestyi hyvin päätyen mm. Englannin singlelistan kakkoseksi. (Rubettesin Sugar Baby Loven ollessa ykkönen.) Kyseessä onkin yksi yhtyeen tavaramerkkibiiseistä, joka kiehtonut minua jo viimeiset kymmenen vuotta. Kyseessä on kappale jollaisen toivoisin osaavani tehdä jos olisin säveltäjä ja sanoittaja.

Kappaleen tuottanut Muff Winwood ei ollut varma olisiko This Town Ain't Big Enough for Both of Usissa hittipotentiaalia, joten hän soitti sen ystävälleen Elton Johnille. Eltonin väitetään olleen valmiina lyömään satasen vetoa siitä, että kappaleesta tulee Top3 hitti. Tarina ei kerro laitettiinko tuota vetoa ikinä toteen, mutta se rohkaisi Winwoodia uskomaan kappaleeseen.

Maelin veljesten alkuperäinen idea kappaleen suhteen oli laittaa jokaiseen säkeistöön eri elokuvakliselause ja se aloittivat this town ain't big enough for both of us -lauseella ja päättivätkin pitää sen koko kappaleen kantavana kertosäkeenä. Kappaleen ollessa melkein valmis yhtye totesi siitä puuttuvan jotakin. Viimeinen silaus saatiin ääniefektilevystä, jolta löytyivät pistoolinlaukaukset, joista tuli erottamaton osa biisiä.

Ron Mael kirjoitti veljensä Russel Maelin laulettavaksi kappaleen, jonka sanoituksessa oli sanoja niin tiheässä, että niitä piti välillä laulaa lähes konekivääritahtiin eikä hän suostunut transponoimaan kappaletta sopivammaksi veljensä luontaiselle äänialalle. Epätavallinen ratkaisu on minusta iso osa kappaleen viehätystä samoin kuin sen varsin joviaalit lyriikat yleensäkin. Eikä tätä voisi kuvitellakaan laulettavan muuten kuin Russel Maelin tapaan.

This Town Ain't Big Enough for Both of Us kutittelee sitä aivojeni popmusiikkilohkoa, joka pitää hivenen erikoisemmasta meiningistä. Tuo sama lohko joka viehättyy vaikkapa Focuksen Hocus Pocuksesta, Army of Loversista yleensä ja kaikista muista vastaavista. Eikä musiikin ollessa oudohkoa tarvitse tinkiä tarttuvuudesta ja sen tämä kappale todistaa hyvin. This Town Ain't Big Enough for Both of Us saakin olla tällä listalla lajityyppinsä ykkönen. Ne loput neljä sijaa tulevat edustamaan tiivistettyä popnirvanaa minulle.

(Annan blogissani arvosanat vain random playn arpomille kappaleille, en näille spesiaaliarvosteluille.)


sunnuntai 7. lokakuuta 2018

Top 40 vuosilta 1977-1954 sija 6: Katri Helena - Syysunelma (1976)

Artisti: Queen
Kappale: Syysunelma (1976)
Albumi: Lady Love
Mieleenjäävin lause: "Olen runo johon kirjoittaa, sun sydämesi lauseet saa."

Ennen kuin luultavasti mietitte miten voin laittaa Katri Helenan biisin Queenin, Beach Boysien, Simon & Garfunkelin ja monien muiden klassikoiden edelle, niin lukekaa selitykseni ja ehkä ymmärrätte miksi minulle tämä kappale on henkilökohtaisesti tärkeä.

Oli ensimmäinen päivä lokakuuta melkein seitsemäntoista vuotta sitten. Sattumoisin tuo sama päivämäärä löytyy vasemman käteni nimettömästä löytyvään sormukseen kaiverrettuna. Siis rautalangasta väännettynä, minä menin kihloihin tuona päivänä. Fiksuimmat arvannevatkin tässä kohden että Katri Helenan Syysunelman täytyy liittyä asiaan jotenkin. Jos ajattelit edellämainitusti niin bingo.

Tuo lokakuun ensimmäinen ei ollut kaunis eikä ruma päivä sään puolesta ottaen huomioon vuodenajan. Ei satanut, mutta sää oli tyypillisen harmaa ja pilvinen. Se oli päivä jolloin olin varsin hermostunut ja jälkikäteen tuntuu kuin olisin kulkenut sen päivän itseäni ulkopuolelta seuraten. Aistini eivät liene olleet terävimmillään, sillä minulla on harhamuisto, että tulevalla kihlatullani olisi ollut päässään purppura baskeri, mutta hän ei muista sellaista ikinä omistaneensa. Sormuksetkin sotkeentuivat kultasepällä väärin päin kokojensa puolesta, joten ennen kuin asia korjattiin jouduin pitämään sormessani sormusta jossa oli oma nimeni.

Kun olimme hankkineet sormukset ja menimme syömään, päänsisäinen jukeboksini alkoi soittaa toistolla Katri Helenan Syysunelmaa. En tiedä mistä lapsuuden takapenkkimuistoista se tuolloin kumpusi vaikka on tyypillistä, että pääni assosioi tilanteita musiikilla. Jälkikäteen ajateltuna päänsisäisellä dj:lläni oli kuitenkin hyvä maku ja tilannetajua sillä kappalehan sopi mielestäni tuohon päivään loistavasti.

Syysunelman sävelsi Veikko Samuli ja sanat teki Chrisse Johansson Katri Helenan vuoden 1976 Lady Love albumille. Saman vuoden Syksyn sävelessä ei sillä tullut voittoa vaan se jäi kakkoseksi Erkki Liikasen Jokkantiille. Syysunelma on minulle sen verran tärkeä, että kun aloin kerätä vinyylilevyjä niin ostin Lady Love albumin heti kun se tuli kohdille. On jotenkin sopivaa kuunnella 70-luvun popiskelmää ajankohtaan kuuluvasta formaatista. Sattumoisin albumin viides raita on nimeltään Hei jos mentäis naimisiin. Liekö siinä kappale, joka joku kaunis päivä alkaisi soimaan tilanteeseen sopivasti päässäni? Aika näyttää, muttei vielä kerro.

Syysunelma on tehty kuulostamaan syksyiseltä, mutta tavalla joka kuvastaa syksyn ja toimivan ihmissuhteen kauneutta. Pehmyt ja kuulas sovitus toimii erinomaisesti yhteen Katri Helenan äänen kanssa. Kauniit lauseiden loppuvibrat olisivat jotakin jonka pilaisin karaokessa taatusti. Kauneudestaan huolimatta kappale lopussa muistuttaa, että siitä mikä on suhteessa hyvää täytyy pitää huolta tai jäljelle jäävat vain maahan pudonneet kuihtuneet lehdet. Näin maltillisessa kappaleessa tuo lopun minidraama tehostuu hienosti.

Jos kaiken edelläkirjoittamani jälkeen et ymmärrä vieläkään miksi minulle tämä kappale on henkikökohtaisesti tärkeä niin en pystyne lamppua pääsi päällä saamaan syttymäänkään. Kyseessä on kaunis kappale, joka muistuttaa minua tärkeästä merkkipaalupäivästä elämässäni. Minä en valinnut tätä kappaletta vaan se valitsi minut sinä hetkenä kun se mitä täydellisemmin sopi soimaan elämäni soundtrackillä. Tähän syysunelmaan minut saa viedä uudestaan milloin tahansa.

(Annan blogissani arvosanat vain random playn arpomille kappaleille, en näille spesiaaliarvosteluille.)


sunnuntai 30. syyskuuta 2018

Top 40 vuosilta 1977-1954 sija 7: Queen - Somebody to Love

Artisti: Queen
Kappale: Somebody to Love (1976)
Albumi: A Day at the Races
Mieleenjäävin lause: "Can anybody find me somebody to love."

Oli päivänselvää että tälle listalle päätyy Queenin biisi, mutta positiivinen ongelma oli se että "alkupään" tuotannosta oli varaa mistä valita. Ehtihän yhtye julkaista kuusi albumia ennen kuin synnyin, joka on siis tämän listan ajallinen vedenjakaja. Bohemian Rapsodya ei voi ikinä jättää pois laskuista, We Will Rock You / We Are The Champions on yksi kovimmista tupla a-puoli singleistä, Killer Queen on hieno, Seven Seas of Rhye, Liar.. ..olisihan sitä päivän fiiliksestä riippuen mistä valita se yksi minkä säännöt sallivat.

Hyvä yhtye on parempi kuin osiensa summa, mutta Queen varmasti kasvoi korkoa enemmän kuin suurin osa muista. Vaikka yhtyeellä oli riitaisemmatkin vaiheensa niin aina kun yhtye veti yhtä köyttä niin tulokset olivat hyviä. Kaikilta neljästä jäsenestä löytyi laulunkirjoitustaitoa ja tämä tarkoitti myös, että toisen tekemiin biiseihin löytyi usein lisäideoita muilta.

Vaikutteiden ottaminen on normaalia ja vaikkei gospel olekaan se yleisin rockbändeille, niin sekin on saatu toimimaan joitakin kertoja. Gospel voi olla hyvin teatraalista sekä mahtipontista ja niinpä se tarkemmin ajatellen sopi hyvin Queenin tyylilliseen palettiin. Freddie Mercuryn säveltämä ja sanoittama Somebody to Love sai yhtyeeltä arvoisensa käsittelyn ja siinä on kaikki Queen klassikon ominaispiirteet.

Somebody to Loven hieno gospeltaustakuoro koostui vain yhtyeen kolmen jäsenen päällekkäisäänityksistä. Vain basisti John Deacon ei osallistunut taustalaulujen nauhoittamiseen vaikka myöhemmin live-esityksissä saattoikin laulaa mukana. Olen tietoisesti koettanut välttää näissä arvosteluissa sanomasta, että tällaista musiikkia ei tehdä enää mutta minkäs teet kun tottahan se on.

Somebody to Love kasvaa hienosti loppuun asti ja siinä on sellaista riemua joka tarttuu kuulijaan. Kappaleessa on paljon yksityiskohtia joihin tarttua ja joista pitää. Yksi virhe minkä olen nähnyt joidenkin tekevän tulkitessaan Somebody to Lovea on koettaa vetää koko ajan täysillä. Mutta kun kuuntelee Mercurya niin hän käyttää todella laajaa kirjoa erilaisia äänenvoimakkuuksia, äänensävyjä ja tuo esille monenlaisia tunnetiloja. Eikä keulakuvan tarvitse koko ajan olla se eniten kuuluvilla oleva sillä taustakuoro nousee välillä selvästi yli Mercuryn ja ratkaisu toimii.

George Michael esitti kappaleesta hienon version Freddie Mercuryn muistokonsertissa vuonna 1992. Olin tuolloin musiikin kuuntelemisen ilon löytämisen kynnyksellä ja tuo tulkinta jäi pysyvästi mieleeni. Rajaton on tehnyt kappaleesta ehkä hieman liikaakin alkuperäistä kunnioittavan version Lahden sinfoniaorkesterin kanssa.

Somebody to Love on niitä biisejä, jotka antavat "sen" tunteen minkä loppujelen lopuksi harvat biisit tekevät. Sitä kuunnellessa unohtaa hetkeksi muut asiat ja kasvaa hetkeksi yhtä suureksi kuin kappale itse. Vaikka pyrinkin välttämään tietoista asioista innostumista niin minäkään en voi vastustaa popmusiikin kutsuhuutoa silloin kun se on voimakkaimmillaan.

(Annan blogissani arvosanat vain random playn arpomille kappaleille, en näille spesiaaliarvosteluille.)


sunnuntai 23. syyskuuta 2018

Top 40 vuosilta 1977-1954 sija 8: Anne-Marie David - Tu te reconnaîtras

Artisti: Anne-Marie David
Kappale: Tu te reconnaîtras (1973)
Mieleenjäävin lause: "Tu verras, tu te reconnaîtras."

Olen aina vaikean paikan edessä jos minulta kysytään suosikki Euroviisuani 70-luvulta. Jokainen päivä voi tuoda eri vastauksen tietystä joukosta erinomaisia viisuklassikoita. Tätä listaa kasatessani tiesin, että muutama viisubiisi kuuluu ehdottomasti mukaan.

L'oiseau et l'enfant tuli 70-luvun viisusuosikeistani jo aiemmin tällä listalla. Abban Waterloo voisi myös olla hyvä valinta, mutta se ei ole suurin suosikkini heiltä. Apres Toi olisi voinut olla myös hieno valinta tai miksei myös Ding-A-Dong tai I See a Star. Un banc, un arbre, une rue ei olisi hassumpi poiminta myös tai.. ..ehkä on parempi etten pidennä enää listaa vaan alan kertomaan siitä tällä kertaa valituksi tulleesta viisubiisistä.

Vuoden 1973 Euroviisut voitti Luxemburg Anne-Marie Davidin esittämällä kappaleella Tu te reconnaîtras (suom. tunnista itsesi). David on ranskalainen laulaja, joka yritti myöhemmin Euroviisuissa uudestaan, mutta heikommalla menestyksellä. Hän edusti kotimaataan Ranskaa vuonna 1979 tullen kuitenkin varsin kunniallisesti kolmanneksi. Kaikki eivät voi olla Johnny Loganeita.

70-luvun Euroviisut tunnistaa taustaorkesterista, jonka hyödyntäminen oli ainakin jossakin määrin lähes pakollista. Viisufaneissa ollaan monta mieltä oliko singbackesityksiin siirtyminen hyvä vai huono päätös, mutta minusta kyseessä on toimiva aikakaudellinen vedenjakaja.

Lapsena kuulin varmasti Tu te reconnaîtraksen useammin Katri Helenan käännösiskelmänä Nuoruus on seikkailu kuin alkuperäisversiona. Eikä siinä mitään, käännösbiisit olivat ajan henki ja Nuoruus on seikkailu on viisukäännöksiä sieltä paremmasta päästä. Sanoituksellisesti käännösversio sivuaa alkuperäisen teemaa, mutta on silti varsin erilainen.

Tu te reconnaîtraksen sanoituksen pääidea on siinä, että tunnistamme itsemme itseämme nuoremmista ihmisistä, etenkin lapsista. Nähdessämme lapsen vaikkapa itkemässä kuolleen pikkulinnun vuoksi muistamme kuinka itse olimme joskus samanlaisia. Teini-ikäisen angsti ja suuntaansa vielä etsivä energia voi olla samanlainen muistot omaan menneisyyteen palauttava asia. Emme tunnista itseämme vanhemmissa ihmisissä, sillä emme ole vielä itse päässeet sinne asti. Nuoruus ei usko tulevansa ikinä vanhaksi.

Kun kappale on yhdistelmä kauneutta, kaipuuta, nostalgiaa, voimaa ja maustettu terveellisellä annoksella melankoliaa niin se yleensä vetoaa minuun. Tu te reconnaîtras ei ole poikkeus vaan yksi vahvimmista säännön alleviivaajista. Davidin ponnekas tulkinta saa suuresta orkesterista huolimatta tarpeeksi tilaa sovituksen ollessa onnistunut. Tämänkaltaista biisiä ei tule laulaa kenkiin tuijotellen anteeksipyytävästi vaan ennemmin vaikka hivenen yli kuin ali. Ei nuoruus mene nuorissa hukkaan vaan pieleen menevät ne, jotka ajattelevat jonkun elämänvaiheen olevan toista parempi.

Tuskin kukaan muistaa, mutta olen aiemmin arvostellut tämän jo blogissani mutta halusin kirjoittaa tätä varten uuden tekstin.

(Annan blogissani arvosanat vain random playn arpomille kappaleille, en näille spesiaaliarvosteluille.)



sunnuntai 16. syyskuuta 2018

Ace of Base - Hey Darling

Artisti: Ace of Base
Kappale: Hey Darling (2002)
Albumi: Da Capo
Mieleenjäävin lause: "If your loving is in your money know they cannot hug you back."

Ace of Basen neljäs albumi Da Capo joutui levy-yhtiön toimesta uudelleentuotantomyllytykseen, joka myöhästytti levyä kaksi vuotta ja se julkaistiin vasta vuoden 2002 syyskuussa. Vaikka välissä olikin julkaistu kokoelma-albumi niin neljän vuoden julkaisuväli on popissa pitkä aika varsinkin kun trendi oli menossa jo edellisen albumin aikana alaspäin. 500 000 kappaleen myynti ei välttämättä kuulosta vähältä, mutta kun debyyttialbumi Happy Nationia (The Sign Amerikassa) meni yli 20 miljoonaa kappaletta niin floppivertausta on vaikea olla tekemättä. Da Capo jäikin alkuperäisnelikon viimeiseksi albumiksi yhdessä kun Linn Berggren kärsi yhä vähenevästä esilläolohalusta fanihyökkäyksen jälkeen. Ace of Base toki palasi uuden naiskaksikon kanssa viidennen albumin kera, mutta se on tarina toiseen kertaan.

Vaikka Da Capo ei kaupallisesti menestynytkään niin yhtyeen fanikunnan keskuudessa albumista pidetään noin yleisesti ottaen. Minustakin se on tasapainoinen kokoelma kelpo popkappaleita vaikkei toki kahden ensimmäisen albumin tasolle ylläkään. Albumin yleissävy on hivenen melankolisempi ja käyttäisin sitä pelättyä termiä aikuismaisempi. Toki yhtyeen historian tuntevat tietävät. että sen juuret ovat tummemmissa soundeissa kuin mitä ehkä monista joviaaleista hittibiiseistä voisi päätellä.

Da Capo -albumin toiseksi viimeisen raidan Hey Darling on säveltänyt ja sanoittunut Jonas "Joker" Berggren ja sillä on ollut neljä eri tuottajaakin. Tämä johtunee albumin kivuliaasta syntyhistoriasta jossa biisejä hiottiin monien tuottajien kanssa ennen kuin levy-yhtiö piti sitä julkaisukelpoisena. Hey Darling ei kuulosta ylituotetulta tai sekavalta eikä edes kaikkein tyypillisimmältä Ace of Baselta. Toki Berggrenin sisarusten äänet, joista molemmat pääsevät tässä kappaleessa ääneen sekä yhdessä että erikseen ovat erottamaton osa AoB soundia.

Kuinka paljon Hey Darlingin sanoitus kuvaa tekijänsä mielenmaisemaa voi vain arvailla, mutta päätellen siitä, ettei Jonas lähtenyt promoamaan albumia vaan jäi mieluummin perheensä pariin voi pitää vinkkinä. Sanoitus loppuunpalamisesta ja siitä kuinka raha ei tuo rakkautta ja onnea voi hyvinkin olla menestyksentäytteisten ruuhkaisten vuosien innoittamaa. Albumin ilmestymisvuonna hankin sen fanina luonnollisesti heti, Olin tuolloin melko stressaantunut opintojeni ja elämän suhteen muutenkin. Da Capo oli minulle yksi osa noiden parin vaikean vuoden soundtrackia ja Hey Darling yksi biiseistä, jotka valoivat uskoa tulevaan.

Se mikä pitää Hey Darlingin vain hyvänä biisinä on sen suurimman tarttuvuuskoukun puute. Tuotannossa ei ole mitään vikaa, sanoitus ja laulutulkinta ovat sen suurimmat vahvuudet ja kertosäekin on menettelevä joskaan ei mikään leka. Kappale myös tietää ettei se kanna kolmea minuuttia enempää ja tietää mittansa. Ehkä B-osa voisi olla vieläkin enemmän pesäeroa tekevä, mutta silti se piristää tällaisenaankin kokonaisutta. Se suuri räjähdyskohta on jäänyt pois, missä kappaleen ydin ajettaisiin lopullisesti sisään. Puutteistaan huolimatta Hey Darling on sympattista ja hyvin rullaavaa popmusiikkia, mutta Da Capo albumilta löytyy parempaakin.     

Arvosana: 6,0/10

sunnuntai 2. syyskuuta 2018

Top 40 vuosilta 1977-1954 sija 9: Diana Ross & The Supremes - Reflections

Artisti: Diana Ross & The Supremes
Kappale: Reflections (1967)
Albumi: Reflections
Mieleenjäävin lause: "Through the mirror of my mind."

Vuosina 1988-1991 (Suomessa 1990 alkaen) pyörinyt tv-sarja China Beach ei ole tapahtumiltaan jäänyt erityisen hyvin mieleeni, mutta sarjan tunnusmusiikkina käytetty biisi sen sijaan paloi mieleeni pysyvästi. Tai oikeastihan sarjalla oli kaksi eri tunnaria, mutta se mieleeni jäänyt oli Diana Ross & The Supremesin ikikuulas Reflections. Toisena tunnarina käytetty The Animalsin We Gotta Get Out of this Place ei ole hassumpi biisi sekään, mutta häviää tunnelmassa ainakin viidakkoveitsen mitalla.

Pitäisi nähdä China Beach nykyisillä silmillä jotta osaisin sanoa oliko sarja tunnariaan parempi, mutta hyvillä sarjoilla on harvemmin huonot tunnusmelodiat. Kun puhutaan Supremesin kaltaisista yhtyeistä ei ole enää aivan päivänselvää minkä biisin valitsee. Ilman muistoja tv-sarjasta olisin joutunut miettimään pitkään olisinko valinnut Love Childin tai Reflectionsin. Hienoja biisejä kumpikin eivätkä muutkaan klassikot ole kaukana vaan polkevat edellämainittujen kantoja.

Reflections nappaa jo alussa kuulijansa mielenkiintoisilla elektronisilla soundeilla, joita ei ole tehty syntetisaattorilla vaan signaaligeneraattorilla, jonka tuottamaa ääntä oli vielä säädetty erilaisilla efekteillä. Reflections oli myös viimeisiä kertoja kun legendaarinen hittitrio Holland-Dozier-Holland kirjoitti Supremesille singlen. Kyseessä oli myös yhtyeen ensimmäinen single, jolla The Supremes nimi oli saanut Diana Rossin nimen eteensä.

On sopivaa, että tämä tuli God Only Knowsin perään listalla, sillä kuuluvathan siinä Beatlesin ja Beach Boysien vaikutteet. Tuo vaihe 60-luvulla kun kaikki yrittivät kilvan nokittaa toisiaan albumin- ja laulunkirjoituksessa on yksi popmusiikin mielenkiintoisimmista. Tuollaista tervettä nokittelua soisi olevan vielä nykyäänkin.

Kun kyseessä on biisi Motownin kultakaudelta ja studiossa on ollut nykyään onneksi arvostusta saanut The Funk Brothers studiomuusikkoryhmä niin kaikki on sitä parasta A-ryhmää. Reflections on yksi biiseistä joissa efektien käyttö parantaa kappaletta ja niitä on käytetty juuri sopivasti. Mutta haastan jokaisen etsimään kappaleen perinteisemmästäkään musisoinnista jotakin vikaa. Soitto on tiukkaa, siitä aistii kesän lämmön, joka on enää vain muisto kun rakkaus on lähtenyt elämästä.

Tietenkin on taas mainittava bassokuvio, johon itse en soittamalla saa sen tarvitsemaa napakkaa sykettä. Minulla taitaa olla niin paljon tavoitebiisejä, että tuskin soittoharrastukseni tulee ainakaan kaatumaan siihen, ettei olisi biisejä mitkä pitäisi saada haltuun. On myös kerrottava, että ilmeisesti tv-sarjan innoittamana Reflections versioitiin Suomeksi vasta vuonna 1991. 80-luvun teinitähti Anja Niskasen Kipinä ei tietenkään pääse alkuperäisen tasolle, mutta onhan se hauska kuriositeetti kaltaiselleni kuriositeettien ystävälle. (Onneksi en ole kissa.)

Olen käyttänyt ja tulen käyttämään klassikko -sanaa paljon mutta onhan niinkin vahvalle sanalla aikansa ja paikkansa. Minulle Reflections on klassikko ja olen kiitollinen, että China Beach antoi sen minulle aikana jolloin en aktiivisesti vielä kuunnellut musiikkia. Se heijastuma mikä tuolloin jäi mieleen palasi väistämättä, kun aloin pari vuotta myöhemmin harrastaa musiikin kuuntelua.

Kokemattomuuttani ostin Supremesin tökerön halpismarkettikokoelman, jossa oli 90-luvulla levytettyjä viiden pennin uudelleenlevytyksiä. Opin tuolloin että varsinkin halvoista levyistä piti lukea pieni präntti tarkkaan. Onneksi kunnollinen kokoelma löytyi vaikkakin realistisempaan hintaan ja sen jälkeen Reflections onkin ollut säännöllisessä kuuntelussa eikä se painune taka-alalle niin kauan kuin musiikkia kuuntelen.

(Annan blogissani arvosanat vain random playn arpomille kappaleille, en näille spesiaaliarvosteluille.)

sunnuntai 26. elokuuta 2018

Top 40 vuosilta 1977-1954 sija 10: The Beach Boys - God Only Knows

Artisti: The Beach Boys
Kappale: God Only Knows (1966)
Albumi: Pet Sounds
Mieleenjäävin lause: "I may not always love you."

Tämänkaltaisten kappaleiden edessä tuntee pienuutta kun yrittää kirjoittaa niistä. Toisaalta Beach Boysien legendaarinen Pet Sounds albumi ja sen kappaleet ovat vakiotavaraa erilaisilla listoilla. Mutta listasijoitus ei johdu siitä, että minä sijoittaisin sen korkealle koska muutkin niin tekevät. God Only Knows on vain niin täydellisyyttä hipovaa poppia, että se ansaitsee paikkansa.

Onko parempi, että herkkä rakkauslaulu kertoo täydellä varmuudella siitä miten asiat ovat ja tulevat olemaan vai että ne kuvastavat sitä epävarmuutta mikä on aina olemassa? God Only Knows alkaa tunnetusti lauseella: "I may not always love you..". Tämä ei silti tarkoita ettei laulussa kerrottaisi todellisesta ja syvästä tunteesta. Vaikka itsekin olen ollut pian kihloissa 17 vuotta niin minäkin joskus kauhistelen sitä ajatusta mitä elämästäni jäisi jäljelle ilman tuota suhdetta. Mitä minä olisinkaan ilman tuota toista ihmistä ja mitä jäisi jäljelle? Tämänkaltaisten kysymysten pohdinta on yksi monista syistä mikä tekee God Only Knowsista hienon.

God Only Knows samalla tavalla kuin koko Pet Sounds albumi oli ilmestyessään uraauurtava. Albumin edistykselliset tuotantotekniikat ja työn määrä mikä sen sovituksiin panostettiin tuotti tulosta. Välitöntä suurta kaupallista menestystä ei ehkä tullut, mutta aika on ollut albumille suosiollinen. Vuonna 1966 sana god oli poplauluissa harvinainen ja tätä on pidetty mahdollisesti yhtenä syynä miksi kappale ei ollut Amerikassa suuri listahitti. Asian vaikutuksesta väitellään tänäkin päivänä enkä ala itse siihen ottamaan kantaa.

Jos joku tulee sanomaan minulle, ettei oikea basisti soita bassoa plektralla niin minun tarvitsee ajatella studiobasistilegenda Carol Kayea joka soittaa sähköbasso-osuudet myös God Only Knowsissa. Kaye vannoi nimenomaan plektralla soittamisen nimeen ja kun katsoo sitä pitkää listaa kappaleista joissa hän on ollut mukana niin miten kukaan voisi sanoa ettei plektralla soittava basisti ole "oikea"? Tarvitseeko tämän jälkeen mainita vielä, että God Only Knowsin bassopuoli on erinomainen?

Beach Boys on erinomainen niin stemma- kuin soololaulupuolella ja God Only Knows on ehkä paras todiste siitä. Mitä miehiseen stemmalauluun tulee niin pidän parempina vain erästä Gibbin veljessarjaa. Brian Wilson aikoi alunperin laulaa päälauluosuudet itse mutta tuli tosiin aatoksiin ja antoi pikkuveljensä Carl Wilsonin tehdä sen. Brian perusteli päätöstään sillä, että Carlin äänessä on enemmän puhtautta ja viattomuutta jota God Only Knowsin kaltainen kappale tarvitsee. Päätöstä ei voine moittia.

Suomenkielisen käännösversion jo heti seuraavana vuonna levytti Jormas nimellä Taivas vain tietää. On sanomattakin selvää, ettei tuona aikana Suomessa kyetty vastaavaan toteutukseen (jos edes koko muussa maailmassa) mitä soitannollisesti ja sovituksellisesti tarvittaisiin. Saukin tekemä sanoitus menettelee ja Pepe Willberg on vahvin lenkki laulutulkinnallaan. Mutta kannattaa pysyä alkuperäisversiossa ja kuunnella Jormaksen tulkinta korkeintaan kuriositeettina.

God Only Knows on kauneimpia rakkauslauluja mitä on ikinä tehty ja sen ja koko Pet Sounds albumin teosta löytyy monta mielenkiintoista dokumenttia ja kirjaa joihin kannattaa tutustua jos pitää Pet Soundista tai Beach Boysista yleensä.

Annan blogissani arvosanat vain random playn arpomille kappaleille, en näille spesiaaliarvosteluille.