Kappale: Dear Mr. President (2006)
Albumi: Greatest Hits... So Far!!!
Mieleenjäävin lause: "How do you sleep while the rest of us cry?"
Minulla on pitkä ostoslista musiikkia jota en varmaankaan saa tyhjennettyä koskaan. Toisin kuin joskus aiemmin, ostan nykyään musiikkini sitten kun hinta on oikea. Kun tähän lisää kaiken satunnaisen mikä suunnittelematta tarttuu mukaani alekoreista tai nettimusiikkikauppojen tarjouksista käy usein niin etteivät tämän hetken hittilevyt päädy levyhyllyyni kuin vasta vuosien viiveellä. Kun on levyjä jotka tietää varmasti joskus ostavansa ei usein kiirehdi niiden ostamamista vaan ostaa ne joiden kanssa voi käydä niin ettei niitä muutaman vuoden jälkeen enää saisi mistään. Didon Life For Rent albumi on roikkunut ostoslistallani ilmestymisvuodestaan lähtien mutta aina sen on syrjäyttänyt joku kiireellisempi ostos.
Pink (oikealta nimeltään Alecia Beth Moore) joka aloitti soolouransa jo viime vuosituhannen puolella ei varmaakaan olisi päätynyt levyhyllyyni ilman oikeaa hintaa. Hänen singlejulkaisunsa ovat olleet omaan makuuni vaihtelevan osuvia enkä varmaankaan ostaisi häneltä muuta kuin kokoelmia. Mutta tokihan minä kolmella eurolla hänen kokoelmansa levyhyllyyni kelpuutin. Ostos oli pätevä jopa 90-luvulla käyttämäni kolmen hyvän biisin säännön mukaan sillä kyllähän Pink parhaimmillaan tekee sekä meneviä että koskettavia kappaleita. Pinkissä on artistina kameleonttimaisia piirteitä sillä hän voi vaihtaa singlejen välillä rooliaan partypissiksestä naisasianaiseksi niin että kaikki tuntuu istuvan hänelle.
Dear Mr. President oli viiden single Pinkin uran takaisin nousuun palauttaneelta I'm Not Dead -albumilta. Kappale on varmasti Pinkin uran kantaaottavimpia ellei jopa se kantaaottavin. Toki George W. Bushin kritisoiminen ei vuonna 2006 ollut mitenkään harvinainen teko mutta yhden sukupolvensa suosituimman naisartistin suusta tullessaan sillä oli painoakin. Pink valitsi viisaasti kappaleelle mukaan pitkän linjan folkrockduo Ingido Girlsin joiden säestys ja laulu antaa antaa kappaleen sanomalle juuri oikealla tavalla tukea ja tilaa.
Tällaisille vahvasti omaan aikaansa sidotuille kappaleille voi joskus koettaa aikainen parasta ennen päivä mutta Dear Mr. President kantaa musiikillisesti tarpeeksi hyvin vaikka onkin ajankuva sanoituksellisesti muttei soinnillisesti. Akustiset kitarat soivat kauniisti ja Pinkin tulkinta on sopivan hillittyä jolloin pienetkin sävyerot tuovat enemmän voimaa kuin jos kappaleessa mentäisiin alusta loppuun raivoisasti huutaen. Miksi en siis antaisi hyvää arvosanaa?
Dear Mr. Presidentillä on edellämainitut ansionsa ja varmasti sen esittämä kritiikki on totta vielä tänäkin päivänä mutta en ole koskaan saanut siihen tunneyhteyttä mikä on tärkeää jotta musiikki nousee henkilökohtaisella mittarilla korkealle. Samaa teemaa sivuava Dixie Chicksin Not Ready To Make Nice on mielestäni tarttuvampi ja parempi kokonaisuus olleen kappale joka todennäköisemmin jää päähäni soimaan. John Lennonkin tajusi Imaginen että myötä että pahanmakuisen viestin saa menemään alas paremmin jos se on makeutettu ja se makeutus on jäänyt Dear Mr. Presidentistä pois.
Arvosana: 5,0/10
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti