sunnuntai 15. tammikuuta 2017

Bee Gees - Party With No Name

Artisti: Bee Gees
Kappale: Party With No Name (1991)
Albumi: High Civilization
Mieleenjäävin lause: "We're party with no name and we go from flame to flame."

Mukava palata normaaliin bloginpäivitysrytmiin sairastelun jälkeen. Sitä tietää olevansa oikeasti sairas kun ei jaksa edes kuunnella musiikkia. Toisaalta luonnollisia musiikinkuuntelutaukoja syntyy muulloinkin. Joskus musiikki ei vain maita vaan tulee kulutettua muita viihdemedian muotoja. Mutta aina se vanha kutina palaa ennemmin tai myöhemmin. En soittanut bassoakaan lähes kahteen viikkoon vuoden vaihteessa ja ajattelin että kuinka ruosteessa mahdan olla kun aloin taas soittelemaan. Mutta tauon jälkeen soittaminen sujui hyvin ja oli hauskempaa kuin aikoihin. Ehkä on joskus hyväkin ottaa etäisyyttä asioihin eikä tehdä niistä jokapäiväistä leipää.

Bee Geesin veljestrion tuotannon laajuudesta ja laadukkuudesta huolimatta ei kukaan voi tehdä viittä vuosikymmentä musiikkia ilman sivuosumia. High Civilization albumi vuodelta 1991 voidaan laskea omasta mielestäni lähes kokonaisuudessaan sellaiseksi. Party With No Name käy hyvästä esimerkistä siitä tuotannosta millä albumi oli kasattu. Syntikkavetoinen poprock olisi toki konsepti millä Bee Gees voisi tehdä hyvääkin jälkeä mutta tässä tapauksessa niin ei ole. Mielestäni kappale on ollut vuonna 1991 soundillisesti pari vuotta jäljessä. Tämä ei luonnollisesti vuoden 2017 korvilla kuunneltuna ole ongelma mutta mielestäni tämäntyylinen soundi ei muutenkaan ole vanhentunut kaikkein arvokkaimmin.

Mutta hei, ainahan hyvät lauluharmoniat pelastavat Bee Geesin tapauksessa.. ..paitsi ettei niitä tällä kertaa paljoakaan kuulla. Tulee mieleen kuin kappaleen säveltänyt Barry olisi koettanut parhaansa mukaan imeä vaikutteita ajankohtaisista hittivirtauksista unohtaen kuitenkin samalla omat vahvuudet ja sen ettei vuosikymmenten jälkeen kenenkään sormi pysy ikuisesti trendien pulssilla. Intron mehukkaampi synabasso ja pienet kikkailut lupaavat parempaa kuin lopputulos on. Ajalle tyypillisesti Party With No Namessa on myös puhuttu säkeistö mikä käy vaihtelusta muttei ole erityisen omaperäistä.  

Bee Geesin biisejä vertaillessa taakkaa syntyy myös siitä että tällä ei mitenkään päästä 60-luvun herkän tulkinnan tasolle eikä lanteita keinuttaviin 70-luvun rytmeihin tätä voi verratakaan. Enkä usko että kukaan pitäisi tätä vuoden 1991 parhaimmistoon kuuluvana. Party With No Name jakaa myös koko albumia vaivanneen vian eli ylimittaisuuden. Tiukkana kolmiminuuttisena rykäisynä biisin tylsyys ei tulisi niin selvästi alleviivatuksi. Party With No Name ei anna paljoa aihetta juhlaan ja jos haluaa aloittaa Bee Geesin tutustumisen niin sitä ei kannata aloittaa tästä.

Arvosana: 3,5/10

maanantai 9. tammikuuta 2017

Satunnainen poikkeama III: Vuosikatsaus 2016

Kahden viikon perinpohjainen flussa on pitänyt minut pois bloginteon äärestä varsinkin kun sivuoireena tullut silmätulehdus teki silmät niin valonherkiksi ettei näytön katsominen tullut mieleenkään. Mutta ehkä on vain hyvä että tämä nyt kolmannen kerran tuleva vuoden omasta mielestäni parhaat kokoava spesiaali sai muhia vähän pidempään. Kun aloin miettimään vuoden 2016 parhaita musiikilllisia juttuja niin petyin parin kolmen ensimmäisen ehdokkaan suhteen koska ne olivatkin 2015 julkaistua musiikkia. Ne olisivat siis olleet kelpoja 2015 vuosikatsaukseen mutta itselleni tyyppillisesti olin löytänyt ne vasta myöhemmin. Enemmänkin näissä vuosikatsauksissa onkin kyse siitä mitä minulle jäi välittömästi haaviin eikä se mitä vuoden musiikkianti tarjosi minulle pitkällä tähtäimellä.

Olkoon ensimmäinen kategoria vuoden 2016 pahin korvamato. Alleviivaan tässä sanaa pahin eli se tarttuva renkutus joka jäi pyörimään päähän kun sen vain erehtyi kuulemaan. Teflon Brothersin kuulemista oli vaikea välttää vuonna 2016 mutta tarttuvin täky oli Vilman Alinan kanssa yhteistyössä tehty Juha88. Siinäpä kappale josta on edelleen vaikea sanoa inhoanko sen rakastamista ja rakastanko sen inhoamista. Loppusoinnuttelu on tehty suorimman kaavan mukaan mikä tekee kokonaisuudesta täyttä korvasokerihumalaa. Teflonien räpit ovat aina yhtä kömpelöitä mutta sitten palataan taas siihen kertsiin joka iskee kuin hattarasta tehty pajavasara päin korvia. Tanssittavuuspuoli on kunnossa ja selvästi tekijät ovat tienneet mitä haetaan joten siitä pisteet heille. Anteeksi teille kaikille joille palautin tämän päähän soimaan.


Blogin henkeä kunnioittaen siirrytään tunnetasosta toiseen ja seuraavaksi kerrotaakoon vuoden 2016 artisti jonka poismeno kosketti minua eniten. Jos 2016 jää jostakin mieleen niin siitä että silloin poistui elävien kirjoista melkoinen joukko kuka kukin on tason artisteja. Mutta niin suuria legendoja kuin joukostamme poistuikin niin eniten minua kosketti erään varsin vähän tunnetun ruotsalaisartistin poismeno. 29.02.2016 menehtyi vain 46-vuotiaana Josefin Nilsson jonka joku saattaa tuntea Einbusk Singersin riveistä tai sitten sooloartistina. Josefin Nilssonin Shapes albumi jonka tuottivat Abbamiehet Benny ja Björn vuodelta 1993 on yksi suosikkialbumeistani. Tuo päätunnelmaltaan haikea albumi kantoi minua vaikeina teinivuosina ja edelleenkin huomaan hakeutuvani kuuntelemaan sen säännöllisesti. Elämän eri haasteita käsittelevät kappaleet ovat kasvaneet tulkinnallisesti sitä mukaan kun olen itse vanhentunut. On aina surullista kun levyhyllyn edesmenneiden artistien osuus tasaisesti kasvaa mutta tämä poismeno teki minut surullisemmaksi kuin kenenkään toisen pitkään aikaan.


Emmä nyt yleensä mitään tälläst kuuntelis -kategorian vie takavasemmalta lahtelaistrio Negatiiviset Nuoret kappaleella Mä oon niin ruma. Räppunkraita oli niitä harvoja biisejä vuonna 2016 jotka saivat ensikuulemalta höristämään korvia ja ihmettelemään mitäs tämä on. Ehkä kappaleessa on jotakin samaistuttavaa tai sitten yhtyeen asenteessa on jotakin raikasta. En olisi ensimmäisenä olettanut että Rähinä Records julkaisisi jotakin tällaista mutta hyvä että julkaisivat. Nykyään kuulee niin harvoin radiosta mitään mistä tulee hyvälle mielelle.


En olisi uskonut että myöntäisin vuoden 2016 parhaan iskelmän palkinnonkin tässä yhteydessä mutta nyt siihen on syytä. Jo se että Laura Voutilainen onnistui vuonna 2016 yllättämään ja kuulostamaan tuoreelta Miks ei -hitillään on maininnan arvoista. Ajattelin että Voutilaisen pitkän uran parhaat päivät olisi nähty ja että hänellä olisi jäljellä enää hittijukeboksin ura keikkalavoilla ja tunnustan että olin väärässä. Voutilainen on ollut minulle aina ihan jees osastoa edustamassaan genressä. Hän ei ärsytä ja hän on selvästi kehittynyt esiintyjänä ja laulajana. Hänellä on myös variaatiota äänessä minkä kuulee myös Miks eissä sillä moni ei aluksi tuntunut tunnistavan kappaletta Voutilaisen esittämäksi. Hieman ysäriä, lattarisoundia ja iskelmää sopivasti sotkeva tuotos kohtasi mielessäni ensin pientä pakollista vastustusta mutta kuten aina pari lisäkuuntelua avasi portit. En ole ikinä ollut niitä ihmisiä jotka jättävät pitämättä musiikista josta jonkun mielestä ei saisi pitää. Jos tykkään niin tykkään ja tästä tykkäsin 2016. -Miks ei?


Paras kotimainen 2016 oli sellainen kategoria jota miettimään alkaessani pääni oli täynnä vain valkoista kohinaa. Takana oli monta vuotta jolloin juuri kotimainen tarjonta oli ollut vuoden musiikillista kermaa mutta 2016 ei ollut samanlainen vuosi. Ei sillä että ulkomainen tarjontakaan olisi ollut mitään ikimuistoista tarjoavaa. Silloin kun kaikki muu pettää niin pitää lähteä vanhan suosikin kautta. PMMP oli parhaita juttuja nolkytluvun musiikissa ja tietenkin odotin mielenkiinnolla soolouria. Mira Luodin soolon kanssa en päässyt samalle aaltopituudelle eikä (Paula) Vesalan singlejenkään kanssa tullut rakkautta ensikuuntelulla. Tequila oli hieman liian laskelmoitu ensisingle ja Älä droppaa mun tunnelmaa liian selvä kesähittikalastelu. Mutta siinä välissä onneksi julkaistiin Tytöt ei soita kitaraa. En ihastunut siihenkään ensikuulemalta mutta puolen vuoden aikana se kaiversi tiensä pääni hot or not hot -kammioon. PMMP teki jo Henkilökohtaisesti kappaleella Leevi and the Leavings pastissin onnistuneesti ja rikollinen palasi taas onnistuneesti rikospaikalle. Sanoituksessa ollaan suomalaisuuden ytimessä ja meidän perisyntejämme suomitaan kaikesta huolimatta ymmärtäväisesti.


Ikävä kyllä myös vuoden 2016 suurin pettymys on mainittava ja vielä ikävämpää on se että piti pettyä aiemman vuoden suurimpiin nouseviin toivoihin. Voi Tiisu minkä teit. Tiisu oli raikas tuulahdus suomirokissa jonka kappaleet kertoivat suomalaisuudesta muttei liian vakavasti. Meininki tuntui yhtä aikaa positiivisen pikkuvanhalta ja sopivan arvaamattomalta. Eikä hyvät biisitkään haitanneet. Mutta vuosi 2016 ei ollut Tiisulle hyvä. Kuka sillä aasilla ratsastaa antoi vielä toivoa siitä että ehkä parasta biisiä ei oltu laitettu ensisigleksi mutta sitä seurannut Sinkkuelämää murskasi sen toivonkipunan. Kummassakaan edellämainituista ei enää löytynyt niitä elementtejä mitkä tekivät debyyttilevyn biisestä niin hyviä. Miksi energiataso on pudonnut? Missä ovat koukut ja hyvät riffit? Missä näppärät sanailut äidinkielellämme joista kuuluu enää häivähdys? Missä on Kaseva? Missä on Noitalinna Huraa? (Pahoittelemme teknistä ongelmaa.) Tapanani ei ole menettää toivoa joten toivon että Tiisu löytää tien ulos sivuraiteilta ja kyseessä oli vain se vaikea toinen levy.


On hyvä lopettaa vuoden parhaaseen ja tällä kertaa asia ei ollut niin vaikea lähinnä siksi että hyviä ehdokkaita puuttui kuin diktatuurin vaaleissa ikään. Vain yksi biisi tänä vuonna teki sen pienen puristuksen tunteen rinta-alaan mikä on paras hyvän biisin merkki. Kiitos Clean Bandit ja Louisa Johnson Tears -kappaleesta. Ysärillä pääsee helpommin ihoni alle ja se nähtiin taas sillä ko. biisi tuskin olisi kuulostanut dramaattisesti erilaiselta vaikka se olisi julkaistu 1996. Dramaattinen dance on homman nimi ja kunnon voimabiisihän tässä onkin kyseessä. Elämä jatkuu vaikka kuinka sataisi ruskeaa laavaa niskaan. Ihmiskunta tarvitsee näitä niin kauan kun olemme olemassa. Tai ainakin minä. Ja tämän biisin takia musiikkivuosi 2016 ansaitsi minulle oikeuden olla olemassa. Toivottavasti keksin myöhemmin syitä lisää. Vuosi 2017 pistäköön musiikillisesti paremmaksi. (Ja vieköön meiltä vähemmän legendoja.)

sunnuntai 11. joulukuuta 2016

Tasmin Archer - Sleeping Satellite

Artisti: Tasmin Archer
Kappale: Sleeping Satellite (1992)
Albumi: Superhits of the 90's
Mieleenjäävin lause: "I blame you for the moonlit sky."

Yhden hitin ihmeet ovat välttämätön paha mitä tulee popmusiikin historiaan. Mielestäni yksittäiselle saavutukselle ei anneta tarpeeksi arvoa. Puuttuuhan esimerkiksi suomalaisilta artisteilta listaykkössija kummaltakin maailman vaikutusvaltaisimmilta hittilistoilta. Olen varma että se artisti joka edellämainittuun saavutukseen yltäisi jäisi kyllä musiikkimme historiaan vaikka myöhemmät saavutukset jäisivät nollaan.

Hitin on oltava oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Jopa vuosi alati elävillä musiikkimarkkinoilla voi muuttaa ilmastoa niin paljon että se voi muuttaa hitin hudiksi ja päinvastoin. Vaikka mielikuva vanhasta yhden hitin ihmeestä jonka keikoilla yleisö innostuu vain sen yhden biisin ajaksi ei ole mieltäylentävin niin tuo yksi hitti on silti sille artistille se elannon mahdollistava vapaalippu jota suurin osa ei ikinä saa.

Onnittelut jos tiedät jonkin muun biisin englantilaiselta laulaja-lauluntekijä Tasmin Archerilta kuin Sleeping Satelliten. Muistan Sleeping Satelliten sillä se soi vielä radioaalloilla musiikillisen heräämiseni aikaan alkuvuonna 1993. Yhden hitin ihmeillä on yleensä pitkä elinikä sillä artistin seuraavat singlet ohitetaan pienin seremonioin kunnes se yksi hitti on lopultakin kaluttu puhki hittiradioiden turruttavan toiston voimin. Sen jälkeen hittibiisiin törmää enää kokoelmilla ja nostalgiahenkisemmillä radiokanavilla jotka nekään eivät osaa soittaa edes vanhoja hittejä vaihtelevasti. Nostalgia toki maistuu näin karvan verran alle nelikymppisellekin mutta uuden hyvän biisin kuulemisen ilo ei silti tule ikinä katoamaan.

Tasmin Archer aloitti uransa taustalaulajana ja sai lopulta levytyssopimuksen vähän alle kolmikymppisenä vuonna 1990. Kaksi vuotta myöhemmin debyyttisingle Sleeping Satellite osui oikeaan saumaan ja olikin artistin kotimaassa listaykkönen kaksi viikkoa saaden mukavia listasijoituksia myös muualla Euroopassa (listaykkönen 16 maassa) ja saipa se myös soittoa rapakon takana. Kappaleessa soitetaan vain neljää instrumenttia: kitaraa, koskettimia, rumpuja ja Fairlight syntetisaattoria. Sanoituksessa verrataan pieleen mennyttä ihmissuhdetta avaruuden valloitukseen joka eteni nopeasti 60-luvulla mutta hyytyi sen jälkeen kuukilvan ratkettua. Ei huonoin vertauskuva mikä on vastaani tullut.

Sleeping Satellite on kuin tehty hieman pehmeäpään makuun suunnatuille radiokanaville. Onhan kyseessä tyylikäs mutta mutta harmiton teos joka ei ole vanhentunut olleenkaan niin pahasti kuin monet aikalaishitit. Näillä soundeilla voisi tänäkin päivänä kasata iskelmähitin ja voisin kuvitella käännösversion voivan olla meillä hitti esimerkiksi Suvi Teräsniskan tulkitsemana. Hivenen kaihoisa ja surumielinen kappale sopii hyvin suomalaisen sielunmaisemaan.

Näin toistokuunnellessa Sleeping Satellitea mietin onko kertosäe loppujen lopuksi vahva vai onko menestyksen syy ollut kokonaisuudessa? Ehkä tätä kokonaisuutta palvelee paremmin se että kertosäe on hyvä muttei pajatson tyhjentävä. On toki hienoa että on kappaleita joissa odottaa sitä yhtä hienoa hetkeä (vaikkapa In the Air Tonight) mutta täyskuuntelun arvoiset kokonaisuudet rankkaisin silti korkeammalle.

Sleeping Satellite on vaikeasti mitattavissa arvoasteikolla. Archerin laulusuoritus on pätevä ja selvästi räätälöity hänen äänensä ympärille. Biisi on jäänyt mieleen ja sisältyypä siihen hieman nostalgiaakin. Mutta se ei ole toisaalta niitä jotka kaivetaan esiin ja kuunnellaan varta vasten. En päästä sisäistä "yes!" huudahdusta kun se soi radiossa mutta pienen henkisen nyökkäyksen arvoinen se kuitenkin on. Kyseessä on osa aikansa äänimattoa muttei se kohta tilkkutäkissä johon katse myöhemmin hakeutuu uudestaan. Puhumme siis jostakin vähän keskivertoa paremmasta ja se juuri se määre jonka Sleeping Satellite mielestäni ansaitsee. Vaan ehkäpä avaruuden valloitus voi vielä lähteä etenemään nopeammin siinä missä vanha suolakin voi alkaa taas janottamaan.
   
Arvosana: 5,5/10
Video ei salli soiton kuin suoraan Youtubessa.



tiistai 6. joulukuuta 2016

Gemini - Beat the Heat

Artisti: Gemini
Kappale: Beat the Heat (1987)
Albumi: Det bästa med Karin och Anders Glenmark
Mieleenjäävin lause: "Don't take your love away, finally we've found way to beat the heat."

Itsenäisyyspäiväksi ei valikoitunut mitään kotimaista enkä onnistunut kaivamaan mitään Suomiyhteyttä tähän hätään mutta naapurimaata kauemmas ei random play valintaansa ulottanut. Sisarusduo (jotka nimestä huolimatta eivät olleet kaksosia) Karin ja Anders Glenmark julkaisivat kaksi albumia vuosina 1985 (Gemini) ja 1987 (Geminism). Vaikka takapiruina hääräsi Abbakaksikko Benny Andersson ja Björn Ulvaeus ei taikapöly tarttunut tällä kertaa kaupallisen menestyksen muodossa. Abba-faneille varsinkin Geminin debyyttialbumi on merkityksellinen sillä se sisältää kappaleita jotka muuten olisivat voineet päätyä Abban ikuisesti julkaisematta jääneelle Visitors albumin seuraajalle.

Karkeasti ottaen Geminin biisit voidaan jakaa kahteen kategoriaan: Bennyn ja Björnin tekemiin ja niihin loppuihin. Ei ole vaikea arvata kummat ovat omia suosikkejani. Varsinkin kakkosalbumi Geminismin Anders Glenmarkin ja kumppaneiden sävellykset jäivät lähes täytebiisien asemiin. Sellainen on myös Beat the Heat josta vastasivat Anders Glenmark ja Ingela Forsman. Toki B&B toimivat tuottajina tälläkin kappaleella mikä ehkä on pelastanut sen mitä pelastettavissa on. Glenmarkeista Karin on minulle se jonka ääni määrittää Geminin eikä hänen veljensä Anders. Beat the Heatissä Anders on päälauluvastuussa Karinin ollessa vain taustalaulussa. En tiedä onko biisissä pyritty lainaamaan vaikutteita Princeltä mutta kuten moni muukin sitä yrittänyt niin matkinta ei ole ole onnistunein kunnianosoitus.

Semieksoottinen alkuintro lupaa enemmän kuin jatko lunastaa ja samoin käy myös kertosäkeen sisään tuovan alustuksen suhteen. Taustasyntikkamatto on kuin laimennettu versio One Night in Bangkokin vastaavista. Juuri tuo lähes alusta loppuun junnaava biitti on kaksiteräinen miekka; Toisaalta se junnaavuudessaan jää omalla tavallaan mieleen mutta tavalla jonka ei haluaisi jäävän mieleen. Eksoottisten elementtien tuominen mukaan olisi tuonut piristystä ja junnauskin olisi ollut hyvä katkaista välillä. Ehkei kappale ole aivan niin huono kuin annan ymmärtää mutta pitää ymmärtää että vaatimustaso on kovempi kun kyseessä on yhtye joka on levyttänyt muutamia kaikkojen aikojen suosikeistani. Mutta tällä ei päästä jatkoon.      
   
Arvosana: 4,0/10

lauantai 26. marraskuuta 2016

Suzi Quatro - 48 Crash

Artisti: Suzi Quatro
Kappale: 48 Crash (1973)
Albumi: Greatest Hits
Mieleenjäävin lause: "You know the 48 crash come like a lightning flash."

Maailman toiseksi huonoimpana basistina arvostan basisteja paljon enemmän kuin ennen soittoharastukseni alkua. Niinpä jo aiemmin diggailemani Suzi Quatro sai uusia ulottuvuuksia sillä olihan hän yksi ensimmäisiä naisbasisteja rokissa jotka nousivat parrasvaloihin. Voi tosin olla että ensikosketukseni Suzi Quatroon oli Onnenpäivät tv-sarja jossa hänellä oli Leather Tuscaderon rooli. Quatro on edelleen aktiivinen sekä uuden musiikin julkaisun että maailmankiertämisen suhteen.

48 Crashissa voi hyvin kuulla aikansa kultasormien Mike Chapmanin ja Nicky Chinnin hittikosketuksen. Luonnollisesti kolmantena singlenä Suzi Quatron debyyttialbumilta lohkaistu 48 Crash oli hitti ja se sai myös ajalle tyypillisesti kotimaisen käännöskäsittelyn. Yleisen käsityksen mukaan biisi käsittelee miesten vaihdevuosia vaikka toisenlaisiakin teorioita on esitetty. Kotimainen käännösversio (Kun oot 52) perustuukin tähän teemaan. Jos pidän tätä blogia vielä kun olen 48-vuotias voin palata kommentoimaan romahtiko maailmani edellämainitussa iässä. (Ja varmuuden vuoksi vielä 52-vuotiaanakin, voihan käännösversiokin olla oikeassa.)

Tutun hittinikkarisoundin lisäksi 48 Crash kuulostaa aikansa tuotokselta. Glamrockmausteet ovat läsnä vaikka Suzi Quatro suosikin enemmän pelkistettyä mustaa nahkaa kuin kimalletta. Bassokitara ei ole pinnassa vaikka keskushahmo sitä soittaakin. Vilkaistuani pikaisesti bassotabulatuureja voin todeta että kappale olisi minunlaisellenikin basistille mukavan suoraviivainen soitettava. Ehkä rummut ovat korostetuimmassa asemassa soittimista mutta ylimpänä on tietenkin Quatron takakireäksi studiossa viritetty lauluääni. Hyvässä popbiisissä on monta koukkua ja yksi pienemmistä on miestaustalaulajien hokema 48 Crash.

48 Crash on niitä kappaleita jotka tarttuvat kuulijasta kiinni jo alussa ja pitävät huolen siitä ettei vauhtista päästetä ennen loppua. Onko biisi enemmän hypnoottinen vai junnaava riippuu kuulijan musiikkimausta. Minä kallistun positiivisen puolelle vaikka suurimmat Suzi Quatro suosikkini löytyvät 70-luvun jälkimmäiseltä puoliskolta. Aika ei anna lainaa joten parempi elää nuoruus lujaa teema ei ole ainutlaatuinen rokissa mutta 48 Crash on löytänyt siihen omanlaisensa näkökulman. Sitä en tiedä miksi sanoituksen nainen varoittelee komeata nuorta urosta ikääntymisen väistämättömyydestä mutta ehkä tarkoituksena on hiljentää kukonpoika edes vähäksi aikaa. Itsekin aloin miettiä että enääkö siihen mainittuun ikään on niinkin vähän aikaa. Aika ei odota ketään mutta musiikki voi jäädä elämään sukupolvelta toiselle.  
    
Arvosana: 6,5/10




lauantai 12. marraskuuta 2016

Johnny Cash - Daddy Sang Bass

Artisti: Johnny Cash
Kappale: Daddy Sang Bass (1968)
Albumi: Essential Johnny Cash
Mieleenjäävin lause: "I remember when i was lad, times were hard and things were bad."

Uskonnollista musiikkia minulta löytyy hyvin vähän. Puhtaita gospelalbumeita en omista ainuttakaan mutta monilta varsinkin amerikkalaisilta artisteilta löytyy yksittäisiä uskontoaiheisia kappaleita. Toki gospelkakustakin otan maistiaisia silloin tällöin sillä hyvä biisi on hyvä biisi aihevalinnasta riippumatta. Huomaan joskus miettiväni lapsuuttani ja ala-asteen aamunavauksia joissa seisoimme luokittain pituusjonoissa ahtaassa aulassa laulamassa virsiä opettajan urkuharmoonin säestyksellä. Silloin tällöin joku pyörtyikin mutta tilaisuudet vietiin aina loppuun. En tiedä kuinka vakaumuksellista koulujen nykyinen uskonto-opetus on ja kuinka paljon se näkyy oppilaiden elämässä mutta toivottavasti asiat ovat neutralisoituneet omasta lapsuudestani.

Countrylegenda Johnny Cash ei ikinä peitellyt uskonnollisuuttaan ja antoi sen kuulua myös musiikissaan. Levyttihän hän uskonnollisia albumikokonaisuuksiakin joilta yhdeltä tämänkertainen kappalekin on. Vuonna 1968 julkaistu Daddy Sang Bass sisälsi voimakkaita kristillisiä elementtejä sillä siinä lainattiin kertosäkeessä vanhaa virttä Will the Circle be Unbroken. Tämä ei haitannut menestystä Amerikassa jossa irtosi countrylistan ykkössija.

Toki sanoitus on muutenkin uskonnollissävytteinen jossa jo aikuisikään ehtinyt mies muistelee lapsuuden yhteislauluja perheen parissa. Isä lauloi bassoäänet ja äiti tenorin lasten liittyessä lauluun mukaan mistä kappaleen nimikin tulee. Pikkuveli on jo siirtynyt ajasta iäisyyteen mutta laulaja uskoo vielä laulavansa hänen kanssaan taivaan kuorossa. Biisin takana oli Carl Perkins joka levytti sen myös itse. Kappale sai inspiraationsa siitä että itse uskonnon avulla huumeista irti päässyt Cash auttoi samoin keinoin Perkinsin kuiville alkoholista. Sanoituksessa mainittu veli oli Cashin nuorena kuollut veli Jack.

Kappaleen toteutus ei Cashinsä tunteville aiheuta yllätyksiä. Cashille ominainen naputtava kitarasoundi on tietysti läsnä sekä miehen tunnistettava ääni. Jos joku keskinkertainen laulaja esittäisi tämän kappaleen en kallistaisi sille korvaani mutta Cashin karismaa vastaan ei käy taisteleminen. Tulkinta on yhtä aikaa kevyt mutta kuitenkin jokaisen sanan takana seisova. Ehkäpä tämä keventävä seikka tekee Daddy Sang Bassista tavallista helpompaa kuunneltavaa gospeliksi. Eikä vähän yli kaksiminuuttinen mittakaan tee kuuntelukokemuksesta liian uuvuttavaa. Eihän tämä minulle ominta musiikkigenreä edusta mutta Cash on aina Cash.

Arvosana: 5,5/10
Youtuben rajattua albumiversion liittämistä jaan sen sijaan liveversion:

sunnuntai 6. marraskuuta 2016

Mike Oldfield - Nothing But / Bridge to Paradise

Artisti: Mike Oldfield
Kappale: Nothing But / Bridge to Paradise (1989)
Albumi: Earth Moving
Mieleenjäävin lause: "You will have nothing but love, nothing but hope, blue sky above."

Vuonna 1989 julkaistu Earth Moving oli viimeinen albumi jossa Mike Oldfield totteli Virgin levy-yhtiön toivetta ja teki kaupallisen levyn ilman pitkiä instrumentaaleja. Earth Movingin jälkeen alkoi teiden arkaneminen jossa tahallisesti epäkaupallisia albumeita julkaissut Oldfield täytti sopimuksen ehdot ja pääsi toiseen levy-yhtiöön. Radioystävällistä aikansa poprocksoundia tavoitellut Earth Moving vaikuttaisi olevan monen fanin inhokkialbumi mutta minä itseasiassa pidän siitä. Ne harvat Oldfieldin albumit joista en niin paljoa pidä ovat 90-luvun loppupuolen hieman epätasaiset teemalbumit (Guitars, Voyager) sekä nolkytluvun liian kylmän koneelliset (Tr3s Lunas, Light+Shade).

Vaikka Earth Moving oli tehty aikansa trendejä mukaillen niin Virginille kelpasivat myös progressivisempien Oldfieldfanien rahat. Heille albumin päättävä raita Nothing But / Bridge to Paradise vaikuttikin varmasti houkuttelevalta yli kahdeksan minuutin kestoineen. Mutta oikeasti kyseessä olikin kaksi toisistaan täysin irrallista raitaa jotka oli liitetty yhdeksi. Täyttä huijausta siis omalla tavallaan ja varmasti taas yksi sulka kamelin selän katkaisuun sekä syy lisää vihata ko. levyä. Vaikka yleensä käsittelyssä tässä blogissa on vain yksi biisi kerrallaan niin tällä kertaa kyse on kahdesta.

Nothing But on kappaleduon rauhallisempi tapaus ja tyylipuhdas slovari. Hieman tylsähkön biisin pelastus on Carol Kenyonin sielukas laulutulkinta. Bridge of Paradise on poprokkia ja ehkä se parempi biisikokonaisuus näistä kahdesta. Max Bacon ei ole paras laulaja joka on päässyt Oldfieldin levyille mutta hänen äänensä sopii kappaleeseen. Oldfieldin kitarointi on omaan makuuni liian efektoitua saaden sen kuulostamaan liian elektroniselta. (Ja sitä on myös liian vähän.)

Onko näiden kahden biisin yhteenliittämiseen ollut mitään oikeutusta? Ei sillä linjaukset täytyisi keksiä väkisin. Albumikokonaisuuden puolesta Nothing But olisi sopinut paremmin levyn päättäväksi kappaleeksi. Muutenkin tuntuma on se että kaksi täyteraitaa yhdistettiin vain yhden ostajakunnan houkuttelemiseksi ilman sen kummempaa yritystä lisätä niiden koheesiota. Kokonaisuus kärsii yhdistämisestä ja kuuntelijoilta evättiin mahdollisuus hypätä tarvittaessa yhden raidan yli. Kummankin kappaleen pienet vahvuudet hautautuvat pakkoyhdistämisen ja hieman innottoman yleistunnelman alle. Kuuntelen tämän ennemmin kuin otan amalgaamipaikan suuhuni mutta ero on pienempi kuin voisi luulla.

Arvosana: 4,0/10

Koska tekijänoikeuksien haltijat eivät salli biisiä Youtubessa sen voi kuunnella Spotifysta: 
Nothing But / Bridge to Paradise