Kappale: The Song of the Sun (1996)
Albumi: Voyager
Mieleenjäävin lause: Instrumentaali
Mike Oldfieldia blogissani jälleen kerran? Vähänkään pidempään seuranneet tietävätkin että levymääräisesti runsain artisti levyhyllyssäni on juuri Oldfield joten hänen tiheä esiintyminen tässä blogissa ei ole tilastollisestikaan poikkeavaa. Tämä ei ole ainakaan itselleni ongelma sillä Oldfieldin levytysura polveilee tyylillisesti yllättävänkin monipuolisesti vuosien varrella.
Artisti onka tuntee hyvin on myös mukava kirjoitettava sillä onhan silloin taustatiedot suoraan muistissa eikä tarvitse tehdä wikipedia tai discogs tutkimusta ennen arvostelun kirjoittamista kuten usein muulloin täytyy.
Vaikka 90-luku onkin mielestäni vasta Oldfieldin tuotannon kolmanneksi paras vuosikymmen se ei tarkoita etteikö sieltä löytyisi paljon mieluista musiikkia. 90-luvun suurimmat ongelmat olivat ei niin onnistuneissa konseptialbumeissa kuten Guitars eikä viimeinen keskisormenheilutus Virgin -levy-yhtiölle Heaven's Open albumin muodossakaan ole uran huippuhetkiä. Tubular Bells II ei ole vanhentunut kaikkein tyylikkäimmin.
Mitä tulee vuonna 1996 julkaistuun kelttiläishenkiseen Voyager albumiin niin laskisin sen kokonaisuutena keskinkertaiseksi. Ajoitus oli hyvä sillä new agehtava musiikki oli suosiossa ja albumi pärjäsi kohtuullisen hyvin Euroopan listoilla, Unkarissa jopa ykköseksi asti. Albumin puolisynteettinen soundimaailma ei ole vanhentunut yhtä epäarvokkaasti kuin vaikkapa edellämainittu TB II mutta toisaalta albumin materiaali koostuu paria poikkeusta lukuunottamatta keskiverrosta ja hieman keskivertoa paremmista kappaleista.
The Song of the Sun julkaistiin singlenä Espanjassa. Espanja on Saksan ohella ollut yksi Oldfield suosiollisimpia maita joten ehkä täsmäsinglelle on ollut perusteensa. Onhan kappale coveri espanjalaisen Luar na Lubre kelttiläismusiikkiyhtyeen alunperin O son do ar (Ilman ääni) -nimisestä kappaleesta. Itselleni kappale on Women of Irelandin ohella albumin kohokohtia ja se on minulle usein haastavien instrumentaalien joukosta niitä joista pidän. En aina pidä Oldfieldin 90-luvulla suosimasta tavasta käyttää synteettisen kuuloisia digitaalisia efektejä kitaransa kanssa mutta tässä tapauksessa sekin istuu kokonaisuuteen saumattomasti. Ovathan lähes kaikki muutkin soittimet enemmän tai vähemmän tehostettuja mutta onneksi niin että kokonaisuus ei kärsi.
Usein tämäntyylinen musiikki vaatii oikean kuunteluhetken ja mielentilan. The Song of the Sun ei ole hektisen hetken eikä levottoman mielen musiikkia. Se on maalaileva äänimatka ja musiikkia joka piirtää kuvia mieleeni. Äänimaailma on sen verran synteettinen että maanläheisemmän menon ystävät saanevat siitä lieviä allergisia reaktioita mutta itselleni tyylihybridi toimii. Ehkä minä 90-luvun teininä totuin siihen että genrejen sotkemisessa ei ole mitään väärää ja että siitä syntyvät uudet keitokset voivat olla yllättävän maistuviakin. Purismille on aikansa ja paikkansa mutta musiikki ei ole minulle sitä. Jos pystyt sulkemaan silmäsi hieman alle viideksi minuutiksi niin tee se ja kuuntele viekö The Song of the Sun sinun mielesi lennolle vai ei.
Arvosana: 7,0/10
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti