sunnuntai 9. kesäkuuta 2019

Roxette - See Me

Artisti: Roxette
Kappale: See Me (1994)
Albumi: The Ballad Hits
Mieleenjäävin lause: "See, see me, I have nothing to hide."

Bonusbiisit toivat fyysisten levyjen aikana omanlaistaan lisäarvoa albumeille varsinkin hardcorempien fanien kannalta. Itsekin ostin aikoinaan monta kokoelmaa joidenka hittibiisit omistin jo ennestään niiden sisältämien ennenjulkaisemattomien bonusbiisien vuoksi.

Tämä tietenkin päti vain niiden artistien ja bändien kohdalla joista olin eniten kiinnostunut. Vain tietyistä artisteista jaksaa olla niin kiinnostunut, että haluaa kuulla heidän koko tuotantonsa ja ehkä myös kaikki mahdolliset spinoffit soolourineen ja sivuprojekteineen. Toki on artisteja joilla oli kova maine laadukkaiden b-puolien julkaisijoina ja tästä syystä aikoinaan Ace of Base oli niitä harvoja bändejä minulle joiden singletkin tuli ostettua.

Marie Fredrikssonin säveltämä ja Per Gesslen sanoittama See Me jätettiin alunperin pois Roxetten vuoden 1994 Crash! Boom! Bang! -albumilta. Ensimmäisen virallisen julkaisunsa See Me näki Salvation singlen b-puolena vuonna 1999. Tämän jälkeen kappale oli vakiotavaraa bonusraitana erilaisissa kokoelmissa ja loppujen lopuksi yhtye päätti levyttää siitä uuden version vuoden 2012 Travelling albumille. Omanlaisensa työjuhta biisinä siis joka ei ehkä ollut shown tähti mutta kuitenkin osa kokonaisuutta. Tämä arvostelu on tehty alkuperäisen version pohjalta.

See Me on niitä tapauksia joissa ei aivan varmasti voi sanoituksen perusteella tietää mistä siinä on kyse, mutta kuten aina minulla on oma teoriani. See Me kertoo siitä hetkestä kun ihastuksen kohde saapuu saman huoneeseen. Kyse on kaukorakkaudesta jota ei ole vielä tuotu julki. Täydellinen tuleva kumppani on niin lähellä, mutta kuitenkin niin kaukana. Mieli rakentaa jo kuvia tulevasta täydellisestä elämästä yhdessä samalla kun jokin pieni ääni takaraivossa estää tekemästä mitään. Jos tuo ihastuksen kohde vain näkisi ihastuneen samalla tavalla niin mikään ei voisi estää tuota vaaleanpunaista tulevaisuutta. Mutta se hetki ei ole ehkä vielä, vai onko se sittenkin?

See Me pysyy sovituksellisesti suhteellisen pienenä vaikka siinä on hieman Enya vaikutteista taustaäänimattoakin. Koska itse soitannollisesti kappale ei tarjoa suuria koukkuja jää vetovastuu laulajalle tulkinnan varaan. Marie Fredriksson ei tietenkään petä, mutta toisaalta tämänkaltainen kappale ei ehkä tuo hänen parhaita puoliaan esille. Marie on parhaimmillaan tulkitessaan tunneskaalan voimakkaimpia laitoja, mutta See Me on enemmänkin tasainen tunnelmapala. Ehkä miksaus olisi kaivannut vielä enemmän Enya lainoja, jossa Marien ääntä olisi päällekkäisäänitetty kymmeniä kertoja omaksi äänimatokseen. 

On helppoa ymmärtää miksi See Me on saanut bonus- ja täytebiisin roolin. Tämänkaltainen kappale on helppo heittää albumin loppupuolelle auttamaan kokoelman rytmityksessä tai himmailemaan levy rauhallisesti loppuun. See Me on kuin jalkapallojoukkueen luottovaihtopelaaja, joka otetaan kentälle pariksikymmeneksi minuutiksi, jotta varsinaisten tähtien peliaika ei käy liian rasittavaksi. See Me on hieman liian yllätyksetön eikä edusta parasta Roxettea, muttei se toisaalta myöskään ärsytä tai ole huono. Itse voisin kuvitella kuuntelevani tätä silloin kun olen hieman väsynyt, mutten vielä tarpeeksi väsynyt nukkumaan. 

Arvosana: 5,0/10



sunnuntai 2. kesäkuuta 2019

Sheila & B. Devotion - Charge Plates and Credit Cards

Artisti: Sheila & B. Devotion
Kappale: Charge Plates and Credit Cards (1980)
Albumi: King of the World
Mieleenjäävin lause: "With my charge plates and credit cards making my life hard."

Ranskalaisartisti Sheilan ura discoartistina noudatti samaa kaavaa kuin monilla muillakin. Discon noustessa suosioon vaihdetaan tyyliin joka myy ja kun suosio loppuu niin se laiva jätetään kuin parhaat rotat ikään. Toki discon ollessa suurimmassa huudossaan 70-luvun lopulla nähtiin ihmeellisempääkin kuin entisen ye-ye teinitähden muuttuminen discoartistiksi vähän yli 30-vuotiaana. Sheilan tapauksessa ensimmäinen biisi julkaistiin ilman Sheila nimeä, jotta voitaisiin testata nousevatko vanhat fanit jaloilleen. Love Me Babystä tuli Top10 hitti Euroopassa ja Sheila paljasti henkilöllisyytensä. Kokoonpanoon palkattiin kolme amerikkalaista tanssijaa ja lopulliseksi nimeksi tuli Sheila & B. Devotion.

Blogia seuranneet saattavat muistaa että Sheila & B. Devotionin Spacer on yksi suurimmista suosikkibiiseistäni. Biisin takana olivat klassiset Chic miehet Nile Rodgers ja Bernard Edwards samoin kuin koko Sheila & B. Devotionin toisen ja viimeiseksi jääneen King of the World albuminkin. Rodgersin itsensä mukaan Ranskasta tuli pyyntö tuottaa hänelle itselleen täysin tuntemattomalle ranskalaisartistille levy eikä hän ollut kiinnostunut.

Olihan hänellä juuri nyt kuuma kausi menossa Chicin ja muidenkin artistien kanssa jotka tahkosivat hittejä hänen tuottamistaan ja säveltämistään biiseistä. Lisäksi ajatus heikosti englantia osaavan artistin kanssa työskentelystä ei houkutellut. Mutta ensimmäisen kiitos ein jälkeen Ranskasta löytiin pöytään niin lihava shekki jolle ei voinut enää sanoa ei. Niinpä yhteistyönä syntyi kielimuurista ja Sheilan ilmeisesti hieman diivamaisesta asenteesta huolimatta varsin kelpo discoalbumi.

Charge Plates and Credit Cards on teemallisesti ehkä jopa hieman aikaansa edellä ennustellen sitä 80-luvun kulutusjuhlaa jossa kukaan ei ollut köyhä ja kipeä kun pankit tarjosivat luottoa luoton päälle. Kotimainen teemavastine biisille voisi olla vaikkapa Irwin Goodmanin Tosi on. Toki suhtautuminen kulutusjuhlaan on hieman humoristinen kun lopussa päänhenkilö yrittää vielä saada pankilta uutta lainaa väärän henkilöllisyyden turvin.

Soundillisesti ei olla kaukana Chicistä mikä ei tietenkään takapirut huomioon ottaen ole ihme. Rodgers soittaa tyypilliset maukkaat discokitarointinsa eikä Edwardsin rytmikästä bassottelua voi moittia. Ehkä kuitenkin olla hieman enemmän siellä rokimman discon puolella. Minua hieman pyöreästi englantia ääntävä Sheila ei haittaa sillä onhan hänen aksenttinsa ohuempi kuin vaikkapa Baccaralla. Tässä tapauksessa artistin ääntämys tuo kokonaisuuteen persoonallisuutta ja tunnistettavuutta. 

Charge Plates and Credit Cards keinuu hyvin ja särmikäs kitarointi olisi voinut saada jopa vielä enemmänkin tilaa. Ehkä kertosäettä kierrätetään jopa liikaakin sillä säksättävä taustamelodia alkaa varsinkin näin toistokuuntelussa käymään hivenen rasittavaksi. Kyllä tässä silti voiton puolelle jäädään sillähän onhan kyseessä albumin yksin muistettavimmista kappaleista heti niiden parhaimpien biisien (Spacer ja Don't Go) jälkeen. Samalla biisi muistuttaa minua siitä miksi minun korttini on vain debit ilman credittiä.

Arvosana: 6,0/10

maanantai 13. toukokuuta 2019

Mary Wells - My Guy

Artisti: Mary Wells
Kappale: My Guy (1964)
Albumi: Dancing in the Street
Mieleenjäävin lause: "Nothing you could say could tear me from away from my guy."

Mary Wells on yksi monista artisteista jotka omilla päätöksillään mahdollisesti saattoivat uransa laskusuuntaan sen ollessa nosteessa. Pääosin Smokey Robinsonin kynäilemien hittien voimalla vuosina 1962-1964 lempinimen The Queen of Motown saanut Mary Wells oli suurimman menestyksensä kynnyksellä tyytymätön Motown levy-yhtiöön.

Hän olisi halunnut suuremmat royaltit levytyksistään eikä hän pitänyt siitä, että hänen suurimman hittinsä My Guyn yhtiölle tuottamia rahoja käytettiin The Supremesin markkinointiin. Motown olisi halunnut pitää tuolloisen suurimman naissoolotähtensä, muttei mihin hintaan tahansa ja riita vei osapuolet oikeuteen asti. Wells sai sopimuksensa peruttua vetoamalla siihen, että oli allekirjoittanut levyssopimuksensa ollessa 17-vuotias eli alaikäisenä.

Motownilta päästyään Wells teki rahakkaan sopimuksen 20th Century Foxin levy-yhtiöosaston kanssa, mutta siellä hänen menestyksensä ei enää ollut entisenlaista. Toivottua elokuvauraakaan ei Fox-kytkös tuonut. Wells teki pienimuotoisen paluun 70-luvun lopulla Gigolo discohitin muodossa, mutta hänen levytysuransa päättyi kurkunpään syövän aiheuttamiin komplikaatioihin joka myös vaati hänen henkensä vuonna 1992. 

Smokie Robinsonin kynäilemässä My Guy:ssa kuulee Motownin ja sen myöhemmin kuuluisiksi tulleiden sessiomusiikikoiden kädenjäljen. Mary Wells kuulostaa yhtä aikaa kohtalokkaalta, päättäväiseltä ja hieman seksikkäältäkin laulaessaan siitä kuin hän ei voisi ikinä pettää nykyistä miestään. Vaikka nykyheila ei ehkä ole lihaksikkain, komein tai varakkainkaan hän on silti juuri se oikea. Perinteisiä, mutta samalla romanttisia arvoja tukenut sanoitus varmasti kelpasi laajemmallekin kuulijakunnalle ja olihan Mary Wells yksi heistä, joka auttoi tuomaan mustaa musiikkia myös valkoisen kuulijakunnan kuultavaksi ja joka kävi kaupaksi myös heille. My Guy olikin ykköshitti artistin kotimaassa ja oli listavitonen myös Englannissa.

My Guy on kelpo Motown tuotos ja sen suurin ansio on mielestäni Mary Wellsin tulkinnassa joka aaltoilee kuulaan kohtalokkaasti ja laulu on rytmitetty mielenkiintoisesti kappaleen kanssa yhteen. Pienet äänen niekkaukset ja tyylikkään fraseeraukset pitävät tulkinnan mielenkiintoisena. Huonompi tulkitsija olisi tehnyt kappaleesta liian sokerisen tai saanut sen kuulostamaan liian gospelilta. Pystybasson kuvioille varsinkin kappaleen loppupuolella pitää antaa tunnustusta. Ehkä itselleni mielenkiintoisempaa Motownia on kuitenkin se, mitä siellä tuotettiin juuri parin kolmen seuraavan vuoden aikana tämän hitin jälkeen. My Guy on kuitenkin varsin korkealla kategoriassaan eli uskollisuutta parisuhteessa vannovat kappaleet. 

Arvosana: 6,0/10


sunnuntai 5. toukokuuta 2019

Army of Lovers - Mondo Trasho

Artisti: Army of Lovers
Kappale: Mondo Trasho (1990)
Albumi: Disco Extravaganza
Mieleenjäävin lause: "Mondo. Trasho."

Tämänkertainen kappale tuo minulle mieleen sen ajan kun omistin ensin Amiga 500 ja sitten Amiga 1200 kotitietokoneet. Tuolloin ns. tracker musiikki oli suosittua jossa biisejä tehtiin tracker ohjelmilla joissa käytettiin sampleja joita jaettiin mm. kokoelmina levykkeillä.

Tekijänoikeuksista ei juuri välitetty ja samplekorpuilta löytyi pätkiä tutuista hittibiiseistä. Joistakin biiseistä jopa kuulin ensi kertaa tuollaisen karkean kasibittisen samplen muodossa ennen kuin kuulin sen ns. oikeasti. Minäkin koetin tehdä trackereillä omaa musiikkia, mutta lahjakkuuden puuttuessa sain aikaan lähinnä äänikollaaseja tai pieniä äänitarinoita.

Army of Loversin vuoden 1990 debyyttialbumilta Disco Extravaganza löytyy kaikenlaista eikä se ole erityisen yhteneväinen kokonaisuus kuin ehkä kaikessa eurotrashin määrässä. Yksi biisityyppi mitä albumilta löytyy muutaman kappaleen verran ovat palapelimäiset puoliäänikollaasit jotka eivät ole vanhentuneet erityisen arvokkaasti. Luultavasti vuoden 1969 kulttielokuvasta nimensä lainannut Mondo Trasho on juuri edellämainitun kaltainen. Onko kappaleella nimensä lisäksi muuta yhteyttä elokuvan kanssa en osaa sitä näkemättömänä sanoa.

En voi väittää pitäväni Mondo Trashoa mitenkään erityisenä raitana Army of Loversin katalogissa. Tässä kohden Alexander Bardin luomus etsi vasta suuntaansa ja kaikki mitä musiikillisessa muodossa heitettiin seinään ei tarttunut. Varsinkin nykykorviin turhankin puolimielisesti vaihtuvat musiikilliset osaset töksähtelevät yhteen kömpelöhkösti eikä kaikkia elementtejä olisi tarvinnut jättää lopulliseen versioon mukaan. Kertosäe puolestaan tulee liiankin tutuksi ainakin aineeksinsa nähden puolitoistaminuuttia liian pitkässä kappaleessa.

Toisaalta mitä voi odottaa kappaleelta joka ei nimessäkään puolesta lupaa olla kuin roskaa? Mondo Trashossa on muuta pieni semityylikäs hetki, mutta ne eivät kanna pitkälle vaihtuen viidessä sekunnissa johonkin aurallisesti paljon vähemmän hivelevämpään. Ehkä tämä onkin enemmän taidetta kuin popmusiikkia. Tai poptaidetta? Mondo Trasho on musiikillisesti sitä mihin joskus syyllistyn kokatessani, kun alan tehdä kokeiluja ainesosilla jotka sitten osoittautuivat epäyhteensopiviksi kuten vaikkapa uuniomenat leipäsiirapilla. Army of Loversin huonoin biisi omasta mielestäni? -Mondo huono.   

Arvosana: 2,0/10

lauantai 27. huhtikuuta 2019

Frida - Tre kvart från nu

Artisti: Frida
Kappale: Tre kvart från nu (1971)
Albumi: Frida 1967-1972
Mieleenjäävin lause: "Tre kvart från nu."

Joskus levyhyllyyn hankkii levyjä joita ei niinkään hanki kuunneltavaksi vaan kokoelman täydennykseksi. Näin ainakin ajattelin kun ostin joskus 90-luvun lopussa Frida 1967-1972 kokoelman, joka kattaa Fridan levytysuran ennen Abbaa. Abba-fanina olin luonnollisesti utelias kuulemaan miltä suosikkijäseni oli kuulostanut musiikillisesti ennen mahtinelikkoon päätymistään.

Vaikka olin tuolloin lukenut kirjan tai pari Abban ja sen jäsenten historiasta ja olin Abba-aiheisen sähköpostituslistan tilaaja niin taisin olla silti ensikuulemalla kokoelmasta hieman hämmentynyt. Mitä oli tämä jatsahtava iskelmää, easy listeningiä, folkkia ja schlageria sisältävä kokooma biisejä? Levy taisi jäädä pitkälle kuuntelutauolle tuossa kohti. Vuosien varrella olen lämmennyt kokoelman biiseille yksi kerrallaan, mutta luulen etten ikinä tule olemaan kaikkien albumin biisien suurin ystävä.

Tre kvart från nu on lähtöidealtaan kunnianhimoinen jos ei muuta. Otetaan venäläisen säveltäjän Anton Rubinsteinin Melodie in F pianoteos 1800-luvun lopusta, sovitetaan se easy listening popiksi ja tehdään siihen ruotsinkieliset sanat. Jälleen kerraan täytyy todeta, että toinen kotimainen ei ole vahvuuteni, mutta uskoisin että sanoitus on tehty ns. toisen naisen näkökulmasta. Kolme varttia salatun tapaamisen jälkeen mies on kotona ja selittelee vaimolleen olevansa myöhässä ruuhkan takia. Mies juttelee jalkapallosta ystävänsä kanssa olutta nauttien ja katsoo iltauutiset vaimonsa kanssa. Tuona aikana tuo toinen nainen on yksin kotonaan ja miettii miten jaksaa elämäänsä salattuna rakastettuna. Kaikki tuo sopii kappaleen apeaan tunnelmaan.

Melodia on lainattu klassikosta, sanoitus kohtaa sovituksen kanssa ja vokaaleista vastaa aina tulkinnassaan onnistuva Frida. Tämänhän täytyy olla vähintään pieni helmi voisi ajatella. Jollekulle luonnollisesti näin voikin olla sillä onhan musiikista yhtä monta mielipidettä kuin on kuulijaakin. Mutta minua Tre kvart från nu ei tavoita sillä siitä puuttuu se draama mikä teeman ympärille olisi voinut rakentaa. Melodiat soljuvat toisiin tasaisesti ja Fridakin laulaa hyvin hillitysti vaikkakin toki onnistuneesti toisen naisen apeutta kuvastaen. Minulle ei jää tästä kappaleesta mieleen mitään. Luultavasti jos minulta kysyttäisiin siitä jotakin huomenna en välttämättä muistaisi edes nimeä saatika kertosäkeen sanoja tai melodiaa.   

Dynamiikka on pientä, joka saa toki kuulemaan kaikki pienet korostukset laulu- ja soitintulkinnassa mutta en silti saa tästä palkintoa keskittyneestäkään kuuntelusta. Joskus täytyy vain tunnustaa että kappale ei tyylillisesti istu omaan musiikilliseen palettiin joka sentään mielestäni on nykyään suhteellisen laaja. Mutta ainakin on mielenkiintoista ajatella, että kaksi vuotta myöhemmin Frida oli osa lähitulevaisuudessa Abbaksi nimettyä yhtyettä laulamassa jotakin huomattavasti popinpaa. Tre kvart från nu:ta ei pystyisi mitenkään kuvittelemaan osaksi Abban albumeita ja hyvä niin.   

Arvosana: 3,5/10

perjantai 19. huhtikuuta 2019

t.A.T.u. - Friend or Foe

Artisti: t.A.T.u.
Kappale: Friend or Foe (2005)
Albumi: Dangerous and Moving
Mieleenjäävin lause: "Lie under covers so, are you friend or foe."

Jos venäläisen tyttöduo t.A.T.u:n (tästä lähtien pelkkä Tatu) englanninkielinen ensialbumi 200 km/h in the Wrong Lane leikki kielletyn lesborakkauden teemalla niin kakkosalbumi Dangerous and Moving rakennettiin pääosin sen ympärille miten kaksikon välit kestävät kuuluisuuden painetta.

Ajautuuko kaksikkomme väkisin erilleen vai onko ystävyys maagista? Teema ei ehkä ole yhtä klikkiotsikkoystävällinen kuin debyytin, mutta kyllähän julkisuuden henkilöiden keskinäisistä väleistä ja riidoistakin jaksetaan kirjoittaa.

Friend or Foe, jonka tekijätiimissä oli mm. Eurythmicsmies Dave Stewart ja johon Sting soitti bassot julkaistiin Dangerous and Moving albumin toisena singlenä. Jos tässä ei ole tarpeeksi nimienpudottelua yhdelle singlelle niin kansikuvan otti muuan Bryan Adams. Menestystä ei tullut ensisingle All About Us:iin verrattuna, mutta Top 10 listasijoituksia pienemmillä markkina-alueilla sentään jokunen. Laskevan menestyskäyrän vuoksi Friend or Foe jäi yhtyeen viimeiseksi julkaistuksi singleksi sekä Briteissä että USA:ssa.

On oma tulkintani, että Friend or Foe kertoisi kuvitteellisesti Lena Katina ja Julia Volkovan kiristyvistä väleistä mutta jokainen voi toki tehdä oman tulkintansa. Yhtye jonka takana olevat voimat eivät tuntuneet ajattelevan, että voisi olla huonoa julkisuutta tuskin vierastaisivat keksityn vihanpidon käyttöä julkisuustemppuna. Toisaalta Katinan ja Volkovan välit eivät ainakaan myöhemissä vaihessa ole sanotun olevan parhaat mahdolliset, joten olivatko säröt jo tässä vaiheessa todellisia vai tuliko biisistä enne? Ikinä ei voi sanoa varmaksi yhtyeen kohdalla jonka julkisuuskuva oli varsin tarkasti tohtoroitu markkinointimiesten toimesta.

Mutta vaikka spekulointi ja taustat biisien suhteen ovat mielenkiintoisia niin kantaako Friend or Foe puhtaasti biisinä? Kyseessä ei ehkä ole suurimpiin suosikkeihini kuuluva Tatubiisi, mutta ei myöskään missään nimessä heikko teos. Parhaat Tatubiisit ovat itselleni niitä joissa draama ja tunnetaso on vedetty yhteentoista ja vaikka Friend or Foe ei pääse kuin hyvään kouluarvosanaan oikeuttaviin lukuihin tässä kategoriassa se silti perustoimivaa poppia puolitoistavuosikymmentä myöhemminkin.

Friend or Foessa on löydetty hyvä tasapaino elektronisen ja perinteisemmän rockin miksaamisessa yhteen ja siinä on myös varsin toimiva rytmitys. Minua ei häiritse se, että kappale olisi ehkä tyylillisesti sopinut hyvin myös yhtyeen debyyttialbumille sillä minusta sellaiset siltabiisit jotka ikäänkuin liittävät albumit yhteen ovat hyvästä. Vaikka kertosäe onkin varsin tarttuva niin ehkä loppuhuipennukseen olisi voinut satsata enemmänkin. Tämä riisipuuro olisi hyötynyt pienestä pohjaanpolttamisesta.

Harvoin pääsen syyttämään Tatun biisejä liian turvallisesta toteutuksesta, mutta Friend or Foen suhteen minun täytyy niin tehdä. Minulle iso osa yhtyeen charmia olivat sen intensiivisyydessä ja hitusen persoonallisesti alkuperäisista venäjänkielisistä versioista englanniksi käännetyt sanoitukset. Sanoituksessa on toki muutama Tatutyypillinen lause joten tämä puoli on kunnossa. Jos ystävältä joutuu kysymään onko hän ystävä ei ole kyse oikeasta ystävyydestä eikä pop-biisi ole loistava jos sen hyvyyttä joutuu epäilemään. Mutta perusasiat ovat kunnossa vaikka vastausta biisin nimen esittämään kysymykseen ei ikinä annetakaan. I love to hate you? I hate to love you? 

Arvosana: 6,0/10

lauantai 6. huhtikuuta 2019

Movetron - Missä sä oot?

Artisti: Movetron
Kappale: Missä sä oot? (1997)
Albumi: Irtokarkkeja - Makeimmat hitit
Mieleenjäävin lause: "Missä sä oot, sua etsinyt oon koko elämän."

Satunnaissoitto tekee joskus vähemmän arvaamattomissa olevia poimintoja sillä edellisessä Aikakoneen Alla vaahterapuun -kappaleen arvostelussa kirjoitin paljon myös Movetronista. Nyt on siis toisen dancesuuruutemme vuoro, mutta onneksi ei ehkä kuitenkään sentään sillä Alla koivupuun istuskelulla. Sen sijaan tällä kertaa sen toisen osapuolen sijainnista ei olekaan niin selvää aavistusta, vai onko sittenkään?

Missä sä oot julkaistiin neljäntenä singlenä Movetronin toiselta Soittorasia albumilta vuonna 1997. Muistan hämärästi sen soineen joskus hitaana noina teini-ikäni viimeisinä vuosina vaikka toki olin silloin sen verran ujo kaveri, ettei minusta ollut ketään tyttöä tanssiin hakemaan. Musiikin vika se ei toki ollut vaan Missä sä oot olisi käynyt hyvin sen tulevan oikean kanssa keinumiseen tai vaikka sen tulevan entisen oikeankin.

Yleensähän oikeanoppisessa voimaballadissa on loppunostatus kliimaksina, mutta Movetronin tuottajaosapuoli on tässä kohtaa tiennyt Päivi Lepistön persoonallisen äänen rajoitukset eikä ole sellaista väkisin liittänyt mukaan. On viisasta korostaa vahvuuksia ja peittää heikkoudet ja niin on tehty nytkin. Omanlaisensa loppuratkaisu kappaleen tarinaan saadaan sentään lopussa.

Jäin miettimään jääkö tasapaksu poljento tämän balladin vahvuudeksi vai heikkoudeksi, mutta päädyin siihen etten mene kumpaankaan ääripäähän mielipiteessäni. Tasaisuus auttaa usein siinä, että pienikin nostatus lopussa tuntuu suuremmalta kun korvat on totutettu matalammalle tapahtumahorisontille. Tämä tehokeino toimii nytkin muttei ehkä ihan niin hyvin kuin parhaimmissa tapauksissa. Olisikohan tästä voitu tehdä duetto ja saatu siten kappalletta monipuolistettua? Toki soundien kuulaus ja pienet teknologiamausteet tutkineen ja kaikuluotainäänineen tuovat tähän pientä omaa tunnelmaa.

Joskus ei arvostelussa voi välttyä siltä että ihan ok biisi latistuu tason alaspäin jos artisti on pystynyt samassa tyylilajissa parempaankin. Niin käy tässäkin tapauksessa sillä Missä sä oot on vain pikkukiva tunnelmapala verrattuna vaikkapa Lokakuu-Marraskuuhun tai Neliriviseen. Movetron on usein parhaimmillaan itselleni kun se sotkee dancebiitteihin meille kansallisesti tuttuja melankolisia sanoitusaiheita. Mutta myönnetään tämän vahvuudeksi se, että tämä ei ole niitä biisejä jotka esittävät kysymyksiä antamatta yhtään vastausta. Missä sä oot? -Siellä sä oot.

Arvosana: 5,0/10