Mike Oldfield - Evacuation

Artisti: Mike Oldfield
Kappale: Evacuation (1984)
Albumi: The Platinum Collection
Mieleenjäävin lause: Instrumentaali

Olen tietoisesti hidastanut Mike Oldfield albumeiden hankkimista sillä jostakin syystä tässä tapauksessa vierastan ajatusta että omistaisin ne kaikki. Toki Oldfield on vielä uuttakin musiikkia julkaiseva artisti joten ehkä haluttomuudesta osa johtuu siitä etteivät kaikki pitkän uran albumijulkaisut ole minulle yhtä kiinnostavia kuin toiset. Orchestra Tubular Bells päätynee levyhyllyyni vain jos löydän sen puoli-ilmaiseksi kirpparilta ja hengetön Tubular Bells 2003 tuskin edes silloin. Killing Fields elokuvan soundtrack jonka Oldfield julkaisi vuonna 1984 ei myöskään päätyne joukon jatkoksi aivan pian. Toki albumi Mike Oldfieldin ainoana täyspitkänä soundtrack levynä eroaa riittävästi joukosta muttei ole tyylillisesti sitä mistä eniten pidän.

Mike Oldfieldin läpimurto tapahtui osittain Manaaja elokuvassa soineen Tubular Bells teeman ansiosta. Hänen musiikkiaan käytettiin myös avaruuden valloituksesta kertoneessa Space Moviessa. Mutta ainoa kerta on Oldfield on varta vasten säveltänyt elokuvaan musiikkia tapahtui Kambodzaan sijoittuvassa Killing Fields elokuvassa jota en ole itse nähnyt. Virginin päämies Richard Branson houkutteli Oldfieldin tarttumaan tehtävään vaikka se merkitsikin sitä että soundtrack ilmestyi vain muutama kuukausi Discovery albumin jälkeen. Soundtrackilta julkaistiin vain yksi single Étude jonka B-puolelle pääsi konevaltainen instrumentaali Evacuation.

Evacuationista kuulee että se on sävelletty elokuvan ehdoilla. Tämä on mielestäni sellaisten soundtrack albumeiden heikkous joihin pohjautuvaa elokuvaa kuulija ei ole nähnyt. Parhaimmillaan näkemis- ja kuulemiskokemukset täydentävät toisiaan luoden mieleen kuvia ja tunnelmia elokuvasta kuuntelun aikana. Nyt ilman elokuvan katsomiskokemusta Evacuation jää hieman vajaaksi eikä se välttämättä ole täysin kappaleen vika.

Pääteema on elokuvaa näkemättäkin varsin vahva mutta muuten Evacuation ei tunnu erityisen yhtenäiseltä. Poukkoileva rakenne vuorottelee ahdistavampien ja rauhallisempien osien välillä pyrkimättä sulavuuteen siirtymissä. Riisuttu äänimaailma sopii elokuvaan jossa musiikki ei saa varastaa ykkösroolia vaan sen pitää näytellä roolinsa sopivalla tavalla. Pelkästään kuunnellessa kaipaa monipuolisuutta ja syvyyttä äänimaailmaa rikastuttamaan. Esimerkiksi kuoro tai Oldfieldille tunnusomaisen kitaran suurempi rooli olisi voinut olla juuri sitä mitä kuuntelijan kannalta kaivattaisiin. Minulla ei ole mitään sitä vastaan että elokuvaa varten sävelletty musiikki on tehty palvelemaan elokuvaa mutta kun tässä tapauksessa arvostelu tapahtuu kuulijan kannalta en voi antaa korkea(mpa)a arvosanaa.

Arvosana: 4,0/10

Gary Barlow - Forever Love

Artisti: Gary Barlow
Kappale: Forever Love (1996)
Albumi: Coronation Street 40th Anniversary
Mieleenjäävin lause: "Guess what I need from her is forever love."

En mennyt heti baariin 18 vuotta täytettyäni. Minulla ei ollut mielenkiintoa mennä sinne yksin ja absolutistina dokaaminenkaan ei vetänyt puoleensa. Vasta puoli vuotta myöhemmin kesällä muutama hitusen nuorempi kaverini saavutti täysi-ikäisyyden ja he houkuttelivat minut mukaan. Olinhan selväpäisenä kätevä luottokuski. Pienellä paikkakunnalla oli kaksi illanviettopaikkaa johon mennä enkä muistele niinkään nostalgiansävyisesti noita tupakansavuisia räkälöitä mutta musiikkia kylläkin. Monet niistäkin kappaleista jotka silloin tuntuivat yhdentekeviltä kuulosvat nyt hyviltä ja tuovat muistoja mieleen.

Tämänkertainen sattuman sanelema soi usein hitaana kesällä ja syksyllä 1996 mutta ei pelkoa että minä olisin tanssinut kenenkään kanssa sen tahtiin. Eihän tälläinen hiljainen nöösipoika olisi uskaltanut ketään hakea ja koska pienellä paikkakunnalla kaikki tunsivat kaikki niin tuskinpa kukaan olisi ikinä lähtenytkään. Viimeksi olen käynyt käynyt iltaa viettämässä 3-4 vuotta sitten enkä suuremmin niihin paikkoihin kaipaakaan.

Take Thatin hajottua 1996 Gary Barlowin uskottiin olevan ainoa jäsen jolla oli mahdollisuus menestykseen soolouralla. Muistan että hänestä kirjoitettiin jopa uutena Elton Johnina tai George Michaelina. Uutta Eltonia tai Yrjö Mikaelia hänestä ei tullut mutta menestyksekäs artisti ja säveltäjä oma itsenään kuitenkin. 14 hänen tekemäänsä ykköshittiä kotimaassaan joista kolme soolouralla ei ole ollenkaan hassumpi saavutus.

Forever Love oli Gary Barlowin ensimmäinen soolosingle ja samalla ensimmäinen soololistaykkönen. Tyylipuhdas pianoballadi ei ollut huono valinta tuomaan esiin Barlown vahvuuksia sooloartistina. Kauniisti soiva ääni josta löytyy jopa falsetti ja mielestäni hänen olemuksensa ja äänensä sopiikin paremmin rauhallisiin kappaleisiin. Jo Take Thatissä Barlow vaikutti olevan jotakin muutakin kuin kaunis poika.

90-luvulla tehtiin paljon hyviä slovareita ja vertailussa kaikkein parhaimpiin Forever Loven ei tarvitse niiden taakse jäämisestä huolimatta hävetä. Ehkä pieni erilaisuus aikansa hittikaavan mukaan tehtyihin slovarihitteihin on jopa näin jälkikäteen kääntynyt vahvuudeksi. Onhan kappaleessa jonkin verran ajattomuuden tuntua.

Mutta silti se tekijä x joka nostaa musiikin keskinkertaisuudesta suuruuteen puuttuu. Osaksi kyse on siitä että vaikutteet kuuluvat hieman liian selvästi läpi. Hetkittäin tulee mieleen Billy Joel ja suhahtavista kaikuässistä George Michael. Minä haluan sen kunnon nostatuksen joka nostaa kertosäkeen vielä lopussa kympistä yhteentoista. Eikä Forever Loven vahvuus ole iskukertsi vaan hyvällä maulla työstetty tasainen laatu. Minulle kyseessä on vähän kuin yleensä omaan makuun keskikertainen ruoka-annos jonka joku on osannut maustaa ja tehdä tavallista paremmin ja kattanutkin sen houkuttelevammaksi. Menee sujuvasti alas, maistuu yllättävän hyvälle mutten tule luultavasti ikinä sitä tilaamaan uudestaan. Mutta voisin kuvitella aloittavani joskus keskustelun: "Muistatkos sen Gary Barlown ekan soolosinkun, sehän ei ollut yhtään hassumpi.."  

Arvosana: 6,0/10

Tori Amos - Silent All These Years

Artisti: Tori Amos
Kappale: Silent All These Years (1991)
Albumi: Tales of a Librarian
Mieleenjäävin lause: "Cause sometimes, I said sometimes I hear my voice."

Blogi päivittyy hieman epätavalliseen aikaan flunssailuni vuoksi mutta satunnaissoiton valinta on tullut blogia seuranneille hyvinkin tutuksi. Kuinka todennäköistä on että samalta albumilta päätyy jo kolmas biisi tänä vuonna ruodittavaksi? En omista Tori Amosta kuin Tales of a Librarian kokoelman verran joten todennäköisyydet ovat vastaiset mutta se on minulle tuttua. Valinta on silti kiinnostava koska Tori Amos on raskasta kuunneltavaa suurina annoksina mutta on hauskaa syventyä yksittäisiin biiseihin paremmin tällä tavalla. En väitä olevani suuri Tori Amos asiantuntija mutta aina täytyy olla kykyä omaksua lisää musiikkia ettei juutu paikoilleen kuuntelemaan aina samoja suosikkilevyjä. Niin taatun hyvältä kuin ne aina kuulostaisivatkin.

Joskus kuulee taustatarinaan perehtymättäkin että artisti on vuodattanut itseään taiteeseensa. Tori Amoksen debyyttialbumi Little Earthquakesin toinen single Silent All These Years on hyvin henkilökohtainen tilitys. Kappale syntyi Torin bändin Y Kant Tori Readin hajoamisen jälkeisessä itsetutkiskelussa ja soolomateriaalin sävellysyritys oli tässä tapauksessa hyvin hidasta ja nihkeää. Sykkivä pianoriffi syntyi ensin ja sanoitus sai kipinää Pienestä merenneidosta. Alunperin Tori suunnitteli tarjoavansa Silent All These Yearsia Al Stewartille mutta onneksi tuottaja sai Torin muuttamaan mieltään. Ei näin henkilökohtaista tekstiä pidä antaa toisille.

Useimmiten inhoan sitä että stereokuvaa käytetään niin että joku soitin kuuluu puhtaasti vasemmalta tai oikealta mutta tässä tapauksessa kilkahduksen kuuluminen puhtaasti vasemmalta on vain pieni tyylirike. Ehkä kilkahduksen täytyykin kuulua samalta puolelta kuin sydämenlyöntienkin. Tori Amokselle tyypillisesti sanoituksessa on vahvoja ja suoria elementtejä jopa pieneen shokkiefektiin asti mutta laskelmoivasta huomionkalastelusta ei ole kyse. Onhan kappaletta käytetty seksuaalisen hyväksikäytön vastaisessa kampanjassakin. Sanoitus on iskevä mutta samalla sopivan laaja ja jokaisen tulkittavissa oleva. Itsekin löydän siitä yhtymäkohdan tämänhetkiseen mielentilaani mikä ei ole ollenkaan huono asia. Musiikki johon ei saa kuunnellessa tarttumapintaa on yhtä vaikeaa kuunneltavaa kuin on keilapallolla parran ajaminen.

Silent All These Years kasvaa hitaasti mutta palkitsee kun orkesteri tuodaan kuuluvammin mukaan loppua kohden. Ne pienetkin lisäelementit kuulostavat suurilta kun kuulijan korvia ei ole väsytetty äänimassalla. Pidän tästä lähestymistavasta ja sitä on käytetty monissa suosikkikappaleissani kuten vaikkapa Cardigansin Hanging Aroundissa. Silent All These Years ei ole korvamato mutta se on käyttömusiikkia silloin kun pieni alakulo iskee ja tarvitaan vähäeleistä mutta uskottavaa lohduttajaa. Alakulopäivien soittolistani taisi juuri pidentyä Silent All These Yearsin verran.

Arvosana: 7,0/10

Mona Carita - Kaupungin Lapset (Kids in America)

Artisti: Mona Carita
Kappale: Kaupungin lapset (1981)
Albumi: Tähtisarja - 30 Suosikkia
Mieleenjäävin lause: "Katu meidän kiihkeä kehtomme on on on."

Lopultakin pääsemme musiikillisen ensirakkauteni äärelle. Alle kouluikäisenä suosikkilevyni oli Mona Caritan debyyttialbumi ja siltä eritoten kappale Hollywood. Siskonikin päätti tykätä samasta levystä ja tappelimme albumin omistuksesta mm. vetämällä toisen nimen levystä yli ja kirjoittamalla oman tilalle. Mona Caritan sulosävelet jäivät lapsuuden jälkeen väliaikaisesti unohduksiin. Ensirakkaudethan eivät ikinä täysin unohdu ja äitini kysyessä muistanko vielä kun lauloin lapsena Mona Caritaa huomasin osaavani yhä kappaleiden sanoja. Youtuben tullessa ja tajuttuani rikollisen aliarvostetun Raul Reimanin merkityksen lapsuuteni soundtrackille tajusin pitäväni yhä Mona Caritasta. Aluksi Mona Carista tai vaikkapa Einin tuotannosta pitäminen oli minulle hieman "guilty pleasure" (onko tälle suomenkielistä termiä?) mutta onneksi olen aina uskaltanut avoimesti pitää siitä musiikista joka minua miellyttää riippumatta siitä mikä on kulloinkin viileätä ja mikä ei.

Olen usein leikkinyt ajatuksella mitä jos käännösiskelmien aikakausi ei olisikaan päättynyt 80-luvun puolivälissä? Mitä jos tänäkin päivänä suurimmat kansainväliset hitit tehtailtaisiin nopeasti käännösversioiksi ehtien parhaimillaan samaan aikaan listoillemme alkuperäisen kanssa? Vaikka ajatus Chisusta ja Jenni Vartiaisesta laulamassa Beyoncea tai Rihannaa suomeksi olisi omalla tavallaan kutkuttava on silti parempi että pääpaino on nykyään kotimaisissa sävellyksissä ja sanoituksissa.

Mona Caritan (oik. Carita Virkkunen o.s. Hautanen) ura kesti vain kuutisen vuotta (1979-1985) jonka jälkeen positiivinen discohile katosi pysyvästi julkisuudesta. Hyvänä puolena tästä on se että artistina hänet tullaan aina muistamaan sellaisena kun hän nuorena oli. 80-luvun taitteessa suositut kotimaiset naisartistit olivat ulkoisesti hyvin kotikutoisen näköisiä vaikka toki ulkomaan tyylejä yritettiin matkia näin jälkikäteen lähinnä huvittavin tuloksin. Omasta mielestäni Mona Caritassa oli ulkoisesti jotakin kansainvälistä vaikka laulajana hän oli enemmän persoona kuin virtuoosi. Jos pitää valita kliinisen mutta täydellisen tulkinnan ja teknisesti epätäydellisen mutta mieleenjäävän tulkinnan väliltä niin otan aina jälkimmäisen. Mona Caritan äänessä on nuoruuden naiviutta ja vilpittömyyttä jonka teeskenteleminen on vaikeaa.

Meinasin aloittaa tämän kappaleen: "Kaikki varmasti tietävät Kim Wilden Kids in American.." Mutta oletukset ovat vaarallisia sillä jos olet vaikkapa teini-ikäinen niin et yksinkertaisesti voi vielä tuntea kaikkia hittejä pop-musiikin 60-vuoden historiasta. Eikä kukaan voi tietää musiikista kaikkea muutenkaan enkä pidä elitismistä. Joten leikitäänpä että tämä kappale olisikin alkanut kehoituksellani tutustua ensin alkuperäisversioon jonka käännösversio Mona Caritan Kaupungin lapset on. Käännöstekstin takana on Raul Reiman ja sovituksen on tehnyt Veikko Samuli.

Koska kyse on käännösbiisistä niin vertailun tekemistä ei voi välttää vaikka tässä tapauksessa on haluaisi sitä tehdä. Kim Wilden Kids in America on klassikko mutta pidän silti yhtä lailla Kaupungin lapsista. Mona Caritan tulkinta hattaraisempi mutta mikä tärkeintä kumpikin versio on esittäjänsä näköinen. En miellä Reimanin sanoituksen katulasta Mona Caritaksi eikä sellaista mielikuvaa yritetä väkisin muodostaakaan. Mona Carita ei ikinä olisi voinut olla uskottava pahis lauluissaan ja kyse onkin enemmän siitä että kiltti tyttö menee hieman omien rajojensa ulkopuolelle. Kiltin tytön ei tarvitse heiluttaa humalassa keskisormea vaan "pahisteluksi" riittää se että mennään syrjäkujalle pussaamaan poikaa.

Saan hyvän fiiliksen Mona Caritan musiikin kuuntelemisesta eikä Kaupungin lapset ole poikkeus. Eikä kyse ole puhtaasti nostalgiasta vaikka silläkin on toki osansa. Raul Reiman ei pystynyt sanoittajana ylihiomaan särmiä koska hänellä ei yksinkertaisesti kiivaassa tuotostahdissa ollut siihen aikaa. Kulmien-jengien tyyliset loppusoinnuttelut ovat silti kotonaan ja sopivat Mona Caritan suuhun. Kaupungin lapset on onnistunut lokalisointi ja jotakin todistaa se että tämän tavallista pidemmäksi venähtäneen arvostelun aikana minä vain hymyilin kappaleen soidessa jatkuvalla toistolla. Silloin kun pop-musiikin parissa on hauskaa niin se ei voi olla väärin.

Arvosana: 7,0/10

Nouveau Riche - Playing With My Mind

Artisti: Nouveau Riche
Kappale: Playing With My Mind (2008)
Albumi: Pink Trash
Mieleenjäävin lause: "It's you playing with my mind."

Ruotsalainen artisti tai bändi. (Check.) Sisältää kytköksen Abbaan/Ace of Baseen/Army of Loversiin/Roxetteen. (Check.) On esiintynyt aiemminkin tässä blogissa. (Check.) Blogini vakituisemmat lukijat eivät siis yllättäne tämänkertaisesta random playn valinnasta. Ruotsalainen Nouveau Riche sisältää kytköksen Army of Loversiin yhtyeessä lyhyen aikaa vaikuttaneen Dominika Peczynskin kautta. Ja tämä on duon toinen esiintyminen blogissani. Campiakin campimpi Nouveau Riche ei koskaan lyönyt läpi vaan se jäi lähinnä Army of Lovers fanien tietoisuuteen.

Playing With My Mind on pulppuavaa konepoppia jossa kuulen sävyjä Kyliestä ja Anniesta. Kahdella tontilla seisovana bändinä väittäisin kyseessä olevan enemmän siitä tyylikästä Nouveau Richeä kuin kitchimpää osastoa. Keitos on mielenkiintoinen sillä tyylejä on sekoitettu monta mutta ei niin että kuulostettaisiin uusretrolta. Silti kuultavissa on sävyjä 90-luvun dancestä, 80-luvun italosta ja ehkä vähän 70-luvun elektronisemmasta discomusiikistakin. Sekametelisopasta huolimatta kappale ei olle vaikea sijoittaa julkaisuvuotensa 2008 tuntumaan. Ulrich Bermsjö saa tyytyä hönkäilemään taustalla Camilla Brinckin kuulaiden päävokaalien tukena. Sanoitus ei jää erityisesti mieleen muttei myöskään aiheuta vastareaktioita.

Kaikesta hyvästä huolimatta lainaan 2. Maanantaita: "Mikä silti puuttuu ja mistähän sen saisi?" Nouveau Riche ei ole huono bändi yrittäessään olla tyylikäs mutta sydämeltään yhtye on campia. Kertosäe olisi hyvä jos kyseessä olisi johdatus oikeaan kertosäkeeseen sillä nyt tuntuu siltä kuin kertsi laittaa punaisen maton vieraalle joka jääkin saapumatta. Muuta pahaa sanottavaa minulla Playing With My Mindista ei olekaan. Raikas ja energinen pohjoismainen konepoppi kelpaa minulle hyvin.    

Arvosana: 6,5/10

John Waite - Missing You

Artisti: John Waite
Kappale: Missing You (1984)
Albumi: Gold Megastars und ihre Nummer 1 Hits
Mieleenjäävin lause: "I ain't missing you, I can lie to myself."

Minulla ei ole mielikuvaa milloin ja mistä olen ostanut vetävästi nimetyn kokoelmalevyn Gold - Megastars und ihre Nummer 1 Hits. Tuplalevy on luultavasti ollut halpa ja olen ostanut sen 90-luvun loppupuolella. Kokoelma sisältää pääsosin ne tyypillisimmät 80-luvun hitit mutta jostakin syystä sekaan on heitetty mm. Dj Boboa, The Shadowsia, Captain Jackia ja Canned Heatia. Hollantilaisfirma Disky ei ole kokoelmillaan koskaan ollut kaikkein muodollisin mutta yleensä he eivät onneksi ole syyllistyneet huijauskokoelmiin joissa lukee pikkupräntillä että kyse on liveversioista tai uudelleenlevytyksistä yhden alkuperäisjäsenen kanssa. Aikoinaan halpiskokoelmat olivat hyvä keino rikastuttaa levykokoelmaa mutta nykyään niitä tarttuu harvoin mukaan. Liian usein kokoelmilla on juuri ne tietyt biisit jotka jo omistan.

Englantilaisen John Waiten Missing You oli suuri hitti vuonna 1984. Olihan kyseessä Billboardin Hot 100 listan ykkönen ja artistin kotimaassakin Top 10 singlehitti. Missing You syrjäytti Tina Turnerin What's Love Got To Do With It:n ykköspaikalta ja ehkä juuri tästä syystä Turner levytti omansa versionsa Missing Yousta vuonna 1996. Ennen soolouraansa John Waite kuului The Babys yhtyeeseen laulaja-basistina ja yhtye sai alkuperäiskokoonpanonsa aikana 1974-1981 pari kohtalaista hittiä. Waiten kakkossooloalbumi No Brakes on hänen uransa selvästi menestynein juuri Missing Youn takia mutta levytysura on jatkunut näihin päiviin asti ilman uudempia hittejä.

Missing You on sellaista nostalgista retrohittiradiokamaa mitä en kaipaa. Se on kasarimpaa kuin Commodore 64 tai jumppasäärystimet eikä omaan makuuni hyvässä. Tuotanto on ilmavaa ja pömpöösiä kuten ajankohtaan kuuluu mutta kappale ei ole vanhentunut huonoimmalla mahdollisella tavalla. Puhtaasti levytyksenä Missing You kuulostaa kelvolliselta. John Waiten ääni ei ole miehekkäimpiä ja se risteää tummempien naisäänien kanssa niin että tietämätön voisi jopa erehtyä hetkeksi laulajan sukupuolesta. Tämäkään ei ole ongelma kun kyseessä on sydänverinen AOR eroballadi. Sanoituksen kantava idea on se että rakkauden mentyä karille koetetaan pitää pokerinaamaa ulospäin mutta sisäisesti vielä vuodatetaan kaipuun kyyneleitä.

Mutta en vain osaa pitää Missing Yousta sillä se on liian kylmä kertoessaan tarinaansa. Minulle se on siis aikansa pilaama ja sama kappale kymmenen vuotta myöhemmällä tai vanhemmalla tuotannolla voisi toimia paremmin. John Waiten tulkinta kuulostaa liian sliipatulta ja sydänveri kuuluu sanoituksessa muttei laulussa. Tämänkaltaisessa balladissa pitäisi olla kunnon nostatus ja nyt kappale sykkii lähes samaa tahtia alusta loppuun. En ole kohdeyleisöä, tämä ei ole minun palani kakkua, ruoho ei ole taatusti vihreämpää aidan kasarimmalla puolella eikä Missing You ole edes omassa musiikillisessaan aikakapselissaan eliittiä. Minun ei tarvitse valehdella itselleni kun sanon etten jää kaipaamaan tätä.    

Arvosana: 3,5/10

I'Dees - Everyday Life

Artisti: I'Dees
Kappale: Everyday Life (2003)
Albumi: Feed Me
Mieleenjäävin lause: "As long as we follow the light, things will be going all right."

Joskus nämä arvostelut paljastavat minulle faktoja joista osa on mieleenkiintoisia, osa yhdentekeviä ja loput hämmentäviä. Turkulaisen tyttöbändin I'deesin kappaleen Everyday Life tekijätiedot kertovat että kappaleen on säveltänyt ja sanoittanut Jussu. Ensimmäisenä mieleen tulee tietenkin inhoamani Suurlähettiläiden nokkamies Jussu Pöyhönen. Ajattelin että löytyyhän sitä muitakin Jussuja mutta kun sain selville että I'Deesin jäseniä on ollut laulamassa taustoja Suurlähettiläiden Mitä miehen tulee olla? -albumilla niin yhteys on kai vahvistettu kun lisää vielä yhdistävän turkulaisuuden. Ehkä minun täytyy vain kestää se yllättävä fakta että levyhyllyyni on salaa luikerrellut jotakin jolla on yhteys Suurlähettiläisiin. Kai joka paratiisi tarvitsee käärmeensä.

Joudun ponnistamaan kovasti etten suhtaudu Everyday Lifeen negatiivisemmin nyt kun tiedän sen tekijän. Musiikki on koetettava ottaa vain musiikkina niin kauan kun sen sanoma ei vain yritä aiheuttaa vahinkoa. Sitä Everyday Life ei sitä onneksi tee. Sanoitus on varsin yksinkertainen ja kertoo siitä millaisella asenteella elämää tulisi elää. Rakkaus edellä ja kaikkia tasa-arvoisesti kohdellen. Pitäisikö vielä mainita että Jussu on myös kappaleen toinen tuottaja Lauri Järvilehdon kanssa ja kun sopassa on jo mausteita niin kerronpa vielä että skrätsit on tehnyt Dj Slow.

Toisen albumin Feed Me aikana I'Dees oli kutistunut trioksi mutta silti heidän vahvuutensa on yhteislaulu sillä soolona laulaessaan heidän äänensä ovat vähemmän muistettavia. Yhtyeellä oli vaikeuksia saada toista hittiä debyyttilevyn hittisingle Timen jälkeen ja flopanneen kakkosalbumin sekä yrityksen päästä Euroviisuihin 2005 jälkeen I'Dees lopetti toimintansa. Eihän Everyday Lifekaan ole samanlaista Novapoppia kuin Time vaan se yrittää olla coolisti funkahtavaa poprokkia mutta se jokin puuttuu. 70-luvulta vaikutteita hakeva kitarointi on kelpoa ja siihen ei kaaduta vaan siihen että ainekset eivät sovi täydellisesti yhteen.

Erikseen pitää mainita tapa jolla Everyday Life lopetetaan eli kappale jää taustalle ja päälle nostetaan baarin yleisön keskustelua. Ihan kiva kikka ja ainakin paljon parempi kuin joidenkin biisien feikatut liveyleisöt. Jos laulajat kuulostaisivat erikseen yhtä hyvältä kuin yhdessä, jos aineksia olisi vähemmän mutta ne olisivat parempia ja jos kertosäe olisi muistettavampi niin Everyday Life olisi varsin hyvä biisi. Onneksi näin ei ole sillä silloin joutuisin toteamaan että Jussu olisi tehnyt jotakin josta pidän. Huokaisen helpotuksesta ja totean että joskus keskinkertaisuuskin on sitä mitä alitajuisesti toivoo.

Arvosana: 5,0/10