Manic Street Preachers - Motorcycle Emptiness

Artisti: Manic Street Preachers
Kappale: Motorcycle Emptiness (1992)
Albumi: National Treasures: Complete Singles
Mieleenjäävin lause: "Ego loaded and swallow, swallow, swallow."

Walesilainen Manic Street Preachers ei herättänyt kiinnostustani 90-luvulla vaikka se olikin oleellinen osa vuosikymmenen popmusiikin äänimattoa. Minulla ei ole mitään muistikuvaa bändistä ennen Design For Lifea mutta sen jälkeen tulleita hittisinglejä ei toki voinut olla näkemättä. En inhonnut bändiä mutten myöskään olisi ostanut heidän levyjään tuolloin. Taas tarvittiin pitkä haudutteluaika ja sekalaisen nostalgianhuuruisen Youtubesurffailun tuloksena huomasin että Manicsit ovat tehneet kourallisen kelpo biisejä. Toki jopa heidän singlekokoelmastaan jonka omistan löytyy puolet biisejä jotka eivät herätä minussa ihastusta eikä vihastusta mutta ehkä ne ovat vain löytämistään odottavia helmiä. Vuosien varrella olen oppinut siihen että ihastuneeseen ensivaikutelmaan voi luottaa muttei välttämättä päinvastaiseen.  

Kulutusyhteiskuntaa kritisoiva Motorcycle Emptiness oli viides single Manic Street Preachersin debyyttialbumilta Generation Terrorists. En tiedä onko kappaleen huonosti hengittävä miksaus tarkoituksenmukaista mutta konemaiset jopa hieman kasarihtavat rumpusoundit antavat toisaalta tilaa laululle ja kappaleen hallitsevalle kitarakuviolle. Muistan ensivaikutelmani Motorcycle Emptinesistä olleen suunnilleen luokkaa: hyi, ovatko he tehneet näinkin kasarilta kuulostavaa. Tuolloin olisin varmaan antanut arvosanaksi puolet siitä mitä nyt. Toki mielipiteeni ei ole tehnyt täyskäännöstä, tuhkasta ei ole tullut ajan kanssa timantteja mutta korukiviä kuitenkin.

Manic Street Preachers tuntuu olevan omimmillaan elämän epäkohdista kertoessaan ja niissä ympyröissä pyöritään tälläkin kertaa. Mutta jo uransa alkutaipaleella nämä puolimainiot walesilaiset ovat osanneet koristella tuskansa kuinka parhaat (pahimmat) poliitikot ikään. Lauletaan kulutusyhteiskuntalaisen ihmisen elämän tyhjyydestä joka on kuin hamsteri ikuisessa pyörässä mutta kääritään se kauniiden melodioiden käärepaperiin. Vaikka joskus harvoin haluankin kuulla kaunistelemattoman totuuden musiikillisessa muodossa niin mieluummin nielen sen silti näin. Motorcycle Emptiness kertoo paljon ongelmista tarjoamatta yhtään ratkaisua niihin mutta harvassa kaihoisassa menetetyn rakkauden balladissakaan ehditään löytämään uutta onnea. Kuten Maarit Hurmerinta sen laulussaan Neito ja ylioppilas kertoo: "Yksi ilo vaan sopii lauluun kerrallaan ja yksi suru vaan."

Arvosana: 6,0/10

The Supremes - Stoned Love

Artisti: The Supremes
Kappale: Stoned Love (1970)
Albumi: The Best of Diana Ross & The Supremes
Mieleenjäävin lause: "Stoned love."

Tämän kertainen satunnaissoiton poiminta (jonka suoritti pian kehityksensä päättävä Winamp) valitsi tällä kertaa kappaleen vuodelta 1970. Vuosi 1970 on ollut tässä blogissa aiemminkin edustettuna mutta uusin vuosi joka on vielä jäänyt ilman arvostelubiisiä on tätä kirjoitettaessa 1971. Vilkaistessani vuoden 1971 musiikkitarjontaa huomasin että kyllä minun levyhyllystäni siltäkin vuodelta biisejä löytyy mutta ehkä se on itselleni 70-luvun vähiten mieluisin vuosi musiikillisesti. 60-luvun sävyt kuuluivat vielä musiikissa ja 70-luvun omaleimasin soundi oli vielä kattilassa porisemassa. Mutta tämä pätee vain keskimääräisesti, toki tuokin vuosi omat huippunsa omasi, en ala dissaamaan esimerkiksi George Harrisonin My Sweet Lordia tai John Lennonin Imaginea.

Vaikka The Supremes saikin suurimmat hittinsä Diana Rossin ollessa johtotähtenä on Stoned Love kuitenkin listasijoituksen korkeudella mitattuna yhtyeen toiseksi menestynein (jaetulla toisella sijalla) single. Rossin jätettyä yhtyeen päävokaalivastuun Stoned Lovessa hoiti Jean Terrell joka lauloikin kappaleen yhtyeen viimeiseksi jääneksi Billboardin Top10 hitiksi. Stoned Love levytettiin alunperin nimellä Stone Love mutta levynkansiin päätyi virheen vuoksi myöhemmin enemmän kohua aiheuttanut nimi. Kappaleen teini-ikäinen säveltäjä Kenny Thomas tarkoitti kappaleen nimellä kestävää rakkautta joka on kovaa kuin kivi eikä huumehista lempeä. Näin siis jälleen kerran huumeet ja rauhanviesti sekoittuivat mikä oli kylläkin ajan henki.

Kappaleen soitannosta vastaa legendaarinen Funk Brothers ja se kuulostaa vielä paljon Supremesin 60-luvun tuotannolta lukuunottamatta ehkä hieman sähköisempää soundia. Äänimaailma ei ole ehkä aivan yhtä suuri kuin vanhemmassa tuotannossa mutta sen sijalla soundeissa on mukavasti tiukkuutta. Stoned Love onkin mukava rauhanbiisi sillä se ei ole liian pateettinen eikä liian suora tai aggressiivinen. Joskus riittää että sanotaan että kaikkien tulisi välittää ja rakastaa toisiaan ja kääritään tämä napakaksi kolmiminuuttiseksi pieneksi pophelmeksi. Jokainen torven töräys, jokainen jousimatto sekä napakat kättentaputukset ovat niillä paikoilla joille ne kuuluvat. Ei yllätyksiä hieman sähköisemmän taustan lisäksi mutta sekin riittää. Legendaarista Supremesia? Ei ehkä, mutta oikein hyvää silti. Stoned Lovesta ei ehkä mene pää sekaisin, mutta se kestää varmasti aikaa.    

Arvosana: 7,0/10

Ace of Base - Voulez-Vous Danser

Artisti: Ace of Base
Kappale: Voulez-Vous Danser (1992)
Albumi: Happy Nation
Mieleenjäävin lause: "L'amour eternelle."

Blogia pidemmän aikaa seuranneet tietänevätkin jo että allekirjoittaneen popmusiikki-innostus alkoi keväällä 1993 Ace of Basesta. Kuten alussa usein ihmiset tekevät kuuntelin vain paria bändiä ja samoja levyjä päivästä toiseen. Pidin kirjaa että olin kuunnellut vuosina 1994-1995 Happy Nation albumia 500 peräkkäisenä päivänä jolloin lopetin rastien piirtämisen vihkoon.

Happy Nation oli juuri se albumi joka aluksi kasettiversiona ja myöhemmin cd-levyjä kulki mukanani silloin kun en ollut kotona. Jos Ace of Base ja Abba ovat musiikkimakuni pyramidinkärki jonka päälle kaikki myöhempi tykätty musiikki on kasattu niin en voi silti sanoa kyllästyneeni. Silloin kun on kaikkein kurjinta tai kaikkein suurin ilo niin sitä alempaa ylösalaisesta musiikkipyramidistani haen voimistavaa musiikkia.

Voulez-Vous Danser (kyseinen versio on nyt arvosteltu) aloitti alkuperäisen version Happy Nation albumista mutta myöhäisemmällä U.S. Versiolla sitä oli miksattu hieman ja pudotettu kuudenneksi raidaksi. Jos tuntee vain Ace of Basen singlehitit tulee varmasti hieman ihmeteltyä Voulez-Vous Danserin soundimaailmaa joka ei olekaan sitä All That She Wants 90-luvun ruotsihittitavaraa.

Ace of Base ei tullut isoksi yhdessä yössä vaan yhtye oli tahkonnut Ruotsissa jo 80-luvun lopulta asti toimien mm. nimillä Tech Noir ja CAD (Computer-Aided Disco). Levy-yhtiöiden kiinnostus oli minimaalista kotimaassa ja vasta kun tanskalainen levy-yhtiö Mega Records teki levytyssopimuksen yhtyeen suunta alkoi kääntyä nopeaan nousuun. Yhtye löysi hittisoundinsa ensin Wheel of Fortunen myötä mutta vasta All That Wants räjäytti pankin. Menestyksen myötä albumin nopeasti joulumarkkinoille ja niinpä sille otettiin myös vanhempia biisejä jotka eivät edustaneet samaa tyyliä kuin singlet. Voulez-Vous Danser edustaa juuri tuota vanhempaa AoB-soundia.

Muistan että minua kahden eri tyylin biisit eivät aikoinaan häirinneet vaikka toki suurimmat suosikkini olivat juuri ne Denniz Popin maagisella kädellä tuottamat singlehitit. Happy Nationin U.S. versio joka oli ensimmäinen ostamani levy (jos ei lapsena ostamaani Ritari Ässän lastenlaulukasettia lasketa) eikä sillä ollut heikkoja raitoja kahden kerroksen kappaleistaan huolimatta. Voulez-Vous Danserissa on samanlaista lapsekasta tekemisen iloa kuin kaikissa levyn vanhempaa tyyliä edustaneissa kappaleissa. En sano että ensimmäinen demo oli paras vaan että alussakin syntyi jo kelpo poppia. 

Epävarmana teininä kappaleen lause "A bit insecure and still kind of cute at same time easy to talk to." antoi rohkaisua siitä että joskus vastakkainen sukupuoli voisi ajatella minusta niinkin. En toki käynyt discoissa teininä vaan nörtteilin kotona tietokoneen ääressä mutta sellainen ehkä minäkin vielä joskus ajatus siitä kuitenkin syntyi. Onkin vaikea antaa arvosanaa kappaleelle jonka on kuullut ainakin todistettavasti sen 500 kertaa ja johon liittyy paljon nostalgisia muistoja. On myöskin mahdotonta kuunnella tällaista neitseellisin korvin.

Mutta yritetään edes. Voulez-Vous Danser kuulostaa 90-luvun alun teknopopilta ajalta ennen kuin eurodance löi läpi. Kappaleen tuotanto kaipaisi hivenen siloittelua vaikkei se hieman kotitekoisen kuuloisuuttaan onnistu ärsyttämäänkään. Potkua kyllä löytyy mukavasti ja yleensä vaikeassa tyylilajissa jossa koetetaan olla tyylikkäästi meneviä ei mennä metsään. Ranskan ääntämisen perusteella Linniä ja Jennyä ei kukaan luulisi ranskalaisiksi mutta se ei haittaa kun englantikin ääntyy mukavasti ruotsalaisittain. Minä pidän tästä prototyyppi Ace of Basestakin mutta ymmärrän kyllä niitä jotka eivät saa tästä kuin näppyjä.    

Arvosana: 6,5/10

Snap! - Homeboyz

Artisti: Snap!
Kappale: Homeboyz (1992)
Albumi: This is Snap!
Mieleenjäävin lause: "Yeah, yea, yea, yea.."

Saksalainen Snap! on taustoiltaan varsin tyypillinen 90-luvulla menestystä niittänyt eurodancekokoonpano. Snap! nimen takapiruina ovat alusta asti toimineet tuottajaksikko Michael Münzing ja Luca Anzilotti. Oleellinen jäsen oli myös eurodancelle epätavallisen uhoavan tyylin omannut räppäri Turbo B joka tosin ei ole enää osa nykyistä Snapin kokoonpanoa. Snapin kaksi suurinta hittisingleä The Power ja Rhythm Is a Dancer ovat siitä erikoisia että ne menestyivät hyvin myös Atlantin toiselle puolella. Nykyisin sekä nykyversio Snapista että Turbo B ovat tuttuja esiintyjiä erilaisissa 90-luvun nostalgiatapahtumissa.

Instrumentaalit eurodancebändeiltä eivät näin ajatuksena nosta suurinta innostusta sillä genren olennaisia osia ovat tarttuva kertosäkeen naislaulu ja jopa ne joskus hieman huvittavankankeät räpit. Tällä kertaa meillä kuitenkin on vuorossa Snapin toiselta albumilta The Madman's Return löytyvä instrumentaali Homeboyz. Kun mittaakin on saatu yli kuusiminuuttisen verran niin eväiden pitäisi olla hyvät jotta kokonaisuus olisi mielenkiintoista kuunneltavaa alusta loppuun. Onhan Homeboyzin heti alkuun todettava olevan rehellistä albumintäytettä joka on eksynyt jopa kokoelmalle asti. Alun mukava bassolinja lupaa enemmän kuin jatko antaa ja yea! -huudahduksiin ehtii kyllästyä ennen puoltaväliä. Varmasti tässäkin tapauksessa edes yksi säkeistö Turbo B:n räppejä olisi voinut tehdä hyvää.

Homeboyz on kuin ylipitkä alkuintro jonka aikana koko ajan odottaisi varsinaisen kappaleen alkua. Biisin rytmipuolessa ei ole mitään erityistä vikaa ja näillä eväillä kolmiminuuttinen rykäisy olisi ollut varmasti harmiton albumin välipala. Hyvä biisi tietää mittansa kuten olen monta kertaa tämän blogin aikana todennut. Parhaat voivat sitten olla minkä mittaisia tahansa. Yea! vain kaikille tätä lukeville kotipojille. (ja tytöille) 

Arvosana: 4,5/10

Depeche Mode - Never Let Me Down Again

Artisti: Depeche Mode
Kappale: Never Let Me Down Again (1987)
Albumi: The Singles 86>97
Mieleenjäävin lause: "Promises me I'm as safe as houses as long as I remember who's wearing the trousers."

Pieni pakkokuuntelu voi joskus olla hyvästä. Opiskeluaikoina asuin opiskelija-asuntolassa joka oli entinen hotelli. Naapurihuoneessa asui varsin fanaattinen Depeche Mode -fani joka ei juuri muuta kuunnellutkaan ja huonosti äänieristetty asuntola varmisti sen ettei mitään jäänyt kuulematta. Pienen paikkakunnan ainoassa menomestassa opiskelijat lähtivät keskiviikkoiltaisin bilettämään ja tietenkin tuo sama naapurihuoneen tyyppi kävi joka ilta toivomassa DJ:tä soittamaan Depeche Modea. Tuohon aikaan hänen yleisin toiveensa taisi olla It's No Good kun taas itse muistaakseni toivoin useimmiten Beastie Boysin Intergalacticia. Ikinä en oppinut tuntemaan tuota seinänaapuriani paremmin mutta hänen pakkosoittonsa ansiosta hankin kokoelmallisen verran Depeche Modea enkä ole sitä katunut. Toivottavasti tuo kova Depeche Mode fani pitää yhtyeestä myös tänä päivänä mutta toivon kuitenkin että hänen musiikkimakunsa on 15 vuoden aikana edes hieman päässyt laajentumaan.

Laadukkaan The Singles 86>97 -kokoelman kappaleista alunperin vuonna 1987 Music for the Masses albumin toisena singlenä julkaistu Never Let Me Down Again sijoittuu mielestäni keskikastiin. Tämä ei tarkoita että kyseessä olisi heikko julkaisu sillä kyse on vain kovaan vertailuun joutumisesta. Onhan kyseessä mielestäni parempilaatuinen tapaus kuin esimerksi hieman tylsähköt World in My Eyes tai Little 15 mutta se ei ole Enjoy the Silencen kaltainen täysosuma tai tavoita Walking In My Shoesin tunnestasoja.

Vaikkei Never Let Me Down Again olekaan mielestäni sävellyksellisesti tai sovituksellisesti aivan parasta Depeche Modea on sillä silti ansionsa, olihan bändi mielestäni vahvassa vedossa noin vuoteen 98 asti. Sanoitus on vahva kaikessa yksinkertaisuudessaan vaikkei siinä edes kerrota miten päähenkilön paras ystävä on tuottanut hänelle pettymyksen. Tärkeintä on että kaksikolla on yhtä hauskaa kuin vanhoina hyvinä aikoina vaikka takaraivossa tykyttääkin aiempi välirikko. Näennäisestä sovusta huolimatta vanhat hyvät ajat eivät pysty enää palaamaan mutta tarpeeksi lähelle pääseminen on parempi kuin ei mitään.

Dave Gahanin taito olla ilmaisuvoimainen hyvin yksiulotteisesta laulutavastaan huolimatta on jälleen kuuluvasti esillä. Toisaalta hänen äänensä on niin olennainen osa Depeche Moden äänimaailmaa ettei hänen tilalleen osaisi kuvitella korvaajaa. Queen ei ole Queen ilman Freddie Mercurya eikä Depeche Mode sama ilman Gahania. Never Let Me Down Again ei tuota pettymystä kuuntelijalle ja pienoisesta tasapaksuudesta huolimatta se on hyvin kuuntelua kestävä tuotos.  
 
Arvosana: 5,5/10

Philip Oakey & Giorgio Moroder - Together in Electric Dreams

Artisti: Philip Oakey & Giorgio Moroder
Kappale: Together in Electric Dreams (1984)
Albumi: 20th Century Hits For a New Millennium: 40 Hits 1980-1984
Mieleenjäävin lause: "We'll always be together, together in electric dreams."

Philip Oakeyn ja Giorgio Moroderin Together in Electric Dreams ei välttämättä olisi minulle tänäkään päivänä tuttu ilman Diskyn halpiskokoelmaboksia 20th Century Hits For a New Millennium. 9 cd:n ja 170 biisin boksi sisälsi lähes 10 tuntia vuosien 1950-1999 hittejä ja koska hintakin oli vain parisen kymppiä voidaan pari ei alkuperäisversiota antaa anteeksi. Disky julkaisi saman nimen alla myös erillistä kokoelmasarjaa joissa oli hieman poikkeava biisivalikoima kuin edellämainitussa boksissa. Vuosien varrella noista kokoelmista on tullut poimittua monia mukavia löytöjä, olihan esimerkiksi In Dulci Jubilo ensimmäinen Mike Oldfieldin biisi mikä levyhyllystäni löytyi.

Musiikki ja elokuvat ovat pitkään tehneet markkinointiyhteistyötä ja tämä oli tarkoituksena myös vuonna 1984 julkaistun Electric Dreams elokuvan soundtrackilta irrotetun Together in Electric Dreams kappaleella. Giorgio Moroder tuotti kappaleen jonka myös sävelsi yhdessä Human League laulaja Philip Oakeyn kanssa. Musiikkivideo mikä oli tarkoitettu elokuvan markkinoimiseksi ei auttanut vaan Together in Electric Dreamista tuli paljon Electric Dreams elokuvaa suurempi hitti eritoten Euroopassa. Philip Oakey uskoo että kappaleessa käytetään hänen studiossa laulamaansa ensimmäistä ottoa sillä Giorgio Moroder ei olisi edes halunnut lisäottoja. Pienen väittelyn jälkeen Oakey lauloi kappaleen vielä toisen kerran purkkiin mutta ilmeisesti Moroder piti päänsä ja niinpä Together in Electric Dreams kuulunee niihin "kerralla purkkiin" hittibiisilegendoihin. Ainakin tarina on tarpeeksi hyvä joten haluan uskoa siihen.

Vielä 10 vuotta sitten olisin varmasti suhtautunut tämänkaltaiseen kasarisynapoppiin huomattavasti negatiivisemmin sillä olen vasta viimeisen viiden vuoden aikana alkanut löytämään rusinat 80-luvun musiikillisesta dallaspullasta. Ymmärrän hyvin miksi Together in Electric Dreamsia luullaan Human Leaguen kappaleeksi, onhan Oakeyn laulutyyli tunnistettava ja löytyyhän tästä myös naistautalaulajat. Mutta Moroder on parhaimmillaan rytmisesti iskevämpi ja Human Leaguekin on tehnyt hieman persoonallisempaa jälkeä. Together in Electric Dreams onkin amalgamaatio josta alkuperäismateriaalit kyllä tunnistaa mutta molempien suurimmat vahvuudet ovat hiotuneet pois.

Pidän Together in Electric Dreamsista niinpä lyhyinä hetkinä kun se vie minut takaisin Commodore 64:n ääreen 80-luvulle mutta tämänkin nostalgiatripin tarjoaa moni biisi minulle tehokkaammin. Ratkaiseva hetki koittaa viimeisen kolmanneksen aikana kun vaihtelua tuova kitarasoolo nostattaa odotuksia hetkeksi mutta sen jälkeen palataankin samaan tasaiseen syntikkapoljentoon mitä on tarjottu alusta asti.  Ehkä kuulostan liian negatiiviselta, sillä kyllä näillä eväillä jäädään (lievästi) voiton puolelle.

Arvosana: 5,5/10

Pink - Dear Mr. President

Artisti: Pink
Kappale: Dear Mr. President (2006)
Albumi: Greatest Hits... So Far!!!
Mieleenjäävin lause: "How do you sleep while the rest of us cry?"

Minulla on pitkä ostoslista musiikkia jota en varmaankaan saa tyhjennettyä koskaan. Toisin kuin joskus aiemmin, ostan nykyään musiikkini sitten kun hinta on oikea. Kun tähän lisää kaiken satunnaisen mikä suunnittelematta tarttuu mukaani alekoreista tai nettimusiikkikauppojen tarjouksista käy usein niin etteivät tämän hetken hittilevyt päädy levyhyllyyni kuin vasta vuosien viiveellä. Kun on levyjä jotka tietää varmasti joskus ostavansa ei usein kiirehdi niiden ostamamista vaan ostaa ne joiden kanssa voi käydä niin ettei niitä muutaman vuoden jälkeen enää saisi mistään. Didon Life For Rent albumi on roikkunut ostoslistallani ilmestymisvuodestaan lähtien mutta aina sen on syrjäyttänyt joku kiireellisempi ostos.

Pink (oikealta nimeltään Alecia Beth Moore) joka aloitti soolouransa jo viime vuosituhannen puolella ei varmaakaan olisi päätynyt levyhyllyyni ilman oikeaa hintaa. Hänen singlejulkaisunsa ovat olleet omaan makuuni vaihtelevan osuvia enkä varmaankaan ostaisi häneltä muuta kuin kokoelmia. Mutta tokihan minä kolmella eurolla hänen kokoelmansa levyhyllyyni kelpuutin. Ostos oli pätevä jopa 90-luvulla käyttämäni kolmen hyvän biisin säännön mukaan sillä kyllähän Pink parhaimmillaan tekee sekä meneviä että koskettavia kappaleita. Pinkissä on artistina kameleonttimaisia piirteitä sillä hän voi vaihtaa singlejen välillä rooliaan partypissiksestä naisasianaiseksi niin että kaikki tuntuu istuvan hänelle.

Dear Mr. President oli viiden single Pinkin uran takaisin nousuun palauttaneelta I'm Not Dead -albumilta. Kappale on varmasti Pinkin uran kantaaottavimpia ellei jopa se kantaaottavin. Toki George W. Bushin kritisoiminen ei vuonna 2006 ollut mitenkään harvinainen teko mutta yhden sukupolvensa suosituimman naisartistin suusta tullessaan sillä oli painoakin. Pink valitsi viisaasti kappaleelle mukaan pitkän linjan folkrockduo Ingido Girlsin joiden säestys ja laulu antaa antaa kappaleen sanomalle juuri oikealla tavalla tukea ja tilaa.

Tällaisille vahvasti omaan aikaansa sidotuille kappaleille voi joskus koettaa aikainen parasta ennen päivä mutta Dear Mr. President kantaa musiikillisesti tarpeeksi hyvin vaikka onkin ajankuva sanoituksellisesti muttei soinnillisesti. Akustiset kitarat soivat kauniisti ja Pinkin tulkinta on sopivan  hillittyä jolloin pienetkin sävyerot tuovat enemmän voimaa kuin jos kappaleessa mentäisiin alusta loppuun raivoisasti huutaen. Miksi en siis antaisi hyvää arvosanaa?

Dear Mr. Presidentillä on edellämainitut ansionsa ja varmasti sen esittämä kritiikki on totta vielä tänäkin päivänä mutta en ole koskaan saanut siihen tunneyhteyttä mikä on tärkeää jotta musiikki nousee henkilökohtaisella mittarilla korkealle. Samaa teemaa sivuava Dixie Chicksin Not Ready To Make Nice on mielestäni tarttuvampi ja parempi kokonaisuus olleen kappale joka todennäköisemmin jää päähäni soimaan. John Lennonkin tajusi Imaginen että myötä että pahanmakuisen viestin saa menemään alas paremmin jos se on makeutettu ja se makeutus on jäänyt Dear Mr. Presidentistä pois.

Arvosana: 5,0/10