Aikakone - Alla vaahterapuun

Artisti: Aikakone
Kappale: Alla vaahterapuun (1995)
Albumi: Pophitit 1995-2003
Mieleenjäävin lause: "Kukista teit seppeleen, sytytit mentolsavukkeen."

Kun puhutaan 90-luvulla meillä hyvin kaupallisesti menestyneistä kotimaisista eurodanceyhtyeistä niin itselleni ensimmäisenä mieleen tulevat Aikakone ja Movetron. Noista kahdesta Movetron oli ysärillä enemmän mieleeni ja näin yhtyeen livenäkin vuonna 1997.

En toki inhonnut Aikakonettakaan sillä olihan se luontainen osa teini-ikäni soundtrackiä. Teiniminäni näkökulmasta Movetronilla oli menevämmät biisit ja Päivi oli ihqumpi (vaikkei koko ihku sanaa tuolloin ollut käytössäkään) kuin Sani tai Vera. Tänäkin päivänä mielenipiteeni on edelleen sama vaikka syyt ovat ehkä puhtaammin siinä, että henkilökohtaisesta popmusiikillisesta näkökulmasta Movetron vie pidemmän korren.

Minulle Aikakoneen ensilevyn Tähtikaaren Taa hitteihin kuuluneen Alla vaahterapuun on aina meinannut pilata yksi ja ainoa sana: mentolsavuke. Vaikka sillä on varmasti viattomasti tavoiteltu tietynlaista cooliutta kappeessa, joka on muutenkin sanoitukseltaan varsin maalaileva niin minulle se tökkää aina vasten kuin oikea mekko väärällä tytöllä. Olisiko seppeleen sanan kanssa rimmaamaan tarkoitetun mentolsavukkeen sanan voinut korvata jollakin muulla? Varmasti olisi, mutta toisaalta lienen vähemmistössä tämän mentolsavukeinhoni kanssa. Koetan silti rakentaa vaihtoehtoisen loppusoinnun: Kukista teit seppeleen, lopuista teit meille teen.

Kappaleen musiikkivideo on palanut katkonaisina pätkinä tajuntaani aivan kuin se pyöri viikosta toiseen lista Top40 ohjelman näytevideopätkissä. Minulta varmaan löytyisi kaapista joku vanha tv-nauhoitus vhs josta tuokin mielikuva on mieleen jäänyt. Mutta nyt minun täytyy tarttua itseäni niskasta ja ravistella mentolsavukkeen katku mielestäni ja antaa lopulle kappaleesta oikeudenmukainen käsittely.

Alla vaahterapuun on omasta mielestäni Aikakoneen debyyttilevyn yksi parhaiten aikaa kestäneitä biisejä. Se ei ole nopea dancekappale vaan enemmän uusnostalginen semi-iskemäisyydessään ja ehkä jopa hieman Lisa Stansfieldähtävä. Onhan sanoituskin nostalgianmakuinen tarina viattomasta pikku romanssista päiviä ennen kesäloman alkua. Tällaisessa kontekstissa Sanin 60-luvuhtava laulutyyli on parhaimillaan. Hänen tapansa lausua sanat pikkusievän kuulaasti, mutta täsmällisesti on se hänet erottava tavaramerkki. Tyylillisesti se on varmasti myös kappale, joka toimi laajemmalle kuulijakunnalle kuin vaikkapa Odota tai Taas saan lentää. Sen voisi hyvin kuvitella sovitettuna vaikkapa tanssilavoille. 

Sääli, että alun tarina jää kertomatta pidemmälle vaan loppu jää enemmän kertosäkeen toistoksi. Pari fiilistelysäkeistöä lisää olisi tuonut kappaleeseen syvyyttä ja vaihtelua. Suosikkiyksityiskohtani lienee rummunisku ennen kertosäettä sekä hyräilty väliosa. Olenhan aina ollut helppo vietellä yksinkertaisilla, mutta toimivilla popin tehokeinoilla. Alla vaahterapuun on kuin tyttö, joka ensivilkaisulla vaikuttaa mielenkiintoiselta, mutta josta tarkemmin tutustuttaessa alkaa paljastua vähemmän viehättäviä piirteitä. Movetronin Alla koivupuun oli niistä puunallabiiseistä se parempi aikalainen. Silti tuttavuuden arvoinen tapaus.       
 
Arvosana: 6,0/10

Sahara Hotnights - The Loneliest City of All

Artisti: Sahara Hotnights
Kappale: The Loneliest City of All (2007)
Albumi: What If Leaving Is a Loving Thing
Mieleenjäävin lause: "I got soul of new machine."

Siitä lähtien kun lähin kierrätyskeskus alkoi purkamaan cd-hyllyjään laittamalla levyjen hinnaksi 50 senttiä per kappale ei kynnys hankkia jotakin kokoelman jatkoksi ole ollut korkea. Joskus riittää että tietää bändin ja sillä olevan pari kelpo biisiä. Hetken mielijohteesta hankin jokin kuukausi sitten myös ruotsalaisen Sahara Hotnightsin neljännen albumin What If Leaving Is a Loving Thingin.

Muistin pitäneeni heidän debyyttilevynsä garagetyyppisestä rokista ja myöhemmästä In Private coveristaan. Riittävästi syitä ottaa 50 sentin riski. Rippasin levyn koneelle ja jätin levyn biisit random playn armoille. Nykyään tulee kuunneltua albumimuodossa lähinnä tuttuja klassikoita ja tai tosi kiinnostavia uutuuksia. Tai sitten vinyyleitä joidenka kuuntelu "vanhaan" tyyliin keskittyneesti on välillä todella mukavaa.

Robertforsin kunnasta ponnistanut Sahara Hotnights sai nimensä australialaiselta hevoselta jonka voitosta vetoa lyötyään yhtyeen tuleva rumpali Josepfine Forsman päätti sopivan bändin nimeksi. Itse en ainakaan laittaisi bändini nimeksi kotimaisten kylmäveristen nimiä sillä Vokkerin Veto -tyyliset bändin nimet eivät kiehtoisi itseäni. Yhtyeen soundi ajoittui oikein 2000-luvun alun ruotsista ulkomaille ponnistaneiden bändien aaltoon ja se kiersi mm. Hivesin lämmittelijänä. Garagerockbuumin hiljennyttyä yhtye jaksoi 2011 vuoteen asti jolloin Sahara Hotnigts ilmoitti hajoamisestaan. Kuitenkin juuri tänä vuonna 2019 yhtye on ilmeisesti aktivoitumassa uudestaan sillä se on julkaissut kuvia yhtyeen jäsenistä studiossa. 

On mielenkiintoista alkaa arvostelemaan The Loneliest City of Allin kaltaista biisiä jonka muistan vain hämärästi ikinä kuulleeni. Niinpä tämä arvostelu onkin oikeastaan tällä kertaa lähes ensireaktio. Ehkä olisi pitänyt kuvata tämä videona nykyisten suosiota saavien reaktivideoiden tapaan. Mutta ehtiihän sitä arvostelua kirjoittaessa kuulla kappalee repeatilla tarpeeksi monta kertaa että siitä saa jotakin irti.

Monitahoinen säröjä suhteessa -biisi The Loneliest City of All oli What If Leaving Is a Loving Thing albumin kolma ja viimeinen singlejulkaisu. En oikein tiedä mihin kohden kappaletta voisin osoittaa sen viat koska vahvuudet sentään ovat selvät. Studiossa on tehty hyvää työtä ja kaikki instrumentit sekä pää- että taustalaulut ovat hyvin miksattuina kohdillaan. Särmää on jätetty kappaleen tyyli huomioon ottaen juuri ja juuri riittävästi. Sanoituksen luonteen vuoksi ei voida mennä liian äärimmäisyyksiin soundimaailmassa ja tämä on selvästi ymmärretty. Yksinäisyys ei oikeastaan ole helpoin tunne pukea lauluksi. Eikä minunlaiseni ihmisen, joka tarvitsee riittävästi yksinäisyyttä jakseekseen olla sosiaalinen ole aina negatiivisen yksinäisyyden paras asiantuntija.

The Loneliest City of All voisi olla The Banglesin biisi ruotsalaisen linssin läpi katsottuna. Ajatus ei kauhistuta minua sillä yksi ruotsalaisen popin salaisuuksistahan on ollut kyky ottaa vaikutteet ja hienosäätää niistä se oma länsinaapurillemme ominainen juttu. Sanoitus on sopivan epämääräinen, että sen voi moni sovittaa omaan rakoilevaan suhteeseensa. Ehkä siinä roikutaan liian pitkään suhteessa jonka parasta ennen päivä on kauempana kuin maantieteellinen etäisyys. Ei osata olla ilman toista eikä toisen kanssa. Ystävätkään eivät ymmärrä miksi suhteesta ei ole kävelty ulos jo kauan sitten.

Pidän siitä maltista jota The Loneliest City of All toteuttaa. Päähenkilön masennus ja yksinäisyys tulevat siten parhaiten ilmi myös soundien kautta. Kappaleen päähenkilölle maailman yksinäisin kaupunki on Tokio. Minulle se varmaan on Helsinki, jonka ihmiskuhinassa en ikinä tunne itseäni levolliseksi. Toisaalta minä haluan poprokkiini koukkuja ja ne jäävät tässä tapauksessa puuttumaan. Tämä on harmi sillä toteutuksen ollessa muutoin mallikelpoinen tästä haluaisi pitää enemmän kuin kykenee. Tai ehkäpä kyseessä on biisi, joka odottaa sitä oikeaa hetkeä jolloin siihen voi samaistua. Mutta ennen sitä hetkeä en voi arvostaa tätä kokonaisuutta kuin hieman keskiverron yläpuolelle.     

Arvosana: 6,0/10

Ace of Base - World Down Under

Artisti: Ace of Base
Kappale: World Down Under (2002)
Albumi: Da Capo
Mieleenjäävin lause: "It's hard to be seen as a person when you play Alice in wonderland."

Monelle pitkään uraansa jatkavalle artistille ja bändille käy ajan kanssa niin, että tarve yrittää pysyä ajan hermolla loppuu. Tai sitten se sormi ei vain enää löydä sitä trendimusiikin pulssia. Tapauksesta riippuen tämä voi johtaa koko uuden tuotannon ehtymiseen tai jopa uuteen nousuun.

Joissakin tapauksissa on vain parasta, että artisti tai yhtye ei enää yritäkään olla in vaan tekee sellaista musiikkia jollaisesta he ovat tulleet tutuksi. Kukaan ei varmaan ikinä olettanutkaan että AC/DC olisi 90-luvulla lisännyt koneita musiikkiinsa tai kutsunut räppäreitä feattaamaan. Tähän ei ollut tarvettakaan sillä AC/DC kuulosti ensimmäisestä albumistaan viimeiseen aina itseltään.

Hankalampaa oli olla danceartisti 90-luvulla sillä niiden elinkaaret jäivät lyhyeksi ja vaikka osa onkin tehnyt jossakin muodossa paluun ysäriretrobuumin nousun myötä niin juuri kukaan ei ole tehnyt enää kuranttia uutta musiikkia. Ace of Base julkaisi toistaiseksi viimeisimmäksi jääneen Golden Ratio albumin 2010, joka kelpasi hyvin minulle muttei saavuttanut kummoistakaan kaupallista menestystä. Hiukan paremmin menestyi viimeiseksi alkuperäiskokoonpanon tekemäksi jäänyt edeltäjä Da Capo, jonka 600 000 kappaleen myynti oli ehkä promootion määrään nähden ok, mutta debyytillään yli 20 miljoonaa myyneelle yhtyeelle pettymys.

Jos Da Capon tarkoituksena oli palata yhtyeelle ominaisempaan soundiin kuten nimikin antaa ymmärtää niin satumainen World Down Under ei toteuta tätä parhaalla mahdollisella tavalla. Toki erilaisista soundiratkaisuista kuulee, että yhtye lainailee omaa historiaansa siellä ja täällä. Hetkittäin kappale tuo mieleen Happy Nationin duurisemman sisaren. Vaikka ruotsalaiseen tyyliin duuria ja mollia hieman sekoitetaankin ja rajoja hämärretään, mutta tämäkin on ollut osa länsinaapurimme kikkapankkia jo Abban ajoista lähtien. Ace of Base osasi parhaimmillaan tehdä onnistuneita hieman höpöjäkin ilopilleribiisejä, mutta World Down Under kuulostaa hieman liikaa uudelleenlämmittelyltä.       

Ehkä sanoituksessa olisi pitänyt selkeämmin tehdä raja siihen, että arkeen ja työntekoon kyllästynyt ihminen haluaa sukeltaa välillä mielikuvitusmaailman suojiin. Nyt tähän on pieniä viittauksia parissa säkeistössä mutta tarinankerronta olisi voinut olla parempaakin. Sääli että Malin Berggren oli tämän levyn aikana mukana lähinnä minimaalisesti sillä hänen kohtalokkaammalla äänellään olisi voinut laulaa nuo arkiset säkeet ja nuorempi sisar Jenny laulaisi iloisemman kertosäkeen. Jennyn ja Malinin äänten käyttö yhdessä ja erikseen oli varsinkin yhtyeen kahdella ensimmäisellä albumilla heidän salainen aseensa.

Minulla ei ole mitään iloista höpöpoppia vastaan, mutta minulla on myös oma vaatimustasoni senkin suhteen. Höpöpopin täytyy nostattaa mielialaa ja innostaa sekä jäädä sopivassa määrin päähän soimaan, jotta päänsisäinen jukeboksi voi ottaa sen käyttöön kun tarvitaan henkistä nostatusta. Jos pääni sisällä on Spotifytyylinen soittolista tällaista musiikkia varten niin World Down Under ei sinne mahdu. Ace of Base on itsekin tehnyt sille listalle paljon parempia kipaleita. Toisaalta kappaleen syntilista koostuu vain vanhojen kikkojen kierrätyksestä ja pienistä rikoksista höpöpoppia vastaan. Kyllä tätä kuuntelee muttei ota kuunteluun.
 
Arvosana: 5,0/10

Josefin Nilsson - Where The Whales Have Ceased To Sing

Artisti: Josefin Nilsson
Kappale: Where The Whales Have Ceased To Sing (1993)
Albumi: Shapes
Mieleenjäävin lause: "Making ripples in the ocean where the whales have ceased to sing."

Benny Anderssonin tuottama Josefin Nilssonin ensimmäinen sooloalbumi Shapes kuuluu suosikkilevyjeni joukkoon. Yleissävyltään melankolinen albumi on resonoinut oman alakuloisemman puoliskoni kanssa yhteen siitä lähtien kun kuulin albumin ensi kertaa. Shapes on niitä albumeita, jotka ostin sokkona kun niin monet suosittelivat albumia Abba aiheisella sähköpostituslistalla 90-luvun puolivälin paikkeilla.

Pienellä paikkakunnalla asuvana minulla ei ollut käytössäni levykauppaa jossa koekuunnella levyjä eikä nykyisenkaltaisista multimedia-alustoista pystynyt silloin edes uneksimaan vielä tuolloin. Näin jälkikäteen onkin ihmeellistä, että jokainen levy jonka aikoinaan ostin tuon sähköpostituslistan suositusten perusteella on ollut hankinan arvoinen. Musiikillista vertaistukea parhaimmillaan.

Tunnelmallinen Where The Whales Have Ceased To Sing sisältää varsin monitulkintaisen sanoituksen. Miksi kappaleen päähenkilö haluaa erityisen paljon nähdä siskonsa lapset onnellisina? Miksi hän tuntee elämänsä muuten harmaaksi ja kaikessa on tietynlaista haikeuden maustamaa apeutta? Kuka on mies jonka odottaminen valvottaa laulun naista aamun sarastukseen asti? Vasta kun avain käy ovessa ja tuo mies tulee paikalle seuraa hetkellinen ilon tunne joka kuitenkin on lyhyt kuin perhosen siipien lyönti. Ja minkä vertaiskuva ovat valaat jotka ovat lakanneet laulamasta? Miksi kappale valittiin Shapes albumin kolmanneksi singleksi?

Tällaisissa kappaleissa ei liene oikeata vastausta vaikka toki kappaleen sanoittajaa voi aina pitää sen yhden ainoan tulkinnan herrana. Mutta tässä tapauksessa en löytänyt mainintaa siitä mitä herroilla Ulvaeus ja Andersson on ollut mielessään. Joten saatte tyytyä tulkintaani, mutta teillä on luonnollisesti oikeus omaanne.

Kappaleen nainen elää parisuhteessa jonka läheisyys ja intohimo on hiljalleen kuollut pois. Mies palaa yhä myöhemmin öisiltä retkiltään joidenka selitykset eivät enää ole erityisen uskottavia. Nainen odottaa kuulevansa joka kerta miehen suusta joko totuuden tai valheen josta saada hänet lopullisesti kiinni. Mutta joka kerta hän kuuleekin vain puolivillaisen selityksen ja epäuskottavia pieniä rakkauden sanoja. Ulkoa päin katsoen voi näyttää ettei pariskunnan elämässä ole mitään vialla, mutta tarkkaavaisempi voi huomata pinnan alta merkit joita ei normaalisti pysty näkemään tai kuulemaan. Ihminenkään ei pysty kuulemaan valaiden ääniä ilman teknisiä apuvälineitä. Suhteen tukirakenteet ovat jo rikki ja kasassa on vain kuori joka odottaa murentumistaan.

Pidän Where The Whales Have Ceased To Singistä koska se tuo mieleen Abban Visitors albumin tunnelman ja siinä on myös kaikuja Chess musiikaalista. Benny Anderssonin kyky kuljettaa musiikkia hienovaraisena laulutulkinnan tehosteena on hyvin esillä tässäkin tapauksessa. Kannattaa kuunnella miten musiikki taustalla elää ja sykähtelee Nilssonin laulutulkinnan kanssa vahvistaen toisiaan. Lopussa padot avataan maukkaalla aikuismusiikkikitaralasoololla, joka ikävä kyllä feidataan pois hieman liian aikaisin. Mutta on  hyvä merkki jos biisin ei toivo loppuvan niin pian.

Josefin Nilsson ei ehkä ole monipuolisin tulkitsija joka laulaisi vaikka puhelinluetteloa, mutta kun hän pääsi tuottajan eteen joka osasi käyttää hänen vahvuuksiaan täydellisesti niin tulos on tämän kaltainen pieni mestariteos. Ei ehkä ihan jokaiseen makuun ja minunkin on tunnustettava, että kappale on kasvanut pientä korkoa aina sitä mukaa mitä vanhemmaksi olen tullut.         

Arvosana: 8,0/10

Per Gessle - Elvis in Germany

Artisti: Per Gessle
Kappale: Elvis in Germany (1997)
Albumi: The World According to Gessle
Mieleenjäävin lause: "Oh boy, did he look good in green, oh boy."

Ei ole epätavallista, että artisti viittaa laulussaan toiseen artistiin tai johonkin historialliseen ajankohtaan musiikin historiassa. Muistelun kohteena voi olla traagisesti menehtynyt rocktähti esimerkkinä vaikkapa A Tribute to Buddy Holly. Tai uudempana esimerkkinä voidaan käyttää johonkin artistiin liittyviä mielikuvia sanoituksessa kuten vaikkapa laulussa Moves Like Jagger.
Toki voidaan yhden artistin tarinan lisäksi namedroppailla sekaan vielä muitakin kuten vaikkapa Per Gessle vuoden 1997 biisillään Elvis in Germany.

En tiedä miksi Gessle päätti soololevyllään The World According to Gessle tarttua biisissään Elvikseen asepalvelusaikaan Saksassa. Elvis siirtyi armeijan vihreisiin lokakuussa 1958 ja Gessle syntyi vuotta myöhemmin Ruotsin Halmstadissa. Mikään ei estä tietenkään tarttumasta historiallisiin aiheisiin, joissa ei itse ole ollut aikalainen kokija ja Elvis on toki yhä universaalisti tunnistettava hahmo. Elvis in Germany ei ole ainoa Elvisviittaus albumilla sillä levyn lopussa on piiloraita jossa kappale Kix tulkitaan imitoiden rokin kuningasta. Muistan, kun hiljaisuuden jälkeen tuo biisi kajahti ensi kertaa ja minä säikähdin sitä silloin ja monta kertaa myöhemminkin. Digiversiot vievät piiloraitojen ilon.

Elvis ei maineestaan ja mammonastaan huolimatta välttynyt asepalvelukselta, mutta hän ei todellakaan palvellut niin kuin keskiverto sotilas. Hän sai pitää hieman palvelusohjetta pidempää tukkaa ja asua parakin sijasta hotellissa. Elvikselle sai armeijassa helpoimmasta päästä olevan homman eli olla jeeppikuski tankkipataljoonassa. Hän suoritti paljon pr-tehtäviä, joista yksi oli koitua hänen kohtalokseen kun hänet määrättiin vartiotyöhon parakin ulkopuolelle jotta osoitettaisiin, että hänellä on samat velvollisuudet kuin muillakin. Tässä ei otettu huomioon fanilaumoja jotka meinasivat repiä tähdeltä päältä niin vaatteet kuin hiuksiakin päästä. Palvelusaika vuosina 1958-1960 oli ainoa kerta kun Elvis matkusti kotimaansa ja Kanadan ulkopuolelle.

Elvis in Germany ei musiikkityylillisesti muistuta rockin kuninkaan tuotantoa vaan on Gesslelle tuttua powerpoppia. Mitään suuria historiallisia kuvia kappale ei maalaile vaan se tyytyy kuvailemaan hetkeä kun Elviksen kone laskeutui Saksaan ja kirkuvat fanit olivat luonnollisesti vastassa. Elettiin vielä ns. viattomampaa aikaa johon kappaleessa viitataan mainitsemalla ettei Sgt. Pepper ollut vielä tullut elämäämme eikä myöskään Major Tom. Ainoa pieni kritiikki on lauseessa jossa kerrotaan, että tässä kohti manageri eversti Parker sai laskea rahojaan vielä yksin. 

Elvis in Germany on niitä biisejä joiden arvosanoittaminen ei ole helppoa. Se ei ole mikään suuri popteos muttei myöskään turhake. Kappaleen iloisnostalginen tunnelma ja Gesslen takuuvarma powerpoppaus toimii vaikkei kertsi ehkä olekaan tekijänsä takuuvarmimpia. Tuskimpa kappaletta on singlebiisiksi sävellettykään vaan yhdeksi albumikokonaisuuden osaksi. Kuunteluväsymystestin Elvis in Germany läpäisee, muttei kasva toistojen aikana korkoa. Huonompiakin musiikillisia välipaloja on kuin viettää vähän yli neliminuuttinen Elviksen kanssa Saksassa.   

Arvosana: 5,5/10

Simon & Garfunkel - Homeward Bound

Artisti: Simon & Garfunkel
Kappale: Homeward Bound (1966)
Albumi: Simon and Garfunkel's Greatest Hits
Mieleenjäävin lause: "Home, where my love lies waiting silently for me."

Ostaessani jonkun artistin kokoelmalevyä minua jäävät usein harmittamaan odotetusta poikkeavien versioiden käyttäminen kokoelmilla. Useimmiten haluaisin sen tunnetun biisin albumi- tai edes singleversiona. Tämä siinä tapauksessa, että ostan kokoelman täyttääkseni artistin mentävän aukon levykokoelmassani.

Jos taas omistan jo suurimman osan artistin tuotannosta etukäteen niin silloin juuri uudet  biisit, vaihtoehtoiset versiot, liveotannat tai jopa remiksit voivat tuodakin hieman mielenkiintoa ja lisäarvoa kokoelmalle. Ehkä paras vaihtoehto silti olisi, jos kaikki vaihtoehtoinen tarjottaisiin bonuslevynä tai muuten levyn lopussa niin ettei mitään oleellista jätettäisi niiden vuoksi levyltä pois.

Ehkä erinomaisesti ja pitkään hyvin myyneen Simon & Garfunkel kokoelmalevyn Simon and Garfunkel's Greatest Hits sekalainen sisältö on juuri pyrkimystä koettaa houkutella sekä uusia, että vanhempia faneja. Toki yhtyeeltä oli julkaistu livelevykin ennen kokoelmaa, joten liveversioita voisi myös ajatella tuolta julkaisulta otetuilta.

Mutta muistan albumin cd-painoksen 20 vuotta sitten ostettuani tunteeni harmitusta ensiksikin siitä, että kannet olivat vain tuhnusti skaalattu vinyylistä pienemmäksi ja toiseksi monet liveversiot joita kokoelma sisälsi. Lisäksi cd-formaatin pidempää tallennuskapasiteettia ei oltu hyödynnetty mitenkään vaan sisälsi tasan samat raidat kuin alkuperäinenkin LP-julkaisu.

Alunperin vuoden 1966 hitti Homeward Bound ei onneksi ollut se biisi jonka vuoksi kokoelman ostin. En usko tunteneeni kappaletta tuohon aikaan. Kuultuani alkuperäisen albumiversion joka ensiksi julkaistiin Sounds of Silence albumin UK painoksella harmitukseni lisääntyi sillä liveversion akustiseksi supistettu äänimaailma vie paljon albumiversion hyvin mietitystä äänimaailmasta pois. Ei sillä, että Simon & Garfunkel olisivat huonoja live-esiintyjiä, mutta toiset biisit toimivat vain riisuittuina liveversioina paremmin kuin toiset.

Homeward Bound on yksi niistä monista biiseistä joihin artisti on saanut innoituksensa naisen vuoksi. Ollessaan Englannissa Paul Simon oli törmännyt viehättävään lipunmyyjään nimeltään Kathy Chitty ja kemiat kohtasivat klassisesti. Istuessaan Widnesin kylän rautatieasemalla ja odottaessaan pääsyä takaisin Lontooseen tapaamaan mielitiettyään Simon raapusteli Homeward Boundin sanat. Nykyään Widnesin rautatieasemalla on kyltti muistuttamassa ihmisiä, että tämä kappale on syntynyt siellä.

Ehkäpä tämä Homeward Boundin liveversio onkin minulle kuin tyttö jolle sanotaan, että vika on minussa eikä sinussa. Liveversio on hyvin esitetty, mutta se ei vain satu olemaan minun mieleeni eikä edes alkuperäinen albumiversio ole minulle parasta S&G:n musiikkia. Varmasti tälläkin livevedolla on ystävänsä vaikka itse en niihin kuulukaan. Se ei vain nouse lentoon missään vaiheessa hetkittäisistä reipastumisten hetkistä huolimatta ja minä olen tunnetusti nostatusten ja dynamiikan suuri ystävä kappaleissa. 


Arvosana: 5,0/10

Army of Lovers - Love Me Like a Loaded Gun (The 1990 Remix)

Artisti: Army of Lovers
Kappale: Love Me Like a Loaded Gun (The 1990 Remix) (1990)
Albumi: Disco Extravaganza
Mieleenjäävin lause: "Love me, love me like a loaded gun."

Tekninen kehitys kuuluu hyvin varsinkin musiikissa ja tietyt kappaleet pystyy täysin varmasti ankkuroimaan oman aikansa tuotteiksi. Toki uusretrot kappaleet hämärtävät nykyään tuota varmasti tunnistettavuutta samoin kuin artistien mahdollisuus poimia vaikutteita kaikilta popmusiikin vuosikymmenilta niin halutessaan.

Mutta uudempien tekijöiden on vaikeaa välttyä kuulostamasta siloitellummalta kuin aikalaiset ja toisaalta jälkikäteen lisätyt kohinat tai vinyylirahinat eivät ole minusta oikea tapa yrittää kuulostaa tiettyyn aikaan kuuluvalta. Ei vinyylin hienous ole rahinassa tai popsahduksissa vaan siinä analogisessa soundissa ja erilaisessa tavassa kuunnella.

Jos puhutaan musiikista joka ei ole vanhentunut erityisen arvokkaasti niin Army of Loversin vuoden 1990 debyyttialbumilta löytyvä Love Me Like a Loaded Gun käy malliesimerkista. Vaikka kyseessä onkin albumia varten päivitetty miksaus niin se ei auta edellämainitun vaikutelman häivyttämisessä. Alunperin Love Me Like a Loaded Gun julkaistiin singlenä jo 1988 ja vaikka uudempi miksaus kieltämättä vähentää alkuperäisversion äänikollaasimaisuutta niin kömpelöltä sekin nykykorvaan kuulostaa. Toki aina teknisten rajoitusten aiheuttama kömpelyys ei heikennä kappaleen arvoa, mutta silloinkin kappaleen sävellyksen pitää toimia.

Love Me Like a Loaded Gun toki osoittaa, että jo varsin alkuvaiheessa Army of Loversin monet tavaramerkeistä olivat läsnä. On kitchiä ja eurotrashia, Alexander Bardin seminyrjätänyttä puoli-intellektuaalihuumoria ja Jean-Pierre Bardan coolit ranskaksi puhutut väliosat. Mutta toisin kuin Army of Loversin myöhemmässä tuotannossa juuri tuotantopuoli pykii tässä tapauksessa pahasti. Love Me Like a Loaded Gun tamppaa välillä liian tasaisesti ja itseääntoistavasti ja kömpelöt samplet kuulostavat pahalta nykykorvaan. Aivan kuin noista tuolloisen studiotekniikan uusista mahdollisuuksista oli innostuttu liikaa.

Love Me Like a Loaded Gun on musiikillinen sillisalaatti, joka on lopuksi vielä pyöräytetty tehosekoittimessa joka on hajonnut melkein heti käynnistämisen jälkeen. Niinpä sen lähes kaikki musiikilliset ainesosat ovat kokkaremaisia möhkäleitä joita toisiinsä sitoo imelänhapan kastike aineksista joita ei yleensä sekoiteta yhteen. Omalla tavallaan mielenkiintoinen ajankuva toki mutta ei missään nimessä se kappale jonka Disco Extravaganzalta ottaisin erikseen varta vasten kuunteluun. Yhtye löysi onneksi tyylinsä kakkosalbumillaan Massive Luxury Overdose säilyttäen omintakaisuuteensa, mutta samalla löytäen sujuvammat tuotannolliset keinot. 

Mitähän hyvää tästä osaisi sanoa? Noh, Bardan puhutut ranskankieliset väliosat ovat aina yhtä käypiä Army of Loversin biiseihin. Melkein viisiminuuttisena kappale on tuplasti liian pitkä vaikka intro lupaakin hiukan enemmän kuin mitä loppukappale kykenee ikävä kyllä tarjoamaan. Ladatulla aseella ei pidä sinun rakasteleman eikä tätä kappaletta repeatilla kuunteleman. (Kappale josta en paljoa välittänyt alunperinkään muttui täysin sietämättömäksi tämän arvostelun kirjoittamisen aikana kiitos peräkkäisten kuuntelukertojen.)

Arvosana: 3,0/10



Alkuperäinen vuoden 1988 singleversio: