sunnuntai 5. huhtikuuta 2020

Blondie - (I'm Always Touched By Your) Presence, Dear

Artisti: Blondie
Kappale: (I'm Always Touched By Your) Presence, Dear (1978)
Albumi: Atomic - The Best of Blondie
Mieleenjäävin lause: "Stay awake at night and count your R.E.M.'s."

Minulle nykyinen maailmantilanne ei ole tuonut lisää omaa aikaa mikä on introversioni korkeasta asteesta huolimatta helpostus. Mitä nyt töitä joutuu tekemään paljon enemmän etänä, mutta toisaalta en pidä matkustamisesta joten siltä osin asia on parannus.

Yksi vaikutus mikä ihmismalwarella, kuten eräs tubettaja virusta kuvaa, koska sen oikean nimen sanominen veisi Youtubessa mainostulot on se, että jokainen biisi tuntuu jollakin tavalla linkittyvän siihen. Jopa tämänkertainen, mutta ei onneksi ihan pahimmalla mahdollisella tavalla.

Blondien vuoden 1978 Plastic Letters albumin toinen single on nimihirviö (I'm Always Touched By Your) Presence, Dear. Käytänkin siitä loppuarvostelun ajan nimeä "helpompaa" nimeä IATBYPD. Kappaleen on tehnyt Blondien basisti Gary Valentine sen jälkuun kun hän kuuli, että hän ja hänen silloin tyttöystävänsä olivat hänen kiertueella olleessaan nähneet etäisyydestä huolimatta samanlaisia unia. IATBYPD ei ole suurimpia Blondiesuosikkejani, mutta toisaalta se on parempi kuin yli 90%:ia 90-luvun puolivälin comebackin jälkeisistä biiseistä. Yhtyeelle tyypilliset 60-lukuvaikutteet kuuluvat tässäkin kappaleessa, mutta tyylilliset ratkaisut päivittävät sen silti tukevasti 70-luvun jälkipuoliskolle. 

Blondie on parhaimmillaan kun heidän kappaleensa heijastuvat parhaiten laulaja Debbie Harryn luonteen kautta. IATBYPD kanssa tämä toimii puoliksi. Vaikka Harry tulkitsee kelvollisesti romanttista söpistelyäkin niin parhaiten hänen ulosantinsa toimii silti, kun biisissä on hieman draamaa, räväkkyyttä tai äkkyvääryyttä. IATBYPD:ssa ei ole noita elementtejä tarpeeksi vaikka siinä pudotellaankin monia uniin ja enteisiin liittyviä termejä varsin sujuvasti.

Ehkä IATBYPD on muutenkin hieman liian siloteltu ja harmiton verrattuna joihinkin muihin saman aikakauden Blondiebiiseihin. Toki kappale ottaa hieman kierroksia, mutta se ei ikinä lähde kunnon laukkaan. Olisikohan tämä voinut olla niitä paremmin livenä toimivia kappaleita? Tai sitten kappaleen pahin vihollinen on yhtyeen tuotannon parhaimmisto mihin se ei ainakaan omissa kirjoissani vertaudu menestyksekkäästi.

Mutta sujuvasti kuunneltava kappalehan silti on kyseessä jota en skippaisi. Plussaa rumpali Clem Burkelle jälleen kerran siitä, että hän on se joka tuo kappaleeseen eniten sen tarvitsemaa energiaa. IATBYPD tuskin tulee minulle uniin edes tämän arvostelun kirjoittamisen jälkeen, mutta jos se tulisi niin en laskisi sitä painajaiseksi.

Arvosana: 5,5/10

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti