Kappale: Regrets (1980)
Albumi: The Best of
Mieleenjäävin lause: "I have regrets, regrets."
Tämänkertainen blogilohkaisu on osoitus siitä että suhteellisen paljon hittejä tahkonneiden artistien halpiskokoelmat voivat silti sisältää täytebiisejä jotka eivät olleet kaksisia hittejä tai edes fanien suosikkeja. Halpakokoelmat tunnisti siitä että ne sisälsivät ehkä vain kymmenen biisiä tai sitten osa oli liveversioita tai uudelleenlevytyksiä. Jos joku levy tuntui uudena liian halvalta piti takakannen pikkutekstit lukea tarkasti ja etsiä mainintoja mahdollisista ei alkuperäislevytyksistä. Muutaman kerran haksahdin ennen kuin opin kantapään kautta. Ostin The Supremesin kokoelman jossa kaikki klassikot oli uudelleenlevytetty 90-luvulla kokoonpanolla jossa oli yksi alkuperäisjäsen. Taustat olivat halvan kuuloiset eivätkä laulusuorituksetkaan olleet missään nimessä alkuperäisten tasolla.
Vuonna 1980 singlenä julkaistua Regretsiä ei voi hyvällä tahdollakaan pitää James Brownin uran suurimpana hittinä. Sija 63 kotimaansa R&B listalla ei ole kummoinen meriitti soulin kummisedälle. Mutta tuohon aikaan Brownin suuruuden päivät olivat takana ja epäonnistuneet discosinglet vieneet uran alamäkeen. Epätoivosta kertoo se että Regretsin kanssa samalta People albumilta löytyvä That's Sweet Music jossa yritettiin ylistää kaikkia popmusiikin genrejä kantrista uuteen aaltoon. Miksipä ei siis discojytkeen lisäksi yritettäisi slovarillakin.
Olen hyvin tehtyjen balladien ystävä mutta en voi lukea Regretsin kuuluvan siihen joukkoon. Katuva mies purkamassa tuntojaan ei ole huono lähtökohta ja parhaansa Brown tekeekin vaikkakin kesken kappaleen tulevat yskäisyt ihmetyttävät. Tarkoittaako se että kappale on otettu sisään yhdellä otolla tuli mitä tuli vai yritetäänkö sillä kuvastaa epätoivoa ja äänen pettämistä? Sydänverensä vuodattaminen tulkinnassa ei ole väärin mutta yskiminen harvoin toimii laulussa missään yhteydessä. James Brown ei pääse loistamaan näin siloitellun musiikin yhteydessä. Barry White voisi olla kotonaan tämän sovituksen kanssa muttei funkmestari itse.
Ehkä ongelmia aiheuttaa myös se että kappale oli alunperin tarkoitettu Marie Osmondille. Totta kai tulkinnalla ja sovituksella saadaan tarvittaessa näppylähanskatkin sopimaan prinsessan käteen mutta tällä kertaa kohdistukset eivät osu. Ehkä tässä vaiheessa Brown oli menettänyt osan mojostaan ja kova kiertue-elämä vaatinut veronsa äänestäkin. Mies joka oli kuin nitroglyseriiniä 60-luvulla ja vielä 70-luvun alussakin tuntuu tässä kohden kostuttaneen ruutinsa. Parasta antia on kantrityylinen hillitty kitarointi joka kulkee taustalla ja varsinkin alkuintrossa mukavasti. On vain todettava että tässä kohden keisarilla ei enää ollut vaatteita.
Arvosana: 4,0/10
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti