sunnuntai 12. elokuuta 2018

Top 40 biisiä 1977-1954 sijat 11-20

Tulin matkan varrella liikutelleeksi tiettyjä biisejä aika paljon sekä ylös- että alaspäin. Vaikka olinkin aika varma, että tietyillä kappaleilla on paikkansa listalla niin ei ole helppoa päättää mikä kuuluu toista ylemmäs. Tämän aikakauden biiseillä on tietenkin vähemmän henkilökohtaisia linkityksiä itseeni, mutta niitäkin tapauksia toki löytyy. Ainakin tämä kymmenikkö kestää minulla kuuntelua.

11. The Shangri-Las – Past, Present and Future (1966)
Teini-iässä sydänsurut tuntuvat maailmanlopulta ja harva biisi tavoittaa sen yhtä hyvin kuin tämä.

12. Donna Summer – Could It Be Magic (1976)
Donna Summer ja disco, mitäpä muuta sitä tarvitsee?

13. Ben E. King - Stand By Me (1961)
Ensimmäinen hitaani nykyisen puolisoni kanssa.

14. Dusty Springfield – I Close My Eyes and Count To Ten (1968)
Dusty maailailee hienosti siitä kuinka omaan onneen on joskus vaikeampi uskoa kuin epäonneen.

15. Bobby Womack – Across 110th Street (1973)
Katujen laki ja laittoman kova bassokuvio.

16. The Hep Stars – Let It Be Me (1968)
Tämä toimii duettona parhaiten minulle.

17. Heart – Crazy On You (1976)
Heartilla olisi ollut montakin vaihtoehtoa, mutta tämä on niistä paras kokonaisuus.

18. Simon & Garfunkel – Boxer (1969)
Hieno tarina, joka maalataan kuulijan auraaliselle verkkokalvoille.

19. Earth and Fire – Memories (1972)
Hienoa hollantilaista progressiivissävytteistä rokkia naisvokalistilla, kelpaa.

20. Mike Oldfield – Tubular Bells (1973)
Harva artisti on maalaillut mielenterveydensä ongelmallisimmat sopukat musiikin muotoon näin hyvin.

sunnuntai 5. elokuuta 2018

Tomas Ledin & Agnetha Fältskog - Never Again

Artisti: Agnetha Fältskog & Tomas Ledin
Kappale: Never Again (1982)
Albumi: That's Me - Greatest Hits
Mieleenjäävin lause: "Never again will I look into your eyes."

Blogin historian aikana random play ei ole muistaakseni ikinä pudottanut kahta suosikkikappalettani peräkkäin joten kahdeksan vuoden jälkeen olikin jo sen aika. Tomas Ledinin ja Agnetha Fältskogin duetto on ollut minulle pitkään asioiden lopettamisbiisi. Olen kuunnellut sitä, kun loppuneet asiat ovat ollet lähes kaikki muut mahdolliset paitsi se mistä kappaleessa oikeasti lauletaan. Vaikea minun toki olisikaan erobiisiin samaistua, kun en ole ikinä eronnut parisuhteesta. Siitä huolimatta moni lempibiiseistäni käsittelee aihetta. Seurusteltuani onnellisesti 18 vuotta en tietenkään odota että pääsisin kuuntelemaan erobiisejä niissä tunnelmissa vaan toivon, että saan vastakin vain ihailla niitä hienoina popkappaleina.

On vaikea sanoa olisiko ruotsalaisella laulaja-lauluntekijä Tomas Ledinillä ollut oikeasti mahdollisuuksia tulla kansainvälisesti menestyneeksi artistiksi. Toki hän saavutti 80-luvun alussa menestystä Pohjoismaissa ja yksittäisiä pikkuhittejä mantereellakin, mutta ehkä se jokin tekijä x jäi puuttumaan. Ehkä hänen olisi pitänyt lähteä kansainvälisen uran perään jo hieman aiemmin ja koettaa hyödyntää tuttavuuttaan Abban biisinikkareihin Bennyyn ja Björniin enemmän. Toki se oli Ledin itse joka laittoi artistiuransa jäihin vähäksi aikaa keskittyen säveltämiseen ja tuottamiseen eikä enää paluunsa jälkeen tehnyt musiikkia kuin äidinkielellään.

Ei ole uusi idea koettaa saada artistille uusia faneja laittamalla hänet esiintymään duettona tunnetumman tähden kanssa. Tätä yritettiin myös Ledinin itse säveltämän ja sanoittaman kappaleen Never Againin kanssa joka Stig Andersonin sopisi duetoksi. Duettopariksi päätyi Abban tauolle jäämisen jälkeen soolouraa rakentunut Agnetha Fältskog. Kaksikon välinen kemia on kohtalaisella tasolla ottaen huomioon etteivät he olleet studiossa samaan aikaan osuuksiaan purkittamassa. Lopputulos päätyi listakakkoseksi Ruotsissa ja Top10 hitiksi Norjassa ja Belgiassa. Kappaleesta levytettiin myös espanjankielinen versio nimellä Ya Nunca Más josta tuli hitti Chilessä ja Etelä-Afrikassa. 

Minulle Never Again on ennenkaikkea hyvä balladi. Se ei ole täydellinen, mutta toisaalta se on niitä tapauksia joidenka pienet viat kääntyvätkin vahvuuksiksi. Mielestäni Ledin englanniksi laulaessaan yritti liikaa kun rennompi tyyli olisi toiminut paremmin. En tiedä tähän syytä sillä hänellä ei ole samaa ongelmaa äidinkielellään laulalessaan. Ei ole kyse ruotsiaksentista, sillä se ei ole perinteisesti menestyksen este tai häiritsevää. Liekö sitten artistin itsensä haluttu kuulostavan joltakin toiselta vai onko kyseessä ollut luottamuksen puute ettei sama tyyli toimi kuin kotipuolessa. Never Againin tapauksessa mennään veitsenterällä ylitulkitseeko Ledin vai ei, mutta kappaleen luonteen huomioon ottaen rima jääköön heilumaan muttei putoa. 

Agnetha oli tuossa vaiheessa jo pitkään uran tehnyt veteraani, joten hän luonnollisesti selviää osuudestaan moitteetta. Surumieliset balladit ovat muutenki hänen ominta aluettaan. On enemmän hänen kuin Ledinin ansiota, että kappaleen tunnelma virittyy oikeanlaiseksi. Ehkäpä kaksi osansa täydellisti suorittavaa duetoijaa olisi tässä tapauksessa jättänyt kuulijan miettimään miksi nämä kaksi ovat eroamassa jos molemmat ovat niin hyviä. Kuka olisikaan parhaimmillaan eron hetkellä muuta kuin lauluissa?

Vanha vihamieheni kutusaksofoni saa oman pienen soolonsa tässäkin kappaleessa, mutta kun se johtaa Agnethan laulamaan nostatukseen joka vie viimeisen kerran kertosäkeeseen. Sen jälkeen moinen pieni epäkohta on unohdettu nopeasti. Kappale on kuin taikuri joka saa yleisön katsomaan juuri sinne minne sen ei pitäisi ja tempun salat jäävät paljastumatta. Voi kuulostaa oudolta, että kaikkien näiden pikkuvikojen jälkeen pidän Never Againia yhtenä parhaimmista lajityyppinsä edustajista. Kyse on henkilökohtaisesti siitä, että minulle se edustaa loppumisen ja luopumisen hetkiä paremmin kuin mikään toinen kappale. Toiset biisit vain onnistuvat resonoimaan samalla taajuudella kuulijansa sielun kanssa. Minulle Never Again on yksi niistä. 

Arvosana: 8,5/10

sunnuntai 29. heinäkuuta 2018

Top 40 biisiä 1977-1954 sijat 21-30

Siinä missä Top 100 lista elämäni ajalta ei kärjen osalta varmasti eläisi kovinkaan paljoa jos tänä vuonna kasaisin sen uudestaan niin tässä ennen syntymääni tehdystä musiikista koostettu lista voisi muuttua kohtuullisen paljonkin. On sen verran erilaista miettiä musiikkia, jonka ollessa uutta en ole ollut elossa enkä ole voinut kokea sitä aikalaisena. Mutta luotin siihen että ne biisit mitkä tulivat ensimmäisinä mieleen olivat se kerma, mikä aina sanonnankin mukaan nousee aina pinnalle.

21. ELO – Mr Blue Sky (1977)
Vaikka Herra Sinitaivas onkin näyttäytynyt keltaisen kaverinsa kera tänä kesänä jo liikaakin se ei tätä eloisaa klassikkoa huononna.


22. Shocking Blue – Send Me A Postcard (1968)
Vielä minä joskus opin soittamaan tämän biisin loistavan bassokuvion.


23. Lulu & David Bowie – Man Who Sold The World (1974)
Kaikki kunnia alkuperäisversiolle mutta omasta mielestäni Bowie itse tuotti Lululle sen paremman version.


24. The Shirelles – Will You Still Love Me Tomorrow (1960)
Ikuisuuskysymysten äärellä tavalla josta 60-luvun popklassikot on tehty.


25. Gloria Gaynor – Reach Out, I’ll Be There (1975)
Gloria Gaynor ja disco, mikä voisi olla pielessä?


26. Sweet – No You Don’t (1974)
Sweet on raskaampana glamrockyhtyeenä aliarvostettu minkä tämäkin todistaa.


27. 10 cc – I’m Not In Love (1976)
Pakko kunnioittaa tapaa kaikkine nauhaluuppeineen millä tämä kaunis kappale on tehty.


28. Roberta Flack – Killing Me Softly (1973)
Sanoitus kuin samettia mutta vielä hienompi on laulutulkinta.


29. Marie Myriam - L'oiseau et l'enfant (1977)
Musiikkituntien draamasta huolimatta tämä syntymävuoteni viisuvoittaja ei ole lakannut kiehtomasta minua.


30. Mouth and MacNeal – How Do You Do (1972)
Huumoriyhtyekin voi tehdä aidon pophelmen.

sunnuntai 22. heinäkuuta 2018

Dido - Life For Rent

Artisti: Dido
Kappale: Life for Rent (2003)
Albumi: Life for Rent
Mieleenjäävin lause: "While I'm so afraid to fail so I don't even try."

Viime vuonna tekemässäni Top 100 biisiä elämäni ajalta listalla Didon Life for Rent oli sija neljä. Ottaen huomioon, että olen pitänyt tätä blogia jo yli kahdeksan vuotta niin en ole kovin usein päässyt kirjoittamaan niistä biiseistä joista pidän kaikkein eniten. Niinpä olen iloinen tästä random playn tarjoamasta mahdollisuudesta kirjoittaa henkilökohtaisen arvostelun lempimusiikistani tänä hikisenä heinäkuun iltapäivänä.

Olen jo aiemmin sanonut pitäväni monista kappaleista jotka tuntuvat hellästi nuhtelevan kuulijaansa. Didon Life for Rent on näistä kappaleista minulle se samaistuttavin. En ikinä ole yhtä selkeästi yhtä ajopuun kaltaisen luonteeni kanssa kuin kuunnellessani Life for Rentia. Se tuo esille ongelman eikä yritä tarjota siihen ratkaisua mikä on oikein.

"It's just a thought, only a thought
But if my life is for rent and I don't learn to buy
Well I deserve nothing more than I get
Cos nothing I have is truly mine"

Life for Rentin kertosäkeessä tiivistyy hyvin oma luonteeni. Jos ei tavoittele mitään suurempaa elämässään ei myöskään ansaitse mitään erityistä. Olen tyytyväinen suhteellisen vähään, eikä minulla ole suuria haaveita tai tavoitteita. Olen tehnyt paljon asioita, koska olen käsittänyt, että niin kuuluu ja että minulta oletetaan tiettyjä asioita. En vieläkään tiedä mikä minusta tulee isona joten olen onnekas, että olen silti ajautunut työhön josta pidän.

"I've always thought
that I would love to live by the sea
To travel the world alone
and live more simply
I have no idea what's happened to that dream
Cos there's really nothing left here to stop me"

Toisaalta olen onnellinen kun katson ihmisiä jotka kimpoilevat impulsseista ja mieliteoistaan toiseen olematta ikinä tyytyväisiä pitkään. Suotakoon maailmanmatkailu, neljännesvuositavoitteet, maineen ja mammonan metsästys niille, jotka saavat siitä iloa ja tarkoitusta elämäänsä. Toki minäkin silloin tällöin laitan itselleni maaleja ja innostunkin jostakin. Mutta sekin energia on enemmän sellaista dieselillä käyvää. Suunnitelmallista ja pitkäkestoista tavoitteeseen pyrkimistä. Kaikki-heti-tänne-nyt ei ole minun mottoni.

"While my heart is a shield and I won't let it down
While I am so afraid to fail so I won't even try
Well how can I say I'm alive"

Elämääni suuremmin vaikuttavien päätösten teko on aina pitkällinen prosessi. Olen usein sanonut, että olen hyvä löytämään uhat mahdollisuuksista ja siitäkin ominaisuudesta on joskus hyötyä jopa työssäni. Mutta joskus jään myös riskien pelkäämiseen pyörteeseen ja lykkään asioita siihen asti, että jokin ulkoinen tekijä kääntää kurssia suuntaan tai toiseen.

Didon ääni on kuin tehty kauniinmelankolisiin kappaleisiin kuten Life for Rent. Juuri se kauneus on se tekijä mikä estää lopputuloksen tulemasta liian raskaaksi tai julistavaksi. Tuntuu kuin kappale ymmärtäisi kuulijaansa. Hieman kuin äiti joka nuhtelee lastaan; ei siksi että hän haluaisi tälle pahaa vaan koska hän haluaa lapsensa välttävän pahan. Se on juuri sellaista oikeanlaista "kovaa" rakkautta, joka on todellisuudessa pehmeää.

En usko että Life for Rentista tulee sellainen kappale jonka kuullessani ajattelisin että tuollainen joskus olin. Mutta ehkä siitä voi tulla sellainen josta voisin sanoa oppineeni jotakin pientä. Ehkä jollakin hetkellä tartun oikeaan tilaisuuteen siksi, että tällaista musiikkia on olemassa.


Arvosana: 9,0/10

lauantai 14. heinäkuuta 2018

Top 40 biisiä 1977-1954 sijat 31-40

Kun viime vuonna tein Top 100 elämäni aikana julkaistuista biiseistä harmittelin monta kertaa kun moni muuten listalle kelpaava biisi jäi muutaman kuukauden vuoksi ulos listalta. Niinpä päätin tehdä Top 40 listan niistä biiseistä, joista pidän jotka on tehty popmusiikin aikakaudella 1954-1977. Säännöt pidin samana kuin aiemmassakin listassa. Yksi biisi per artisti ja vain yksi versio samasta biisistä. Pieni kesäspesiaali on välillä paikallaan.

31. The Hollies – The Air That I Breathe (1974)
Musiikkia niille elämän hetkille kun kaikki niin hyvin ettei halua mitään enempää eikä vähempää.



32. Lesley Gore – You Don’t Own Me (1963)
Tasa-arvojulistus joka on yhtä relevantti tänäkin vuonna.


33. Frida – Lycka (1971)
Benny ja Björn osasivat tehdä hienoja biisejä ennen Abbaakin.


34. Tom Jones – Chills and Fever (1964)
Nuoressa Tom Jonesissa oli kyllä kylmiä väreitä aiheuttavaa ruutia.


35. The Turtles – Elenore (1968)
Ehkä alunperin parodiana Happy Togetherista tehty, mutta me kuuntelijat emme sitä ymmärtäneet.


36. Demis Roussos – When I’m A Kid (1972)
Kyllähän tästä lapsuuden ylistyksestä tulee iloiselle mielelle.


37. Chicago – 25 or 6 to 4 (1970)
Hitaasti kasvanut biisi jonka arvon aloin ymmärtää vasta viime vuosina.



38. George Baker Selection – Little Green Bag (1969)
Hieno bassokuvio, jonka joskus opin vielä kunnolla soittamaan.


39. T.Rex – Children of the Revolution (1972)
Hyvä ja massiivinen riffi. Hieman kuin Led Zeppeliniä ilman bluesrockin painolastia.


40. France Gall – Laisse Tomber Les Filles (1964)
Yé-yé poppia Serge Gainsbourgin kynästä.

sunnuntai 1. heinäkuuta 2018

Standfast - Be My Sun

Artisti: Standfast
Kappale: Be My Sun (2001)
Albumi: Standfast
Mieleenjäävin lause: "Be my sun and I'll be your sky."

On monenlaista ensireaktiota, kun aloitan tutun rituaalin jossa avaan Winampin, laitan viimeksi jääneen biisin soimaan ja painan next nappia seuraavan blogattavan biisin valitakseni. Kun tällä kertaa ruotsalaisduo Standfastin Be My Sunin ensitahdit alkoivat soimaan kaiuttimista niin ensireaktio oli että olenko jo arvostellut tämän. Tarkastin asian ja toisin kuin muistin niin tämä on Standfastin ensiesiintyminen blogissani ainakin perinteisessä mielessä. Kun tein viime vuonna Top100 biisit elinajaltani spesiaalin niin yhtyeen kappale Carcrashes löytyi tuolta listalta. Tämä siis aiheutti minulle puolittaisen Mandela efektin. Seuraava ajatukseni oli, että ainakin muistan tästä biisistä kertsin mutten muuta. Päästäänkö kertsin voimalla kuuhun vai peräti aurinkoon?

Pidän Standfastin debyyttialbumista kokonaisuutena sekä myös siitä löytyvien erinomaisten biisien vuoksi. Be My Sun edustaa minulle levyn parempaa keskitasoa. Kappaleessa on hieman vaikutteita Ray of Light aikakauden Madonnasta, muttei tavalla joka tuntuisi suoralta kopioinnilta. Eri asia sitten oliko tämä soundimaailma enää 2001 niin kova juttu, muttei se ole enää vuonna 2018 ongelma. Aina on toki biisejä joidenka tuotannolliset ratkaisut eivät kestä hyvin aikaa mutta tämä ei käy esimerkkinä sellaisesta.

Be My Sun on tyylillisesti sopivan kahtiajakoinen. Ei ehkä täysin kahtiajakoinen, sillä kyseessä on hieman yli äyräidensä menevä lemmenpurkaus sille ainoille ja oikealla mielitietylle. En tiedä tuleeko se varjo paratiisiin Suzanne Mossonin tummasta tulkinnasta sillä sanoitus on pelkkää lemmen leppeässä valtameressä uimista. Tämä pieni ero tulkinnan ja sanoituksen välillä on minulle koko kappaleen kiehtovin puoli ja suurin vahvuus. Hieman kuin päähenkilö vannoisi suureen ääneen rakkautta, mutta jossakin taustalla on silti joku mörkö vaanimassa. En tiedä onko kyseessä tarkoituksellinen ratkaisu vai tekeekö oma mielikuvitukseni omat tulkintansa.

Mainitsin jo aiemmin muistaneeni kappaleesta juuri kertosäkeen ja sen vahvuus varjostaa hieman muuta kappaletta. Ehkä ne Ray of Light vibat tulevat sittenkin hieman saumoista läpi. Lainavaikutteet ovat sittenkin liian ilmeisesti kuultavissa. Ja juuri kertosäkeessä nuo vaikutteet kuuluvat vähiten. Harmi sinänsä sillä jos kertsin ympärille olisi rakennettu jotakin vastaavan tasoista niin kokonaisuus voisi olla jopa hieno. Nyt jäädään vain pikkukivan biisin asteelle. Ja on toki helpompi olla hieman negatiivisempi yhtyeelle jonka tietää pystyneen parempaankin. Kun yhtye tai artisti josta ei pahemmin välitä tekee edes jotakin siedettävää niin tilanne on päinvastainen. Näillä eväillä aurinko ei nouse kuin mustana, kuu on korkeintaan juustoa, mutta ehkäpä sentään kolmen jalan korkeuteen noustaan ja ehkäpä vähän ylemmäskin.   

Arvosana: 5,5/10 

sunnuntai 17. kesäkuuta 2018

Sarah Brightman - Guéri De Toi

Artisti: Sarah Brightman
Kappale: Guéri De Toi (2003)
Albumi: Harem
Mieleenjäävin lause: "J'ai guéri de toi, guéri de toi."

Ilman tämänkertaista kappaletta en olisi luultavasti muistanutkaan että 34 päiväisestä armeijankäynnistäni on tänä kesänä kulunut 15 vuotta. Sarah Brightmanin vuoden 2003 Harem albumi oli minulle yksi tuon vuoden soundtrackeistä. Tätä ei ehkä olettaisi ottaen huomioon albumin itämaiset teemat, mutta toisaalta tuolloin Irakin sotakin kävi kuumana ja se kuuluu myös albumilla. Kun minut moninaisten fyysisten terveystekijöiden vuoksi vapautettiin palveluksesta 34 päivän jälkeen ensimmäinen kappale, jonka kotona kuuntelin oli Brightmanin The War is Over. Yhtä hyvin se olisi voinut olla myös Free, jonka ranskankielinen versio Guéri De Toi löytyy albumin kansainvälisen version bonusraitana.

En ole pätevä arvioimaan Brightmanin ranskanääntämystä, mutta Guéri De Toi on kieltä lukuunottamatta taustoiltaan identtinen Freen kanssa. Pidän luonnollisesti alkuperäisestä englanninkielisestä enemmän, mutta Brightmanin usein levyttämät kielivaihtoehtoiset versiot käyvät hyvin vaihtelusta. Vaikka kielen ymmärtämys kuuntelijana katoaa, se ei pudota kappaleen muita laatutekijöitä tippaakaan. On tosin varmasti hyvä ettei hän tietääkseni ole koskaan levyttänyt suomeksi syistä jotka varmasti kaikki tiedämme.

Voittaako Guéri De Toi missään kohdassa alkuperäisversio Freen? Onhan ranska toki kaunista ja hienostuneen kuuloista, mutta alkuperäisversio on minulle niin henkilökohtainen, että ilman sitä henkilökohtaisuutta versioiden välille jää melkoinen railo jos ei nyt aivan kuilu.

Guéri De Toi on näitä kappaleita, jotka vaativat sopivan tilanteen tai mielentilan. Kun on hieman alakuloa mielessä tai ehkä tarvetta pienelle toiveikkuudelle niin tätä musalääkäri voisi määrätä. Annostusta ei kannata kuitenkaan ylittää sillä samalla tavalla kuten alakulossakaan niin ei myöskään yhdessä alakuloisessa biisissä kannata rypeä liian pitkään. Ehkä joku jäisi kaipaamaan myös suurempaa kohokohtaa tai nostatusta, mutta mielestäni se ei olisi oikea ratkaisu tässä tapauksessa. Joskus musiikin pitää jättää kysymykset ilmaan eikä tarjota vastauksia tai kliimakseja. Tällainen musiikki voi auttaa tietyssä mielentilassa juuri oikealla tavalla eteenpäin kun vastauksiin tai mielenrauhaan on vielä pitkä matka edessä.

Kun länsimainen artisti tai yhtye hakee itämaisia sävyjä on tuloksena liian usein kliseillä leikkimistä, mutta Guéri De Toi välttää tämän. Sarah Brightman ei suotta ole tunnettu crossover artistina, joka yhdistelee monia eri tyylejä ja vaikutteita onnistuneesti musiikissaan. Itämaisin elementti on kaunis viulusoolo joka on kappaleen huippukohtia. Plussaa on myös se että on maltettu pitää kappale sopivan pienenä ja rauhallisena. Alkuperäisversiolle antaisin helposti pisteen tai puolitoista enemmän, mutta eihän maailma erilaisesta musiikista koskaan liian täyteen tule.
     
Arvosana: 5,5/10