Artisti: A Camp Kappale: Silent Night (2001) Albumi: A Camp Mieleenjäävin lause: "You take away from me my shaking bones in your telephone."
Miellyttyäni johonkin artistiin tai bändiin olen varsin uskollista sorttia. Siedän epätasaisiakin albumeita tai terapialuontoisia soololevyjä sekä vähemmän makuuni olevia sivuprojekteja kunhan sieltä seasta löytyy joitakin miellyttäviä asioita. Nina Perssonin sivuprojekti A Camp käy hyvin esimerkistä. Cardigans ei ole mielestäni tehnyt huonoa albumia vaikka heidän kehityskaarensa olikin polveileva. Kaikki bändin jäsenet ovat Cardigansin ulkopuolella tehneet jotakin hyvää mutta kenenkään tekemiset eivät ole olleet kokonaisuutena mieleeni. A Campin kahdesta epätasaisesta albumista saisi parhaat palat kokoamalla sentään melko hyvän yksittäisen levyn.
Nina Perssonin ja Niclas Friskin käsialaa oleva A Campin samannimiseltä debyyttialbumilta löytyvä Silent Night on minun makuuni liian pateettinen. Melkein viisi minuuttia kantrimausteista alavireyttä ilman kohokohtia tai edes kunnon masentavuutta ei viihdytä minua. Musiikki saa olla surullista kunhan siihen pystyy samaistumaan ja sitä pystyy käyttämään silloin kun itse on alakulon alhossa. Voin taata että en ole vielä elämässäni kokenut hetkeä jolloin Silent Night olisi voinut osua tunnetasoni kanssa yksi yhteen. Jos tarkoituksenani olisi nukahtaa niin Silent Night voisi olla käyttömusiikkia.
Sanoituskaan ei pelasta mitään sillä siitäkään ei jää juuri mitään mieleen. Paras hetki on kertosäkeen alku jossa pienen hetken luulee että nyt kappale lähtee käyntiin mutta se toivoo murskataan eleettömästi. Silent Night ei ole minua varten. Musiikkini pitää olla samaistuttavaa ja ainoa olotila mihin tämän voisi samaistuttaa on painava väsymyksen tunne harteilla silloin kun pitäisi vielä yrittää jaksaa. Ja niinä hetkinä en todellakaan kaipaa tunteen vahvistamista vaan kuuntelisin mieluummin vaikka happy hardcorea. A Campilla on hetkensä mutta Silent Night on kuin Danten helvetin limbo joka on helvetin tasoista tylsin.
Artisti: Nerdee Kappale: Little Words (2003) Albumi: Diamond Station Mieleenjäävin lause: "Sometimes I stumble then I fall, but am I really guilty of it all?"
Naisvaltaiset yhtyeet eivät tunnu pysyvän yhdessä yhtä pitkään kuin miesvaltaiset. Syyt tähän lienevät luonnollisia mutta varmasti rock- ja pop-mailma on myös tietyllä tapaa kovempi naisille. Kunnioitustakin on vaikeampi saada ja tytöttelyyn syyllistytään turhan usein. Onneksi useat pioneerit ovat raivanneet tietä vuosikymmenten varrella ja aukaisseet leveämpiä polkuja naismuusikoillekin luoda pidempää ja arvostetumpaa uraa.
Naisvaltaisen popyhtye Nerdeen (aiemmin Nerd ja Nerdie) muistavat useimmat varmasti parhaiten vuonna 2003 muutaman radiokanavan (*ahem* Nova *cough*) puhkisoitostakärsineestä Broken Glassista. Yhtye ehti julkaista kolme albumia ja kokoelman olemassaolonsa aikana 1995-2008. Ei ole epätavallista että artisti tai yhtyeet tekevät uuden version aiemmin jo julkaistusta kappaleesta ja niin teki myös Nerdee. Alunperin yhtyeen debyyttisinglenä vuonna 1999 julkaistu Little Words sai uuden versionnin muttei uutta singlejulkaisua vuoden 2003 Diamond Dogs albumilla. Kolmannella albumilla uusiokäsittelyn sai puolestaan debyyttialbumin Burning 4 U mutta se on jo toinen tarina.
Little Words kertoo rakoilevasta ystävyydestä jossa on sanottu jo liian monta kertaa asioita jotka olisi ollut parempi jättää sanomatta. Kappale on Nerdeen kahdesta päälauluntekijästä toisen eli rumpali Annu Matilaisen käsialaa. Sanoitus toimii kaikessa yksinkertaisuudessaan vaikka huippukohdaksi jääkin lopun da-da-da-dad-di-dad-di -rallattelu. Hienoja lauluharminoita unohtamatta. Little Wordsissa on koulubändimaista charmia mutta samalla se on hieman jakomielinen hienoine tuotantoratkaisuineen. Ehkä tämä on peruja siitä että yhtye on kehittynyt biisin ensiversion ja toisen version välissä ja lopputulos on yhdistelmä aloittevan bändin intoa ja kehittyneemmän kykyä hiomiseen.
Little Wordsin kertosäe kuulostaa nostatukselta kohti varsinaista kertosäettä jota ei ikinä tule. Toinen vika on tapa jolla kertosäe loppuu kuin seinään vaihtuen hitaampaan osaan. Ehkä lopun tarttuvaa rallattelua olisi voinut käyttää kertosäkeen korvikkeena. Toinen vaihtoehto olisi ollut joko vetää kappale hattaraisempaan suuntaan tai vaihtoehtoisesti vääntää rockruuvia kireämmälle. Tai ehkä jopa tehdä molemmat vaikka sitten lopputulos olisi voinut olla jo täyttä Babymetalia. Jos Little Words olisi ystävä hän olisi kaveri jota tapaa sattumalta aina silloin tällöin mukavissa merkeissä mutta jonka kanssa ei halua jatkuvasti olla kuin paita ja peppu.
Artisti: Mike Oldfield Kappale: Evacuation (1984) Albumi: The Platinum Collection Mieleenjäävin lause: Instrumentaali
Olen tietoisesti hidastanut Mike Oldfield albumeiden hankkimista sillä jostakin syystä tässä tapauksessa vierastan ajatusta että omistaisin ne kaikki. Toki Oldfield on vielä uuttakin musiikkia julkaiseva artisti joten ehkä haluttomuudesta osa johtuu siitä etteivät kaikki pitkän uran albumijulkaisut ole minulle yhtä kiinnostavia kuin toiset. Orchestra Tubular Bells päätynee levyhyllyyni vain jos löydän sen puoli-ilmaiseksi kirpparilta ja hengetön Tubular Bells 2003 tuskin edes silloin. Killing Fields elokuvan soundtrack jonka Oldfield julkaisi vuonna 1984 ei myöskään päätyne joukon jatkoksi aivan pian. Toki albumi Mike Oldfieldin ainoana täyspitkänä soundtrack levynä eroaa riittävästi joukosta muttei ole tyylillisesti sitä mistä eniten pidän.
Mike Oldfieldin läpimurto tapahtui osittain Manaaja elokuvassa soineen Tubular Bells teeman ansiosta. Hänen musiikkiaan käytettiin myös avaruuden valloituksesta kertoneessa Space Moviessa. Mutta ainoa kerta on Oldfield on varta vasten säveltänyt elokuvaan musiikkia tapahtui Kambodzaan sijoittuvassa Killing Fields elokuvassa jota en ole itse nähnyt. Virginin päämies Richard Branson houkutteli Oldfieldin tarttumaan tehtävään vaikka se merkitsikin sitä että soundtrack ilmestyi vain muutama kuukausi Discovery albumin jälkeen. Soundtrackilta julkaistiin vain yksi single Étude jonka B-puolelle pääsi konevaltainen instrumentaali Evacuation.
Evacuationista kuulee että se on sävelletty elokuvan ehdoilla. Tämä on mielestäni sellaisten soundtrack albumeiden heikkous joihin pohjautuvaa elokuvaa kuulija ei ole nähnyt. Parhaimmillaan näkemis- ja kuulemiskokemukset täydentävät toisiaan luoden mieleen kuvia ja tunnelmia elokuvasta kuuntelun aikana. Nyt ilman elokuvan katsomiskokemusta Evacuation jää hieman vajaaksi eikä se välttämättä ole täysin kappaleen vika.
Pääteema on elokuvaa näkemättäkin varsin vahva mutta muuten Evacuation ei tunnu erityisen yhtenäiseltä. Poukkoileva rakenne vuorottelee ahdistavampien ja rauhallisempien osien välillä pyrkimättä sulavuuteen siirtymissä. Riisuttu äänimaailma sopii elokuvaan jossa musiikki ei saa varastaa ykkösroolia vaan sen pitää näytellä roolinsa sopivalla tavalla. Pelkästään kuunnellessa kaipaa monipuolisuutta ja syvyyttä äänimaailmaa rikastuttamaan. Esimerkiksi kuoro tai Oldfieldille tunnusomaisen kitaran suurempi rooli olisi voinut olla juuri sitä mitä kuuntelijan kannalta kaivattaisiin. Minulla ei ole mitään sitä vastaan että elokuvaa varten sävelletty musiikki on tehty palvelemaan elokuvaa mutta kun tässä tapauksessa arvostelu tapahtuu kuulijan kannalta en voi antaa korkea(mpa)a arvosanaa.
Artisti: Gary Barlow Kappale: Forever Love (1996) Albumi: Coronation Street 40th Anniversary Mieleenjäävin lause: "Guess what I need from her is forever love."
En mennyt heti baariin 18 vuotta täytettyäni. Minulla ei ollut mielenkiintoa mennä sinne yksin ja absolutistina dokaaminenkaan ei vetänyt puoleensa. Vasta puoli vuotta myöhemmin kesällä muutama hitusen nuorempi kaverini saavutti täysi-ikäisyyden ja he houkuttelivat minut mukaan. Olinhan selväpäisenä kätevä luottokuski. Pienellä paikkakunnalla oli kaksi illanviettopaikkaa johon mennä enkä muistele niinkään nostalgiansävyisesti noita tupakansavuisia räkälöitä mutta musiikkia kylläkin. Monet niistäkin kappaleista jotka silloin tuntuivat yhdentekeviltä kuulosvat nyt hyviltä ja tuovat muistoja mieleen.
Tämänkertainen sattuman sanelema soi usein hitaana kesällä ja syksyllä 1996 mutta ei pelkoa että minä olisin tanssinut kenenkään kanssa sen tahtiin. Eihän tälläinen hiljainen nöösipoika olisi uskaltanut ketään hakea ja koska pienellä paikkakunnalla kaikki tunsivat kaikki niin tuskinpa kukaan olisi ikinä lähtenytkään. Viimeksi olen käynyt käynyt iltaa viettämässä 3-4 vuotta sitten enkä suuremmin niihin paikkoihin kaipaakaan.
Take Thatin hajottua 1996 Gary Barlowin uskottiin olevan ainoa jäsen jolla oli mahdollisuus menestykseen soolouralla. Muistan että hänestä kirjoitettiin jopa uutena Elton Johnina tai George Michaelina. Uutta Eltonia tai Yrjö Mikaelia hänestä ei tullut mutta menestyksekäs artisti ja säveltäjä oma itsenään kuitenkin. 14 hänen tekemäänsä ykköshittiä kotimaassaan joista kolme soolouralla ei ole ollenkaan hassumpi saavutus. Forever Love oli Gary Barlowin ensimmäinen soolosingle ja samalla ensimmäinen soololistaykkönen. Tyylipuhdas pianoballadi ei ollut huono valinta tuomaan esiin Barlown vahvuuksia sooloartistina. Kauniisti soiva ääni josta löytyy jopa falsetti ja mielestäni hänen olemuksensa ja äänensä sopiikin paremmin rauhallisiin kappaleisiin. Jo Take Thatissä Barlow vaikutti olevan jotakin muutakin kuin kaunis poika.
90-luvulla tehtiin paljon hyviä slovareita ja vertailussa kaikkein parhaimpiin Forever Loven ei tarvitse niiden taakse jäämisestä huolimatta hävetä. Ehkä pieni erilaisuus aikansa hittikaavan mukaan tehtyihin slovarihitteihin on jopa näin jälkikäteen kääntynyt vahvuudeksi. Onhan kappaleessa jonkin verran ajattomuuden tuntua.
Mutta silti se tekijä x joka nostaa musiikin keskinkertaisuudesta suuruuteen puuttuu. Osaksi kyse on siitä että vaikutteet kuuluvat hieman liian selvästi läpi. Hetkittäin tulee mieleen Billy Joel ja suhahtavista kaikuässistä George Michael. Minä haluan sen kunnon nostatuksen joka nostaa kertosäkeen vielä lopussa kympistä yhteentoista. Eikä Forever Loven vahvuus ole iskukertsi vaan hyvällä maulla työstetty tasainen laatu. Minulle kyseessä on vähän kuin yleensä omaan makuun keskikertainen ruoka-annos jonka joku on osannut maustaa ja tehdä tavallista paremmin ja kattanutkin sen houkuttelevammaksi. Menee sujuvasti alas, maistuu yllättävän hyvälle mutten tule luultavasti ikinä sitä tilaamaan uudestaan. Mutta voisin kuvitella aloittavani joskus keskustelun: "Muistatkos sen Gary Barlown ekan soolosinkun, sehän ei ollut yhtään hassumpi.."
Artisti: Tori Amos Kappale: Silent All These Years (1991) Albumi: Tales of a Librarian Mieleenjäävin lause: "Cause sometimes, I said sometimes I hear my voice."
Blogi päivittyy hieman epätavalliseen aikaan flunssailuni vuoksi mutta satunnaissoiton valinta on tullut blogia seuranneille hyvinkin tutuksi. Kuinka todennäköistä on että samalta albumilta päätyy jo kolmas biisi tänä vuonna ruodittavaksi? En omista Tori Amosta kuin Tales of a Librarian kokoelman verran joten todennäköisyydet ovat vastaiset mutta se on minulle tuttua. Valinta on silti kiinnostava koska Tori Amos on raskasta kuunneltavaa suurina annoksina mutta on hauskaa syventyä yksittäisiin biiseihin paremmin tällä tavalla. En väitä olevani suuri Tori Amos asiantuntija mutta aina täytyy olla kykyä omaksua lisää musiikkia ettei juutu paikoilleen kuuntelemaan aina samoja suosikkilevyjä. Niin taatun hyvältä kuin ne aina kuulostaisivatkin.
Joskus kuulee taustatarinaan perehtymättäkin että artisti on vuodattanut itseään taiteeseensa. Tori Amoksen debyyttialbumi Little Earthquakesin toinen single Silent All These Years on hyvin henkilökohtainen tilitys. Kappale syntyi Torin bändin Y Kant Tori Readin hajoamisen jälkeisessä itsetutkiskelussa ja soolomateriaalin sävellysyritys oli tässä tapauksessa hyvin hidasta ja nihkeää. Sykkivä pianoriffi syntyi ensin ja sanoitus sai kipinää Pienestä merenneidosta. Alunperin Tori suunnitteli tarjoavansa Silent All These Yearsia Al Stewartille mutta onneksi tuottaja sai Torin muuttamaan mieltään. Ei näin henkilökohtaista tekstiä pidä antaa toisille.
Useimmiten inhoan sitä että stereokuvaa käytetään niin että joku soitin kuuluu puhtaasti vasemmalta tai oikealta mutta tässä tapauksessa kilkahduksen kuuluminen puhtaasti vasemmalta on vain pieni tyylirike. Ehkä kilkahduksen täytyykin kuulua samalta puolelta kuin sydämenlyöntienkin. Tori Amokselle tyypillisesti sanoituksessa on vahvoja ja suoria elementtejä jopa pieneen shokkiefektiin asti mutta laskelmoivasta huomionkalastelusta ei ole kyse. Onhan kappaletta käytetty seksuaalisen hyväksikäytön vastaisessa kampanjassakin. Sanoitus on iskevä mutta samalla sopivan laaja ja jokaisen tulkittavissa oleva. Itsekin löydän siitä yhtymäkohdan tämänhetkiseen mielentilaani mikä ei ole ollenkaan huono asia. Musiikki johon ei saa kuunnellessa tarttumapintaa on yhtä vaikeaa kuunneltavaa kuin on keilapallolla parran ajaminen.
Silent All These Years kasvaa hitaasti mutta palkitsee kun orkesteri tuodaan kuuluvammin mukaan loppua kohden. Ne pienetkin lisäelementit kuulostavat suurilta kun kuulijan korvia ei ole väsytetty äänimassalla. Pidän tästä lähestymistavasta ja sitä on käytetty monissa suosikkikappaleissani kuten vaikkapa Cardigansin Hanging Aroundissa. Silent All These Years ei ole korvamato mutta se on käyttömusiikkia silloin kun pieni alakulo iskee ja tarvitaan vähäeleistä mutta uskottavaa lohduttajaa. Alakulopäivien soittolistani taisi juuri pidentyä Silent All These Yearsin verran.
Artisti: Mona Carita Kappale: Kaupungin lapset (1981) Albumi: Tähtisarja - 30 Suosikkia Mieleenjäävin lause: "Katu meidän kiihkeä kehtomme on on on."
Lopultakin pääsemme musiikillisen ensirakkauteni äärelle. Alle kouluikäisenä suosikkilevyni oli Mona Caritan debyyttialbumi ja siltä eritoten kappale Hollywood. Siskonikin päätti tykätä samasta levystä ja tappelimme albumin omistuksesta mm. vetämällä toisen nimen levystä yli ja kirjoittamalla oman tilalle. Mona Caritan sulosävelet jäivät lapsuuden jälkeen väliaikaisesti unohduksiin. Ensirakkaudethan eivät ikinä täysin unohdu ja äitini kysyessä muistanko vielä kun lauloin lapsena Mona Caritaa huomasin osaavani yhä kappaleiden sanoja. Youtuben tullessa ja tajuttuani rikollisen aliarvostetun Raul Reimanin merkityksen lapsuuteni soundtrackille tajusin pitäväni yhä Mona Caritasta. Aluksi Mona Carista tai vaikkapa Einin tuotannosta pitäminen oli minulle hieman "guilty pleasure" (onko tälle suomenkielistä termiä?) mutta onneksi olen aina uskaltanut avoimesti pitää siitä musiikista joka minua miellyttää riippumatta siitä mikä on kulloinkin viileätä ja mikä ei.
Olen usein leikkinyt ajatuksella mitä jos käännösiskelmien aikakausi ei olisikaan päättynyt 80-luvun puolivälissä? Mitä jos tänäkin päivänä suurimmat kansainväliset hitit tehtailtaisiin nopeasti käännösversioiksi ehtien parhaimillaan samaan aikaan listoillemme alkuperäisen kanssa? Vaikka ajatus Chisusta ja Jenni Vartiaisesta laulamassa Beyoncea tai Rihannaa suomeksi olisi omalla tavallaan kutkuttava on silti parempi että pääpaino on nykyään kotimaisissa sävellyksissä ja sanoituksissa.
Mona Caritan (oik. Carita Virkkunen o.s. Hautanen) ura kesti vain kuutisen vuotta (1979-1985) jonka jälkeen positiivinen discohile katosi pysyvästi julkisuudesta. Hyvänä puolena tästä on se että artistina hänet tullaan aina muistamaan sellaisena kun hän nuorena oli. 80-luvun taitteessa suositut kotimaiset naisartistit olivat ulkoisesti hyvin kotikutoisen näköisiä vaikka toki ulkomaan tyylejä yritettiin matkia näin jälkikäteen lähinnä huvittavin tuloksin. Omasta mielestäni Mona Caritassa oli ulkoisesti jotakin kansainvälistä vaikka laulajana hän oli enemmän persoona kuin virtuoosi. Jos pitää valita kliinisen mutta täydellisen tulkinnan ja teknisesti epätäydellisen mutta mieleenjäävän tulkinnan väliltä niin otan aina jälkimmäisen. Mona Caritan äänessä on nuoruuden naiviutta ja vilpittömyyttä jonka teeskenteleminen on vaikeaa.
Meinasin aloittaa tämän kappaleen: "Kaikki varmasti tietävät Kim Wilden Kids in American.." Mutta oletukset ovat vaarallisia sillä jos olet vaikkapa teini-ikäinen niin et yksinkertaisesti voi vielä tuntea kaikkia hittejä pop-musiikin 60-vuoden historiasta. Eikä kukaan voi tietää musiikista kaikkea muutenkaan enkä pidä elitismistä. Joten leikitäänpä että tämä kappale olisikin alkanut kehoituksellani tutustua ensin alkuperäisversioon jonka käännösversio Mona Caritan Kaupungin lapset on. Käännöstekstin takana on Raul Reiman ja sovituksen on tehnyt Veikko Samuli.
Koska kyse on käännösbiisistä niin vertailun tekemistä ei voi välttää vaikka tässä tapauksessa on haluaisi sitä tehdä. Kim Wilden Kids in America on klassikko mutta pidän silti yhtä lailla Kaupungin lapsista. Mona Caritan tulkinta hattaraisempi mutta mikä tärkeintä kumpikin versio on esittäjänsä näköinen. En miellä Reimanin sanoituksen katulasta Mona Caritaksi eikä sellaista mielikuvaa yritetä väkisin muodostaakaan. Mona Carita ei ikinä olisi voinut olla uskottava pahis lauluissaan ja kyse onkin enemmän siitä että kiltti tyttö menee hieman omien rajojensa ulkopuolelle. Kiltin tytön ei tarvitse heiluttaa humalassa keskisormea vaan "pahisteluksi" riittää se että mennään syrjäkujalle pussaamaan poikaa.
Saan hyvän fiiliksen Mona Caritan musiikin kuuntelemisesta eikä Kaupungin lapset ole poikkeus. Eikä kyse ole puhtaasti nostalgiasta vaikka silläkin on toki osansa. Raul Reiman ei pystynyt sanoittajana ylihiomaan särmiä koska hänellä ei yksinkertaisesti kiivaassa tuotostahdissa ollut siihen aikaa. Kulmien-jengien tyyliset loppusoinnuttelut ovat silti kotonaan ja sopivat Mona Caritan suuhun. Kaupungin lapset on onnistunut lokalisointi ja jotakin todistaa se että tämän tavallista pidemmäksi venähtäneen arvostelun aikana minä vain hymyilin kappaleen soidessa jatkuvalla toistolla. Silloin kun pop-musiikin parissa on hauskaa niin se ei voi olla väärin.
Artisti: Nouveau Riche Kappale: Playing With My Mind (2008) Albumi: Pink Trash Mieleenjäävin lause: "It's you playing with my mind."
Ruotsalainen artisti tai bändi. (Check.) Sisältää kytköksen Abbaan/Ace of Baseen/Army of Loversiin/Roxetteen. (Check.) On esiintynyt aiemminkin tässä blogissa. (Check.) Blogini vakituisemmat lukijat eivät siis yllättäne tämänkertaisesta random playn valinnasta. Ruotsalainen Nouveau Riche sisältää kytköksen Army of Loversiin yhtyeessä lyhyen aikaa vaikuttaneen Dominika Peczynskin kautta. Ja tämä on duon toinen esiintyminen blogissani. Campiakin campimpi Nouveau Riche ei koskaan lyönyt läpi vaan se jäi lähinnä Army of Lovers fanien tietoisuuteen.
Playing With My Mind on pulppuavaa konepoppia jossa kuulen sävyjä Kyliestä ja Anniesta. Kahdella tontilla seisovana bändinä väittäisin kyseessä olevan enemmän siitä tyylikästä Nouveau Richeä kuin kitchimpää osastoa. Keitos on mielenkiintoinen sillä tyylejä on sekoitettu monta mutta ei niin että kuulostettaisiin uusretrolta. Silti kuultavissa on sävyjä 90-luvun dancestä, 80-luvun italosta ja ehkä vähän 70-luvun elektronisemmasta discomusiikistakin. Sekametelisopasta huolimatta kappale ei olle vaikea sijoittaa julkaisuvuotensa 2008 tuntumaan. Ulrich Bermsjö saa tyytyä hönkäilemään taustalla Camilla Brinckin kuulaiden päävokaalien tukena. Sanoitus ei jää erityisesti mieleen muttei myöskään aiheuta vastareaktioita.
Kaikesta hyvästä huolimatta lainaan 2. Maanantaita: "Mikä silti puuttuu ja mistähän sen saisi?" Nouveau Riche ei ole huono bändi yrittäessään olla tyylikäs mutta sydämeltään yhtye on campia. Kertosäe olisi hyvä jos kyseessä olisi johdatus oikeaan kertosäkeeseen sillä nyt tuntuu siltä kuin kertsi laittaa punaisen maton vieraalle joka jääkin saapumatta. Muuta pahaa sanottavaa minulla Playing With My Mindista ei olekaan. Raikas ja energinen pohjoismainen konepoppi kelpaa minulle hyvin.
