lauantai 20. toukokuuta 2017

Heaven 17 - Play To Win

Artisti: Heaven 17
Kappale: Play To Win (1981)
Albumi: The Best of Techno & Classics
Mieleenjäävin lause: "Play to win."

Kärsin pitkään melko pahasta kasariallergiasta johtuen varmaankin siitä että musiikillinen heräämiseni ja teini-ikäni sijoittui 90-luvulle. Mikä on sen tylsempää kuin juuri se edellinen vuosikymmen jonka trendejä vastaan tai niiden tilalle kuuntelemasi musiikki on syntynyt. Luonnollisesti tietyt kasaritrendit silittävät minua vastaan yhä mutta olen iän myötä enenevissä määrin oppinut poimimaan musiikilliset rusinat niistäkin genrepullista joista en keskimäärin pidä. Pieni ristiriita on myös siitä syystä että suosikkibiisini on julkaistu vuonna 1982. Mutta vetoan siihen ettei se ole mikään ikoninen kasarille yhdistettävä biisi. Melkein samalta vuodelta eli 1981 on myös tämänkertainen random play valinta mutta siitä ei ikinä tule suosikkiani.

Martyn Ware ja Ian Craig Marsh lähtivät musiikillisten erimielisyyksien vuoksi Human Leaguesta ennen yhtyeen suurta läpimurtoa. Herrasmiehet perustivat lähtökohdiltaan melko samanlaisen synapopyhtyeen nimeltä Heaven 17 mutteivat saavuttaneet samanlaista menestystä kuin Human League. Heaven 17 nimi poimittiin Kellopeliappelsiini kirjasta jossa nimi mainittiin kuvitteellisena yhtyeenä joka oli hittilistoilla sijalla neljä. Heaven 17 pääsi parhaimillaan kotimaansa Englannin sinkkulistalla sijalle kaksi kappaleella Temptation joten kuka väittää ettei esikuvaansa voi koskaan ylittää? Yhtye on keikkailee ja julkaisee uutta musiikkia semiaktiivisesti.

Heaven 17 yhtyeen kolmas single koskaan oli minun kasariallergiani uudelleen pintaan nostava Play To Win.Yhtyeen kolmanneksi jäseneksi värvätty Glenn Gregory omaa omaan makuuni tylsän ja yksiulotteisen äänen. (Vaikka hengetön ja hieman yksitotinen tulkinta kuuluukin genreen niin senkin voi tehdä paremmin.) Kappale luo groovensa tavalla joka ei kutita omaa tanssihermoani eikä sen bassolinja ole erityisen voimakas. Kättentaputtelu voi olla toimiva tehokeino jopa synapopissa sen todistaa vaikkapa Tuhannen markan seteli Play To Winin mekaaniselta kuulostava läpsyttely ei innostava taputtamaan mukana.

80-luvulla luotiin paljon tänäkin päivänä siistiltä kuulostavia synasoundeja mutta niitä ei ole Play To Winiin eksynyt. Inhoan hieman synteettiseltä steelpanilta kuulostavaa kosketinsooloa. Ehkä on vain todettava että tämänkertainen musiikillinen välipala menee minunkaltaiseltani ihmiseltä huonosti alas. Vaikka minä ja kasari olemme tehneet sovinnon jo kauan sitten tiettyjen kappaleiden kohdalla on vain suosiolla todettava että kaikkea pinnan alla kytevää ei vain pysty sammuttamaan. Koska huonoimmastakin pitää tässä blogisssa pystyä sanomaan jotakin hyvää niin lyhyt intro lupaa parempaa mitä tulossa on. (Ja se vuodelta 1982 oleva kaikkien aikojen suosikkibiisini on tietenkin Abban The Day Before You Came.)

Arvosana: 3,0/10


lauantai 6. toukokuuta 2017

Meja - Too Many Nights Late

Artisti: Meja
Kappale: Too Many Nights Late (1998)
Albumi: Seven Sisters
Mieleenjäävin lause: "But I don't appreciate, you're too many nights late."

Popmusiikin muutokset ovat trendien vaihteluiden lisäksi johtuneet myös studioteknisistä kehitysaskeleista. Tämä tuli mieleeni tämänkertaisesta kappaleesta Too Many Nights Late joka on ruotsalaisen Mejan toiselta Seven Sisters albumilta vuodelta 1998. Juuri vuosi 1998 on yksi tekninen vedenjakaja sillä se toi autotunen valtavirtaan Cherin Believen muodossa. Laitetta joka oli tarkoitettu epäpuhtaan laulun korjaamiseen käytettiinkin luomaan luonnoton mutta toisten mielestä siisti ja toisten mielestä kamala efekti. Toki aiemminkin oli käytetty vocoderia robottimaisten lauluefektien luomiseen ja itsekin luulin ensin että Believe hyödynsi sitä. Toisaalta mitä enemmän erilaisia työkaluja on sitä enemmän on myös mahdollisia lopputuloksia. Lopputulos ratkaisee ja sen jokainen tuomitsee omilla korvillaan.

Se miksi Too Many Nights Late herätti johdannon ajatukset johtuu sen iloisen ponnekkaista ysärihtävistä kitaraefektisoundeista. Uskon että vuonna 1998 ne kuulostivat korviini synteettisimmiltä kuin tänä päivänä. Tänä päivänä kuuntelukokemukseeni vaikuttaa toki sekin että 19 vuoden jälkeen nostalgia ja ysärin muuttuminen retroksi ankkuroivat soundit juuri siihen aikakauteen. Tämä siitä huolimatta että kappale ei ole tyypillisimmillään sitä Ruotsista tullutta Cheiron hittisoundia. Meja poikkesi artistina siinä mielessä aikansa länsinaapurista tulleiden hittiartistien joukosta että hän ammensi selvästi amerikkalaisista vaikutteista. Alun pointin maalin viedäkseni totean vielä että olen vuoden 1998 jälkeen kuullut niin paljon enemmän prosessoitua kitaraa että Too Many Nightsin kitarasoundi kuulostaa lähes maanläheiseltä.

Douglas Carrin ja Mejan säveltämä ja sanoittama Too Many Nights Late ei ole albuminsa parhaimmistoa mutta istuu kuitenkin hyvin Seven Sisters levyn kokonaisuuteen. Sanoitus kertoo liian myöhään katumapäälle tulleesta sulhosta joka ei enää pysty voittamaan luottamusta takaisin. Oikea teko mutta liian myöhään mistä kertoo myös kappaleen nimi. Tässä kontekstissa mietityttää onko iloinen kupliva kitarapop oikea sovitus? Mutta ehkä on kyse siitä että tarinan nainen on jo päässyt yli vanhasta suhteesta eikä enää sure sitä mitä menetti vaan on iloinen siitä mistä pääsi eroon. Toki hieman tunteikkaampi väliosa tarpeellista kontrastia kokonaisuuteen.

Ruotsalaistyyliset miestaustalaulut eivät aina toimi minulle mutta tällä kertaa suhtaudun niihin neutraalisti. Tuotanto on siloiteltua muttei onneksi täysin hampaattomaksi tehtyä. Hienovaraisesti taustalle miksattu basso miellyttää korviani. Too Many Nights Late on rehellistä täytemateriaalia jota tuskin kuuntelisin kuin albumi- tai satunnaiskuuntelussa. Kyseessä ei ole kuitenkaan huolimaton rykäisy vaan tuotannollisesti kelvollinen pikkukiva popralli. Rehellisesti sanottuna juuri sellaisistahan iso osa tämän blogin arvosteluun päätyvistä biiseistä on. Sitä suurempi ilo silloin kun pääsee iskemään hampaansa johonki omaan suosikkiin.

Arvosana: 6,0/10

Liveversio:


lauantai 22. huhtikuuta 2017

Yaki-Da - Show Me Love

Artisti: Yaki-Da
Kappale: Show Me Love (1994)
Albumi: Pride
Mieleenjäävin lause: "I, I'm not beautiful."

Pienellä paikkakunnalla nuoruuteni asuneena minun piti ostaa levyni muualta. Nettikaupat eivät olleet 90-luvun puolivälissä vielä nykyisenkaltaisessa kukoistuksessa. Yksi kohokohta "isoon" kaupunkiin päästessä oli päästä levykauppoihin. Kun katson levyhyllyyni niin juuri tuon vuosikymmenen levyistä muistan monista mistä levykaupasta ne olen ostanut. Muistan myös milloin ja mistä ostin ruotsalaisduo Yaki-Dan Pride albumin. Jostakin syystä olin käymässä tulevassa kotikaupungissani ja yllätyksekseni löysin melko rockpainotteisesta levykaupasta jo vähän aikaa etsimäni albumin jota en ollut löytänyt edes Oulusta. Lukiolaisena jokainen täysihintainen albumi oli suuri investointi mutta Pride albumiin laittamiani rahoja en ole ikinä katunut.

Marie Knutsenin ja Linda Schönbergin muodostama popduo Yaki-Da syntyi Ace of Basesta tutun Jonas "Joker" Berggrenin avustamana. Berggren ehti Ace of Basen ensimmäisen ja toisen albumin välillä tuottaa Yaki-Dan debyyttialbumin ja säveltää sen kappaleetkin kahta lukuunottamatta. I Saw You Dancing oli yhtyeen biiseistä se joka parhaiten muistetaan vaikkei maailmanlaajuinen suosio päässyt lähellekään Ace of Basen hulluja vuosia. Teini-ikäisenä pidin erikoisena sitä että perustamisen aikaan toinen duon jäsenistä oli 30-vuotias ja toinen vasta 18. Nyt huomaa miten rajoittunut suhtautuminen ikään silloin on ollutkaan.

Hyvin ysärityylinen slovari Show Me Love oli Pride albumin debyyttisingle mikä ei vielä aiheuttanut suurempia menestyksiä. Kappaleen ainoaksi listamerkinnäksi jäi singlelistan 16. sija Norjassa. Ilmeisesti kappaleen tehnyt Jonas Berggren piti siitä niin paljon että Ace of Base versioi sen vuoden 2002 Da Capo albumilleen. Show Me Love on sen tyylinen slovari ettei sillä tällä vuosikymmenellä olisi asiaa menestykseen kuin korkeintana raskaasti uudelleensovitettuna. Mutta tämä ei tietenkään häiritse sisäistä ysäriteiniäni joka tätä kuunnellessaan aikoinaan haaveili pääsystä tanssimaan hitaita sen tahtiin. Tätä ei tietenkään kaltaiseni nörtin kohdalla tapahtunut sillä en käynyt discoissa ja baareihinkin päädyin vasta lähes 19-vuotiaana.

Sokerisuus ja paatos ovat olennaisia slovareissa ja Show Me Lovessa ainesosien mittasuhteet ovat varsin onnistuneesti annosteltu. Nuoren naisen epävarmuus ei sanoituksessa poikkea klassikoista mutta tällä kertaa haavoittuvuutta ja uskonpuutetta omaan vetovoimaan on lisätty tavallista enemmän. Päähenkilö fantasioi kuten teinitytöt (ja pojatkin myönnettäköön) usein miten uskaltaisi lähestyä ihastuksen kohdetta ja mitä hänelle sanoisi ja mitä hänen kanssaan sitten tekisi. Kuten teini-ikäisillä yleensäkin jokainen ihastuminen tuntuu elämän ja kuoleman kysymykseltä. Jos jotakin en kaipaa siitä iästä on juuri tuo kaiken äärimmäisyys.

Tiivistettynä Show Me Love on tyylikäs ja yksinkertaisella mutta toimivalla taustalla varustettu ysäriballadi jonka laulupuoli on hyvin kunnossa. Marien ja Lindan äänet täydentävät toisiaan ja aikoinaan ihmettelemäni ikäero kääntyy äänten sävyissä vahvuudeksi. Olen balladien ystävä eikä Show Me Lovella ole genressään mitään hävettävää vaikka siitä puuttuu se pieni annos magiaa joka tuo kuulijan tunteet pintaan. Ehkä hieman liian kliinen konetausta syö inhimillistä kosketusta. Mutta toisaalta se myös antaa sille ilmaisuvoimaisimmalle instrumentille eli ihmisäänelle tilaa. Ehkä minä vielä joskus tanssin sen hitaan tämän tahtiin, vaikka sitten omissa häissäni..

Arvosana: 7,5/10


lauantai 8. huhtikuuta 2017

The Cardigans - Daddy's Car

Artisti: The Cardigans
Kappale: Daddy's Car (1995)
Albumi: Life
Mieleenjäävin lause: "Ooh-ooh."

Edellisessä arvostelussa pääsin sanomaan että minulla varovaiset odotukset vanhojen suosikkien uusista levytyksistä. Mutta jos The Cardigans päättäisi vielä palata studioon niin minulla riittäisi uskoa siihen että heiltä voisi vielä irrota jos ei loistava niin ainakin kelpo albumikokonaisuus. Bändin albumien laatukaari pysyi mielestäni tasaisena loppuun asti vaikka toiset pitävätkin enemmän joko 90-luvun tai nolkytluvun villatakeista. Yhtye pysyi mielenkiintoisena kiitos tasaisen muttei tempoilevan muutoksen albumien välillä. Toisin kuin joillakin bändeillä uran edetessä kasvava melankolia ei haitannut sillä se oli läsnä jo ensimmäisillä levyillä, mutta enemmän pinnan alla.

Vaikka Daddy's Caria ei katsottu singlejulkaisun arvoiseksi bändin kakkosalbumilta Life niin se löytyy silti viralliselta kokoelmalta. En tiedä onko valinnan takana levy-yhtiö, bändi itse vai onko biisillä kannatusta fanien puolelta. Jos minun pitäisi valilta Lifelta biisi joka edustaa hyvin albumia tyylillisesti muttei ole sen parasta eikä huonointa antia niin Daddy's Car voisi hyvinkin olla valintani. Siinä ei ole Rise and Shinen energisyyttä tai tarttuvuutta muttei se myöskään ole yksi bändin lähes tunnistamattomaksi muutetuista Black Sabbath covereista. Yhtye kuulosti ensilevyllään uusretrolta ja heidän tyylinsä sai kopioijia Suomestakin. Samalla tavalla kuin voisi sanoa että Nina Persson on naapurintyttö jollaista kellään ei oikeasti ole niin yhtyeen retrommat biisit ovat pastisseja jollaisia ei oikeasti ennen olisi ollut.

Huomaan väisteleväni Daddy's Car biisin kommentointia ja se johtunee siitä että koetan kovasti päättää kuunnellessani mihin suuntaan makumittarini pitäisi tällä kertaa heilahtaa. Biisi on hieman tylsähkö varsinkin alkupuolelta ja se saa energiaa siinä vaiheessa kun mukaan tulee vähän raskaampaa kitarointia. Yksi mielenkiintoinen huomio on että mielestäni Daddy's Car toimii paremmin silloin kun Persson ei laula. Ei ole montaa The Cardigansin biisiä joista voisin niin sanoa. Instrumentaatio on vain tällä kertaa laulua mielenkiintoisempi.

Sanoitus ei ole innostavimpia varsinkin kun se käsittelee matkustamista joka ei ole mieliaktiteettejani. Toki kappaleessa muistellaan vanhoja matkoja jossa juuri ajokortti-ikäiset lainaavan isukin autoa ja lähtevät ajelemaan ympäri Eurooppaa. Minä en ikinä haaveillut lähteväni ulkomaille saatuani ajokortin, hyvä jos uskalsin ajella kotikylän tanhuvilla tai korkeintaan lähimpään kaupunkiin. Jos Daddy's Car olisi instrumentaaliversio antaisin sille hivenen korkeammat pisteet sillä kappaleen hedelmäliha on nimenomaan soitannollisissa ansioissa. Ne ovat toiset biisit joissa Nina Persson saa loistaa.

Arvosana: 5,5/10

lauantai 1. huhtikuuta 2017

Texas - Put Your Arms Around Me

Artisti: Texas
Kappale: Put Your Arms Around Me (1997)
Albumi: White on Blonde
Mieleenjäävin lause: "Ooh-ooh."

Texas on yksi niitä bändejä joiden on ollut vaikea toistaa menestyksen hetkiään myöhemmin. Ilmiö ei ole harvinainen ja toisaalta yhtye ei missään nimessä saanut menestystään heti tai helpolla. Kuten monen muunkin vanhan suosikin kanssa kuuntelen kyllä mielenkiinnolla aina kun vastaan tulee uutta tuotantoa mutta kohtuullisen pitkään musiikkia kuunnellessa suurimmat ennakko-odotukset ovat karisseet. Parempi pitää odotukset matalalla ja yllättyä positiivisesti silloin tällöin.

Muistan kun Radio Mafia alkoi soittaa Texasin White on Blonde levyn singlebiisejä ja videotkin alkoivat näkymään MTV:llä ja Jyrkissä. Yhtye ei heti tarttunut haaviini sillä tämä tapahtui vasta seuraavan albumin The Hushin myötä. White on Blonde tuli hankittua melkein samaan aikaan myöhemmän albumin kanssa ja totesin molemmat hyviksi. Pidin silloin The Hushista enemmän mutta näin jälkikäteen White on Blonde on ehkä kestänyt paremmin aikaa. Toki se omasta mielestäni ässin biisi eli Summer Son löytyy The Hushilta. Myöhemmillä levyillä Texas koetti ehkä vähän liikaakin olla hip ja crossover mutta hyviä yksittäisiä raitoja löytyy niiltäkin.

White on Blonde albumin neljäntenä singlenä julkaistiin kuulas valerakkauslaulu Put Your Arms Around Me. Aina kun painan nextiä arpoakseni kappaleen ehdin lukea arvotun biisin nimen hetkeä ennen kuin se alkaa soimaan ja rehellisesti sanottuna en tällä kertaa heti muistanut mistä Texasin biisistä oli kyse. Tämä ei tietenkään ole hyvä merkki vaikka toki kappale palasi mieleen parin kuuntelun jälkeen. Vika taitaa olla siinä että Texas on tehnyt tämäntyylistä paremminkin. Pidän yleensä kun biisi kasvaa hiljalleen mutta tällä kertaa palkinto tuntuu tinalusikalta kultamitalin sijasta.

Rakkaus ei kestä liikaa epäilyä ja ystävyys ei kestä sitä ollenkaan. Put Your Arms Around Me esittää suhteelle paljon kysymyksiä muttei anna muuta vastausta kuin että parempi teeskennellä että kaikki on hyvin. Luodaan maaginen yhteinen hetki vaikka se ei oikeasti olisikaan totta. Otetaan henkinen pikavippi suhteen tueksi johon ei välttämättä ole varaa huomenna. Sanoitus toimii ideansa puolesta mutta jotakin puuttuu kun kaksi mieleenjäävinta hetkeä ovat Sharleen Spiterin makea äänen narautus ja ooh-ooh huudahdus. Ja tämänkin jälkeen kolmanneksi mieleenjääväksi jäisivät lopun shala-la-laat.
   
Ehkä Put Your Arms Around Me:ssä on vääränlaista pateettista mahtipontisuutta. Tai ainakin vääränlaista minulle. Kuin seinään päättyvä loppu on mielenkiintoinen ratkaisu. On vaikea arvottaa kappaletta joka toimii paremmin albumikokonaisuuden osana kuin irrallaan. Jos biisi jossa kerrotaan tunteiden feikkaamisesta epäonnistuu tunteiden välittämisessä kuulijalle niin onko se onnistuminen vai olisiko sittenkin kannattanut paistaa leivos sisältä asti kypsäksi? (Toisaalta jos paljon kysymyksiä esittävä kappale saa kuulijassa aikaan kysymyksiä niin onko se mitä?)  

Arvosana: 5,0/10

lauantai 18. maaliskuuta 2017

Leevi and the Leavings - Vaaleanpunainen asuntovaunu

Artisti: Leevi and the Leavings
Kappale: Vaaleanpunainen asuntovaunu (1991)
Albumi: Torstai... 40 seuraavaa hittiä
Mieleenjäävin lause: "Jalassa tangat tai pelkät lenkkarit ja aurinko hymyilee."

Vasta täytettyäni 30 vuotta ja oman kuolevaisuuteni ymmärtäneenä aloin pitää Leevi and the Leavingsistä. Tämäkin tapahtui hiljalleen ja kappale kerrallaan. Kouluaikoina pidin Leevi and the Leavingsiä yhtyeenä josta tuntuivat pitävän vain kaikki koulun "hönöimmät" tyypit. En siis ollut erityisen innokas tutustumaan yhtyeen tuotantoon vaikka toki sitä oli vaikeaa olla 90-luvulla kuulemattakaan.

Göstan radioshow Koe-eläinpuisto ei huumorinsa puolesta vedonnut minuun mutta se oli harvoja ohjelmia joista saattoi kuulla hyviä vanhoja pophittejä joten kuunneltavahan se oli. En varmasti ikinä tule pitämään yhtyeen tuotannosta kauttaaltaan mutta sen parhaat hetket ovat kotimaisen musiikin kärkipäätä. Ei voi myöskään olla puhumatta siitä vaikutuksesta mikä Göstan ja kumppaneiden musiikilla on ollut muutamiin suosikkiyhtyeisiini.

Olisin toivonut että Leevien ensiesiintyminen blogissa olisi tullut paremman kappaleen kautta mutta random play ei laskelmoi. Vuoden 1991 Raparperitaivas on monen mielestä yhtyeen parhaimmistoon kuuluva albumi mutta harmiton (ja hampaaton) Vaaleanpunainen asuntovaunu ei tee sille oikeutta. Soundillinen kepeys ei estänyt yhtyettä tekemästä kelpo leavingspoppia mutta verrattaessa vaikka auraalisesti samanhenkiseen Vasara ja nauloja -kappaleeseen koukuttomuus korostuu.

Vaaleanpunainen asuntovaunu kuvaa työssä puurtavan ihmisen haaveilua kesälomalle. On sinänsä hyvin suomalaista että lomamatkaa suunnitellaan pitkään ja haastaasti mutta rima asetetaan niin korkealle että mukavahkokin loma tulee maistumaan pettymykseltä. Mutta tämän biisin haaveiltu loma on vielä siinä täydellisessä mietintävaiheessa. Jopa sadekuuro antaa vain tekosyyn siirtyä vaaleanpunaiseen asuntovanuun lemmenleikkejä tekemään. Gösta on siis kyllä jälleen kerran ymmärtänyt hyvin suomalaista mielenlaatua. Mutta samalla minä suomalaisena olisin halunnut saada vastauksen siihen kaatuivatko haaveet vai ei.

Jopa silloin kun Leavingsien biisi ärsyttää niin se on silti mieleenjäävää ärsytystä. Vaaleanpunainen asuntovaunu ei tarjoa ärsytystä eikä popneroutta. Ymmärrän hyväntahtoisen Göstamaisen naljailun meidän lomakulttuuristamme mutta siitä olisi voinut saada enemmänkin irti. En voi inhota tätä sillä perusasiat ovat kuitenkin kunnossa ja voisi tämä varsinkin kesällä hetkittäin toimiakin. Mutta silti olo on kuin lapsena kun päätit ottaa riskin ja ostaa jäätelökojusta rommirusinajäätelötötterön ja pettymyksen jälkeen toivoi että olisi pitäytynyt vanhassa kunnon mintussa tai edes suklaassa. (Mangomelonikin on hyvää.)    

Arvosana: 4,5/10




lauantai 11. maaliskuuta 2017

Soft Cell - Tainted Love

Artisti: Soft Cell
Kappale: Tainted Love (1981)
Albumi: The Best of Techno & Classics
Mieleenjäävin lause: "Once I ran to you, now I'll run from you."

Olen joskus miettinyt missä kohti tuli mahdolliseksi pienellä budjetilla ja kotioloissa tehty hittibiisi. Tuliko se mahdolliseksi punkin myötä 70-luvun lopussa? Vai oliko se halvat syntetisaattorit 80-luvulla? Normaalihintaisilla tietokoneilla musiikin tekeminen 90-luvun alussa? Internetin mahdollistama nollakynnyksen julkaisu tällä vuosituhannella? Oli miten oli asia palautui taas mieleeni kun tällä kertaa random play poimi englantilaisen Soft Cell synapopduon jättihitin vuodelta 1981.

Yhtyeen debyyttilevy tehtiin halvalla ja enimmäkseen lainavälineillä. Ensisinglen flopattua levy-yhtiö antoi uhkavaatimuksen; kakkossinglen on menestyttävä tai yhtyeen levytysura loppuu siihen. Levy-yhtiö valitsi kakkossingleksi coverin alunperin Gloria Jonesin 1965 levyttämän soulbiisin Tainted Loven. Jonesin versio ei ollut hitti omana aikanaan mutta se oli myöhemmin tavoittanut ns. northern soul piirien huomion 70-luvulla.

Tainted Love levytettiin puolessatoista päivässä ja siinä käytettiin laulaja Marc Almondin ensimmäistä lauluottoa. Kuulostaa tutulta hitin kaavalta mutta samalla unohdetaan ne miljoonat samalla tavalla tehdyt biisit jotka eivät menestyneet ollenkaan. Mutta jotakin maagista lopputuloksessa oli sillä siitä tuli vuoden myydyin single yhtyeen kotimaassa ja viettipä se ennätyspitkän ajan myös Top100 listalla rapakon takana. Soft Cell onnistui ison hittinsä vanavedessä tekemään pienempiä hittejä mutta jäivät silti sen ison biisinsä vangeiksi. Tainted Lovea on coveroitu ja samplailtu runsaasti ja on Soft Cell itsekin julkaissut siitä uudempia versioita.

Itse muistan kappaleen mm. Ally McBealin jaksosta jossa sen esitti Tracey Ullman. En löytänyt kohtauksesta videopätkää Youtubesta mutta IMDB sentään varmisti muistikuvani oikeaksi. Voi kumpa muistini olisi muissakin asioissa yhtä hyvä kuin musiikin suhteen. Niin mutta Soft Cellin Tainted Lovestahan minun pitäisi arvostelu kirjoittaa..

Mietin miksi Tainted Love on jäänyt elämään yli monen aikansa synapophitin. Ehkä kyseessä on ajattomampi mutta samalla kuitenkin aikaan sidottu kappale. Sen tunnistaa kyllä 80-luvun biisiksi mutta siinä on historiansa vuoksi myös muita vaikutteita. Sanoituksen teemat kipeää tekevästä rakkaudesta ovat samoja mitä jokainen sukupolvi kokee vuorollaan. Kappale on yksinkertainen, mutta napakka, dramaattinen mutta silti leikkisä. Tainted Lovessa on musikaalimaisuutta tavalla joka on kuin hahmo laulaisi yleisölle tarinaansa samalla tanssien ympäriinsä. Riisuttu synatausta antaa sanojen ja tulkinnan tulla esiin. Tai ehkä salaisuus on vain siinä että Tainted Love on hyvä popbiisi.          

Arvosana: 7,5/10