lauantai 19. toukokuuta 2018

Bee Gees - You Should Be Dancing

Artisti: Bee Gees
Kappale: You Should Be Dancing (1976)
Albumi: Saturday Night Fever OST
Mieleenjäävin lause: "You should be dancing, yeah."

Bee Geesin ensimmäiseksi discohitiksi sanottu You Should Be Dancing julkaistiin alunperin vuoden 1976 Children of the World albumin debyyttisinglenä. Kyseessä oli myös ensimmäinen Bee Gees listaykkönen, jossa Barry Gibb käytti kuuluisaa falsettiaan. Toki hän oli löytänyt falsettinsa jo edeltäneen Main Course albumin raidoilla, kuten vaikkapa mainiolla Nights on Broadwaylla, mutta vasta You Should Be Dancing varsinaisesti aloitti Bee Geesin kauden discon kuninkaina. Mitä Children of the World albumiin tulee olen vuosien varrella yrittänyt hankkia sitä monta kertaa vain kuullakseni että painos on loppu. Vinyylinäkään sitä ei ole vastaan tullut mutta ehkäpä sekin vielä joskus levyhyllyyni tiensä löytää.

Ei ole aivan yksinkertaista laittaa You Should Be Dancingiä järjestykseen Bee Geesin discosinglejen joukossa. Toisaalta kaikki maagiset ainekset ovat läsnä, mutta ovatko ne olleet paikoillaan vieläkin paremmin? Omasta mielestäni ovat. Mutta ei heittäydytä vielä negatiivisiksi. Barryn falsetit ovat kohdillaan ja vaikka ehkä sanoituksen puolesta (vaikka toki esim. Chicin sanoituksiin verratuna tässä ollaan syvällisiä) toivoisi hitusen vähemmän toistoa niin tansittavaksihan nämä ovat tarkoitettu eikä analyyttiseen kuunteluun. Maurice Gibb bassottelee maukkaasti ja Bee Geesin kitaristina tuohon aikaan toiminut Alan Kendall saa soitettavakseen lyhyen, mutta kokonaisuuteen istuvan soolon.

Jos You Should Be Dancing olisi Bee Geesin ainoa discobiisi voisin ehkä pitää siitä vieläkin enemmän, mutta nyt vertailukohdat ovat liian kovat. Joskus se ensimmäinen demo on parasta mihin yhtye pystyy ja joskus taas ensimmäiset yritykset ovat vain protoja joista parannetaan. Toki YSBD:ssa on sopivaa hikistä hektisyyttä ja kliseinen tanssiin kehoittava sanoitus täyttää tehtävänsä. Varmasti tämä on aikansa teryleeni-Teroja ja -Teijoja tanssittanut ja notkuttaa tänäkin päivänä sisäistä pientä Travoltaani. Kuulunhan niihin ihmisiin, jotka mielikuvissaan tanssivat aina paljon paremmin kuin todellisuudessa.

Mutta tänään ei ole päivä jolloin jaksaisin olla erityisen negatiivinen, vaan olen ennemminkin onnellinen siitä, että tämäkin kappale on osa sitä hienoa aikakautta jolloin Bee Gees vaikutti muutaman vuoden ajan pysäyttämättömältä. Jälleen kerran voin pohtia sitä oliko Bee Gees kovemmassa iskussa 60- vai 70-luvulla, mutta se on sama kuin pohtisi kesähelteellä kahden lempijäätelömakunsa väliltä. Valitsit sitten kumman tahansa niin lopputulos on taattu ja jokainen lipaisu on taattua laatua. You Should Be Dancing ei ehkä ole minun minttu tai mangomeloni, mutta se voi olla vaikka se suklaajäätelöpallo joka käy aina silloin tällöin vaihtelusta.

Arvosana: 6,5/10

sunnuntai 6. toukokuuta 2018

PMMP - Onnellinen päivä

Artisti: PMMP
Kappale: Onnellinen päivä (2003)
Albumi: Kuulkaas enot!
Mieleenjäävin lause: "Onnellinen päivä meidän paratiisissa on aluillaan."

PMMP:n debyyttialbumi Kuulkaas enot! möi minulle idean lupaavasta uudesta yhtyeestä ja seuraava Kovemmat kädet lunasti lupaukset. Hieman ironisesti yhtyeen viimeinen albumijulkaisu Matkalaulu joka sisälsi uusia versioita vanhoista kappaleista myös osoitti, että nyt on hyvä aika lopettaa kun on vielä voitolla. Mielestäni on parempi ettei yhtye lopeta juuri silloin kun se on parhaimmissa luomisvoimissaan vaan silloin kun parhaat paukut on käytetty.

Debyyttialbumilta löytyvä Onnellinen päivä oli levyn ainoa biisi jonka sanoituksesta Mira Luoti vastasi yksin. Sävellyksen takana oli luonnollisesti Jori Sjöroos. Onnellista päivästä tulee sellainen tunne, kuin sen sävellys olisi hakenut vaikutteensa niiltä 90-luvun rockbändeiltä jotka ammensivat puolestaan 60-luvun psykedeliasta. Voi lapsi pysyä enää tallessa kun pesuvettä on vaihdeltu näin hurjasti? -Ikävä kyllä ei.

Onnellinen päivä kuulostaa kyllä tarpeeksi PMMP:n biisiltä eikä se laadullisestikaan ole mikään äpärälapsi ottaen huomioon debyyttialbumin vielä hieman suuntaan hakevan tyylin. Mutta silti se tuntuu kuin konseptilta, jota ei saatu aivan parhaimmalla tavalla toimimaan. Siinä ei ole sellaista iloista naisenergistä teinimäistä riehakkuutta kuin parhaimmillaan eikä siinä myöskään ole koskettavuutta. Koskettavuuteen toki Onnellinen päivä ei selvästi pyrikään vaan tarkoituksenani oli vain luetella yhtyeen tyypillisiä vahvuuksia.

Ehkäpä Onnellinen päivä on todiste siitä kuinka Sjöroos, Vesala ja Luoti tulivat myöhemmin paremmiksi poimimaan vaikutteita ja tekemään niistä omia versioitaan. Prototyyppi joka jo lähti lentoon, muttei ikinä päässyt määränpäähänsä asti. Huomaan, että kappale alkaa ärsyttämään kun kuuntelen sitä toistolla tätä kirjoittaessa ja se on aina huono merkki. Varsinkin kun PMMP:n tuotannossa on paljon sellaista mitä kuuntelisin tätä mieluummin. Ei Onnellinen päivä ole mikään keväällä sulavan hangen alta paljastuva koirankakka, vaan ennemminkin se viimeiseksi jäävä paha konvehti joka on syötävä, jotta voi avata uuden kerroksen herkkuja.   

Arvosana: 4,5/10

sunnuntai 29. huhtikuuta 2018

X-Perience - Magic Fields

Artisti: X-Perience
Kappale: Magic Fields (1996)
Albumi: Magic Fields
Mieleenjäävin lause: "They took me to a foreign place and they taught me to be strong."

Saksalainen dancepopyhtye nautti mitä luultavimmin suurinta suosiota Suomessa ainakin sillä perusteella että yhtyeen ainoa platinalevy on myyty meillä. Yhtyeen debyyttialbumi Magic Fields ylitti meillä platinarajan, vaikka kuten danceyhtyeille 90-luvulla pakkasi käymään niin suosio tuli ja meni nopeaan. Siitä huolimatta yhtye on yhä aktiivinen, vaikka alkuperäinen laulaja Claudia Uhle jättikin X-Periencen vuonna 2007.

Mietin miksi X-Periencen debyyttialbumi menestyi meillä niin hyvin ja ehkäpä ajoitus oli oikea. X-Files oli tehnyt tuonpuoleiset ja tuntemattomat suosituksi ja eurodancelle oli meillä niin paljon kysyntää, että sille järjestettiin omat festarinsakin. Voisin kuvitella että X-Perience kelpasi hyvin samalla yleisölle joka piti Movetronista. Punatukkainen laulaja, eurodancea välillä hieman mollimmallakin otteella ja ajankohtaiset science fiction teemat.

Magic Fields albumin kolmantena singlenä julkaistiin albumin samanniminen nimibiisi. On sopivaa, että albumin nimibiisi kuvastaa hyvin koko albumia niin soundillisesti kuin teemallisestikin. Magic Fields kuvailee hyvin ihailevaan sävyyn abduktiokokemusta, jossa mystiset ulkoavaruuden olennot näyttävät kaapatulle sellaista kauneutta mitä ei maapallolta löydy. Kun "uhri" on palautettu maan pinnalle hän jää odottamaan vierailijoiden toista tulemista. Ulkoavaruuden olennot kuvataan joko vihamielisinä valloittajina tai meitä paljon edistyneempinä olentoina joiden yhteydenpidon arvoisia emme vielä ole. Magic Fields kallistuu juuri jälkimmäiseen.   

Ne tekijät jotka erottavat X-Periencen aikansa muista eurodanceyhtyeistä ovat Claudia Uhlen kuulas ääni, yhtyeen soundien 80-luvun synapopvaikutteet sekä tietynlainen melankolia. Jopa iloisimmissa kappaleissa oli yleensä joku pinnan alla kulkeva harmaa kerros. Tämä pätee myös Magic Fieldsiin, jossa sinänsä kerrotaan tarina ulkoavaruuden olennoista haltioitumisesta, mutta silti tunnelmassa on jotakin muuta kuin puhdasta messiaanisen paluun odotusta. Tämä kahtiajakoisuus on mielestäni yhtyeen vahvuus. Myöhemmässä tuotannossa yhtye alkoi tekemään enemmän yhdenmukaisten tunneskaalojen mukaisia tulkintoja mikä on pieni harmi.

Minulle Magic Fields on albuminsa parhaimmistoa, eikä edes taukoamaton toistuva tanssibiitti pääse haittaamaan. Pieniä välikoukkuja on riittävästi ja melodiset kosketinosat maalailevat juuri sellaista avaruuden maisemaa kuin tässä tapauksessa pitääkin. Ennen kuin kuulin Claudia Uhlen sooloprojektia Angelzoomia ajattelin, että hänen äänensä sopii vain tämäntyylisen äänimaton sekaan mutta huomasin olevani väärässä. Kuultuani Angelzoomissakin saman pohjamelankolian kuin X-Periencessakin tulin siihen lopputulokseen, että ehkä se alakulon lähde onkin Uhlen ulosannissa. Kun kuulun tähän apeuteen taipuvaiseen mollimyönteiseen kansaan niin olkoon se lähde josta on hyvä ottaa hörppy aina silloin tällöin.     
 
Arvosana: 7,0/10

sunnuntai 22. huhtikuuta 2018

Sarah Brightman - Johnny Wanna Live

Artisti: Sarah Brightman
Kappale: Johnny Wanna Live (1993)
Albumi: Dive
Mieleenjäävin lause: "Got to give his skin away for coats they wear on summer days, oh no, Johnny wanna live."

Kovin montaa biisiä jotka olisi kirjoitettu jonkin asian puolesta ei ole blogissani käsitelty. Pientä täydennystä tuo Johnny Wanna Live joka löytyi Sarah Brightmanin vuoden 1993 Dive albumilta. Kappaleen teema on eläinsuojelullinen ja erityisesti turkisvastaisuus. Ilmestyessään kappale oli coveriksi hyvin tuore, sillä alkuperäisversion levytti Sandra vain vuotta aiemmin. Yhdistävä tekijä on Frank Peterson joka oli Brightmanin tuottaja ja joka oli aiemmin tehnyt yhteistyötä Enigmamies Michael Cretun kanssa. Cretu oli tuohon aikaan puolestaan Sandran puoliso. Johnny Wanna Live on alunperin Cretun, Petersonin sekä Klaus Hirschburgerin yhdessä tekemä. 

Siinä missä Sandra julkaisi Johnny Wanna Liven remiksatun version kokoelmansa uutena täkybiisinä jätettiin Brightmanin tapauksessa kappale vain Dive albumin rivibiisiksi. Olisikin ollut typerää yrittää julkaista samaa singleä vuoden välein paitsi jos ensimmäinen julkaisuyritys olisi jäänyt vaille suurta huomiota. Ehkä Sandran hieman tunteellisempi tulkinta on kappaleen sanoma huomioon ottaen toimivampi vaikka toki Brightmanin versiollakin on ansionsa. Dive albumin teema oli meri ja se kuuluu myös Johnny Wanna Liven sonar -tyylisissä ääniefekteissä.

Nykyään turkikset ovat epäsuosittuja, mutta toisin oli vielä 80-luvulla lapsuudessani jolloin vanhemmillani oli kettutarha. Omaa lapsuuttani vierestä seuraaminen kun sadat ketut menettivät joka keväisin nahkansa ei järkyttänyt. Se oli tuolloin normaalia maalaiselämää. 90-luvun alussa turkistarhauksen kannattavuus huononi nahkojen ostohinnan alentumisen myötä ja niin myös vanhempani lopettivat tarhaustoiminnan. En näe turkistarhausta nykypäivänä tarpeellisena koska ne menisivät lähinnä luksustuotteiksi ja meillä on runsaasti muita eettisempiä materiaaleja itsemme vaatettamiseen. 

90-luvun alussa turkiksia vastaan oli enemmän syytä kohdistaa huomiota ja toki epäkohta ei ole tänäkään päivänä täysin poistunut. Mutta miksi kappaleessa lauletaan Johnnysta eikä eläimestä? Sandra on vastannut haastattelussa että Johnny kuvastaa kappaleessa kaikkia eläimiä yleensä. Ehkä ajatuksena on että nimi tekee asiasta samaistuttavamman. 

Sarah Brightman on minulle niitä artisteja jotka tulkitsevat viihdyttävästi vaikka puhelinluetteloa mutta en ole niinkään varma siitä oliko Johnny Wanna Live tarpeellinen coverointi. Tuotannollisesti ja tulkinnallisesti kaikki on kunnossa, mutta edelleen olen sitä mieltä että Sandran versiossa oli enemmän tunnetta. Joskus teknisesti paljon huonompi laulaja voi voittaa lahjakkaamman siinä miten tunnetasolla tavoitetaan kuulija. Myös äänimaailma on Brightmanin versiossa hieman liian pullisteleva ja täyteen ahdettu. Sanoille ja sanomalle jää vähemmän tilaa.

Kuulin Johnny Wanna Liven ensin Brightmanin versiona ja vaikka usein käy niin, että se ensin kuultu versio pitää puolensa niin tässä tapauksessa seison myöhemmin kuullun version leirissä. Vaikken olisi ikinä kuullut Sandran versiota ei kyseessä olisi silti Dive albumin kohokohtia. Tämän tiesivät ehkä Peterson ja Brightmankin jättäessään kappaleen suosiolla albumin täytebiisiksi. Ja tyylillisesti Johnny Wanna Live istuu albumikokonaisuuteen oikein hyvin. Erikseen en tätä kuunteluun poimisi, mutta jos päätän kuunnella Diven läpi ei sormeni missään kohti eksy kappaleen ohitusnappia kohti. 

Arvosana: 5,5/10

sunnuntai 15. huhtikuuta 2018

Lili & Susie - Sommar i natt

Artisti: Lili & Susie
Kappale: Sommar i natt (1985)
Albumi: Det bästä me Lili & Susie
Mieleenjäävin lause: "Sommar i natt, jag vill dansa i natt."

Ruotsinsuomalaiset Lili (oikealta etunimeltään Inga-Lill) ja Susie (oikealta etunimeltään Susanna) Päivärinta pärjäsivat mukavasti länsinaapurimme listoilla 80-luvun puolivälistä 90-luvun alkuun saaden pientä menestystä myös Euroopassa. Oh Mama on heidän suurin hittinsa niin kotimaassaan kuin kansainvälisestikin, mutta tänään on käsittelyssä duon debyyttisingle Sommar i natt vuodelta 1985. Vaikkei kyseessä olekaan heidän suurin listamenestyksensä on se ilmeisesti kestänyt kohtuullisesti aikaa ollen heidän viidenneksi soitetuin kappaleensa Spotifyssa.

On omalla tavallaan erikoista, että Lili & Susien kaksi ensimmäistä albumia koostuivat sekä ruotsin- että englanninkielisistä kappaleista. Myöhemmillä albumeilla laulukieli pysyi englannissa. Ehkäpä alussa saumat haluttiin pitää pärjäämisen suhteen maksimissa laulamalla myös kotokielellään. Kesäisesti kasarireggaehtavan Sommar i nattin ovat tehneet sisarukset yhdessä Niklas Strömstedtin kanssa. Mukana ovat ajankohtaan sopivat synasoundit synteettisine huuliharppuineen kaiken ollen hieman muovista. Onko tämä plussaa vai miinusta riippuu siitä kuin paljon tuon ajan hittisoundeista pitää. Itse olen kasarini suhteen melko valikoiva. Tuona vuosikymmenenä toisaalta tehtiin paljon loistavaa musiikkia, mutta myös ämpärikaupalla musiikillista äänijätettä. (Kuten jokaisella vuosikymmenellä, mutta jostakin syystä 80-luku osaa silittä minua pahiten musiikilliseen vastakarvaan.)

Sommar i natt kärsii eniten siitä, että sen vaikutteet tulevat hieman liian selvästi läpi. Kuulen siinä tuttuja juttuja esimerkiksi Culture Clubin Karma Chameleonista, Men at Workin Down Underista ja laulutyylillisesti saan hetkittäin Sister Sledge viboja. Ei ole väärin koettaa napata kiinni ajan hengestä, mutta lopputuloksen pitää silti kuulostaa riittävän omalta. Toisaalta en suomalaisena ole kuullut tällaista ruotsinkielisenä liikaa ja sisarukset ovat kappaleen vahvin lenkki. Ehkä kappaleen tasainen poljento olisi kaivannut pientä vaihtelua vaikka luultavasti onkin tavoiteltu sitä, että rento kesäfiilis säilyy alusta loppuun.

Koska en itse luonnollisesti muista kappaletta lapsuusvuosiltani se ei voi saada nostalgialisää eikä kesäbiisiksi kesäbiisin paikalle pääse ihan millä tahansa piknikeväillä. Päivärinnat tulivat myös uran edetessä hieman itsevarmemmiksi laulun kanssa kuin tällä debyyttisingellä. Nyt kuulostaa siltä kuin rohkeus tai taito ei aivan riittäisi nousta vetämään kappaletta vaan sen tekee taustaraita. Toisaalta kyllä minusta löytyy pieni sisäinen kesämies joka pitää Sommar i nattin rentoudesta. Olkoonkin että kesäaurinko on nörtin vihollinen, joka häikäisee jopa mattapintaisen monitorin kuvan. Minulle Lili & Susien paras kesäbiisi on What's the Colour of Love mutta olkoon Sommar i natt vaikka sellainen kesäkissa jonka ottamista harkitsi, mutta sen viisaasti jätti tekemättä.

Arvosana: 5,0/10



sunnuntai 8. huhtikuuta 2018

Nightwish - Scaretale

Artisti: Nightwish
Kappale: Scaretale (2011)
Albumi: Imaginaerum
Mieleenjäävin lause: "Ladies and gentlemen, be heartlessly welcome."

Nightwishista voisi varmaankin kirjoittaa heittämättä mielipidettään laulajakysymykseen, joka onneksi nykyään on hivenen hiljentynyt siitä kiihkosta mikä se pahimmillaan oli. Mutta mainitaan silti että oma suosikkini Nightwishin laulajista on Anette Olzon, mutta samalla totean ettei kukaan kolmikosta ole ollut huono työssään.

Tarja Turunen oli kirurginveitsi; erinomainen työkalu yhteen asiaan, mutta ei ulottuva tai monipuolinen. Minulle Anette Olzon oli se joka teki Nightwishista mielenkiintoisen ja kuuntelemisen arvoisen. Ehkä minunkaltaiselleni ruotsipopfanille hänen länsinaapuurimainen ulosantinsa oli sitä mitä lääkäri määräsi. Floor Jansen on kolmikosta kokonaisvaltaisin paketti ja hän tuntuu jopa kestävän ainakin toistaiseksi kiertue-elämän rasitukset toisin kuin edeltäjänsä.

Tajusin Scaretalen sävelten kajahtaessa kaiuttimistani, etten olisi ollut edes varma omistinko Imaginaerum albumia. Tämä on siinä mielessä mielenkiintoista, että sen edeltäjä Dark Passion Play on suosikkialbumi Nightwishilta jota olen kuunnellut todella paljon. Muistan, että päätin olla ostamatta Imaginaerumia julkaisussa, koska singlejulkaisut eivät olleet niin vakuuttavia ja albumin elokuvapohjainen konsepti ei tuntunut niin houkuttelevalta. Varmaankin olen joskus ostanut albumin kun se on tullut halvalla vastaan kuuntelematta sitä edes kertaakaan läpi. Joten sen biisit ovat tuttuja vain satunnaissoitosta. Scaretalenkin olen luultavasti vain kuullut vain kerran tai kaksi aiemmin ennen tämän kirjoittamista.

En ole kauhuelokuvien ystävä. En osaa pelätä niitä, joten ne ovat minulle vain alle keskitason draamaa. Samasta syystä kauhuelokuvien teemamusiikit eivät ole minulle erityisiä sillä ne eivät täytä minun kohdallani tehtäväänsä. Tiedän että Tuomas Holopainen on monien kuuluisien elokuvasäveltäjien fani ja se kuuluu myös tässä tapauksessa eikä ikävä kyllä positiivisessa mielessä. Monet Scaretalen musikaaleisista kauhuteemoista ovat liian tutun kuuloisia. Sentään siinä on myös hieman musikaalityylistä huumoria, mutta sekin kuulostaa epäomaperäiseltä. Kun tähän sotketaan hieman kuin puoliväkisin yhtyeen muut tavaramerkkielementit eivät nämä yhdistetyt kohtaukset muodosta kovin yhtenäistä kokonaisuutta.

Painajaisunista kertovana Scaretale ei myöskään tavoita minua, sillä omat painajaisuneni eivät ole ollenkaan tällaisia. Niistä tosin ei saisi mielenkiintoista biisiä tekemälläkään. Omat painajaiseni ovat sellaisia joissa olen eksyksissä enkä löydä millään perille. Tai sitten putoan loputtomasti. Lapsena sentään näin kerran unta jossa mustekala poltti minua ja huusin unissani että minulle on tuotava vettä koska palan. Tätini toi minulle vettä ja heräsin. Mutta toisin kuin silloin en osaa pelätä pellejä veitsen kanssa tai zombieita sekä muita mörkimyksiä. 

Jos jotakin positiivista on mainittava niin kuulostaa siltä kuin kappale olisi miksattu hieman vähemmän loudnesshenkisesti kuin esimerkiksi Dark Passion Play -albumi. Ehkä tässä kohden elokuvista haetut dynamiikkavaikutteet ovat olleet positiivinen asia. Seitsemän ja puoli minuuttia on pitkä aika kappaleelle joka ei vie sellaiselle matkalle millä haluaisi olla. Jos kappaleesta riisuttaisiin kauhuelokuvasoundtrackelementit ja jäljelle jäisi kolmeminuuttinen Nightwishrockkipale niin lopputulos olisi hieman parempi mutta vain hieman. Voisin kuvitella, että jos kuulut kappaleen kohderyhmään toisin kuin minä niin mielipiteesi voi olla täysin eri.     

Arvosana: 4,5/10

sunnuntai 18. maaliskuuta 2018

Carpenters - Goodbye to Love

Artisti: Carpenters
Kappale: Goodbye to Love (1972)
Albumi: Singles 1969-1981
Mieleenjäävin lause: "I'll say goodbye to love."

Kun blogin idea on olla satunnainen poiminta levyhyllystä niin välillä mieli palaisi päästä ruotimaan lempikappaleitaan, mutta niitä tippuu yllättävän harvoin. Toisaalta ilo on sitä suurempi, kun yksi kaikkien aikojen suosikeistani, kuten Carpentersin voimaballadien ylittämätön prototyyppi Goodbye to Love alkaa soimaan nextin painamisen jälkeen. Sen lisäksi, että kyseessä on yksi mieliballadeistani se sisältää myös yhden omasta mielestäni parhaista kitarasooloista koskaan.

Sisarusduo Carpentersin Richard Carpenters sai ideat moniin hitteihinsä mielenkiintoisilla tavoilla. Goodbye to Loven tapauksessa kipinä löytyi samalla tavalla kuin erääseen toiseenkin hittiin iltamyöhään televisiosta (Richard kärsi uniongelmista.). Vuoden 1940 musikaalikomediassa Rhythm on the River puhutaan kuvitteellisesta biisistä nimeltään Goodbye to Love, jota ei elokuvassa kuitenkaan koskaan kuulla. Richardin mielikuvitus alkoi jyllätä ja kappaleen kertosäe muotoutui hänen mieleensä heti. Koko kappaleen sävellys syntyi helposti, mutta kertosäettä pidemmälle hän ei sanoituksessa päässyt jolloin kuvaan astui monia hittejä uransa aikana sanoittanut John Bettis.

Richard Carpenter sai kappaletta nauhoittaessaan ajatuksen että Goodbye to Love tarvitsee fuzz säröefektiä käyttävän kitarasoolon. Idea sähkökitarasoolosta balladissa voi tuntua nyt aivan tavalliselta, mutta vuonna 1972 ajatus oli vallankumouksellinen. Soittaja tehtävään löytyi kun Richard muisti Carpentersia aiemmin lämmitelleen yhtyeen soolokitaristin Tony Peluson. Ensimmäisillä otoilla Peluso koetti soittaa pehmeästi ja hillitysti, mutta Richard neuvoi häntä revittelemään alun jälkeen ja soittamaan sen jälkeen täydellä tunteella.

Vaikka Carpenters varmasti edustikin oman aikansa turvallisimmasta päästä olevaa popyhtyettä niin kitarasoolon herättämä vahva reaktio on silti näin jälkikäteenkin yllättävä. Yhtye sai vihapostia joissa fanit syyttivät yhtyettä hard rockin kelkkaan hyppäämisestä ja jotkut aiemmin Carpentersia voimasoittaneet radiokanavat hyllyttivät kappaleen liian rajuna. Tästä huolimatta Goodbye To Lovea muistellaan nykyään lämpimämmin historian valossa onhan se yksi ensimmäisistä ellei jopa ensimmäinen voimaballadi.

Goodbye to Love olisi kelpo biisi ilman kitarasooloakin sillä onhan siinä Karen Carpenterin silkkiset vokaalit yhdistetynä sisarusten lauluharmonioihin. Mutta Peluson kitarasoolo nostaa kappaleen tunneskaalalla siihen kuuluisaan yhteentoista. Ilman kitarasooloa kokonaisuus jäisi suruisan apeaksi menneen rakkauden haikailuksi, mutta sen kanssa koetaan kliimaksi. Kun olet surullinen jostakin ja suru saavuttaa huippunsa kyyneleiden kera niin se tunne on puhdistava. Voi tulla jopa tunne, että tässä on lopultakin se käännekohta josta kaikki alkaa hiljalleen mennä kohti parempaa. Niinpä pelkän surumielisyyden lisäksi kappale antaa kuulijalleen toivoa paremmasta.

Rakastan tapaa jolla Goodbye to Love kasvaa loppua kohden kuin lumivyöry keväisillä vuorilla. Vaikka kappale on yksi eniten kuuntelemiani ikinä niin tämänkin kirjoittaminen meinaa pysähtyä joka kerta loppuhuipennuksen kohdalla, kun minun on vain alettava joraamaan sen tahdissa. Kun kuolen niin arkkuni voisi laskea maihin Goodbye to Loven loppuneljänneksen soidessa ja ainoa riski olisi se, että minun vielä arkussakin olisi pakko tehdä parit tanssiliikkeet.   

Olen pari vuotta sähköbasso lisäksi treenaillut hieman sähkökitaraa mutta Goodbye to Loven soolo on varmasti viimeisiä joita uskaltaisin lähteä tapailemaan. Toiset meistä haluavat oppia lempisoolonsa heti ja toiset meistä kunnioittavat niitä niin paljon etteivät halua kajota niihin ennen kuin osaavat soittaa ne edes joten kuten kunnialla.

Pitäisikö tästä sanoa jotakin kritiikkiäkin? Noh.. ..voisihan tuo loppuhuipennus olla vieläkin pidempi mutta toisaalta koska kappaleen uudelleenkuunteluun ei väsy niin sekin on tyhjää kuminaa täydellisen poptaideteoksen edessä. Vain harva kappale resonoi sieluni kanssa niin samalla taajudella kuin Goodbye to Love ja tunnen suurta iloa ja kiitollisuutta siitä, että se on luotu. Rakkaudelle voi sanoa näkemiin muttei hyvästi.   

Arvosana: 9,5/10