maanantai 12. elokuuta 2019

Big Mouth & Little Eve - What a Beautiful Day

Artisti: Big Mouth & Little Eve
Kappale: What a Beautiful Day (1976)
Albumi: The Singles
Mieleenjäävin lause: "I'm a boozer, I open my eyes."

Kun How Do You Do -hitistään parhaiten tunnettu hollantilaisduo Mouth & MacNeal hajosi vuonna 1974 Maggie MacNeal suuntasi soolouralle ja karvaisempi osapuoli Big Mouth perusti uuden duon hyvin paljon entisen hengessä. Uudeksi duokumppaniksi valikoitui luonnollisesti miehen silloinen tyttöystävä Ingrid Kip, joka sai taiteilijanimekseen Little Eve.

Big Mouth & Little Eve jatkoi hyvin samalla linjalla kuin Mouth & Macnealkin, mutta uudistumisen puute musiikillisesti ei enää johtanut yhtä hyvään menestykseen vaikka pari listahittiä tulikin heidän kotimaastaan. Kaksi musiikillinen ura kestikin vain 1975-1977 joidenka aikana ehdittiin kuitenkin julkaista kahdeksan singleä. 

Joviaali What a Beautiful day oli Big Mouth & Little Even neljäs ja viimeinen Hollanin listalle noussut single. Musiikilliset yhteydet Mouth & Macnealiin kuuluvat senkin takia, että takapiruina häärivät samat tuottajat, säveltäjät ja sanoittajat kummassakin. Näitä vertailuja on vaikea olla tekemättä kun samankaltaisuus on niin selkeästi kuultavissa. Osa tekijöistä jotka viehättivät minua Mouth & MacNealin musiikissa ovat myös läsnä What a Beautiful Dayssa, mutta ehkä hieman väljähtyneinä. Little Eve ei ole myöskään laulajana yhtä taitava ja karismaattinen kuin Maggie MacNeal.

What a Beautiful Day on reipas ja iloluontoinen hyvänmielen kappale joka on hauska tyylillinen sekahedelmäsoppa. Välillä kuulee Beatlessävyjä ja jos kappale ei olisi niin puhtaasti pophenkinen niin sen lennosta vaihtuvissa osissa voisi olla jopa pientä progressiivisuutta. Kertosäkeen teho kärsii hieman kaikesta vaihtelusta ja ehkä myös siitä että väliosat ovat tasavahvoja sen kanssa. Voi olla että kappale on tilkkutäkkimäisesti parsittu kasaan irrallisista biisi-ideoista eikä aina ole ollut aivan kaikkein yhteensopivimpia paloja yhdistettäviksi toisiinsa.

Suurimmat vahvuudet What a Beautiful Dayssa ovat sen positiivinen energia ja tietynlainen terve hulluttelu. Mutta.. ..Mouth and MacNeal teki saman paremmin. Ehkä pitäisin kappaleesta enemmän jos se ei yhdistyisi musiikillisesti parempaan edeltäjäänsä. Mutta ei minua harmita kuunnella Big Mouthin iloista raspia yhdistettynä heleään naisääneen tässäkään tapauksessa. Konsepti toimi tässä kohden jotenkuten yhä, mutta aika oli ajamassa siitä kovaa vauhtia ohi. Ehkäpä What a Beautiful Day oli tämän hittikaavan viimeinen hurraa ja hyvä niin. 

Arvosana: 5,5/10

maanantai 29. heinäkuuta 2019

Army of Lovers - Say Goodbye to Babylon

Artisti: Army of Lovers
Kappale: Say Goodbye to Babylon (1991)
Albumi: Massive Luxury Overdose
Mieleenjäävin lause: "Baby's riding a neutron bomb, say goodbye to Babylon."

Huvittavana yksityiskohtana ennen tämän arvostelun kirjoittamista pelasin vuoden 2016 versiota Doomista jossa demoni-invaasiossa kuolleiden listan ensimmäinen nimi sattui olemaan Alexander Bard. En tiedä onko Army of Lovers, Vacuum, Bodies Without Organs ja Gravitonas -miehen nimi tullut listalle sattumalta vai fanittaako joku ID Softarelta kenties miestä. Tällä kertaa nimi oli enne ja pääsen ruotimaan Army of Loversin menestyneimmän albumin Massive Luxury Overdosen ei singleksi päässyttä riviraitaa.

29. maassa listaykköseksi noussut Crucified kiidätti Massive Luxury Overdose albuminkin mukaviin ainakin kahden miljoonan myyntilukuihin. Kyseinen albumi onkin huomattavasti kypsempi ja tasapainoisempi kokonaisuus kuin yhtyeen debyyttialbumi Disco Extravaganza. Riippuu kuitenkin päivästä sanoisinko lempialbumikseni yhtyeen tuotannosta kolmatta Gods of Earth and Heavenia vai Massive Luxury Overdosea. Ja jonakin hassuna päivänä Glory, Glamour and Goldkin voi saa ääneni. Ehkä kannattaisi vain todeta, että pidän kaikista debyytin jälkeisistä Army of Lovers albumeista.

Alexander Bard rakastaa laittaa historiallisia teemoja tai viittauksia kappaleisiinsa ja tätä ei ole edes yritetty piilottaa Say Goodbye to Babylonissa. Olen kirjoittanut tämän ennenkin, mutta pidän siitä kun huumoribändi yrittää vakavoitua sillä tuloksena on yleensä tunnelma johon vakavammat yhtyeet eivät ikinä voi päästä. Pelkästään sanoituksen lukemalla voisi ajatella että kyseessä on kerran suuren imperiumin luhistumishetkestä kertova laulu. Mutta kun tämä teksti saa Army of Lovers kuorrutuksen niin tuloksena on yksi niistä syistä miksi niin kovasti yhtyeestä pidän.

Rauhallisella poljennolla alkava Say Goodbye to Babylon saa kertojaäänekseen Alexander Bardin ohuen ulosannin joka näennäisestä vakavuudesta huolimatta on silti aina koominen. Kertosäkeessä kappale nousee mahtipontisiin korkeuksiin kuten suuren imperiumin viimeisistä hetkistä kertoessa kuuluukin. Tekijätiedoista löytyvät naisäänet Katarina Wilczewski, Erika Essen-Möller ja Malin Bäckström tekevät hyvää työtä laulaessaan taustoja. Kuka edellämainituista revitteleekin kappaleen taustalla ansaitsee erityismaininnan.

Say Goodbye to Babylonin kaltaista biisiä kuunnellessa jään kaipaamaan niitä aikoja kun albumeita tuli kuunneltua enemmän kokonaisuuksina alusta loppuun. Nykyajan digitaalisessa musiikkimaailmassa tämä toki yhä olisi mahdollista, mutta houkutus hyppiä musiikillisesta kukasta kukkaan on usein liian suuri. Oli mukava löytää tämänkaltaisia suuria ja vähän pienempiäkin helmiä albumeilta joista pelkät singlet kuulemalla olisi jäänyt paitsi. Say Goodbye to Babylon toimii koska se ei ole liian eksentrinen, mutta siinä on kuitenkin omanlaistaan charmia ja se on on hyvän popkappaleen juuresta leivottu. Tälle ei sanota hyvästi vaan näkemiin.         

Arvosana: 7,0/10


maanantai 15. heinäkuuta 2019

Celine Dion - Lovin' Proof

Artisti: Celine Dion
Kappale: Lovin' Proof (1993)
Albumi: The Colour of My Love
Mieleenjäävin lause: "I need lovin' proof."

Mikä on albumin ihannemitta ja biisien määrä lienee sellainen asia johon ei voida antaa universaalia vastausta. Mitä pidempi albumi tai mitä tiiviimmin kaikki kappaleet yritetään sitoa yhden teeman ympärille niin sitä vaikeampi on saada koherentti alusta loppuun pelkkää hyvää sisältävä kokonaisuus joka on enemmän kuin osiensa summa. Kappalejärjestyksestäkin on paljon mielipiteitä, mutta jotakin on tehty silloin oikein kun tietyn biisin kuullessaan odottaa sen tietyn biisin soivan heti sen perään.

The Colour of My Love albumi olisi ehkä ollut soivampi kokonaisuus jos siitä olisi karsittu pari biisiä. Albumi toki sisältää monta Celine Dion klassikkoa ja fanisuosikkejakin, mutta myös peruslaadukasta täytettä. Ehkäpä juuri Lovin' Proof kappaleen pudottaminen albumin loppupuolelta ei olisi ollut suuri vääryys ja biisin olisi voinut jättää vaikkapa singlen B-puoleksi. Toki Diane Warrenin biisejä ei helpolla jätä pois, mutta kun niitä otettiin albumille neljä niin ehkä kolmekin olisi ollut ihan hyvä määrä. Ei Warrenkaan sataprosenttisella tarkkuudella ole kultaa vuollut vaikka parhaista tuotoksista onkin tullut klassikoita.

Enkä sano että Lovin' Proof olisi kannattanut jättää pois pelkästään albumikokonaisuuden vuoksi. Se ei ihan ole samaa tasoa muun albumin kanssa. Se on pikkukiva nopeatempoinen rakkauslaulu joka on ehkä jopa hieman Euroviisumainen. Ehkäpä aika ei ole ollut Lovin' Proofin tapauksessa kovin suosiollinen sillä se kuulostaa tuotannollisesti ajan jäytämältä. Äänimaailma on tasapaksua ja Dionin parhaiden biisien dynamiikka loistaa poissaolollaan. Artisti itse kyllä tekee parhaansa, mutta hän on antanut kaikkensa niin paljon parempienkin biisien eteen ettei se yksinään kanna.

Lovin' Proof voi olla sellainen biisi joka toimisi paremmin visuaalisen yhteyden kanssa eli lavalla taustatanssijoiden kanssa vauhdikkaana numerona. Silloin artistin karisma voisi napata yleisön biisin menoon mukaan ja laulamaan mukana. Jos kävisin joskus toista kertaa Celine Dionin konsertissa niin hämmästyisin ensin biisivalintaa jos Lovin' Proof siellä alkaisi soimaan mutta taatusti eläisin sen mukana niin kuin kaikkien muidenkin biisien. Mutta en ole täällä arvostelemassa biisiä albumikokonaisuuden osana tai livepotentiaalilla vaan omana irrallisena itsenään.

Kritiikin syyt on myös hyvä ymmärtää. Lovin' Proof kärsii siitä, että se on osa hyvin tuotettua ja laadukasta albumia ollen sen heikoin lenkki. Jonkin toisen artistin albumilla samalta vuodelta se voisi olla jopa parempaa keskitasoa. En inhoa mitään kappaleen osaa ja sanoituskin toimii todista lempesi sanojen lisäksi teoin -teemallaan. Lopussa kiusoitellaan, että nyt tulee kunnon nostatus, mutta sitä ei varsinaisesti annetakaan.

Kun irrotetaan kappale albumiyhteydestään niin mikä tuntuu olevan tässä kohdin minulle yllättävän vaikeaa niin on todettava on sehän on keskinkertainen biisi jota ei kaipaa mutta jonka kuuntelee silloin tällöin. (Paitsi jos satun muistamaan että albumilla sen jälkeen tulee loistava Just Walk Away.) Loppuknoppitietona mainittakoon vielä, että Dusty Springfield versioi kappaleen viimeiseksi jääneellä vuoden 1995 A Very Fine Love albumillaan. Uskaltaisinkohan sanoa, että pidän siitä hitusen enemmän kuin Celinen versiosta..         

Arvosana: 5,0/10

maanantai 1. heinäkuuta 2019

Bananarama - Help

Artisti: Bananarama
Kappale: Help (1989)
Albumi: The Very Best of Bananarama
Mieleenjäävin lause: "Help!"

Tällä kertaa ei olla aivan helpoimman arvioitavan äärellä sillä hyväntekeväisyyscoversinglet ovat yhtä työläitä analysoitavia kuin koko sanan mitta suomeksi kirjoitettuna. Asiaa ei auta se, että alkuperäisversio on yli 50 vuoden aikana kruunattu pesunkestäväksi klassikoksi, jota toki on versioitu paljon ja monin eri lähestymistavoin. Kun soppaan vielä lisätään huumorimusiikin mauste tulee mieleen, että helpoimalla pääsisi kun kirjoittaisi vain että kamala nenäpäiväsingle joka olisi kannattanut jättää tekemättä. Mutta annetaanpa Bananaraman versiolle The Beatles Help klassikosta reilu mahdollisuus.

Brittein saarilla Comic Relief järjestön Red Nose Day tapahtuma on auttanut keräämään vuodesta 1985 yli miljardi puntaa hyväntekeväisyyteen. Rahaa on kerätty televisioshown lisäksi oheistuotteilla kuten punaisilla nenillä sekä useimpina vuosina myös hyväntekeväisyyssingleillä. Nämä ovat menestyneet listoilla paremmin kuin voisi olettaa sillä vain yksi kappaleista on jäänyt Englannissa Top10:n ulkopuolelle.

Komediaduo French ja Saunders tekivät vuonna 1988 yhdessä Kathy Burken kanssa sketsin jossa parodioitiin tuolloin huippusuosittua tyttötrio Bananaramaa. Sketsi päätyi Bananaramankin tietoisuuteen ja heillä ilmeisesti oli huumorintajua sillä seuraavana vuonna päätettiin tehdä kuuden hengen yhteistyösingle jossa kaikki edellämainitut olivat mukana. Komediennet olivat mukana nimellä Lananeeneenoonoo joka oli sekin parodia Bananarama nimestä. Coveroinnin kohteeksi valittiin The Beatlesin Help ja se sai luonnollisesti Stock, Aitken ja Waterman tuotannonllisen käsittelyn. Tämä vuoden 1989 Red Nose Day hyväntekeväisyyssingle nousi Englannin listoilla parhaimmillaan kolmanneksi.

En liene kummoinenkaan meedio jos arvelen, että tämän coverin hyvyys riippuu kuulijan korvissa siitä mitä mieltä hän sattuu olemaan Stock, Aitken ja Watermanin hittikaavatuotannosta 80-luvun lopusta ja myös siitä kuinka pyhä Beatles hänelle on. Kappaleen huumoriaspekti toimii hieman paremmin musiikkivideomuodossa kuin pelkästään musiikkina kuunnellessa. Ymmärrän kappalevalinnan hyväntekeväisyysyhteydessä sillä apuahan siinä ihmisiltä pyydetään. Mutta minä en niin välitä noista huumoriväliosista, jotka eivät varsinkaan toistona kuunnellessa tee muuta kuin katkovat biisin. 

Minulla ei ole mitään SAW tuotantoa vastaan sillä mielestäni heidän käsistään lähti myös hyvää ja aikaakin kestänyttä poppia. Toki siinä sivussa myös ajanhampaiden pahasti nakertamaa shovelwarea mutta niinhän käy kaikelle muodikkaalle kun sitä tehtaillaan paljon. Tuottajatrio osasi ottaa vanhan hitinkin ja tehdä siitä kasarisoundeissa toimivan kuten vaikkapa Bananaraman Venus versioinnissa mutta Help on jotenkin halvan ja nopeasti kasatun kuuloisen.

Simppeli ja täyteen ahdattu konepoppitausta aiheuttaa kuunteluväsymystä mutta laulu toimii siinä missä muissakin Bananarama kappaleissa. Tämä versio Helpista on minulle semihauska kuriositeetti jonka kestää kuunnella ja mieluummin nähdä videomuodossa ehkä kerran vuodessa. Suurempi annos ei maistu ja kun sen kuuntelu ei enää auta ketään niin mikäpä siihen enempää pakottaisikaan? 

Arvosana: 4,0/10


sunnuntai 9. kesäkuuta 2019

Roxette - See Me

Artisti: Roxette
Kappale: See Me (1994)
Albumi: The Ballad Hits
Mieleenjäävin lause: "See, see me, I have nothing to hide."

Bonusbiisit toivat fyysisten levyjen aikana omanlaistaan lisäarvoa albumeille varsinkin hardcorempien fanien kannalta. Itsekin ostin aikoinaan monta kokoelmaa joidenka hittibiisit omistin jo ennestään niiden sisältämien ennenjulkaisemattomien bonusbiisien vuoksi.

Tämä tietenkin päti vain niiden artistien ja bändien kohdalla joista olin eniten kiinnostunut. Vain tietyistä artisteista jaksaa olla niin kiinnostunut, että haluaa kuulla heidän koko tuotantonsa ja ehkä myös kaikki mahdolliset spinoffit soolourineen ja sivuprojekteineen. Toki on artisteja joilla oli kova maine laadukkaiden b-puolien julkaisijoina ja tästä syystä aikoinaan Ace of Base oli niitä harvoja bändejä minulle joiden singletkin tuli ostettua.

Marie Fredrikssonin säveltämä ja Per Gesslen sanoittama See Me jätettiin alunperin pois Roxetten vuoden 1994 Crash! Boom! Bang! -albumilta. Ensimmäisen virallisen julkaisunsa See Me näki Salvation singlen b-puolena vuonna 1999. Tämän jälkeen kappale oli vakiotavaraa bonusraitana erilaisissa kokoelmissa ja loppujen lopuksi yhtye päätti levyttää siitä uuden version vuoden 2012 Travelling albumille. Omanlaisensa työjuhta biisinä siis joka ei ehkä ollut shown tähti mutta kuitenkin osa kokonaisuutta. Tämä arvostelu on tehty alkuperäisen version pohjalta.

See Me on niitä tapauksia joissa ei aivan varmasti voi sanoituksen perusteella tietää mistä siinä on kyse, mutta kuten aina minulla on oma teoriani. See Me kertoo siitä hetkestä kun ihastuksen kohde saapuu saman huoneeseen. Kyse on kaukorakkaudesta jota ei ole vielä tuotu julki. Täydellinen tuleva kumppani on niin lähellä, mutta kuitenkin niin kaukana. Mieli rakentaa jo kuvia tulevasta täydellisestä elämästä yhdessä samalla kun jokin pieni ääni takaraivossa estää tekemästä mitään. Jos tuo ihastuksen kohde vain näkisi ihastuneen samalla tavalla niin mikään ei voisi estää tuota vaaleanpunaista tulevaisuutta. Mutta se hetki ei ole ehkä vielä, vai onko se sittenkin?

See Me pysyy sovituksellisesti suhteellisen pienenä vaikka siinä on hieman Enya vaikutteista taustaäänimattoakin. Koska itse soitannollisesti kappale ei tarjoa suuria koukkuja jää vetovastuu laulajalle tulkinnan varaan. Marie Fredriksson ei tietenkään petä, mutta toisaalta tämänkaltainen kappale ei ehkä tuo hänen parhaita puoliaan esille. Marie on parhaimmillaan tulkitessaan tunneskaalan voimakkaimpia laitoja, mutta See Me on enemmänkin tasainen tunnelmapala. Ehkä miksaus olisi kaivannut vielä enemmän Enya lainoja, jossa Marien ääntä olisi päällekkäisäänitetty kymmeniä kertoja omaksi äänimatokseen. 

On helppoa ymmärtää miksi See Me on saanut bonus- ja täytebiisin roolin. Tämänkaltainen kappale on helppo heittää albumin loppupuolelle auttamaan kokoelman rytmityksessä tai himmailemaan levy rauhallisesti loppuun. See Me on kuin jalkapallojoukkueen luottovaihtopelaaja, joka otetaan kentälle pariksikymmeneksi minuutiksi, jotta varsinaisten tähtien peliaika ei käy liian rasittavaksi. See Me on hieman liian yllätyksetön eikä edusta parasta Roxettea, muttei se toisaalta myöskään ärsytä tai ole huono. Itse voisin kuvitella kuuntelevani tätä silloin kun olen hieman väsynyt, mutten vielä tarpeeksi väsynyt nukkumaan. 

Arvosana: 5,0/10



sunnuntai 2. kesäkuuta 2019

Sheila & B. Devotion - Charge Plates and Credit Cards

Artisti: Sheila & B. Devotion
Kappale: Charge Plates and Credit Cards (1980)
Albumi: King of the World
Mieleenjäävin lause: "With my charge plates and credit cards making my life hard."

Ranskalaisartisti Sheilan ura discoartistina noudatti samaa kaavaa kuin monilla muillakin. Discon noustessa suosioon vaihdetaan tyyliin joka myy ja kun suosio loppuu niin se laiva jätetään kuin parhaat rotat ikään. Toki discon ollessa suurimmassa huudossaan 70-luvun lopulla nähtiin ihmeellisempääkin kuin entisen ye-ye teinitähden muuttuminen discoartistiksi vähän yli 30-vuotiaana. Sheilan tapauksessa ensimmäinen biisi julkaistiin ilman Sheila nimeä, jotta voitaisiin testata nousevatko vanhat fanit jaloilleen. Love Me Babystä tuli Top10 hitti Euroopassa ja Sheila paljasti henkilöllisyytensä. Kokoonpanoon palkattiin kolme amerikkalaista tanssijaa ja lopulliseksi nimeksi tuli Sheila & B. Devotion.

Blogia seuranneet saattavat muistaa että Sheila & B. Devotionin Spacer on yksi suurimmista suosikkibiiseistäni. Biisin takana olivat klassiset Chic miehet Nile Rodgers ja Bernard Edwards samoin kuin koko Sheila & B. Devotionin toisen ja viimeiseksi jääneen King of the World albuminkin. Rodgersin itsensä mukaan Ranskasta tuli pyyntö tuottaa hänelle itselleen täysin tuntemattomalle ranskalaisartistille levy eikä hän ollut kiinnostunut.

Olihan hänellä juuri nyt kuuma kausi menossa Chicin ja muidenkin artistien kanssa jotka tahkosivat hittejä hänen tuottamistaan ja säveltämistään biiseistä. Lisäksi ajatus heikosti englantia osaavan artistin kanssa työskentelystä ei houkutellut. Mutta ensimmäisen kiitos ein jälkeen Ranskasta löytiin pöytään niin lihava shekki jolle ei voinut enää sanoa ei. Niinpä yhteistyönä syntyi kielimuurista ja Sheilan ilmeisesti hieman diivamaisesta asenteesta huolimatta varsin kelpo discoalbumi.

Charge Plates and Credit Cards on teemallisesti ehkä jopa hieman aikaansa edellä ennustellen sitä 80-luvun kulutusjuhlaa jossa kukaan ei ollut köyhä ja kipeä kun pankit tarjosivat luottoa luoton päälle. Kotimainen teemavastine biisille voisi olla vaikkapa Irwin Goodmanin Tosi on. Toki suhtautuminen kulutusjuhlaan on hieman humoristinen kun lopussa päänhenkilö yrittää vielä saada pankilta uutta lainaa väärän henkilöllisyyden turvin.

Soundillisesti ei olla kaukana Chicistä mikä ei tietenkään takapirut huomioon ottaen ole ihme. Rodgers soittaa tyypilliset maukkaat discokitarointinsa eikä Edwardsin rytmikästä bassottelua voi moittia. Ehkä kuitenkin olla hieman enemmän siellä rokimman discon puolella. Minua hieman pyöreästi englantia ääntävä Sheila ei haittaa sillä onhan hänen aksenttinsa ohuempi kuin vaikkapa Baccaralla. Tässä tapauksessa artistin ääntämys tuo kokonaisuuteen persoonallisuutta ja tunnistettavuutta. 

Charge Plates and Credit Cards keinuu hyvin ja särmikäs kitarointi olisi voinut saada jopa vielä enemmänkin tilaa. Ehkä kertosäettä kierrätetään jopa liikaakin sillä säksättävä taustamelodia alkaa varsinkin näin toistokuuntelussa käymään hivenen rasittavaksi. Kyllä tässä silti voiton puolelle jäädään sillähän onhan kyseessä albumin yksin muistettavimmista kappaleista heti niiden parhaimpien biisien (Spacer ja Don't Go) jälkeen. Samalla biisi muistuttaa minua siitä miksi minun korttini on vain debit ilman credittiä.

Arvosana: 6,0/10

maanantai 13. toukokuuta 2019

Mary Wells - My Guy

Artisti: Mary Wells
Kappale: My Guy (1964)
Albumi: Dancing in the Street
Mieleenjäävin lause: "Nothing you could say could tear me from away from my guy."

Mary Wells on yksi monista artisteista jotka omilla päätöksillään mahdollisesti saattoivat uransa laskusuuntaan sen ollessa nosteessa. Pääosin Smokey Robinsonin kynäilemien hittien voimalla vuosina 1962-1964 lempinimen The Queen of Motown saanut Mary Wells oli suurimman menestyksensä kynnyksellä tyytymätön Motown levy-yhtiöön.

Hän olisi halunnut suuremmat royaltit levytyksistään eikä hän pitänyt siitä, että hänen suurimman hittinsä My Guyn yhtiölle tuottamia rahoja käytettiin The Supremesin markkinointiin. Motown olisi halunnut pitää tuolloisen suurimman naissoolotähtensä, muttei mihin hintaan tahansa ja riita vei osapuolet oikeuteen asti. Wells sai sopimuksensa peruttua vetoamalla siihen, että oli allekirjoittanut levyssopimuksensa ollessa 17-vuotias eli alaikäisenä.

Motownilta päästyään Wells teki rahakkaan sopimuksen 20th Century Foxin levy-yhtiöosaston kanssa, mutta siellä hänen menestyksensä ei enää ollut entisenlaista. Toivottua elokuvauraakaan ei Fox-kytkös tuonut. Wells teki pienimuotoisen paluun 70-luvun lopulla Gigolo discohitin muodossa, mutta hänen levytysuransa päättyi kurkunpään syövän aiheuttamiin komplikaatioihin joka myös vaati hänen henkensä vuonna 1992. 

Smokie Robinsonin kynäilemässä My Guy:ssa kuulee Motownin ja sen myöhemmin kuuluisiksi tulleiden sessiomusiikikoiden kädenjäljen. Mary Wells kuulostaa yhtä aikaa kohtalokkaalta, päättäväiseltä ja hieman seksikkäältäkin laulaessaan siitä kuin hän ei voisi ikinä pettää nykyistä miestään. Vaikka nykyheila ei ehkä ole lihaksikkain, komein tai varakkainkaan hän on silti juuri se oikea. Perinteisiä, mutta samalla romanttisia arvoja tukenut sanoitus varmasti kelpasi laajemmallekin kuulijakunnalle ja olihan Mary Wells yksi heistä, joka auttoi tuomaan mustaa musiikkia myös valkoisen kuulijakunnan kuultavaksi ja joka kävi kaupaksi myös heille. My Guy olikin ykköshitti artistin kotimaassa ja oli listavitonen myös Englannissa.

My Guy on kelpo Motown tuotos ja sen suurin ansio on mielestäni Mary Wellsin tulkinnassa joka aaltoilee kuulaan kohtalokkaasti ja laulu on rytmitetty mielenkiintoisesti kappaleen kanssa yhteen. Pienet äänen niekkaukset ja tyylikkään fraseeraukset pitävät tulkinnan mielenkiintoisena. Huonompi tulkitsija olisi tehnyt kappaleesta liian sokerisen tai saanut sen kuulostamaan liian gospelilta. Pystybasson kuvioille varsinkin kappaleen loppupuolella pitää antaa tunnustusta. Ehkä itselleni mielenkiintoisempaa Motownia on kuitenkin se, mitä siellä tuotettiin juuri parin kolmen seuraavan vuoden aikana tämän hitin jälkeen. My Guy on kuitenkin varsin korkealla kategoriassaan eli uskollisuutta parisuhteessa vannovat kappaleet. 

Arvosana: 6,0/10