Mike Oldfield - Silhouette

Artisti: Mike Oldfield
Kappale: Silhouette (2008)
Albumi: Music of the Spheres
Mieleenjäävin lause: Instrumentaali

Mietin ennen next napin painamista mahtaisiko minulta löytyä mitään meneillään oleviin Lontoon olympialaisiin liittyvää mutta en saanut mieleeni mitään. Hetken aikaa olin hieman närkästynyt kun random play heitti Mike Oldfieldin viimeisimmiltä Music of the Spheres -albumilta kappaleen Silhouette, mutta kun avasin blogin muistin että Oldfieldhan esiintyi kisojen avajaisissa. Tubular Bells soi osana Underwoldin tekemää 85 brittibiisin miksausta ja Oldfield itse esitti avajaisissa kappaleet Tubular Bells (ei toki kokonaisuudessaan), Far Above the Clouds ja In Dulci Jubilo.

Silhouette on senkaltainen äänitaustamattokappale että jos sen nimi mainittaisiin niin en saisi sitä varmasti päähäni. Music of the Spheres on hyvin yhtenäinen teos joten varmasti saisin tietynlaisen osuvan mielikuvan, mutta yksittäisenä biisinä Silhouettessa ei ole mitään erityistä tai mieleenjäävää. Tällaiselle rauhalliselle ja kauniille instrumentaalille on aikansa ja paikkansa. Silhouette soi taustalla häiritsemättä ja se tuo mieleeni hetken 80-luvulta kun lentokoneen noustessa koneessa soitettiin pianoversiota Memorysta.

Kaksi instrumenttia nousevat muita enemmän esiin ja ne ovat Oldfieldin soittama akustinen kitara ja tunnelmaa luova piano. Puhaltimetkin saavat oman hetkensä äänimaton päällimmäisinä. Silhouette on hyvin perinteistä tämän päivän klassista musiikkia niin hyvässä kuin pahassakin. Siinä on mielenkiintoisena yksityiskohtana pieniä kaikuja Oldfieldin 70-luvun lopun Incantations -albumista. Plussaa täytyy antaa dynamiikasta, sillä hiljaisissa kohdissa Silhouette on oikeasti hiljainen. Silhouette on pätevää, kaunista, ei kovin omaperäistä, taiten tehtyä ja hitusen tylsää mutta helposti kuunneltavaa.

Arvosana: 5,0/10

Frida - The Face

Artisti: Frida
Kappale: The Face (1984)
Albumi: Shine
Mieleenjäävin lause: "You didn't know what to say so you are going away."


Fridan Abbanjälkeisen soolouran toisen englanninkielisen albumin tuottajan piti olla sama kuin ensimmäisenkin, mutta Genesiskiireet estivät Phil Collinsia tarttumasta puikkoihin toista kertaa. Niinpä Shine albumi levytettiin Ranskassa vuonna 1984 Steve Lillywhiten toimiessa tuottajana. Frida halusi edellistäkin albumia enemmän etäisyyttä Abbamaiseen poppiin joten Shinesta tuli hyvin moderni ja aikansa uusimpia soundeja hyödyntävä. Tämän päivän kuulijalle tämä on mielestäni sekä vahvuus että heikkous. Albumi huutaa kantta myöten vuotta 1984 mikä ei välttämättä ole huono asia, mutta kyse on enemmänkin palasta tiettyä musiikillista ajanjaksoa kuin ajattomasta klassikosta.


The Face ei tullut valituksi singleksi Shine albumilta, mutta sillä oli silti varsin nimekäs tekijäkaksikko. Säveltäjä Daniel Balavoine oli yksi Ranskan pidetyimmistä laulaja-lauluntekijöistä ennen tapaturmaista kuolemaansa vuonna 1986. Myöskin jo edesmennyt Kirsty MacColl joka vastaa The Facen sanoituksesta kynäili monia hittejä 80- ja 90-luvuilla ollen lisäksi Steve Lillywhiten puoliso (1993 asti) laulaen monilla hänen tuottamillaan levyillä. The Face kertoo tarinan laukkunsa pakkaavasta naisesta joka poistuu miehen elämästä vähin äänin. Tarina on kerrottu monessa muussakin laulussa vuosien varrella mutta tietyt teemat ovat luonnollisesti runsaammin käytettyjä kuin toiset. Ihmiset kohtaavat, rakastuvat ja sitten usein myös lopulta eroavat ja musiikki tulkitsee koko tämän kirjon miljoonin eri versioin.


The Face ei kuulu suosikkeihini Fridan englanninkielisestä soolotuotannosta. Vika ei ole artistissa, sillä Frida ottaa kappaleesta irti sen minkä pystyy ja luo ne vähät mielekiintoiset hetket tulkinnallaan mitä tästä tuotoksesta löytyy. Vika ei ehkä ole niinkään biisissä kuin minussa itsessäni. Tahtoisin tällaiset erobiisit mahtipontisempina, paatoksellisimpina ja jopa surullisempina. Toki The Facen tarina suhteesta joka vuosien varrella menetti kipinänsä on omaperäisempi ja ehkä realistisempikin kuin tuo edelläoleva toiveeni. Ehkä aihe oli Fridalle itselleen läheinen, sillä Shine albumilta samaa aihetta käsitteli myös Slowly. En ole myöskään kasari-ihminen (vaikka kirsikat siitäkin kakusta löytyy) joten The Facen kylmänpöyheä äänimaailma ei ole täsmäsuunniteltu minua varten. Tiivistettynä: Kelpo tulkinta, keskinkertainen biisi. 


Arvosana: 5,0/10

Barry White & Isaac Hayes - Dark and Lovely

Artisti: Barry White (duetto Isaac Hayesin kanssa)
Kappale: Dark and Lovely (You Over There) (1991)
Albumi: The Ultimate Collection
Mieleenjäävin lause: "Let's create some romance, the way making love should be."

Artisteihin voi törmätä monin tavoin ja ensikosketukseni Barry Whiteen oli Pure Disco -kokoelman You're the First, the Last, My Everything. Sama kappale palasi uudestaan tietoisuuteeni Ally McBeal sarjan myötä jossa moniongelmainen asianajaja John Cage käytti kappaletta omana voimabiisinään pahoin aikoina. Barry White myös vieraili sarjassa mikä antoi varmasti nostetta Whiten hieman laskussa olleelle uralle samoin kuin 90-luvun alun vierailu Simpsoneissa. Satiinisoulin kuningas oli joka tapauksessa tehnyt minuun vaikutukseni eritoten kun tutustuin hänen 70-luvun hittikimaraansa. Toki voidaan sanoa että White oli yhden biisikaavan artisti, mutta hän teki oman juttunsa paremmin kuin kukaan muu.

Kun yhdistetään Barry White ja Isaac Hayes niin voisi kuvitella että universumit räjähtäisivät tummien äänten harmonisessa kohtaamisessa. Näin ei kuitenkaan käynyt kun Dark and Lovely (You Over There) julkaistiin singlenä vuonna 1992. Vaikka huomattavaa listamenestystä ei tullutkaan, ei se silti tarkoita että itse biisi olisi huono. Barry White ei lauluissaan koskaan ollut mikään ujo ensirakastaja vaan itsevarma mutta silti herkkä lemmenkone. Tässä mielessä yhteistyö Isaac Hayesin kanssa sujuu saumattomasti, sillä kumpikin hallitsee tämän kutusoulin enemmän kuin hyvin. Hayesin mukanaolo piristää kappaletta sillä se tuo vaihtelua Whiten myöhempää tuotantoa vaivanneeseen saman biisikaavan toistoon.

Dark and Lovely ei ole ikimuistettavin osa Whiten musiikillista perintöä muttei myöskään häpeän aihe. Lempeän laiska keinunta täytetään Whiten ja Hayesin lemmekkäillä tumman kaunottaren ylistyslauseilla ja kliimaksi saavutetaan lopussa kitarasoolon myötä. Onneksi kyseessä on single edit sillä alkuperäinen yli 10 minuuttinen albumiversio voisi olla liikaa kovimmallekin lemmen jättiläiselle. Musiikillisesti tässä ei ole mitään erikoista ja se mikä Dark and Lovelyssa on hyvää on täysin artistien tulkinnan ansiota. Dark and Lovely on kuin konvehti jonka tumman suklaakuoren sisällä on makea ja pehmeä toffeetäyte. Se ei ole konvehti jonka poimii ensimmäisenä rasiasta, muttei myöskään viimeinen. Niitä syö mielellään muutaman muttei monta ilman hylkimisreaktiota.

Arvosana: 5,5/10

Earth, Wind & Fire - September 99 (Phats & Small remix)

Artisti: Earth, Wind & Fire
Kappale: September 99 (Phats & Small remix) (1999)
Albumi: The Dutch Collection
Mieleenjäävin lause: "Ba de ya, say you remember."

Vaikken olekaan remixien suurin ystävä on niillä silti hyvätkin puolensa. Coverit ja remixit osoittavat kuitenkin aina siihen alkuperäiseen tai tunnetuimpaan versioon. Melkein voisi punastua pienoisesta häpeästä kun muistelen niitä lukemattomia biisejä jotka olen kuullut ensin jonakin vaihtoehtoisena versiona tietämättä ollenkaan että takana on joku kivenkova klassikko. Esimerkkinä voisin mainita vaikkapa Led Zeppelinin Whole Lotta Loven joka ensi kertaa kiinnitti huomioni 90-luvulla Goldbugin versiona. Boyzonen versio Bee Geesin Wordsista oli ensikosketukseni tuohon timanttiseen klassikkoon.

Brittiläinen dj-kaksikko Phats & Small nauttivat lyhyestä suosiopiikistä vuosituhannen vaihteessa. Heidän vuoden 1999 hittinsa Turn Around sai kohtalaista soittoaikaa meilläkin. Hittisingle antoi heille mahdollisuuden remiksata Earth, Wind and Fire klassikko Septemberin samana vuonna nimellä September 99. September 99 pärjäsi mukavasti (UK singelistan 25.) ja muistan videon pyörineen säännöllisesti MTV Nordicilla. Kyseessä onkin kuin alkuperäinen miksattuna Turn Aroundin kaavalla. Phats & Smallin househtava dance istuukin tyylillisesti hyvin Septemberiin eikä alkuperäisen hyvää meininkiä ole menty pilaamaan liiaksi.

Vaikka alkuperäiset ovatkin 99-prosenttisesti lyömättömiä niin September 99 kuuluu silti niihin hyvin onnistuneisiin remiksauksiin. Lähes kaikki originaalin hyvät puolet on onnistuttu säilyttämään, ainoastaan EWF:n orgaaninen groove on jäänyt sinne 70-luvun diskoteekkeihin. September 99 tanssitti varmasti kansaa vuonna 1999, mutta tällaisilla versioilla on tapana jäädä vain oman lyhyen hetkensä hiteiksi. Vuonna 2012 September tuotaisiin uuden sukupolven tietoisuuteen esimerkiksi dubsteppinä. Kun syyskuu tulee niin tapanani on joka vuosi soittaa se alkuperäinen versio ei tätä ihan kelpoa remiksausta joka käy lähinnä vaihtelusta.

Arvosana: 6,0/10

Jostein Hasselgård - I'm Not Afraid To Move On

Artisti: Jostein Hasselgård
Kappale: I'm Not Afraid To Move On (2003)
Albumi: Best of the Nordics (Eurovision Song Contest)
Mieleenjäävin lause: "Knowing there's an end to a glory, end to your story."

Euroviisuista yleensä joko pidetään tai inhotaan. Itselleni viisut ovat yksi kevään merkkitapahtumista yhdessä jääkiekon MM-kisojen kanssa. Kaiken kitchin, glitterin, naapurien suosimisen, plagiointisyytösten ynnä muiden ohessa on vuosien varrella syntynyt myös mukava määrä hyvää popmusiikkia. Vaikkei 70-luvun kulta-aikojen tasoon ole sen jälkeen päästykään, joka vuosi löytyy jotakin tykättävää ja kannatettavaa. Viisuilla on paikkansa tälläkin vuosituhannella, sillä ilman niitä tuskin kuulisimme edes sitä yhtä moldovalaista tai vastaavasta maasta olevaa musiikkiesitystä.

Balladien suosio on aina vaihdellut kausittain Euroviisuissa ja Norjan Jostein Hasselgård yritti sellaisella onneaan vuonna 2003. Menestys oli kohtalainen, sillä I'm Not Afraid To Move On jäi tasaisen kärkikolmikon takana neljänneksi Riikan finaalissa. Ainakin Norja pääsi osallistumaan, sillä tuonna vuonna Suomi oli silloisten sääntöjen mukaan jäähyllä heikon edellisvuoden menestyksen vuoksi. I'm Not Afraid To Move On on 90-lukumainen pianoballadi josta voi kuulla brittipopvaikutteita. Puhdasääninen Jostein Hasselgård tulkitsee nuorta rakastajaa pätevästi joskin hivenen persoonattomasti. Tässä tapauksessa olisi tarvittu jotakin pientä riskinottoa tai vahvempaa koukkua. Viisutyylinen loppunostatuskaan ei olisi ollut pahasta.

On makuasia pitääkö heikkoutena sitä että I'm Not Afraid To Move On ei kuulosta erityisen viisumaiselta. Toisaalta viisut kokonaisuutena kärsivät hieman siitä että liian moni osallistuja puristetaan viisumuottiin. Mutta onhan niinkin että viisubiisiltä myös odottaa tiettyjä tunnusmerkkejä. Jopa erilaisilta ja yllättäviltä sellaisilta. I'm Not Afraid To Move On on niitä viisubiisejä joita en muista paitsi jos ne tulevat vastaan. Hieman enemmän nuoren rakkauden ehdotonta epätoivoa olisi kaivattu. Mutta ei mennä negatiivisuuden kautta loppuun: I'm Not Afraid To Move On on hiottu ja helposti kuunneltava Radio Nova henkinen balladi, ei enempää eikä vähempää.

Arvosana: 5,5/10

George Michael - Kissing a Fool

Artisti: George Michael
Kappale: Kissing a Fool (1987)
Albumi: Ladies & Gentlemen: The Best of George Michael
Mieleenjäävin lause: "And people, always make lover feel a fool."

Pienen kesätauon jälkeen on hyvä taas palata random playn poimintoihin. Tämän blogin pitämisen yksi hyvistä puolista on ollut se, että opin itsekin tuntemaan levyjeni sisältöä paremmin ja siinä sivussa myös paljon pientä lisäinfoa musiikista. Kun valinta osui tällä kertaa George Michaelin Ladies & Gentlemen -kokoelmaan ja vieläpä sen hitaammalta For the Heart kiekolta olevaan slovariin tiesin että vastaan tulee ei kovin monesti kuuntelemani biisi. (Paitsi jos kyseessä olisi ollut Careless Whisper, Don't Let the Sun Go Down on Me tai Jesus to a Child). Jostakin syystä on aina ollut kokoelman menevämpi For the Feet kiekko joka on saanut leijonanosan soittoajasta. Ehkä menevämpi George Michael on vain enemmän mieleeni.

Kissing a Fool oli kuudes ja viimeinen single George Michaelin huippumenestyneeltä Faith -albumilta. Kissing a Fool oli jossakin vaiheessa jopa suunnitelmissa albumin nimibiisiksi mutta toisin kävi. George Michaelilta on tottunut odottamaan monenlaisia tyylejä mutta tämä jazzahtava tunnelmapala ei kuulu suurimpiin suosikkeihini. Biisi ei ole huono eikä huonosti tehty mutta tämä tyyli ei vain yksinkertaisesti ole minun makuuni. Kaikki kunnia artistille siitä että hän taiten selvisi myös tästä haastavasta tyylilajista mutta mielestäni tästä ei vain mitenkään saa.

Yleensä George Michaelin biisit ovat hyvin miksattuja ja soundit studiossa kohdilleen hiottuja mutta Kissing a Fool on jotenkin liian diskanttinen ainakin omalla äänentoistollani kuunneltuna. Kaikusuhahteleva diskantti s-kirjain toimi paremmin Jesus To a Childissa kuin tässä. Sanoitus on mukiinmenevä tarina siitä kuinka maine, kyseenalainen menneisyys ja ihmisten puheet pilaavat lupaavasti alkaneen suhteen. En tiedä onko sanoituksessa artistin omaa kokemusta mukana, mutta hetkittäin kliinisen jazzmaton alta pilkahtelee aitoa tunnetta. En voi välttyä mielikuvalta että Kissing a Fool on jotenkin Levyraatimaista musiikkia. Siellä tämä biisi olisikin varmasti saanut Klaus Järviseltä korkeammat pisteet kuin itse tulen antamaan.

Arvosana: 4,0/10

Bee Gees - Don't Forget To Remember

Artisti: Bee Gees
Kappale: Don't Forget To Remember (1969)
Albumi: The Very Best of the Bee Gees
Mieleenjäävin lause: "Don't forget to remember me."

Nyökkäsin hyväksyvästi kun next napin painallus toi tällä kertaa kohdalle Bee Geesiä. Valitettavasti Gibbin nelihenkisestä veljessarjasta on Robinin hiljattaisen kuoleman jälkeen jäljellä enää vanhin eli Barry. Hienot äänet voivat hiljentyä mutta musiikki jää varmasti elämään. Neljä vuosikymmentä hienoa musiikkia jonka tuotoksia esittivät menestyksekkäästi niin Gibbin veljekset kuin monet muutkin. Oli sitten kyse 60-luvun kauniista balladeista, 70-luvun tanssilattian täyttäjistä tai myöhempien vuosikymmenten yksittäisemmistä hienoista hetkistä niin jokainen noista kolmesta aikakaudesta yksinäänkin riittäisi tekemään Bee Geesistä mainitsemisen arvoisen. Ja kun yhdistetään koko uran saavutukset on heille vaikeaa löytää vertaisia muiden kuin kaikkien ikonisempien popartistien joukosta.

Vaikka veri on vettä sakeampaa löytyy Bee Geesin historiasta riitaisempiakin aikakausia. Yksi tällainen osui 60-luvun loppuun kun Robin Gibb halusi kokeilla riitojen jälkeen soolouraa Barryn ja Mauricen tehdessä Cucumber Castle albumin duona. Veljekset pääsivätkin kilpailemaan listoilla kun Don't Forget To Remember julkaistiin samoihin aikoihin Robinin soolosingle Saved by the Bellin kanssa. Lopputulosta voitaneen pitää tasapelinä sillä molemmat singlet kävivät Englannissa listakakkosina. Musiikkihistoria voisi olla hiukan toisenlainen jos tämän lyhyen eron jälkeen kolmikko ei olisi päätynyt tekemään sovintoa ja levyttämään taas triona.

Don't Forget To Remember ei Robinin puuttumisesta huolimatta eroa suurestikaan muista saman aikakauden Bee Gees hiteistä. Tämä ei toki ole paha asia sillä juuri tällaisissa sentimentaalisen kauniissa balladeissa he olivat tuohon aikaan parhaimmillaan. Don't Forget To Remember ei mielestäni ole esi-disco Bee Geesiä aivan parhaasta päästä mutta kun kyse on tämän tasoisen bändin yhden kultakauden keskivertoa paremmasta tuotoksesta niin hyvä rutiinisuorituskin riittää pitkälle. Kertosäkeessä on voimaa mutta muut osat voisivat tuoda hieman enemmän vaihtelua. Barrylla on kyky laulaa uskottavasti tekstejä jotka voisivat jonkun toisen suusta tulleina kuulostaa korneilta. Tätä kuunnellessa kelpaa muistella vanhoja asioita joita ei voi eikä haluakaan unohtaa.

Arvosana: 7,0/10