Carpenters - Goodbye to Love

Artisti: Carpenters
Kappale: Goodbye to Love (1972)
Albumi: Singles 1969-1981
Mieleenjäävin lause: "I'll say goodbye to love."

Kun blogin idea on olla satunnainen poiminta levyhyllystä niin välillä mieli palaisi päästä ruotimaan lempikappaleitaan, mutta niitä tippuu yllättävän harvoin. Toisaalta ilo on sitä suurempi, kun yksi kaikkien aikojen suosikeistani, kuten Carpentersin voimaballadien ylittämätön prototyyppi Goodbye to Love alkaa soimaan nextin painamisen jälkeen. Sen lisäksi, että kyseessä on yksi mieliballadeistani se sisältää myös yhden omasta mielestäni parhaista kitarasooloista koskaan.

Sisarusduo Carpentersin Richard Carpenters sai ideat moniin hitteihinsä mielenkiintoisilla tavoilla. Goodbye to Loven tapauksessa kipinä löytyi samalla tavalla kuin erääseen toiseenkin hittiin iltamyöhään televisiosta (Richard kärsi uniongelmista.). Vuoden 1940 musikaalikomediassa Rhythm on the River puhutaan kuvitteellisesta biisistä nimeltään Goodbye to Love, jota ei elokuvassa kuitenkaan koskaan kuulla. Richardin mielikuvitus alkoi jyllätä ja kappaleen kertosäe muotoutui hänen mieleensä heti. Koko kappaleen sävellys syntyi helposti, mutta kertosäettä pidemmälle hän ei sanoituksessa päässyt jolloin kuvaan astui monia hittejä uransa aikana sanoittanut John Bettis.

Richard Carpenter sai kappaletta nauhoittaessaan ajatuksen että Goodbye to Love tarvitsee fuzz säröefektiä käyttävän kitarasoolon. Idea sähkökitarasoolosta balladissa voi tuntua nyt aivan tavalliselta, mutta vuonna 1972 ajatus oli vallankumouksellinen. Soittaja tehtävään löytyi kun Richard muisti Carpentersia aiemmin lämmitelleen yhtyeen soolokitaristin Tony Peluson. Ensimmäisillä otoilla Peluso koetti soittaa pehmeästi ja hillitysti, mutta Richard neuvoi häntä revittelemään alun jälkeen ja soittamaan sen jälkeen täydellä tunteella.

Vaikka Carpenters varmasti edustikin oman aikansa turvallisimmasta päästä olevaa popyhtyettä niin kitarasoolon herättämä vahva reaktio on silti näin jälkikäteenkin yllättävä. Yhtye sai vihapostia joissa fanit syyttivät yhtyettä hard rockin kelkkaan hyppäämisestä ja jotkut aiemmin Carpentersia voimasoittaneet radiokanavat hyllyttivät kappaleen liian rajuna. Tästä huolimatta Goodbye To Lovea muistellaan nykyään lämpimämmin historian valossa onhan se yksi ensimmäisistä ellei jopa ensimmäinen voimaballadi.

Goodbye to Love olisi kelpo biisi ilman kitarasooloakin sillä onhan siinä Karen Carpenterin silkkiset vokaalit yhdistetynä sisarusten lauluharmonioihin. Mutta Peluson kitarasoolo nostaa kappaleen tunneskaalalla siihen kuuluisaan yhteentoista. Ilman kitarasooloa kokonaisuus jäisi suruisan apeaksi menneen rakkauden haikailuksi, mutta sen kanssa koetaan kliimaksi. Kun olet surullinen jostakin ja suru saavuttaa huippunsa kyyneleiden kera niin se tunne on puhdistava. Voi tulla jopa tunne, että tässä on lopultakin se käännekohta josta kaikki alkaa hiljalleen mennä kohti parempaa. Niinpä pelkän surumielisyyden lisäksi kappale antaa kuulijalleen toivoa paremmasta.

Rakastan tapaa jolla Goodbye to Love kasvaa loppua kohden kuin lumivyöry keväisillä vuorilla. Vaikka kappale on yksi eniten kuuntelemiani ikinä niin tämänkin kirjoittaminen meinaa pysähtyä joka kerta loppuhuipennuksen kohdalla, kun minun on vain alettava joraamaan sen tahdissa. Kun kuolen niin arkkuni voisi laskea maihin Goodbye to Loven loppuneljänneksen soidessa ja ainoa riski olisi se, että minun vielä arkussakin olisi pakko tehdä parit tanssiliikkeet.   

Olen pari vuotta sähköbasso lisäksi treenaillut hieman sähkökitaraa mutta Goodbye to Loven soolo on varmasti viimeisiä joita uskaltaisin lähteä tapailemaan. Toiset meistä haluavat oppia lempisoolonsa heti ja toiset meistä kunnioittavat niitä niin paljon etteivät halua kajota niihin ennen kuin osaavat soittaa ne edes joten kuten kunnialla.

Pitäisikö tästä sanoa jotakin kritiikkiäkin? Noh.. ..voisihan tuo loppuhuipennus olla vieläkin pidempi mutta toisaalta koska kappaleen uudelleenkuunteluun ei väsy niin sekin on tyhjää kuminaa täydellisen poptaideteoksen edessä. Vain harva kappale resonoi sieluni kanssa niin samalla taajudella kuin Goodbye to Love ja tunnen suurta iloa ja kiitollisuutta siitä, että se on luotu. Rakkaudelle voi sanoa näkemiin muttei hyvästi.   

Arvosana: 9,5/10

Shania Twain - Black Eyes, Blue Tears

Artisti: Shania Twain
Kappale: Black Eyes, Blue Tears (1997)
Albumi: Come On Over
Mieleenjäävin lause: "I rather die standing than live on my knees."

Shania Twainin vuonna 1997 julkaistu Come On Over oli jokaisella mittapuulla megamenestynyt albumi. 40 miljoonan myynti tarkoittaa myydyintä naissooloartistin albumia. Albumilta lohkaistiin hurjat 12 singleä joista tietenkään jokaista ei julkaistu kaikilla markkina-alueilla mutta määr on silti huomattava. Harvemmin sitä viimeinen single julkaistaan kolme ja puoli vuotta albumin julkaisun jälkeen. Mutta tämän päivän spottivalo ei olekaan noissa menestyssingleissä vaan yhdessä niistä muutamista biiseistä joita ei nähty singlepotentiaalisiksi. Onko Black Eyes, Blue Tears väärinkohdeltu helmi vai turha täytebiisi?

Ehkäpä vastaus singleohitukseen on kappaleen sanoituksessa. Come On Over pyrki olemaan popkantria menobiiseillä ja sopivilla balladeilla höystettynä. Miksi sinne sekaan ja vieläpä albumin alkupuolelle (eurooppalaisessa versiossa, alkuperäisessa kantriversiossa kappale on loppupuolella) on laitettu kappale parisuhdeväkivallasta ja siitä kuinka se elämä on jätetty taakse? Meillähän on esimerkkejä samanteemaisista biiseistä, jotka ovat joko surumielisiä tai voimannuttavia ja selviytymistarinan kertovia. Black Eyes, Blue Tearsin sanoitus sopii kyllä kuvioon mutta musiikillinen puoli hämmentää ainakin minua. En tiedä pitäisikö mustista silmistä ja parisuhdeväkivallasta laulaa näin menevästi. Mutta..

...tässähän on kyse siitä että paha on jätetty taakse ja uusi elämä voi alkaa. Kohtaan työssäni säännöllisesti posttraumaattisista stressioireista kärsiviä ihmisiä ja tiedän ettei pahan elämänkokemuksen taaksejättäminen aina ole niin helppoa kuin lauluissa. Mutta noissakin tapauksissa aika ja saatu tuki voi parantaa haavat ja vuosien kuluttua lopultakin tulee se hetki jolloin tajuaa, että suurin taakka on otettu harteilta ja kirvelevimmät sisäiset haavat ovat parantuneet. Joten puolestani Black Eyes, Blue Tears saa olla menevä sillä se on juuri edellämainitun hetken biisi. Täytyy olla myös kappaleita, jotka muistuttavat siitä millaiseksi elämä voi tulla. 

Nyt kun olen päässyt musiikin ja sanoman epäsuhtadilemmasta pääsenkin ruotimaan kappaletta pelkästään musiikillisten ansioidensa perusteella. Shania Twainia tuottaessaan Mutt Lange selvästi rakasti täyttää kappaleet koukuilla, niin isoilla kuin pienilläkin. Minulle popmusiikillinen sokeriöveri ei tule herkästi eikä maljani kuohu yli tässäkään tapauksessa. Kaikki on selvästi studiossa hiottu viimeisen päälle, eikä siitä huolimatta kaikkea ole hiottu särmättömäksi sillä siitä pitää kappaleen teema huolen.

Ehkä Twain ei ole tulkinnalliselta tunneskaalaltaan kaikkein monipuolisin laulaja vaikka hän onkin hyvä sillä omalla erityisalueellaan. Monipuolisempi tulkitsija olisi ehkä saanut tähän sekä sen menneisyyden tuskan, että uuden aukeavan elämän ilon yhtä aikaa. Olisi itseasiassa mielenkiintoista kuulla tästä sellainen hitaampi ja mollivoittoisempi versio. Tai sitten on haluttu albumin teeman mukaan mennä tässäkin positiivisuus edellä. Mutta mielestäni ei ole mustaa ilman valkoista. 

Arvosana: 6,0/10

Kylie Minogue - Breathe

Artisti: Kylie Minogue
Kappale: Breathe (1997)
Albumi: Hits+
Mieleenjäävin lause: "Breathe. Breathe."

Kylien uran 90-luku on omalla tavallaan mielenkiintoinen. Hänen uransa ei ehkä ajanut totaalisesti seinään, sillä jatkoihan tämänpäiväinen valinta Breathekin hänen silloista 28 Top40 UK singlensä putkea. Mutta ehkä kuvaavaa on se, että epäonniselta Impossible Princess ei sitä korkeammalle noussutta singleä onnistuttu poimimaan. Kyse on ehkä myös lievästä kyllästymisestä ja aiemman menestyksen aiheuttamasta "suosiokrapulasta". Toki Kylie itse yritti mukautua ajan henkeen, mutta siinä on eroa tuleeko trendien kärjessä vai puoli askelta perässä. Omasta mielestäni 90-luvulla Deconstruction levy-yhtiölle tehdyt Kylie albumit ovat ihan kelpo tavaraa vaikkeivat ehkä niitä uran merkkipaaluja.

Breathe oli Kylien viimeinen kohtalaisesti menestynyt singlejulkaisu 90-luvulla ennen kuin paluu huipulle tapahtui Spinning Aroundin myötä vuonna 2000. Impossible Princess albumin kolmas single oli varsin hyvin ajan hermolla sillä pienellä sovituksella sen voisi kuvitella vaikkapa Madonnan Ray of Light albumille. Tällainen tyylikäs dancepop istuu hyvin tuohon aikaan ennen vuosituhannen taitetta. Ehkä kappaleessa on kuultavissa myös pieniä vaikutteita ranskalaisesta konepopista. Olisi mielenkiintoista kuulla kappaleesta vaikkapa Airin tai Daft Punkin versio.

Artistin itsensä mukaan kappale kertoo niistä hetkistä kun hän on niin hiljainen, että hänen ystävänsä huolestuvat hänestä. Hänen hiljaisuutensa on "äänekkäämpää" hänet tunteville kuin hänen normaali ulosantinsa. Itseni kaltaiselle introvertille päänsisäiseen maailmaan vetäytyminen on normaali olotila, mutta ymmärrän eron kun kyse on ulospäinsuuntautuvasta henkilöstä.

On mielenkiintoista että joistakin englanninkielisistä biiseistä tulee tulkittua sanat, mutta toisista ei ikinä vaivaudu. Breathe on ennen tätä kuulunut jälkimmäisiin. Miksi toisten biisien merkitykset tulevat iholle ja toisten ovat vain yksi intrumentti muiden joukossa ilman sanomaa ja hahmoa? Ehkä kyse on siitä, että sanoma ei kohtaa minua tässä tapauksessa vaikka sinänsä pidänkin kappaleen mantramaisuudesta.

Tämän aikakauden Kylie on tulkintansa puolesta kuin tähän tyyliin luotu oma persoonansa joka ei hänen paluunsa popprinsessaksi jälkeen ole enää päässyt esiin. Se mikä sopi näihin tyylikkäisiin tanssipopkappaleisiin ei sopisi muihin. Annan bonusta käytetyistä liveinstrumenteista, joista eritoten sähköbasso tuo mukavaa elävää sykettä kappaleeseen. Se on myös miksattu yhtä aikaa vahvaksi mutta kuitenkin hieman samalla tavalla hämyiseksi kuin kappale itsekin.

Breathe ei ole tarttuvinta tai siellä popytimessä olevinta Kylietä, mutta se on erinomaisesti tuotettua ja jopa varsin hyvin aikaa kestänyttä. On näköjään hyvä idea joutua tehotoistokuunteluun joidenkin kappaleiden suhteen, sillä Breathe aukesi minulle tämän arvostelun kirjoittamisen myötä tavalla johon se ei satunnaiskuuntelussa ikinä kyennyt. Tämä lienee myös kappaleen pieni heikkous sillä vahvempi biisi olisi uinut popliiveihini vähemmälläkin.

Arvosana: 6,5/10

Howard Shore - The Black Rider

Artisti: Howard Shore
Kappale: The Black Rider (2001)
Albumi: The Fellowship of the Rings OST
Mieleenjäävin lause: "Instrumentaali."

Kun tarttuu blogin historian aikana jo seitsemännen kerran saman elokuvatrilogian soundtrackbiiseihin on vaikea enää toistaa samoja taustatietoja pohjustukseksi. Ne voi jokainen halutessaan kerrata aiemmista blogipostauksistani. Mutta haluan kertoa vielä muistoista jotka näiden kappaleiden kuuleminen herättää. Sormusten herra trilogian näkeminen oli yksi elämäni parhaimmista elokuvakokemuksista. Muistan kuinka teatterista poistuessani olin vielä hyvän aikaa elokuvan maailmassa. Irti arjesta ja kaikesta siitä harmaasta ja ikävästä, mitä elämässäni tuohon aikaan muuten oli.

Samalla Howard Shoren taiten tehdyn soundtrackin kuuleminen vahvistaa entisestään sitä miksi en pidä Danny Elfmanista elokuvasäveltäjänä. Siinä missä Shore luo luonnollisesti mieleenjääviä teemoja yrittää Elfman varastaa shown ja nostaa hengentuotteensa yli muun elokuvan. Tämä luo minulle Elfmanin elokuvamusiikkia kuunnellessa ärsytystä, sillä tunne on kuin kuuntelisi mainosjingleä. Huomio ja tarttuvuus on ehkä saatu, mutta kuka oikeasti on onnellinen mainosbiisin jäädessä soimaan päähän? 

The Black Rider kappaleeseen on saatu mukavasti dynamiikkaa alle kolmeen minuuttiin. Iloinen käyskentely muuttuu yht'äkkiä uhkaavaksi. Tämä uhkaava osio ei luota halpaan pelottelupauhaukseen vaan mukana on myös ambienssia ja pelkäävän sydämen tahtia hakkaava alaosasto toimii. Pidän kappaleista jotka kertovat tarinan melodiallaan ilman sanoja ja siinä The Black Rider onnistuu. Tarina ei ehkä ole monimutkaisin, mutta juuri tässä on Shoren taito elokuvasäveltäjänä; Hänen musiikkinsa toimii elokuvan saumattomana osana sekä siitä erillään. Howardin musiikki on osa Keski-Maata.

Hassua, että huomaan The Black Rideria kuunnellessani jännitystasoni hivenen nousevan vaikka olen varmasti kuullut kappaleen kymmeniä kertoja sekä elokuvan kanssa että ilman sitä. Tämä kertoo siitä, että kappale tavoittaa sisältäni jotakin alkukantaista johonka reagointi tapahtuu alitajuisesti. Kaiken sen tyhjänpäiväisen pauhauksen mitä nykyelokuvasoundtrackit ovat täynnänsä jälkeen tämä tuntuu edelleen niin raikkaalta fantasian henkäykseltä.

Olen iloinen, että kuuntelen tätä joululahjaksi saamillani Sennheiserin HD-599 kuulokkeilla. Kuulen näillä sellaisia pieniä juttuja mitä aiemmin omistamani kuulokkeet eivät kyenneet tuomaan esiin. Miten onnistuin unohtamaan sen faktan, että Shoren soundtracktripla on myös erinomaista hifitestimateriaalia? En osanne sanoa seitsemännellä kerralla enää mitään uutta. The Black Rider on takuuvarma tunnelmapala joka edelleen pääsee sielunmaisemani ihon alle.     

Arvosana: 7,5/10

Maggie MacNeal - Amsterdam

Artisti: Maggie MacNeal
Kappale: Amsterdam (1980)
Albumi: The Singles
Mieleenjäävin lause: "Amsterdam, de stad waar alles kan."

Mukava korkata uusi kieli blogin historiassa hollannin kielen muodossa. Jos kappaleen laulukieli on jokin muu kuin englanti, suomi tai ruotsi niin silloin on todennäköisesti kyse euroviisukappaleesta ja se pätee tähänkin.

Maggie MacNeal tuli parhaiten tunnetuksi Mouth & MacNeal duon toisena puoliskona, jotka tulivat Euroviisuissa kolmanneksi vuonna 1974 kappaleelaan I See a Star. Duon suurimmat hitit olivat Hello A ja How Do You Do. Hajoamisen jälkeen Maggie MacNeal (oikealta nimeltään Sjoukje van't Spijker) siirtyi soolouralle mutta onnistui hankkimaan pientä menestystä lähinnä kotimaassaan. MacNeal pääsi toistamiseen edustamaan kotimaataan viisuissa vuonna 1980 Alankomaiden pääkaupunkia Amsterdamia ylistävällä samannimisellä kappaleella.

Ainakaan meillä suomalaisilla ei ole varaa pilkata Amsterdamin saamaa viidettä sijaa, sillä samana vuonna päätimme jostakin syystä osallistua Vesa-Matti Loirin Huilumiehellä jumbosijan arvoisesti. Itse ainakin kuuntelen Huilumiehen vain jos haluan rypeä Suomen mustimmassa viisumenneisyydessä. Amsterdamin sentään kuuntelen ihan kuulemisen ilosta. Oikeastaan pidän siitä enemmän kuin tuon vuoden voittajasta eli Johnny Loganin viisuklassikosta What's Another Yearista.
Ajalle tyypillisesti menestyneet viisubiisit saivat käännösiskelmäversion ja niin kävi myös Amsterdamille. Meillä sen levytti samannimisenä mm. Katri Helena ja Armi Aavikko. Kotimaisesta sanoituksesta vastasi Juha Vainio.

Ottaen huomioon että Mouth & MacNeal tuli tunnetuksi iloluontoisista ja jopa humoristisista kappaleistaan vaikuttaisi siltä, että soolourallaan Maggie MacNeal pyrki olemaan enemmän vakavastiotettavampi artisti. Ehkei hänen soolotuotantonsa ollut sentään aivan niin iskelmällistä kuin Amsterdam, mutta Euroviisuilla onkin usein tapana muokata artistin tyyliä kilpailulle sopivaksi arveltuun suuntaan. Rakenteellisesti kappale on kasattu oikein. Lyhyt ja tunnelmallinen alkuintro johtaa ilman suurempaa rakentelua mahtipontiseen kertosäkeeseen, jonka jälkeen jatketaan hiljaa-kovaa-hiljaa rytmityksellä nostatusta lopussa unohtamatta. Kappale ei edes käytä hyväkseen täyttä kolmen minuutin viisumittaa vaan tyytyy kahteen ja puoleen minuuttiin. Olisi mielenkiintoista kuulla kappale neljään minuuttiin kasvatettuna sillä nyt draaman kaaren rakentaminen tuntuu jäävän hieman kesken.   

Mietin mielessäni olisiko meillä ollut ikinä pokkaa lähettää viisuihin Helsinkiä ylistävää kappaletta? Tuskin ainakaan niin matkailumainosmaisilla sanoituksilla kuin Amsterdamissa on. Toisaalta Amsterdamillahan on maine sympaattisena kaupunkina joten sen hyödyntäminen lienee luonnollista. Maggie MacNeal selviytyy tulkinnallisesti hyvin varsinkin kertosäkeessä. Mutta väliosissa olisi ehkä ollut käyttöä aavistuksen laajemmin soivalle äänelle. Kun nykypäivänä kuulee hieman liikaa amerikkalaisella tyylillä tulkittua mahtipontista laulua on tämäntyylinen tulkinta mukavaa vaihtelua. Kaikkea ei tuutata täysillä tai venytellen vaan muistetaan kunnioittaa dynamiikkaa. Minulle Amsterdam on näitä sympaattisia ja mieluisia viisujen pieniä helmiä. 

Arvosana: 7,0/10

Electric Six - Vengeance & Fashion

Artisti: Electric Six
Kappale: Vengeance & Fashion (2003)
Albumi: Fire
Mieleenjäävin lause: "I'm a man, and I am torn between vengeance and fashion"

Amerikkalainen kuusikko Electric Six on niitä bändejä joidenka debyyttialbumi innosti minua, mutta mikään sen jälkeinen tuotanto ei enää niinkään. Eikä kyse ole yrittämisen puutteesta (en tosin väitä kuunnelleeni yhtyeen jokaista omakustannetta) sillä vuoden 2003 debyyttialbumi Firen jälkeen yhtye on laittanut ulos yhteensä kolmetoista muuta albumia. Tähän vielä päälle pari kokoelmaa harvinaisuuksia sekä livelevy. Mutta mikään ei auta, vain Firellä yhtye osui omalla kohdallani maaliinsa tekemällä mielenkiintoisen fuusion rokkia, punkkia ja discorokkia. Yhtyeen huumorikin toimi tai ehkä huumorin ei tarvitse olla niin toimivaa jos musiikki kantaa kokonaisuutta. Vitsit vanhenevat yleensä nopeammin kuin musiikki.

Fire albumi ei juurikaan sisältänyt hitaampia hetkiä ja tämä pätee myös Vengeance & Fashioniin. Yhtyeen laulaja Dick Valentinen laulullinen ulosanti tuo tässä kappaleessa mieleen klassisen piiretyn suden joka iskee silmänsä vastakkaisen sukupuolen edustajaan. Kappaleen tarinakin istuisi tuohon piirrettyyn hyvin jos anakronistiset tekijät unohdetaan. Jos joku tekisi pikkunäppärän editoinnin ja muodostaisi animaatiosta tämän kappaleen musiikkivideon niin se näyttäisi uskottavalta. Harva kappale, jossa mies kuvailee kuinka superkiimainen hän on samalla kehuen itseään vuolaasti saisi minulta edes loivaa yläpeukkua, mutta koska tässä ei olla tosissaan niin osaanhan minä olla leikissä mukana.

Yhtyeen svengaava fuusiogroove sekä Valentinen täysillä heittäyvä semilimainen laulutyyli on se mikä kantaa Vengeance & Fashionia. Yhtyeellä on tarttuvampaakin materiaalia, mutta on osoitus Fire albumin tasosta että sen rivibiisikään ei ole filleriä. Miksaukseltaan kappale on hitusen tunkkainen, mutta ehkä liiallinen siloitus ei toisi tälle lisäarvoa. Yhtye tiesi, että sen biisien voima pakataan parhaiten vähän alle kolmen minuutin tiukkiin rypistyksiin. Ehkäpä tyyli ennen tarkoitusta sopii hyvin kuvaamaan Electrix Sixin musiikkia, mutta tässä tapauksessa ei tehdä tyylivirhettä, muttei myöskään olla se, jonka puvusta linnan juhlien jälkeen puhutaan.

Arvosana: 5,5/10

Nanne - Viktiga små ord

Artisti: Nanne
Kappale: Viktiga små ord (1998)
Albumi: Cirkus Homo Sapiens
Mieleenjäävin lause: "Svårt att ge beröm och våga säga; "vad jag gillar dig!"."

Olen muutaman kertaan aiemmin maininnutkin, että vaikka tottelen aina random playn valintaa niin samaa biisiä en arvostele kahdesti kuin en myöskään levyjen lyhyitä introja tai outroja. Ruotsalaisen Nanne Grönvallin debyyttialbumin Cirkus Homo Sapiens päättävä Viktiga små ord on kuitenkin puolentoista minuutin pituudestaan huolimatta kokopitkä biisi.

Ei ole sinänsä huono idea päättää albumi lyhyempään kappaleeseen sillä sillä vain parhaat albumit kykenevät pitämään kuulijansa otteessaan alusta loppuun. Tähän joukkoon ei ainakaan omasta mielestäni Cirkus Homo Sapiens kuulu vaikka sillä epätasaisuudestaan huolimatta onkin hetkensä.

Kappale joka alkaa mekaanisen herätyskellon vetämisäänellä tuo heti mielikuvan tuutulaulusta eikä Viktiga små ord yritä tätä ideaa peitellä millään tavoin. Se lauletaan hellän hiljaisesti ja tausta on varsin yksinkertaista kilinää joka tuo mieleen vanhojen lastenlelujen äänet. Tuutulauluissa ei myöskään pohdita elämän suuria filosofisia kysymyksiä tai tunneta maailmantuskaa. Lyhyesti sanottuna kappaleen sanoituksessa on kyse siitä, että muista sanoa niille tärkeille ihmisille että välität heistä. Ehkä tässä todella on jotakin rauhoittavaa vaikutusta sillä kymmenen kertaa toistona läpikuuntelun jälkeen mieleni todella tekisi siirtyä päiväunille.

Viktiga små ordin kaltainen kappale on hieman epäreilussa käsittelyssä näin erikseen poimittuna. Se mikä on kelpo albuminlopetusraita voi olla erikseen melko tylsä. Mutta ei tästä mitenkään erityisen hyvää popkappaletta saa punnituksi. Mutta varmasti tämä olisi aivan kelpo ruotsinkielinen tuutulaulu. Mutta sellaista ei ala laulamaan ruotsin kielen kurssien vuoksi lähes ammattiin valmistumatta jäänyt musabloggari. 

Arvosana: 4,5/10