Kappale: Punkadiddle (1979)
Albumi: Platinum
Mieleenjäävin lause: "Hey!"
BBC:n tuottamasta kelvollisesta mutta liian paljon pelkästään Tubular Bellsiin keskittyneestä dokumentista Mike Oldfield Story jäi parhaiten mieleen eräs melko ohimenevä lausahdus. Siinä pahoiteltiin sitä että Mike Oldfield pääsi 70-luvun loppupuolella eroon häntä vaivanneista mielenterveysongelmista joihin liittyi ahdistusta ja esiintymispelkoakin. Lausujan mukaan hyvä artisti meni pilalle kun hänellä ei ollut enää päänsisäistä tuskaa josta tuottaa menestysalbumeita. Juuri näistä ongelmista Oldfield kanavoi Tubular Bellsin ja sitä seuranneet levyt. Muutos tapahtui Incantations albumin aikoihin minkä huomasi myös musiikillisesti. Ei Oldfieldista silti ikinä tullut ulospäinsuuntautunutta ja karismaattista vaan hän on pääosin juuri meidän introverttien ihailema artisti.
Ruusuisen alun jälkeen Mike Oldfield riitautui Richard Bransonin ja Virginin kanssa varsin nopeasti. Vuoden 1979 Platinum albumin aikoihin on väitetty että Oldfieldia pänni levy-yhtiön talliinsa hankkimat punk bändit joita hän ei arvostanut musiikillisesti. Punkadiddlea onkin pidetty eräänlaisena musiikillisena protestina tai vain pienenä piikkinä punkmusiikkia kohtaan. Parodiasta ei kuitenkaan ole mielestäni kyse sillä mitään erityisen punkahtavaa tästä on vaikea löytää. Suosikkiversioni kappaleesta ei ole tämä albumiversio vaan vuoden 1981 energisempi ja hienon yleisövastaanoton saanut liveversio Montreuxn lavalta. Videolta paljastuu myös että Punkadiddle oli tapana esittää livenä paidattomana.
Punkadiddle kuuluu Spotifyn soittolistalleni jonka nimi on työtaustamusa. Koska työskentelen 18-35 vuotiaiden ihmisten parissa reaktio Punkadiddlen kuulemisen on ollut lähinnä ihmetystä tai pyyntöä laittaa soimaan jotakin uudempaa. En itsekään pitänyt Oldfieldin musiikista vielä paria vuotta aiemmin ennen kuin se jokin musiikillinen lamppu syttyi pääni sisällä. Nykyisin Punkadiddle on minulle aivan parhaimpien Oldfieldin tuotosten jälkeen tulevaa vahvaa tavaraa. Liveversion rankkaisin jopa parhaimpien joukkoon mutta kuten tämän blogin henkeen kuuluu biisit arvostellaan niinä versiona jotka kohdalle arpoutuvat.
Kuten tässävaiheessa arvoisa lukija varmaan on huomannut olen kovasti välttänyt kuvailemasta Punkadiddleä. Ehkäpä juuri siksi että se ei ole helpoiten sanallisesti kuvailtavia biisejä. Punkadiddle on aikakaudeltaan Oldfieldin progekauden ja 80-luvun pop-kauden välimaastossa. Se ei ole synkkä muttei myöskään hupsu kuten vaikkapa Don Alfonso. Soundillisesti äänimaailma on hieman ohut ja diskanttivoittoinen vaikka sähkökitara onkin vahvasti mukana. Ohuuden vaikutelma syntyy enimmäkseen syntetisaattorisoundeista joista pidän. En ole koskaan pitänyt yleisön hurrausäänien lisäämisestä mutta onneksi ne eivät saa kovin suurta roolia.
Minulle Punkadiddle on sopivan eksentrinen ja bonuksena se on erinomainen vauhdittamaan kävelyä. Oldfieldin mielestä punk teki pilkkaa musiikista ja Punkadiddle tekee pilkkaa punkista. Minä en tänään pilkkaa ketään enkä mitään vaan totean että pidän tästä ja muutkin saavat mutta ei ole pakko.
Arvosana: 7,0/10
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti