sunnuntai 5. huhtikuuta 2020

Blondie - (I'm Always Touched By Your) Presence, Dear

Artisti: Blondie
Kappale: (I'm Always Touched By Your) Presence, Dear (1978)
Albumi: Atomic - The Best of Blondie
Mieleenjäävin lause: "Stay awake at night and count your R.E.M.'s."

Minulle nykyinen maailmantilanne ei ole tuonut lisää omaa aikaa mikä on introversioni korkeasta asteesta huolimatta helpostus. Mitä nyt töitä joutuu tekemään paljon enemmän etänä, mutta toisaalta en pidä matkustamisesta joten siltä osin asia on parannus.

Yksi vaikutus mikä ihmismalwarella, kuten eräs tubettaja virusta kuvaa, koska sen oikean nimen sanominen veisi Youtubessa mainostulot on se, että jokainen biisi tuntuu jollakin tavalla linkittyvän siihen. Jopa tämänkertainen, mutta ei onneksi ihan pahimmalla mahdollisella tavalla.

Blondien vuoden 1978 Plastic Letters albumin toinen single on nimihirviö (I'm Always Touched By Your) Presence, Dear. Käytänkin siitä loppuarvostelun ajan nimeä "helpompaa" nimeä IATBYPD. Kappaleen on tehnyt Blondien basisti Gary Valentine sen jälkuun kun hän kuuli, että hän ja hänen silloin tyttöystävänsä olivat hänen kiertueella olleessaan nähneet etäisyydestä huolimatta samanlaisia unia. IATBYPD ei ole suurimpia Blondiesuosikkejani, mutta toisaalta se on parempi kuin yli 90%:ia 90-luvun puolivälin comebackin jälkeisistä biiseistä. Yhtyeelle tyypilliset 60-lukuvaikutteet kuuluvat tässäkin kappaleessa, mutta tyylilliset ratkaisut päivittävät sen silti tukevasti 70-luvun jälkipuoliskolle. 

Blondie on parhaimmillaan kun heidän kappaleensa heijastuvat parhaiten laulaja Debbie Harryn luonteen kautta. IATBYPD kanssa tämä toimii puoliksi. Vaikka Harry tulkitsee kelvollisesti romanttista söpistelyäkin niin parhaiten hänen ulosantinsa toimii silti, kun biisissä on hieman draamaa, räväkkyyttä tai äkkyvääryyttä. IATBYPD:ssa ei ole noita elementtejä tarpeeksi vaikka siinä pudotellaankin monia uniin ja enteisiin liittyviä termejä varsin sujuvasti.

Ehkä IATBYPD on muutenkin hieman liian siloteltu ja harmiton verrattuna joihinkin muihin saman aikakauden Blondiebiiseihin. Toki kappale ottaa hieman kierroksia, mutta se ei ikinä lähde kunnon laukkaan. Olisikohan tämä voinut olla niitä paremmin livenä toimivia kappaleita? Tai sitten kappaleen pahin vihollinen on yhtyeen tuotannon parhaimmisto mihin se ei ainakaan omissa kirjoissani vertaudu menestyksekkäästi.

Mutta sujuvasti kuunneltava kappalehan silti on kyseessä jota en skippaisi. Plussaa rumpali Clem Burkelle jälleen kerran siitä, että hän on se joka tuo kappaleeseen eniten sen tarvitsemaa energiaa. IATBYPD tuskin tulee minulle uniin edes tämän arvostelun kirjoittamisen jälkeen, mutta jos se tulisi niin en laskisi sitä painajaiseksi.

Arvosana: 5,5/10

perjantai 28. helmikuuta 2020

Dina Carroll - Walk on By

Artisti: Dina Carroll
Kappale: Walk on By (1989)
Albumi: Millennium 1990-1994
Mieleenjäävin lause: "Walk on.. walk on.. walk.."

Jokainen vuosikymmen tuottaa oman näkemyksensä eri musiikkigenreistä. Soul ei ollut tässä poikkeus ja 90-luvun alussa se lienee ollut suosituinta siististi koneellistettuna ja usein voimakkain naisvokaalein. Tyylikkäät mutta ehkä hieman kliiniset konetaustat päivittivät genren uudelle vuosikynnelle ja menestystäkin tuli. Englantilainen Dina Carroll ei ehkä aivan ollut tuon aallon ykkösnimi, mutta kahdella platinamyyntiin yltäneellä albumillaan sekä neljällä Top10 singlellään kotimaassaan hän oli kaukana yhden hitin ihmeestä.

Dina Carroll aloitti valeryhmä Masqueraden ainoana todellisenä jäsenenä 80-luvun puolivälissä, mutta tuossa vaiheessa menestys jäi vielä listojen jämäsijoihin. Kun Masquerade kuopattiin hän vaihtoi levy-yhtiötä ja alkoi soolouralle 1989. Menestys antoi odottaa itseään muutaman vuoden mutta cover Dionne Warwickin Walk on By klassikosta toi hänelle jo pientä menestystä Manner-Euroopan puolella. Kappaleen tuotannossa apuna toimi R&B ryhmä The Pasadenas, joka auttoi laulusovituksessa sekä lauloi kappaleen taustat.

Vaikka pidänkin esimerkiksi joistakin Lisa Stansfieldin saman aikakauden biiseistä niin tämä musiikillinen tyyli kaikessa saniteettisuudessaan ei kuulu suurimpiin suosikkeihini. Varsinkin kun Walk on By:sta on niin monia legendaarisia tulkintoja joihin tätä joutuu vertaamaan. Mitään erityisen omaa Dina Carrollin versioon ei ole saatu lukuunottamatta sitä ajallista äänimuottia mihin se on sovitettu. Caroll on kelvollinen vokalisti muttei hän yllä mihinkään erityisen mielenjäävään tulkintaan ainakaan tässä tapauksessa.

Kun yhdistetään omana aikanaan muodikas tuotanto, joka ei ehkä ole vanhentunut ihan kaikkein arvokkaimmin ei niin oleelliseen versioon klassikkobiisistä niin kovin korkealle ei päästä. Mutta yhtä paljon kuin tämä iteraatio Walk on By:stä ei herätä kiinnostusta niin ei se myöskään ärsytä tai ole vaikeaa kuunneltava. Jos muutama töksähtelevä lauluäänen manipunilointi olisi jätetty pois ja tasapaksuun taustapoljentoon olisi välillä tuotu enemmänkin vaihtelua niin kuka tietää vaikka tästä olisi voinut tulla sellainen pikkukiva vaihtoehtoversio jota kuuntelisi vaihtelun vuoksi ihan mielellään. Mutta tällaisenaan tämän ohitse on liian helppo kävellä.

Arvosana: 5,0/10

maanantai 3. helmikuuta 2020

R. Kelly - I Believe I Can Fly

Artisti: R. Kelly
Kappale: I Believe I Can Fly (1996)
Albumi: The Greatest Hits of the 90s
Mieleenjäävin lause: "I believe I Can fly..."

Kun tällä kertaa valituksi tuli R. Kellyn ysäriklassikko I Believe I Can Fly ensimmäinen ajatukseni oli etten ole ikinä nähnyt elokuvaa jonka soundtrackille se on alunperin sävelletty eli Space Jamia. En usko menettäneeni mitään elokuvataiteen klassikkoa vaikka jotkut tuntuvat muistelevan leffaa nostalgialasien läpi. Silti on omalla tavallaan on mielenkiintoista, etten ole Space Jamia nähnyt sillä tuolloin teini-iän viimeisinä vuosina lähes kaikki blockbuster leffat tuli nähtyä ennemmin tai myöhemmin.

Kun aloin miettimään niin pystyin muistamaan kolme R. Kellyn biisiä, Celine Dion dueton I'm Your Angel, Batman & Robin leffan soundtrackilla olleen Gotham Cityn sekä tietenkin I Believe I Can Flyn. Amerikkalainen R&B ei ollut minusta 90-luvulla erityisen kiinnostavaa vaikka siitäkin kimallesopasta omaan makuuni olevat helmet olen myöhemmin kalastellut. Hieman liian kiillotettu tuotanto sekä amerikkalaisen liioiteltu tapa tulkita ei toimi minulle ellei mukana ole loistavia harmonioita tai huipputason vokalistia. I Believe I Can Flysta en henkilökohtaisesti löydä kumpaakaan vaikka siinä varsin hienot kuoro-osuudet löytyi.

I Believe I Can Fly on niitä hittejä mitä 1996 ei voinut välttää meilläkään. R. Kelly sai pyynnön itse Michael Jordanilta tehdä biisin "hänen elokuvaansa" ja Kelly suostui tiedustelematta leffasta sen enempää. R. Kellyn nähtyä Space Jamista ennakkoversion alkoi idea kappaleesta kristallisoitua hänelle. Hän halusi tehdä kappaleen, joka ei ole aivan samanlaista kuin hän tyypillisesti oli aiemmin tehnyt. Vaikka R. Kellyllä onkin kotimaassaan muutama listaykkönenkin niin I Believe I Can Fly on siellä hänen suurin hittinsä siitäkin huolimatta, että kappaleen oli tyytyminen kakkossijaan Toni Braxtonin Un-Break My Heartin perässä.   

Vaikka I Believe I Can Fly sijoittuu nuoruusnostalgiseen aikaan elämässäni, niin se ei ole kappale joka extrapisteitä tulee minulta sen vuoksi saamaan. R. Kellyn ääni ei ole suosikkini sillä se ei solju niin vaivattomasti kuin tämänkaltainen kappale vaatisi. Ei ole ikinä hyvä merkki jos taustakuoro on paremman kuuloinen kuin itse pääesiintyjä. Vaikkapa kappaleen sanoma onkin motivoiva niin se ei tavoita minua samalla tavalla kuin monia muita. Ehkä en ole ikinä ollut henkilö, joka haluaa olla oman elämänsä Ikaros.

Toki I Believe I Can Fly on tuotettu viimeisen päälle puhtaasti eikä tämä ole pelkästään hyvä asia. Kaiken särmän hiominen osattiin 90-luvulla jo täydellisesti. Kappaleessa on pieniä tyylillisiä kaikuja 70- ja 80-lukujen taitteen radiopopista mikä olisi ollut mielenkiintoinen tyylisuunta edetä ihan puhtaasti. Aiemmin mainitsemani kuorot kuulostavat lopussa hienolta ja se pieni huudahdus lopussa on jotakin mitä olisi pitänyt tuoda asenteellisesti mukaan jo aiemmin. Ehkä minä en vain halua lentää herra Kellyn motivoimana.   
 
Arvosana: 5,0/10


tiistai 31. joulukuuta 2019

Satunnainen poikkeama VI: Vuosikatsaus 2019

Jos vuotta 2018 musiikillisesti miettiessäni olin lähes epätoivoinen koettaessani keksiä jotakin mistä kirjoittaa niin vuosi 2019 on sentään tarjonnut jotakin joka tulee heti mieleen. Vuosikymmenen lopettavat vuodet ovat yleensä olleet musiikillisesti mielenkiintoisia sillä usein niissä kuulee jo kaikuja tulevan vuosikymmenen soundista ja vuosikymmenen ominaissoundi on jalostettu huippuunsa. Tämä toimii ajatellessa vuotta 1979, melkein ajatellessa vuotta 1989 ja ehdottomasti 1999 mukaanlukien. Nolkytluvusta kymmenluvulle siirryttäessä ehkä vastaavaa selvää siirtymää ei tapahtunut tai sen näkemiseen olemme vielä liian lähellä.

Yksi nimi tulee varmasti olemaan se mistä 2019 tulee jäämään eniten musiikillisesti mieleeni. Maustetytöt toi kotimaiseen musiikkikenttään jotakin, jolle oli tilausta mutta jota ei varmaan moni tiennyt kaipaavansa. Perinnetietoista, mutta omaperäistä. Yksinkertaista, mutta mielenkiinnonherättävää. Asennetta, joka on nykyisessä melko muovisessa popmaailmassa harvinaista. Mutta loppujen lopuksi kyse on siitä, että itse lopputuote eli musiikki on onnistunutta.


Vuoden tulokas sekä yhtye: Maustetytöt
Kyllähän Vaalasta lähtöisin oleva sisarusduo on itselle selvä valinta sekä vuoden 2019 tulokkaaksi että yhtyeeksi. Neljä mainiota singlejulkaisua sekä tasokas albumi ovat jotakin mihin en kenenkään muun musiikillisia ansioita pysty tänä vuonna vertaamaan.


Vuoden albumi: Maustetytöt - Kaikki tiet vievät peltolaan
Kaikki tiet vievät Peltolaan onnistuu kuulostamaan yhtenäiseltä sillä sen käsittelemät teemat säilyvät samana biisistä toiseen. Yhtyeen pelkistettyä livesoundia on albumisovituksissa hieman rikastettu, mutta se on tehty hillitysti. Tämä on itseasiassa ainoa tänä vuonna julkaistu ostamani albumi ja ostin samalla kertaa sekä cd- että vinyylialbumiversiot. Vaikka Maustetyttöjä on kutsuttu masennuspopiksi niin itse kuulen sieltä rivien väleistä sekä ironiaa että toivonpilkahduksia. Ei tämä ole albumi jonka kuuntelu tekee surulliseksi vaan se puhdistaa mieltä.

Ainoa pieni kauneusvirhe on sen toiveikkaimman ja kauneimman biisin jättäminen pois (Jos mulla ei ois sua, mulla ei ois mitään). Ehkä myös liveseteissä mukana ollut Leevicover Tyttö jota rakastan olisi ollut mielenkiintoista kuulla albumisovitettuna. Seuraavalle albumille duomme toivottavasti keksi myös pari uutta teemaa nykyisten lisäksi.


Vuoden biisi: Maustetytöt - Jos mulla ei ois sua, mulla ei ois mitään

Tänä vuonna oli muuta kelpo julkaisu enemmän kuin 2018 oli, mutta tiesin tämän vuoden parhaan biisin heti kun kuulin kesällä Youtubesta tämän biisin liveversion. Rakkauslaulu jonka jokainen voi tulkita ja sovittaa itselleen sopivaksi ja joka ei ole imelä eikä sokerinen on jotakin mitä olen kaivannut. Elämä voi olla välillä raskasta ja synkkää, mutta kaikesta selviää jos on joku jonka kanssa jakaa ne kuuluivat ala- ja ylämäet. Myös pelkkä materialistinen onni ilman laadukkaita ihmissuhteita on tyhjää elämää. Bonusta erinomaisesta laulutulkinnasta ja yhteislaulusta.


Vuoden rockbiisi: Apulanta - Lokin päällä lokki
On mukava yllättyä positiivisesti musiikin parissa aina välillä. Kun kuulin että Apulanta julkaisee nu metal tyylisen EP:n niin ajattelin, että siitä tulee joko aivan kamalaa tai ehkä parhaimmillaan jotakin jonka kertakuuntelee uteliaisuudesta. Onneksi kuuntelin sillä Lokin päällä lokki on parasta Apulantaa vuosiin. Nu metalin kunnian vuosista alkaakin olla sen verran aikaa, että sitä voikin tuoda jo takaisin. Kuulostaa siltä kuin yhtyeellä olisi ollut hauskaa tätä tehdessä ja se kuuluu. Huumoribiisistä ei toki ole kyse vaan kuulostaa siltä kuin Apulannalta olisi karistettu kilometrejä ainakin 20 vuoden verran. Yksi askel taakse voi olla tosiaan kaksi askelta eteen.


Vuoden paras cover: Liliac - Rainbow in the Dark
Luulisi ettei sellaisesta kiveen hakatusta metalliklassikosta saa enää mitään kuuntelemisen arvoista coverin muodossa kun on kyse Dion Rainbow in the Darkista. Mutta huomasin tänä vuonna hakevani kerta toisensa jälkeen kuunteluun viidestä yhdysvaltalaiseta teinisisaruksista koostuvan Liliacin coverin tuosta edellämainitusta klassikosta. Nämä teinit eivät ole yrittäneet modernisoida biisiä tai tehdä sille mitään sovituksellisia temppuja. Kappale vedetään hyvin alkuperäiseen tyyliin ja sitä kunnioittaen. Mutta se toimii sillä 17-vuotias vokalisti Melody kuulostaa ikäistään vanhemmalta ja hänen tulkintansa klassikosta on hieno. Olen seurannut yhtyeen edesottamuksia Youtuben kautta ja koko nuoresta viisikosta paistaa läpi musiikin tekemisen ilo. Toivottavasti heiltä tulee jatkossa lisää myös alkuperäistä musiikkia.


Vuoden korvamato: Pyhimys - v!@%#mikko
Vaikkei Pyhimyksen v!@%#mikko olekaan hänen tänä vuonna eniten soittoa medioissa saanut biisinsä, niin minulle se on eniten kuuntelua saanut. Syy tähän on kappaleen näppäryys ja se tekee klassiset eli jää päähän soimaan. Artistin ironinen itsekrittiikki oma uraa sekä levyteollisuuden raadollisuutta kohtaan yhdistyy näppärästi Enimen tyyliseen biittiin ja musiikkivideoon. Ja onhan se "Elämä on keitto, minä olen haarukka" nerokas lohkaisu.

Bonuksena kappaleesta löytyy myös varsin mainio kotimainen metallicover:


Introverttien kiitospalkinto 2019: Irina - Haluun olla yksin
Ekstroversio - introversio asteilla melko intron äärilaitaa edustavana oli piristävä kuulla biisi omasta näkökulmasta. Harvassa kappaleessa kerrotaan meidän tarpeestamme saada ladattua sosiaaliset patterimme olemassa yksin ja omissa oloissamme. Ekstroverttien johtamassa maailmassa heidän ominaisuuksiaan ihaillaan eikä meidän introverttien tarpeille meinaa hetkisessä nykymaailmassa jäädä helposti tilaa. On myös mukava kuulla Irinan palaavan pitkästä aikaa niihin soundeihin joita hänen kahdella ensimmäisellä levyllään oli.

Vuosi 2019 sisälsi edellämainittujen lisäksi paljon sellaisia pikkukivoja biisejä joista jotkut saattavat ajan kanssa kasvaa ihan pysyvästi omassa biisipankissa mukana kulkeviksi. Ei ole helppoa olla päälle nelikymppinen ja louhia ne omat musiikilliset kultahiput kun se aivan mainstriimein tarjonta vääjäämättömästi erkanee vuosi vuodelta kauemmaksi. Mutta hyvän biisin löytämisen ilo ei onneksi katoa koskaan. Louhinta jatkuu myös vuonna 2020 sen tulokset nähdään sitten vuoden päästä seitsemännessä osassa. 

maanantai 23. joulukuuta 2019

Ruoska - Porttikielto taivaaseen

Artisti: Ruoska
Kappale: Porttikielto taivaaseen (2008)
Albumi: Rabies
Mieleenjäävin lause: "Kivun jyrkkään rinteeseen joutuneet saa osakseen porttikiellon taivaaseen."

Blogin päivittäminen on ollut pienellä tauolla sairastelujen ja työkiireiden vuoksi. En ole halunnut kirjoittaa arvosteluita väsyneenä tai pakosta. Toivottavasti blogi pääsee tulevan vuosispesiaalin jälkeen ensi vuonna taas normaalimpaan julkaisutahtiin. Tämä on kirjoitettu aatonaattona, mutta tietenkään random play ei valinnut joululaulua. Tosin todennäköisyyskin sille olisi ollut häviävän pieni, sillä joulumusiikkia löytyy levyhyllystäni hyvin vähän.

Kotimainen (juvalainen) industrial metalliyhtye Ruoska on luultavasti kotimaisista tyylisuunnan edustajista se toiseksi menestynein Turmion Kätilöiden jälkeen. Siinä missä Kätilöt ei ikinä ole ottanut itseään täysin vakavasti sortumatta silti huumoriyhtyeeksi on Ruoska ollut se totisempi industrialinsoittaja. Ruoska on avoimesti maininnut Rammsteinin esikuvakseen ja halunnut tehdä musiikkia samalla meiningillä ja asenteella. Kahdesta edellämainitusta Ruoskaa voikin paremmalla omallatunnolla kutsua Suomen Rammsteiniksi.

Nykyään harvaan keikkailevan toistaiseksi viimeinen albumi oli vuoden 2008 Rabies joka oli edeltäänsä hieman raskaampi ja tietyllä tavalla yhtenäisempi. Albumilta ei ehkä löytynyt Tuonen viemän tai Mies yli laidan kaltaista hittiraitaa, mutta oli mielestäni albumikokonaisuutena hivenen parempi. Porttikielto taivaaseen antaa rivibiisinä varsin hyvän kuvan albumista. Se jyrää raskaasti ja kertoo synkää tarinaa henkilöstä, joka tekee mitä täytyy, mutta seurauksena on porttikielto taivaaseen.

Porttikielto taivaaseen on niitä mielenkiintoisia sanoituksia, jotka eivät aukea täysin suoraan ja joista voi tehdä monenlaista tulkintaa. Itse saan mielikuvan orjakaleerista, jossa päähenkilö on onnistunut nousemaan airosta itse ruoskan (pun intended) varteen. Hän on ollut aiemmin iskujen kohteena ja tekee nyt toisille samoja arpia mitä häneltä itseltään löytyy. Isäntiä täytyy miellyttää tai päätyy taas airoihin siihen asti kunnes kaikki voimat on valutettu ja tuloksena on vain varma kuolo. Hetkittäin entinen orja ja nykyinen orjuuttaja tuntee moraalista krapulaa muttei keksi tietä ulos tilanteesta. Tai sitten se kertoo kipulääkekoukkuun joutumisesta.

Porttikielto taivaaseen on varmasti yksi Ruoskan paremman pään sanoituksista, mutta sävellyksellisesti se on vain keskitasoa. Parhaissa Ruoskan biiseissä on hyvä yhdistelmä raskasta soitantaa ja tasapainottavia elektronisia elementtejä, mutta tässä tapauksessa se elektroninen osa on häivitetty liian taakse. Patrik Mennanderin laulusoundi ei ehkä ole maailman sävyrikkain, mutta se sopii genreen. Hänen ulosantiinsa ei Porttikielto taivaaseen kaadu sillä hänen tapansa tulkita tuo esiin sanoituksen päähenkilön kultaisen häkin joka on päällystetty ruosteisella piikkilangalla.

Kertosäe kulkee kelvollisesti, mutta se puuttuva elektroninen soundikikkailu olisi rikastanut kappaletta. Ruoska ei esimerkiksi pelännyt käyttää Alasin kappaleessa metallinvasarointiefektiä ja nytkin joku kylmä tuulenhumina tai vastaava olisi saattanut toimia hyvin. Plussaa kappaleen rutisevasta synaoutrosta. Tässä kaksijakoisessa kappaleessa on kuitenkin selvästi enemmän hyvää ja se on vaivatonta kuunneltavaa genren ystäville. Ja tarjoaa se myös hieman ajateltavaa siitä milloin oma selviytyminen pyhittää keinot.     
   
Arvosana: 6,0/10

maanantai 28. lokakuuta 2019

Ace of Base - No Good Lover

Artisti: Ace of Base
Kappale: No Good Lover (1998)
Albumi: Life is a Flower singlen b-puoli
Mieleenjäävin lause: "He's na na na na."

Tämänkertainen biisi vie minut muistoissa 21 vuoden päähän (joko siitä tosiaan on niin paljon aikaa) kun olin lukion jälkeen toimituksen avustajana paikallisessa sanomalehdessä. Kohtalainen osa palkastani meni cd-levyihin ja kun Ace of Basesta oli kyse niin fanipoikana ostin myös singlet albumien lisäksi.

Eikä kyse ollut pelkästä keräilystä sillä pidin monista singlejen b-puolista ja jopa joistakin remikseistä. Jos tekisin Ace of Basesta Top10 listan niin sinne saattaisi eksyä jopa joku noista ei albumeille päässeistä b-puolista. Mutta olisiko se Life is a Flower singlen b-puoli No Good Lover?

Reggaedancepopillaan läpi lyönyt Ace of Base ei ratsastanut samalla soundilla juuri ollenkaan enää debyyttialbumi Happy Nationin jälkeen. The Bridge albumi meni menevimmillä biiseillään eurodancen suuntaan ja Flowers albumi haki vaikutteita mm. Motownista. Ehkäpä juuri halu olla toistamatta vanhaa hittisoundia johti siihen että muuten näppärä No Good Lover jäi vain singlen b-puoleksi. Toki kappale sai albumijulkaisun vuoden 2015 Hidden Gems b-puoli- ja demobiisikokoelmassa, mutta ehkä se ei olisi myöskään ollut aivan kotonaan Flowersin äänimaailmassa.

No Good Lover vie siis Ace of Basen takaisin reggeadancen letkeään poljentoon, mutta se ei silti biittiään lukuunottamatta muistuta juuri Happy Nationin soundeja. Happy Nationin äänimaailmassa oli tietynlaista tummuutta jota ei Ace of Basen myöhemmiltä albumeilta enää samassa mittakaavassa löytynyt. Sanoituksen puolesta kappale voisi ehkä olla kuin All That She Wantsin miesversio. Edellämainitun päähenkilö oli nainen johon ei kenenkään miehen kannattanut kiintyä koska mitään pitkäikäistä ei ollut hakusessa. No Good Lover kertoo puolestaan miehestä, joka näin #metoo aikana ei saisi positiivista sävyä. Narsistinen mies joka painaa puolisonsa itsetunnon valittamisellaan alas samalla kun iskee tämän parhaan ystävän ei tosiaankaan ole hyvä rakastaja kuten laulussa sanotaan.

No Good Lover ei ole kappale joka saisi Ace of Basea inhoavan muuttaman mieltään, mutta minulle se on yksi yhtyeen paremmista b-puolista. Muistan kaivaneeni singlen usein esiin vain kuunnellakseni sen ei nimiraidan, jota en Flowers albumilta voinut kuulla. Siinä on ne ainekset josta AoB:n soundissa pidin: Jennyn ja Linnin yhteensopivat vokaalit, tunnistettava länsinaapurin tuotanto ja siinä se melkein pakollinen Jokerin biiseille tuttu hieman kömpelö rivikin sanoituksessa. "Americas by far the most miserable man" -rivi on on kappaleen töksähtävä osa vaikka se lauletusti onkin saatu istumaan melodiaan.

Joidenkin biisien kohdalla täytyy tunnustaa, että ne eivät varmasti ole kaikkien tai ehkä valtaosankaan mieleen mutta ne silti voivat olla omia pieniä henkilökohtaisia suosikkeja. No good lover, but quite a good song. 

Arvosana: 6,5/10

tiistai 1. lokakuuta 2019

Ville Leinonen - Kesän lapsi

Artisti: Ville Leinonen
Kappale: Kesän lapsi (2007)
Albumi: Hei!
Mieleenjäävin lause: "Aaa, kesän lapsi mä oon."

Mukava palata blogin parin kuukauden tauon jälkeen, joka johtui työkiireistä ja pienistä sairasteluista. Sekin piristää mieltä, että random play antoi uuden luun pureskeltavaksi Ville Leinosen muodossa. Leinosen vuonna 2007 julkaistu Hei! ja 2017 julkaistu Hei taas tekevät kunniaa 70- ja 80-lukujen kotimaiselle iskelmälle. Varsinkaan käännösiskelmät sekä 80-luvun discoiskelmä eivät koskaan olleet arvostelijoiden ja musiikkisnobien suosiossa, mutta pientä kunnianpalautusta on selvästi ollut viime vuosien aikana havaittavissa.

Hei! painottuu enemmän 70-luvun Finnhits aikakauteen joten Kesän lapsi on varsin looginen valinta tällaiselle levylle. Olihan tämä käännösiskelmä hitti meillä peräti kahden artistin toimesta. Ensin sen listoille nosti kesällä 1976 Tapani Kansa ja Katri Helena seurasi listoille syksyn tultua. Alkuperäisversio Banzain Viva America ei ehkä meillä ole niinkään tunnettu ja Chrisse Johansson on tehnyt hyvän tuon muuttaessaan parin lauseen discobiisin ehdaksi kesähittisanoitukseksi. Kotimaiset versiot eivät ehkä ole niin tanssittavia, mutta ehkä niistä on tullut paremmin aikaa kestäviä verrattuna vain disconotkutukseen tarkoitettuun alkuperäisversioon. Ehkä jos alkuperäisversion henki olisi haluttu säilyttää niin suomiversion tekijäksi olisi tuolloin käynyt vaikkapa Frederik.

Ville Leinonen on omassa versiossaan hidastanut kappaletta vielä hivenen ja tehnyt siitä semikiimaisen illan viimeisen hitaan. Suora hiilikopiointi ja läpilaulanta olisikin ollut tylsä vaihtoehto ja nyt sekä kunnioitetaan alkuperäistä, että tuodaan riittävästi omaa tulkintaa. Näin "limainen" tulkintatyyli muuttuisi herkästi mauttomaksi tai menisi puhtaasti huumorin puolelle, mutta Leinosen tyylitaju ei ole pettänyt. Studiossa on pidetty hauskaa muttei lyöty lekkeriksi. Nyt tulkitsijana on kesästä täysin rinnoin nauttiva kolli, joka etsii sitä heinälatoromantiikkaa ja tietää sitä ennemmin tai myöhemmin myös saavansa.

Taustan discokomppaus toimii luonnollisesti hyvin ja myös aikakaudeltaan kuulostavat naistaustalaulajat kujertavat juuri kuten kuuluu. Bonus pienestä naurahduksesta, joka saattaa olla jopa spontaani. Tai jos ei ole niin silti minä sen sellaisena ostan. Tällaisissa covereissa pitää aina vastata kysymykseen miksi tehdä näitä uusiksi kun alkuperäisetkin ovat olemassa? -Koska hyvät kappaleet kestävät monenlaisia tulkintoja.

Kesän lapsi on esimerkki tapauksesta, jossa käännösiskelmä onnistui parantamaan alkuperäisversiosta ja vieläpä rutkasti. Koska Leinosen versio nojaa luonnollisesti kotimaisiin tulkintoihin ja nousee mielestäni myös yli Banzain alkuperäisversion. Katri Helena ja Tapani Kansakin pysyvät toki tulkinoillaan palkintopallin huipulla, mutta Leinonen varmasti on versiotaan tehdessään ollut onnellinen myös pronssimitalista.   

Arvosana: 7,0/10