I'Dees - Everyday Life

Artisti: I'Dees
Kappale: Everyday Life (2003)
Albumi: Feed Me
Mieleenjäävin lause: "As long as we follow the light, things will be going all right."

Joskus nämä arvostelut paljastavat minulle faktoja joista osa on mieleenkiintoisia, osa yhdentekeviä ja loput hämmentäviä. Turkulaisen tyttöbändin I'deesin kappaleen Everyday Life tekijätiedot kertovat että kappaleen on säveltänyt ja sanoittanut Jussu. Ensimmäisenä mieleen tulee tietenkin inhoamani Suurlähettiläiden nokkamies Jussu Pöyhönen. Ajattelin että löytyyhän sitä muitakin Jussuja mutta kun sain selville että I'Deesin jäseniä on ollut laulamassa taustoja Suurlähettiläiden Mitä miehen tulee olla? -albumilla niin yhteys on kai vahvistettu kun lisää vielä yhdistävän turkulaisuuden. Ehkä minun täytyy vain kestää se yllättävä fakta että levyhyllyyni on salaa luikerrellut jotakin jolla on yhteys Suurlähettiläisiin. Kai joka paratiisi tarvitsee käärmeensä.

Joudun ponnistamaan kovasti etten suhtaudu Everyday Lifeen negatiivisemmin nyt kun tiedän sen tekijän. Musiikki on koetettava ottaa vain musiikkina niin kauan kun sen sanoma ei vain yritä aiheuttaa vahinkoa. Sitä Everyday Life ei sitä onneksi tee. Sanoitus on varsin yksinkertainen ja kertoo siitä millaisella asenteella elämää tulisi elää. Rakkaus edellä ja kaikkia tasa-arvoisesti kohdellen. Pitäisikö vielä mainita että Jussu on myös kappaleen toinen tuottaja Lauri Järvilehdon kanssa ja kun sopassa on jo mausteita niin kerronpa vielä että skrätsit on tehnyt Dj Slow.

Toisen albumin Feed Me aikana I'Dees oli kutistunut trioksi mutta silti heidän vahvuutensa on yhteislaulu sillä soolona laulaessaan heidän äänensä ovat vähemmän muistettavia. Yhtyeellä oli vaikeuksia saada toista hittiä debyyttilevyn hittisingle Timen jälkeen ja flopanneen kakkosalbumin sekä yrityksen päästä Euroviisuihin 2005 jälkeen I'Dees lopetti toimintansa. Eihän Everyday Lifekaan ole samanlaista Novapoppia kuin Time vaan se yrittää olla coolisti funkahtavaa poprokkia mutta se jokin puuttuu. 70-luvulta vaikutteita hakeva kitarointi on kelpoa ja siihen ei kaaduta vaan siihen että ainekset eivät sovi täydellisesti yhteen.

Erikseen pitää mainita tapa jolla Everyday Life lopetetaan eli kappale jää taustalle ja päälle nostetaan baarin yleisön keskustelua. Ihan kiva kikka ja ainakin paljon parempi kuin joidenkin biisien feikatut liveyleisöt. Jos laulajat kuulostaisivat erikseen yhtä hyvältä kuin yhdessä, jos aineksia olisi vähemmän mutta ne olisivat parempia ja jos kertosäe olisi muistettavampi niin Everyday Life olisi varsin hyvä biisi. Onneksi näin ei ole sillä silloin joutuisin toteamaan että Jussu olisi tehnyt jotakin josta pidän. Huokaisen helpotuksesta ja totean että joskus keskinkertaisuuskin on sitä mitä alitajuisesti toivoo.

Arvosana: 5,0/10

Sophie Ellis-Bextor - Music Gets the Best of Me

Artisti: Sophie Ellis-Bextor
Kappale: Music Gets the Best of Me (2002)
Albumi: Read My Lips
Mieleenjäävin lause: "If someone held you with a gun you know I'd make you number one."

Kuten varmaan monilla muillakin ensikosketukseni englantilaiseen Sophie Ellis-Bextoriin oli vierailu Spillerin vuoden 2000 hitissä Groovejet. Tunnistettava ääni jäi mieleen ja varsinkin kun ensimmäiseltä soololevyltä lohkottiin mukavia sinkkuja niin levyhyllyni sai täytettä. Alunperin Ellis-Bextor lauloi indie brittipopbändissä theaudience joka pääsi kotimaassaan ensilevyllään ja sinkuillaan jopa listoille mutta kun kakkosalbumin demobiisit saivat levy-yhtiöltä torjuvan vastaanoton bändi hajosi. Sophie Ellis-Bextor ei ole myöhemmillä soololevyillään pystynyt aivan toistamaan ensisooloonsa menestystä mutta saanut silti yhä kappaleitaan ja levyjään listoille kotimaassaan.

Sophie Ellis-Bextorin tekokuituisen pehmeä ääni on tunnistettavuudessaan vahva mutta hän ei tunnu käyttävän ääntään kovin monipuolisesti. Hän onkin artisti jota kuuntelen mieluummin pieninä annoksina. Välipala-artisteissa ei ole mitään vikaa sillä musiikillinen makean nälkäkin pitää tyydyttää. Music Gets the Best of Me lisättiin Read My Lips albumin uudemmalle painokselle vuonna 2002 ja julkaistiin myös neljäntenä singlenä siltä. Muistan että kappale olisi saanut jonkin verran radiosoittoa meilläkin. New Radicals yhtyeestä tutun Gregg Alexanderin tuottama ja yhdessä Ellis-Bextorin ja Matt Rowen kanssa kynäilty dancebiisi saavutti kotomaassaan singlelistan 14. sijan.

Aina kun kappaleessa kuulee sävyjä 70-luvun discosta on se hyvä syötti minulle nielaistavaksi. Ei Music Gets the Best of Me mikään klassikko ole mutta letkeä ja hauska dancebiisi jonka sanoituskaan ei ole liian vakava. Musiikki on monen ensirakkaus ja Sophie laulaa ettei hänen poikaystävällään ole syytä olla siitä mustasukkainen. Jos rakasta uhattaisiin aseella hän valitsisi rakkaansa ennen musiikkia mutta toivottavasti tähän ei ikinä jouduta. Musiikki tekee myös ihmissuhteista parempia monen muun asian lisäksi. Ilman musiikkia ei olisi tätä blogiakaan.

Music Gets the Best of Me on kappale jota tanssisin mieluusti ja sopivassa seurassa saattaisin jopa taputtaa discotyyliin käsiäni sen tahdissa. Toki Ellis-Bextor teki samantyylisen biisin paremmin Murder on the Dancefloorin muodossa mutta ei pieni toisto haittaa vaikka ainahan se toinen pompahdus on yleensä ensimmäistä matalampi. Yksi samantyylinen single menee mutta useampi alkaa jo syömään mielenkiintoa. Music Gets the Best of Me on tyylikästä uusiodiscoa ja sopiikin hyvin kesään jolloin ei päivä paista kuin tv:ssä ja sanoituksissa. Saa tanssia ja tyyli on vapaa.  
       
Arvosana: 6,5/10

Paradox - S.O.S.

Artisti: Paradox
Kappale: S.O.S. (2001)
Albumi: A Tribute to ABBA
Mieleenjäävin lause: "S.O.S!"

Nykyisenä Youtubeaikana kynnys ostaa Abbacoverlevyjä on hyvin korkea. Jos joku esittää hyvän Abbatulkinnan on se toki muutaman kuuntelukerran arvoinen mutta ei rahan kuluttamisen väärti. Coverlevyt ovatkin eksyneet levyhyllyyni 90-luvulla ja vuosituhannen alussa. Nuclear Blast levy-yhtiön vuonna 2001 julkaisema A Tribute to ABBA metallicoverlevy on paikoitellen yllättävänkin laadukas. Suurin osa bändeistä levyllä on sellaisia ettei niitä muuten levyhyllystäni ikinä löytyisikään. Tämä pätee myös saksalaiseen thrash/speed/powermetal (metallin alagenreistä eivät ole yhtä mieltä aina edes alan harrastajat) bändi Paradoxiin jonka miehistönvaihdoksista saisi oman artikkelinsa. Heidän versionsa Abban S.O.S. hitistä ei ole edes metalli/rockpuolella ainoa laatuaan sillä olen itsekin kuullut ainakin At Vancen ja Fozzyn versiot.

Mikä olisi hyvän rokkaavan Abbacoverin resepti? Kunnioita alkuperäistä mutta tee versiostasi itsesi kuuloinen. Älä tee pilaa mutta älä myöskään pelkää tehdä muutoksia. Tee omasta tulkinnastasi sellainen että se sopii saumattomasti yhteen muun tuotantosi kanssa. Älä coveroi mitään vain koska tuottaja/levy-yhtiö sitä vaatii jos et itse halua tai koe kappaletta omaksesi.

Paradox on purkittanut S.O.S:n lyhyeksi rypistykseksi jonka ongelmat eivät ole tulkinnassa tai tyylissä vaan itse levytyksessä. Ehkä kuiva ja hieman bassoköyhä soundi kuuluu genreen mene ja tiedä sillä en ole kovin kaksinen metallipää. Varsinkin rummut kuulostavat kihiselviltä kurkkupurkeilta mikä voi olla tarkoituksellistakin mutta ne eivät ole omaan makuuni. Miksaus on hieman demomainen soundeiltaan ja laulaja hukkuu ääniaitaan (äänivalliksi kutsuminen olisi liioittelua) tai ei ainakaan erotu joukosta.

On oma viehätyksensä kuulla Abbaa tuplabasareilla ja laukkakompilla mutta tämä ei ole edes genressään paras tulkinta klassikosta. Saan vaikutelman että on vain käyty studiossa rykäisemässä nopeasti biisi levylle ilman sen kummempaa rakkautta alkuperäistä kohtaan. Onhan coveri on tehty levy-yhtiön pyynnöstä kokoelmaa varten. Voi olla että tämä versio antaa enemmän Paradoxin kuin Abban faneille. Enkä usko että kovin moni on sitä mieltä että sanoituksen tarina tulkitaan parhaiten näin. Missä on hätä, missä rakkauden poltteen tukahdutuksen aiheuttama pettymys? Ehkä vihan ja turhautumisen tunteiden tuominen mukaan tulkintaan mitä kappaleen alussa on hitunen mukana olisi tuonut uudenlaista näkemystä mutta se katoaa liian pian pelkän sahauksen alle. Alku lupaa enemmän mutta lupauksia ei lunasteta.

Minulle Paradoxin S.O.S. on hengetön tulkinta klassikosta mutta tiedän että tämä on myös joidenkin makuun ja suotakoon se heille. Musiikista voi olla mielipiteitä mutta ei kiveen hakattuja totuuksia.      
Arvosana: 4,5/10

Leila K - C'Mon Now (Amadin remix)

Artisti: Leila K
Kappale: C'Mon Now (Amadin remix) (1996)
Albumi: Manic Panic
Mieleenjäävin lause: "Shut up now I do it my way."

Ruotsalainen danceartisti Leila K (Laila El Khalifi) on ollut 90-luvun kunnian päiviensä jälkeen otsikoissa lähes vain ja ainoastaan negatiivisissa merkeissä. Milloin on uutisoitu hänen asuvan kadulla ja varastelevan ruokansa ja muuta vastaavaa. Jopa hänen paluunsa lavoille tänä vuonna on aiheuttanut hämmästelyjä artistin huonosta keikkakunnosta. Aikana jolloin ysärinostalgian valtaamat yli kolmikymppiset ovat valmiita maksamaan elääkseen palan nuoruuttaan uudestaan musiikin kautta aika paluulle olisi sentään oikea. Mutta nähtäväksi jää on artistista itsestään oikeaisemaan elämänsä syöksykierre.

Kuulostan rikkinäiseltä levyltä mutten pidä remikseistä. Ymmärrän niiden olemassaolon singleillä tiskijukkien näkökulmasta mutta musiikin kuuntelijana mielenkiintoiset ja hyvät remiksit ovat minulle harvinainen tapaus. Albumintäytteenä ne ovat mielestäni lähes aina olleet turhuutta ja Leila K:n vuoden 1996 Manic Panic albumillekin on yksi sellainen pitänyt mahduttaa Amadinin tekemän C'Mon Now remiksin muodossa. Amadiniltakin kuulisin mieleluummin heidän 90-luvun omaa tuotantoaan kuten vaikkapa letkeän Alrabaiyen tai U Make Me Feel Alrightin. Alkuperäisestä C'Mon Nowsta voisin hieman innostuakin mutta tämä remiksaus on hengetön tekele. Onhan alkuperäinen C'Mon Now 90-luvulla Ruotsipopin koko maailman listoille hinanneen kaksikon Denniz Popin ja Max Martinin tuotos joka keitettiin Cheiron studioilla.

Alkuperäiseen verrattuna Amadinin remiksaus on hektisempi ja nopeampi mutta samalla on menetetty voimaa ja jykevyyttä. Romukoppaan on heitetty myös originaalissa hyvin toiminut Kissin I Love It Loud sample. Ehkä muutoksilla on haluttu lisätä tanssittavuutta mutta heiluisin itse paljon mieluummin alkuperäisin tahdein. Yli viiteen minuuttiin venytetty pituus ei luonnollisesti ole minusta hyvästä. Tämä remiksaus on vähän kuin Battery Lime verrattuna normaaliin Batteryyn: Minä haluan Batteryni Batteryn maksuisena enkä Seven Upin. Välttäkää ja kuunnelkaa ennemmin albumi/radio tai minä tahansa muuna perusversiona. Ikävä jäädä näin heikon tapauksen myötä pienelle kesätauolle mutta D:Reamia lainatakseni: Things can only get better.      

Arvosana: 3,0/10

Ace of Base - Blah, Blah, Blah on the Radio

Artisti: Ace of Base
Kappale: Blah, Blah, Blah on the Radio (2010)
Albumi: The Golden Ratio
Mieleenjäävin lause: "I'm waiting for our song to play, I'm not over you."

Minulla on hieman kokemusta radiotoimittajan työstä. Olin 90-luvun lopulla vuoden mittaisella mediakurssilla Haapaveden opistossa jossa pääsimme tekemään radiolähetyksiä Radio Pookiin. Pääsin ääneen kurssistamme ensimmäisenä koska minulla oli taustaa lehtityöstä ja opettaja varmaan ajatteli että rauhallisena ja kiroilemattomana en aiheuta ongelmia.

Ensimmäinen lähetyksemme oli kirkollisvaalien tuloslähetys johon asiaankuuluvasti kasasin soittolistan gospelista ja kuoromusiikista. Ensimmäisen mainostauon aikana puhelin soi ja vihainen vanha naisääni ärähti: "Soittakaa virsiä eikä epäkristillistä musiikkia!" En ehtinyt kysyä tarkempia toiveita sillä tuon lauseen jälkeen soittaja löi minulle luurin korvaan. Kaikkia ei voi ikinä miellyttää.

Ace of Basen toinen tuleminen vuonna 2010 Golden Ratio albumin myötä jäi varsin näkymättömäksi vaikka levy pääsikin listoille esimerkiksi Saksassa. Berggrenin siskokset olivat jääneet pois lauluvastuusta ja heidät oli korvattu alkuperäisjäseniä lähes puolet nuoremmilla Clara Hagmanilla ja Julia Williamsonilla. Itse pidin uusien laulajien äänistä ja Golden Ratio levystä kokonaisuutena. Tietenkään musiikki ei tunnu yhtä maagiselta kuin Happy Nation albumi vuonna 1994 mutta toisaalta mikäpä tuntuisi? The Golden Ratio on mukava kesäinen albumi lämpimille hellepäiville joita ei vielä tänä kesänä ole tarvinnut hikoilla.

Blah, Blah, Blah on the Radion nimi oli demovaiheessa Let it Play (On the Radio) mutta levy-yhtiö oli sitä mieltä että nimi voisi provosoida radioita joten se muutettiin. Sanoitus kertoo edelliseen kesään jääneestä romanssista josta päähenkilö ei ole vielä päässyt yli. Radiossa on liikaa höpinää (tämä on totta) kun sieltä voisi kuulua laulun ex-rakastavaisten oma biisi. Ace of Base ei tehnyt montakaan dancereggaehtavaa raitaa ensilevynsä jälkeen sillä he kokivat että sitä tyyliä matkittiin tuolloin liikaa.

The Golden Ratio albumilla yhtye oli päässyt jo siihen vaiheeseen että pieni vanhojen muistelu ei enää haitannut ja kieltämättä AoB ja dancereggae sopivat aina yhteen. Tällä kertaa reggaevaikutteet ovat varsin laimennetussa muodossa mutta kuitenkin kuultavissa. Toisenkin asian olisi voinut ensilevyltä tuoda mukaan eli muhkeamman basson. Potkivampi basso toisi lisää iskevyyttä nyt hieman ohuehkoiksi jääviin blah blah blah soundeihin.

Blah, Blah, Blah on the Radio keinuttaa mukavasti vanhaa AoB fania vaikka se ei aivan yhtyeen kovimpaan tuotantoon kuulukaan. Clara Hagman ja Julia Williamson eivät laula yhteen aivan yhtä hyvin kun Berggrenin sisarukset mutta heidän erilaiset äänensä erikseen ovat tämän kokoonpanoversion vahvuus. Claran karheampi ääni soi mukavasti ja Julian ääni on niin ruotsipoppia että se ei tässä yhteydessä voi mennä pieleen.

Kesäisestä biisistä soisi löytyvän enemmän hikeä kuten vaikka yhtyeen Cruel Summer coverissa aiemmin oli. Ehkei kaksikko Jonas Berggrenin ja Ulf Ekbergin hittisormi ollut enää ajan pulssilla vuonna 2010 mutta jos pidät Ace of Basesta etkä kuulu heihin joidenka mielestä yhtyettä ei ole ilman alkuperäisvokalisteja niin varmasti löydät jotakin kuuntelemisen arvoista tästäkin. Mikseivät 9särifanitkin jotka haluavat kuulla ysäribändien uudempaa tuotantoa voisi ottaa tätä kuunteluun.
 
Arvosana: 6,5/10

Gemini - Falling

Artisti: Gemini
Kappale: Falling (1985)
Albumi: Det bästä med Karin och Anders Glenmark
Mieleenjäävin lause: "Every time you go away I feel like falling."

Menestystä ei aina voi monistaa. Abban jäätyä tauolle Benny Andersson ja Björn Ulvaeus keskittyivät Chess musikaaliin ja Gemini sisarduoon. (Jotka eivät nimestä huolimatta olleet kaksosia.) Chess menestyi mukavasti mutta Gemini ei niinkään. Anders ja Karin Glenmark kuuluvat musikaaliseen Glenmarkien sukuun ja molemmat ovat tehneet yhteistyötä monissa Bennyn ja Björnin projekteissa. Gemini ei kahden albuminsa myötä onnistunut lyömään isosti läpi mutta on jäänyt eritoten Abbafanien suosimaksi. Itse kuulinkin aikoinaan yhtyeestä juuri Abba sähköpostituslistalla mutta debyyttilevyn käsiin saaminen oli vaikeaa sillä 80-luvulla tehty pieni cd-painos oli loppuunmyyty aikoja sitten. En omista sitä vieläkään kuin vinyylinä mutta onneksi 2005 julkaistu kokoelmalevy toi edes osan biiseistä levyhyllyyni.

Geminin parhaat biisit ovat mielestäni Bennyn ja Björnin kynäilemiä mutta Anders Glenmarkin yhdessä Ingelma Forsmanin kanssa tekemä Falling istuu hyvin kokonaistyyliin. Anders Glenmark on tehnyt monta hyvää kappaletta mm. Fridalle mutta Falling ei pääse aivan niidenkään tasolle. Kuitenkin Falling on mukiinmenevä voimaballadi eikä ole reilua verrata sitä vaikkapa Just Like Thatiin tai Another You, Another Mehin. Kaksi jälkimmäistä ovat sentään biisejä joita minun olisi mahdoton jättää parhaimmat biisit ikinä listaltani pois. Kolmas asia mikä heikentää Fallingin laatua on se että Anders on päälauluvastuussa ja voimakasääninen Karin saa tyytyä taustatukemaan. Merkityksen huomaa kertosäkeessä johon Karin saa tuotua voimaa mukanaolollaan. Olisiko vaikeasta rakkaudesta kertova kappale voinut toimia duettona? Sitä emme ehkä ikinä saa tietää.

Jos olet allerginen 80-luvun puolivälin poptuotannolle niin Falling ei ole sinua varten. Olkatoppaukset kuuluvat soundeista asti. Ehkä olen liian kriittinen sillä ei minua koskaan harmita kun Falling alkaa soimaan. Jälleen kerran vertailukohdat ovat vain liian kovat. Mahtipontisuus toimii ja kappaleen nimi kajahtaa kertosäkeessä komeasti. Sanoitukseen on nähty vaivaa ja se on jopa hieman musikaalimainen. Jos tämä on ensimmäinen Geminin kappale jonka ikinä kuulit niin pidä silti mielessä että se on mielestäni heidän tuotantonsa rivibiisejä. Mahtipontisuutta ilman tarttuvuutta eli ei aivan säkki täynnä tyhjää ilmaa sentään.  
         
Arvosana: 5,5/10

Mike Oldfield - Punkadiddle

Artisti: Mike Oldfield
Kappale: Punkadiddle (1979)
Albumi: Platinum
Mieleenjäävin lause: "Hey!"

BBC:n tuottamasta kelvollisesta mutta liian paljon pelkästään Tubular Bellsiin keskittyneestä dokumentista Mike Oldfield Story jäi parhaiten mieleen eräs melko ohimenevä lausahdus. Siinä pahoiteltiin sitä että Mike Oldfield pääsi 70-luvun loppupuolella eroon häntä vaivanneista mielenterveysongelmista joihin liittyi ahdistusta ja esiintymispelkoakin. Lausujan mukaan hyvä artisti meni pilalle kun hänellä ei ollut enää päänsisäistä tuskaa josta tuottaa menestysalbumeita. Juuri näistä ongelmista Oldfield kanavoi Tubular Bellsin ja sitä seuranneet levyt. Muutos tapahtui Incantations albumin aikoihin minkä huomasi myös musiikillisesti. Ei Oldfieldista silti ikinä tullut ulospäinsuuntautunutta ja karismaattista vaan hän on pääosin juuri meidän introverttien ihailema artisti.

Ruusuisen alun jälkeen Mike Oldfield riitautui Richard Bransonin ja Virginin kanssa varsin nopeasti. Vuoden 1979 Platinum albumin aikoihin on väitetty että Oldfieldia pänni levy-yhtiön talliinsa hankkimat punk bändit joita hän ei arvostanut musiikillisesti. Punkadiddlea onkin pidetty eräänlaisena musiikillisena protestina tai vain pienenä piikkinä punkmusiikkia kohtaan. Parodiasta ei kuitenkaan ole mielestäni kyse sillä mitään erityisen punkahtavaa tästä on vaikea löytää. Suosikkiversioni kappaleesta ei ole tämä albumiversio vaan vuoden 1981 energisempi ja hienon yleisövastaanoton saanut liveversio Montreuxn lavalta. Videolta paljastuu myös että Punkadiddle oli tapana esittää livenä paidattomana.

Punkadiddle kuuluu Spotifyn soittolistalleni jonka nimi on työtaustamusa. Koska työskentelen 18-35 vuotiaiden ihmisten parissa reaktio Punkadiddlen kuulemisen on ollut lähinnä ihmetystä tai pyyntöä laittaa soimaan jotakin uudempaa. En itsekään pitänyt Oldfieldin musiikista vielä paria vuotta aiemmin ennen kuin se jokin musiikillinen lamppu syttyi pääni sisällä. Nykyisin Punkadiddle on minulle aivan parhaimpien Oldfieldin tuotosten jälkeen tulevaa vahvaa tavaraa. Liveversion rankkaisin jopa parhaimpien joukkoon mutta kuten tämän blogin henkeen kuuluu biisit arvostellaan niinä versiona jotka kohdalle arpoutuvat.

Kuten tässävaiheessa arvoisa lukija varmaan on huomannut olen kovasti välttänyt kuvailemasta Punkadiddleä. Ehkäpä juuri siksi että se ei ole helpoiten sanallisesti kuvailtavia biisejä. Punkadiddle on aikakaudeltaan Oldfieldin progekauden ja 80-luvun pop-kauden välimaastossa. Se ei ole synkkä muttei myöskään hupsu kuten vaikkapa Don Alfonso. Soundillisesti äänimaailma on hieman ohut ja diskanttivoittoinen vaikka sähkökitara onkin vahvasti mukana. Ohuuden vaikutelma syntyy enimmäkseen syntetisaattorisoundeista joista pidän. En ole koskaan pitänyt yleisön hurrausäänien lisäämisestä mutta onneksi ne eivät saa kovin suurta roolia.

Minulle Punkadiddle on sopivan eksentrinen ja bonuksena se on erinomainen vauhdittamaan kävelyä. Oldfieldin mielestä punk teki pilkkaa musiikista ja Punkadiddle tekee pilkkaa punkista. Minä en tänään pilkkaa ketään enkä mitään vaan totean että pidän tästä ja muutkin saavat mutta ei ole pakko.
           
Arvosana: 7,0/10