lauantai 17. kesäkuuta 2017

James Brown - Regrets

Artisti: James Brown
Kappale: Regrets (1980)
Albumi: The Best of
Mieleenjäävin lause: "I have regrets, regrets."

Tämänkertainen blogilohkaisu on osoitus siitä että suhteellisen paljon hittejä tahkonneiden artistien halpiskokoelmat voivat silti sisältää täytebiisejä jotka eivät olleet kaksisia hittejä tai edes fanien suosikkeja. Halpakokoelmat tunnisti siitä että ne sisälsivät ehkä vain kymmenen biisiä tai sitten osa oli liveversioita tai uudelleenlevytyksiä. Jos joku levy tuntui uudena liian halvalta piti takakannen pikkutekstit lukea tarkasti ja etsiä mainintoja mahdollisista ei alkuperäislevytyksistä. Muutaman kerran haksahdin ennen kuin opin kantapään kautta. Ostin The Supremesin kokoelman jossa kaikki klassikot oli uudelleenlevytetty 90-luvulla kokoonpanolla jossa oli yksi alkuperäisjäsen. Taustat olivat halvan kuuloiset eivätkä laulusuorituksetkaan olleet missään nimessä alkuperäisten tasolla.

Vuonna 1980 singlenä julkaistua Regretsiä ei voi hyvällä tahdollakaan pitää James Brownin uran suurimpana hittinä. Sija 63 kotimaansa R&B listalla ei ole kummoinen meriitti soulin kummisedälle. Mutta tuohon aikaan Brownin suuruuden päivät olivat takana ja epäonnistuneet discosinglet vieneet uran alamäkeen. Epätoivosta kertoo se että Regretsin kanssa samalta People albumilta löytyvä That's Sweet Music jossa yritettiin ylistää kaikkia popmusiikin genrejä kantrista uuteen aaltoon. Miksipä ei siis discojytkeen lisäksi yritettäisi slovarillakin.

Olen hyvin tehtyjen balladien ystävä mutta en voi lukea Regretsin kuuluvan siihen joukkoon. Katuva mies purkamassa tuntojaan ei ole huono lähtökohta ja parhaansa Brown tekeekin vaikkakin kesken kappaleen tulevat yskäisyt ihmetyttävät. Tarkoittaako se että kappale on otettu sisään yhdellä otolla tuli mitä tuli vai yritetäänkö sillä kuvastaa epätoivoa ja äänen pettämistä? Sydänverensä vuodattaminen tulkinnassa ei ole väärin mutta yskiminen harvoin toimii laulussa missään yhteydessä. James Brown ei pääse loistamaan näin siloitellun musiikin yhteydessä. Barry White voisi olla kotonaan tämän sovituksen kanssa muttei funkmestari itse.

Ehkä ongelmia aiheuttaa myös se että kappale oli alunperin tarkoitettu Marie Osmondille. Totta kai tulkinnalla ja sovituksella saadaan tarvittaessa näppylähanskatkin sopimaan prinsessan käteen mutta tällä kertaa kohdistukset eivät osu. Ehkä tässä vaiheessa Brown oli menettänyt osan mojostaan ja kova kiertue-elämä vaatinut veronsa äänestäkin. Mies joka oli kuin nitroglyseriiniä 60-luvulla ja vielä 70-luvun alussakin tuntuu tässä kohden kostuttaneen ruutinsa. Parasta antia on kantrityylinen hillitty kitarointi joka kulkee taustalla ja varsinkin alkuintrossa mukavasti. On vain todettava että tässä kohden keisarilla ei enää ollut vaatteita.

Arvosana: 4,0/10

lauantai 10. kesäkuuta 2017

Nirvana - Smells Like Teen Spirit

Artisti: Nirvana
Kappale: Smells Like Teen Spirit (1991)
Albumi: Nirvana
Mieleenjäävin lause: "A mosquito, my libido, yeah."

En tiedä onko väärin kutsua Nirvanaa ja Kurt Cobainin kuolemaa sukupolvikokemukseksi mutta ainakin omasta näkökulmastani se tuntui siltä. En kuunnellut 1991 vielä aktiivisesti musiikkia mutta huomasin kyllä levyn jossa vauva oli veden alla setelin kanssa ilmestyvän usean kaverini huoneeseen. In Uteron ilmestyttyä olin jo aktiivisempi musiikin kuuntelija ja muistan nauhoittaneeni Heart Shaped Boxin kasetille radiosta. (Pidän kappaleesta yhä.) Jos mietin mitkä julkisuuden henkilöiden kuolemat muistan lapsuudestani ja teini-iästäni parhaiten niin ne ovat Urho Kekkosen (1986), Freddie Mercuryn (1991), Ayrton Sennan (1994) ja Kurt Cobainin (1994).

Olen kuullut yllättävän monta aloittelevien bändien versioita Smells Like Teen Spiritistä. En tiedä vieläkö tänä päivänä aloittelevat bändit veivaavat tuota vuoden 1991 grungeklassikoa mutten pitäisi sitä mahdottomana. Klassikko syntyy kun musiikki jää soimaan sukupolvelta toiselle. Smells Like Teen Spirit tuskin jää pieneksi sivumaininnaksi rockmusiikin historiassa sillä grunge tunnetusti päätti glamrockin ja tukkahevin aikakauden. Vallankumoukset syövät aina lapsensa ja niin kävi myös grungelle ja monen yhtyeen taival alkumenestyksen jälkeen oli kaikkea muuta kuin helppo.

Huomaan taas haluavani yrittää väistellä Smells Like Teen Spiritin kaltaisen klassikon kommentoimista. Luultavasti kaikki on sen suhteen jo kommentoinnin puolesta kirjoitettu. Mutta mietitäänpä vaikka mitä kaikkea biisillä oli puolellaan. Sen ajoitus oli juuri oikea ja se tavoitti uuden sukupolven joka otti sen epäviralliseksi tunnussävelmäkseen. Nirvanan hiljaa-lujaa-hiljaa kaava osuu hitimpään suoneensa juuri tämän kappaleen kohdalla. Ensitahdeista lähtien tunnistettavuus on yksi suositun biisin tärkeitä ominaisuuksia sitä Smells Like Teen Spirit on.

Tuottajana toiminut Butch Vig osasi suitsia raakaa energiaa juuri sopivasti tylsyttämättä kokonaisuutta hampaattomaksi. Yhtye ei itse aavistanut biisistä tulevan hittiä vaan sitä pidettiin sopivana ensisinglenä keräämään albumille huomiota ennen arvellun suurimman hittipotentiaalin omaavan Come As Your Aren julkaisua. Smells Like Teen Spiritin jättimenestyksen jälkeen yhtye itse ei halunnut enää toista samantyyppistä hittiä ja niinpä biisin arvoa ei myöhemmin alennettu saman kaavan kierrätyksellä.

Kappaleen nimi on persoonallinen vaikka se perustuukin väärinkäsitykseen. Cobain väittää ettei itse tiennyt Teen Spiritin olevan deodoranttimerkki. Hän vain sattui pitämään lauseesta jonka hänen ystävänsä oli kirjoittanut seinään ja poimi idean biisin nimeen siitä pitäen sitä mukavan kapinallisena. Cobainin tajunnanvirtamaiset sanat antoivat mahdollisuuden jokaiselle tulkita sanat itselleen sopivalla tavalla.

Tällainen klassikko ei tarvinne enempää esittelyjä sillä kyseessä on varmasti biisi jonka ihmiset tuntevat yli genrerajojen. Itselleni Smells Like Teen Spirit ei ole aivan se Nirvanan ykkösbiisi vaikka annankin sen aikaa ja toistoa kestävyydelle arvoa.

Arvosana: 7,0/10

maanantai 5. kesäkuuta 2017

Leevi and the Leavings - Kyllikki

Artisti: Leevi and the Leavings
Kappale: Kyllikki (1983)
Albumi: Keskiviikko... 40 ensimmäistä hittiä
Mieleenjäävin lause: "Sinä miestenlehdessö pyllistit ja mua juopporentuksi pystybaarissa solvataan."

Kun minun täytyy alkaa kirjoittamaan ikonisista kotimaisista yhtyeistä kuten Leevi and the Leavings minä tunnen suurta kredibiliteettikompleksia. Yhtyeestä itsestään ja Gösta Sundqvistista ovat kirjoittaneet niin paljon minua enemmän tietävät ja luultavasti paremmin kuin minä ikinä voisin. Mutta se mitä voin tarjota on oman näkökulmani. En välittänyt Leeveistä enkä kotimaisesta musiikista yleensäkään ja ensimmäinen kotimaisen artistin levykin ilmestyi levyhyllyyni vasta loppuvuodesta 2000. (Kemopetrolin debyyttialbumi) Edelleenkin kotimaisen musiikin osuus levyhyllyni sisällöstä on korkeintaan 10-15 prosenttia. Mutta ottaen huomioon kuinka paljon enemmän maailmassa on tehty muuta kuin suomalaista musiikkia niin suhde ei ole mielestäni väärä. (Makuasioissa ei yleensäkään voi olla väärää tai oikeaa.)

Minun täytyi päästä 30-vuotiaaksi asti ja alkaa ymmärtämään omaa kuolevaisuuttani ennen kuin Leevi and the Leavingsin musiikki pääsi uimaan henkilökohtaiseen musiikkimaailmaani. Vaikka minulla onkin hyvinkin varhaisia musiikkimuistoja yhtyeestä aivan varhaislapsuudesta 80-luvulta niin muistan suhtautuneeni heidän musiikkiinsa hieman varautuneesti. Lapsena minusta tuntui etten ymmärtänyt sanoitusten teemoja ja teini-iässä luulin että yhtyeen ydin on pikkutuhmuuksissa joita luokan pahat pojat tykkäsivät toistella. On omanlaisensa ansa alkaa inhoamaan musiikkia joista inhoamasi ihmiset pitävät.

Työskenneltyäni viimeiset 10 vuotta mielenterveys- ja hieman päihdekuntoutujienkin parissa Göstan sanoitusten humanismi ja heikomman puolella oleminen ovat avautuneet minulle. Sympatioista huolimatta sanoituksissa käy ilmi ettei elämän ikuisille sivuraiteille ajautuneiden elämä ole mitään herkkua. Kun kaikki arjessa on sontaa niin viimeinen oljenkorsi on muistella jotakin yhtä hyvää muistoa elämästä ja juuri tällaisesta yhtyeen vuoden 1983 single Kyllikki kertoo. Teini-iän ihastus Kyllikkiin lämmittää edelleen kappaleen päähenkilön mieltä. Vastaava kaipausteema on yleinen monessa Leevien alkupään singleissä kuten vaikkapa Mitä kuuluu, Marja-Leenassa?. 

Gösta on maininnut haastattelussa ettei hän pitänyt yhtyettään mitenkään erikoisina muusikkoina tai säveltäjinä mutta että tuotantoon he panostivat runsaasti ja olivat siinä aika hyviäkin. Kyllikkiä kuunnellessa tuotannollisia ratkaisuja ei ainakaan voi moittia. Jopa hieman kantrahtava sovitus jossa taustalle miksattu kitara ajoittain mukailee laulun melodiaa toimii tavalla jossa tarina ja musiikki vetävät yhtä köyttä. Ironinen vihellyssoolo on juuri oikeassa kohden rytmityksen kannalta.

Kyllikin sanoitus on pieni pala päähenkilön menneisyydestä ja nykyisyydestä ja enempää meille ei tarjota. Emme saa ikinä tietää saako kertoja selvitettyä alkoholiongelmansa ja ne syyt taustalla jotka ovat niihin johtaneet. Mihin Kyllikin pyllistämiset miestenlehdissä johtivat ja kohtaako kaksikko joskus vielä toisensa. Oliko päähenkilöllä ja Kyllikillä ollut joskus oikeasti jotakin sutinaa vai onko kaikki vain laitapuolen kulkijan omaa nostalgisromanttista muistoharhaa? Ehkä Kyllikki on julkisuuden henkilö josta puistokemistimme pakkomielteisesti fantasioi ilman mitään totuuspohjaa? Oli miten oli niin se jää kuulijan tulkittavaksi.

Kyllä on tunnustettava että toisin kuin nuorempi itseni niin karvan verran vajaa nelikymppinen nykyminäni pitää tästä kappaleesta kovasti. Nyt kun olen kohdannut biisin päähenkilön tapaisia ihmisiä niin ymmärrän paljon paremmin mistä on kyse. Toivoisin vain että elämänsä karille ajaneet ihmiset joskus myös onnistuisivat sieltä pelastumaan. Tästä syystä Kyllikin melankolia pienellä tummuneella pronssireunalla on arvokas. Toivoa ei ikinä saa jättää pois. Ei edes musiikista.

Arvosana: 8,0/10

lauantai 27. toukokuuta 2017

Dr. Alban - Look Who's Talking

Artisti: Dr. Alban
Kappale: Look Who's Talking (1996)
Albumi: The Very Best of 1990-1997
Mieleenjäävin lause: "Look who's talking now."

Ruotsalais(tausta)laulaja Nana Hedin on mielenkiintoinen sivujuonne 90-luvun ruotsipopin maailmanvalloituksessa. Suurimmalle osalle hänen nimensä ei sanone mitään mutta joillekin se voi olla tuttukin. Ei välttämättä ollut ruotsalaisten keksintö laittaa eri henkilö kuin nimihenkilö laulamaan kappaleen kertosäe mutta Nana Hedinin osaksi tämä rooli tuli monessa hitissä. Hittituottajat Denniz Pop ja Max Martin luottivat hänen laulutaitoonsa usein. Jostakin syystä E-Type jonka kappaleiden vakionaisvokalisti Hedin oli ei laittanut häntä näytille kuin yhteen musiikkivideoon. Muissa videoissa Hedinin lauluosuuksien kohdalla suuta aukoi tanssija Dilnarin Demirbag. Hittibiisien kertosäkeiden laulamisen lisäksi Hedin lauloi taustoja mm. Celine Dionin, Britney Spearsin ja Ace of Basen levyillä. Hän yritti myöhemmin soolouraa laihoin tuloksin. Discogs palvelusta löytyvä lista Nana Hedinin lauluannista eri kappaleisiin on varsin vaikuttava.

Alustuksen jälkeen onkin helppo arvata että Dr Albanin Look Who's Talking albumin nimibiisin ja samalla ensimmäisen singlen kertosäkeen lauloi Nana Hedin. Ratkaisu toimii sillä Dr Albania ei voi hyvällä tahdollakaan pitää erityisen hyvän flown omaavana räppärinä vaan hänen vetovoimansa perustui enemmänkin tarttuviin hittikappaleisiin jotka oli rakennettu hänen vahvuuksiensa ympärille. On hyvin varmaa että Look Who's Talking jäi ihmisille mieleen paremmin juuri kertosäkeen vuoksi kuin tohtorin itsensä sanaileman kertomuksen jo parhaat päivänsä nähneestä artistista jolla on vielä suuret luulot itsestään. Sen verran profetiallinen kappale on kyseessä siinä mielessä että Look Who's Talking jäi maailman tunnetuimman ruotsalaisen hammaslääkärin viimeiseksi hittialbumiksi.

Suomi oli toinen kahdesta maasta (toinen oli Tanska) joissa Look Who's Talking nousi singlelistan ykköseksi ja muistankin sen saaneen runsaahkoa radiosoittoa. Biisin ollessa tuore muistan pitäneeni siitä kovasti ja nauhoittaneeni sen radiosta kasetillekin. Toimiva popbiisi on parhaimmillaan hyvin yksinkertainen sen tämäkin tapaus todistaa. Sama melodiakulku toistuu lähes alusta loppuun ja kertosäettä toistetaan sen verran monta kertaa ettei se voi jäädä unohduksiin. Dr. Albanin tarinointi vuorottelee Nana Hedinin laulaman kertosäkeen kanssa ja näin lauluanti ei käy puuduttavaksi. Omistamalleni kokoelmalle laitettu pidennetty versio tosin todistaa että lyhyemmässä radioversiossa on tämänkaltaisesta kaikki olennainen.

Tämä ei ole vielä sitä Denniz Popin luomaa ja Max Martinin loppuun viilaamaan ruotsisoundia jolla 90-luvun loppupuolella valloitettiin maailma mutta Cheiron studiosin kädenjälki kuuluu silti jo selvänä. Look Who's Talking on vielä eurodancea eikä sitä tyyliä jolla Britney Spears lyötiin läpi kaksi vuotta myöhemmin. Mutta tämä ei ole kappaleen heikkous vaan Look Who's Talking on omassa genressään kelpo tuotos. Se on taas yksi todiste siitä miten ruotsalaiset osaavat poimia monta eri ulkoista vaikutetta ja keittää niistä tarttuvan hittisopan.

Vaikka Dr. Alban on ehkä julkaissut parempiakin biisejä kuin tämä niin minulle Look Who's Talking on se parhaiten mieleen jäänyt. Ehkä syyllistyn antamaan pienen nostalgialisän mutta ainakin olen rehellinen sen suhteen.  

Arvosana: 7,0/10

lauantai 20. toukokuuta 2017

Heaven 17 - Play To Win

Artisti: Heaven 17
Kappale: Play To Win (1981)
Albumi: The Best of Techno & Classics
Mieleenjäävin lause: "Play to win."

Kärsin pitkään melko pahasta kasariallergiasta johtuen varmaankin siitä että musiikillinen heräämiseni ja teini-ikäni sijoittui 90-luvulle. Mikä on sen tylsempää kuin juuri se edellinen vuosikymmen jonka trendejä vastaan tai niiden tilalle kuuntelemasi musiikki on syntynyt. Luonnollisesti tietyt kasaritrendit silittävät minua vastaan yhä mutta olen iän myötä enenevissä määrin oppinut poimimaan musiikilliset rusinat niistäkin genrepullista joista en keskimäärin pidä. Pieni ristiriita on myös siitä syystä että suosikkibiisini on julkaistu vuonna 1982. Mutta vetoan siihen ettei se ole mikään ikoninen kasarille yhdistettävä biisi. Melkein samalta vuodelta eli 1981 on myös tämänkertainen random play valinta mutta siitä ei ikinä tule suosikkiani.

Martyn Ware ja Ian Craig Marsh lähtivät musiikillisten erimielisyyksien vuoksi Human Leaguesta ennen yhtyeen suurta läpimurtoa. Herrasmiehet perustivat lähtökohdiltaan melko samanlaisen synapopyhtyeen nimeltä Heaven 17 mutteivat saavuttaneet samanlaista menestystä kuin Human League. Heaven 17 nimi poimittiin Kellopeliappelsiini kirjasta jossa nimi mainittiin kuvitteellisena yhtyeenä joka oli hittilistoilla sijalla neljä. Heaven 17 pääsi parhaimillaan kotimaansa Englannin sinkkulistalla sijalle kaksi kappaleella Temptation joten kuka väittää ettei esikuvaansa voi koskaan ylittää? Yhtye on keikkailee ja julkaisee uutta musiikkia semiaktiivisesti.

Heaven 17 yhtyeen kolmas single koskaan oli minun kasariallergiani uudelleen pintaan nostava Play To Win.Yhtyeen kolmanneksi jäseneksi värvätty Glenn Gregory omaa omaan makuuni tylsän ja yksiulotteisen äänen. (Vaikka hengetön ja hieman yksitotinen tulkinta kuuluukin genreen niin senkin voi tehdä paremmin.) Kappale luo groovensa tavalla joka ei kutita omaa tanssihermoani eikä sen bassolinja ole erityisen voimakas. Kättentaputtelu voi olla toimiva tehokeino jopa synapopissa sen todistaa vaikkapa Tuhannen markan seteli Play To Winin mekaaniselta kuulostava läpsyttely ei innostava taputtamaan mukana.

80-luvulla luotiin paljon tänäkin päivänä siistiltä kuulostavia synasoundeja mutta niitä ei ole Play To Winiin eksynyt. Inhoan hieman synteettiseltä steelpanilta kuulostavaa kosketinsooloa. Ehkä on vain todettava että tämänkertainen musiikillinen välipala menee minunkaltaiseltani ihmiseltä huonosti alas. Vaikka minä ja kasari olemme tehneet sovinnon jo kauan sitten tiettyjen kappaleiden kohdalla on vain suosiolla todettava että kaikkea pinnan alla kytevää ei vain pysty sammuttamaan. Koska huonoimmastakin pitää tässä blogisssa pystyä sanomaan jotakin hyvää niin lyhyt intro lupaa parempaa mitä tulossa on. (Ja se vuodelta 1982 oleva kaikkien aikojen suosikkibiisini on tietenkin Abban The Day Before You Came.)

Arvosana: 3,0/10


lauantai 6. toukokuuta 2017

Meja - Too Many Nights Late

Artisti: Meja
Kappale: Too Many Nights Late (1998)
Albumi: Seven Sisters
Mieleenjäävin lause: "But I don't appreciate, you're too many nights late."

Popmusiikin muutokset ovat trendien vaihteluiden lisäksi johtuneet myös studioteknisistä kehitysaskeleista. Tämä tuli mieleeni tämänkertaisesta kappaleesta Too Many Nights Late joka on ruotsalaisen Mejan toiselta Seven Sisters albumilta vuodelta 1998. Juuri vuosi 1998 on yksi tekninen vedenjakaja sillä se toi autotunen valtavirtaan Cherin Believen muodossa. Laitetta joka oli tarkoitettu epäpuhtaan laulun korjaamiseen käytettiinkin luomaan luonnoton mutta toisten mielestä siisti ja toisten mielestä kamala efekti. Toki aiemminkin oli käytetty vocoderia robottimaisten lauluefektien luomiseen ja itsekin luulin ensin että Believe hyödynsi sitä. Toisaalta mitä enemmän erilaisia työkaluja on sitä enemmän on myös mahdollisia lopputuloksia. Lopputulos ratkaisee ja sen jokainen tuomitsee omilla korvillaan.

Se miksi Too Many Nights Late herätti johdannon ajatukset johtuu sen iloisen ponnekkaista ysärihtävistä kitaraefektisoundeista. Uskon että vuonna 1998 ne kuulostivat korviini synteettisimmiltä kuin tänä päivänä. Tänä päivänä kuuntelukokemukseeni vaikuttaa toki sekin että 19 vuoden jälkeen nostalgia ja ysärin muuttuminen retroksi ankkuroivat soundit juuri siihen aikakauteen. Tämä siitä huolimatta että kappale ei ole tyypillisimmillään sitä Ruotsista tullutta Cheiron hittisoundia. Meja poikkesi artistina siinä mielessä aikansa länsinaapurista tulleiden hittiartistien joukosta että hän ammensi selvästi amerikkalaisista vaikutteista. Alun pointin maalin viedäkseni totean vielä että olen vuoden 1998 jälkeen kuullut niin paljon enemmän prosessoitua kitaraa että Too Many Nightsin kitarasoundi kuulostaa lähes maanläheiseltä.

Douglas Carrin ja Mejan säveltämä ja sanoittama Too Many Nights Late ei ole albuminsa parhaimmistoa mutta istuu kuitenkin hyvin Seven Sisters levyn kokonaisuuteen. Sanoitus kertoo liian myöhään katumapäälle tulleesta sulhosta joka ei enää pysty voittamaan luottamusta takaisin. Oikea teko mutta liian myöhään mistä kertoo myös kappaleen nimi. Tässä kontekstissa mietityttää onko iloinen kupliva kitarapop oikea sovitus? Mutta ehkä on kyse siitä että tarinan nainen on jo päässyt yli vanhasta suhteesta eikä enää sure sitä mitä menetti vaan on iloinen siitä mistä pääsi eroon. Toki hieman tunteikkaampi väliosa tarpeellista kontrastia kokonaisuuteen.

Ruotsalaistyyliset miestaustalaulut eivät aina toimi minulle mutta tällä kertaa suhtaudun niihin neutraalisti. Tuotanto on siloiteltua muttei onneksi täysin hampaattomaksi tehtyä. Hienovaraisesti taustalle miksattu basso miellyttää korviani. Too Many Nights Late on rehellistä täytemateriaalia jota tuskin kuuntelisin kuin albumi- tai satunnaiskuuntelussa. Kyseessä ei ole kuitenkaan huolimaton rykäisy vaan tuotannollisesti kelvollinen pikkukiva popralli. Rehellisesti sanottuna juuri sellaisistahan iso osa tämän blogin arvosteluun päätyvistä biiseistä on. Sitä suurempi ilo silloin kun pääsee iskemään hampaansa johonki omaan suosikkiin.

Arvosana: 6,0/10

Liveversio:


lauantai 22. huhtikuuta 2017

Yaki-Da - Show Me Love

Artisti: Yaki-Da
Kappale: Show Me Love (1994)
Albumi: Pride
Mieleenjäävin lause: "I, I'm not beautiful."

Pienellä paikkakunnalla nuoruuteni asuneena minun piti ostaa levyni muualta. Nettikaupat eivät olleet 90-luvun puolivälissä vielä nykyisenkaltaisessa kukoistuksessa. Yksi kohokohta "isoon" kaupunkiin päästessä oli päästä levykauppoihin. Kun katson levyhyllyyni niin juuri tuon vuosikymmenen levyistä muistan monista mistä levykaupasta ne olen ostanut. Muistan myös milloin ja mistä ostin ruotsalaisduo Yaki-Dan Pride albumin. Jostakin syystä olin käymässä tulevassa kotikaupungissani ja yllätyksekseni löysin melko rockpainotteisesta levykaupasta jo vähän aikaa etsimäni albumin jota en ollut löytänyt edes Oulusta. Lukiolaisena jokainen täysihintainen albumi oli suuri investointi mutta Pride albumiin laittamiani rahoja en ole ikinä katunut.

Marie Knutsenin ja Linda Schönbergin muodostama popduo Yaki-Da syntyi Ace of Basesta tutun Jonas "Joker" Berggrenin avustamana. Berggren ehti Ace of Basen ensimmäisen ja toisen albumin välillä tuottaa Yaki-Dan debyyttialbumin ja säveltää sen kappaleetkin kahta lukuunottamatta. I Saw You Dancing oli yhtyeen biiseistä se joka parhaiten muistetaan vaikkei maailmanlaajuinen suosio päässyt lähellekään Ace of Basen hulluja vuosia. Teini-ikäisenä pidin erikoisena sitä että perustamisen aikaan toinen duon jäsenistä oli 30-vuotias ja toinen vasta 18. Nyt huomaa miten rajoittunut suhtautuminen ikään silloin on ollutkaan.

Hyvin ysärityylinen slovari Show Me Love oli Pride albumin debyyttisingle mikä ei vielä aiheuttanut suurempia menestyksiä. Kappaleen ainoaksi listamerkinnäksi jäi singlelistan 16. sija Norjassa. Ilmeisesti kappaleen tehnyt Jonas Berggren piti siitä niin paljon että Ace of Base versioi sen vuoden 2002 Da Capo albumilleen. Show Me Love on sen tyylinen slovari ettei sillä tällä vuosikymmenellä olisi asiaa menestykseen kuin korkeintana raskaasti uudelleensovitettuna. Mutta tämä ei tietenkään häiritse sisäistä ysäriteiniäni joka tätä kuunnellessaan aikoinaan haaveili pääsystä tanssimaan hitaita sen tahtiin. Tätä ei tietenkään kaltaiseni nörtin kohdalla tapahtunut sillä en käynyt discoissa ja baareihinkin päädyin vasta lähes 19-vuotiaana.

Sokerisuus ja paatos ovat olennaisia slovareissa ja Show Me Lovessa ainesosien mittasuhteet ovat varsin onnistuneesti annosteltu. Nuoren naisen epävarmuus ei sanoituksessa poikkea klassikoista mutta tällä kertaa haavoittuvuutta ja uskonpuutetta omaan vetovoimaan on lisätty tavallista enemmän. Päähenkilö fantasioi kuten teinitytöt (ja pojatkin myönnettäköön) usein miten uskaltaisi lähestyä ihastuksen kohdetta ja mitä hänelle sanoisi ja mitä hänen kanssaan sitten tekisi. Kuten teini-ikäisillä yleensäkin jokainen ihastuminen tuntuu elämän ja kuoleman kysymykseltä. Jos jotakin en kaipaa siitä iästä on juuri tuo kaiken äärimmäisyys.

Tiivistettynä Show Me Love on tyylikäs ja yksinkertaisella mutta toimivalla taustalla varustettu ysäriballadi jonka laulupuoli on hyvin kunnossa. Marien ja Lindan äänet täydentävät toisiaan ja aikoinaan ihmettelemäni ikäero kääntyy äänten sävyissä vahvuudeksi. Olen balladien ystävä eikä Show Me Lovella ole genressään mitään hävettävää vaikka siitä puuttuu se pieni annos magiaa joka tuo kuulijan tunteet pintaan. Ehkä hieman liian kliinen konetausta syö inhimillistä kosketusta. Mutta toisaalta se myös antaa sille ilmaisuvoimaisimmalle instrumentille eli ihmisäänelle tilaa. Ehkä minä vielä joskus tanssin sen hitaan tämän tahtiin, vaikka sitten omissa häissäni..

Arvosana: 7,5/10