Abba - I've Been Waiting For You

Artisti: Abba
Kappale: I've Been Waiting For You (1975)
Albumi: Abba
Mieleenjäävin lause: "Na na na na.."

Abban kolmas albumi joka oli nimetty bändin nimen mukaan loksautti melkein albumikokonaisuudellisesti kohdalleen sen mitä monet tuntevat heidän soundinaan. Debyyttialbumi Ring Ring oli tasainen kokonaisuus ja omalla tavallaan sympaattinen muttei sisältänyt mitään klassikkotavaraa. Waterloon yhtye kasasi nopeasti viisuvoiton myötä ja se sisälsi vielä tyylillistä hakemista joka välillä osui maaliin ja toisinaan ei niinkään.

Kolmannella albumilla hienosäätö osui melkein jo kohdilleen. Mamma Mia ja SOS ovat ehtoja Abba-klassikoita eikä levyltä löytynyt enää niin monta tyylinhakubiisiä. Neljäs levy Arrival räjäytti sitten albumikokonaisuudellisesti potin ensi kertaa mutta se on tarina siihen kohti kun random play sallii jotakin siltä albumilta poimia.

Kuohuva rakkausballadi I've Been Waiting For You oli So Long singlen B-puoli lukuunottamatta Australiaa ja Uutta Seelantia joissa se sai kunnian olla singlen A-puoli. Uusi Seelanti piti kappaleesta jopa singlelistan top 10 sijan veroisesti. Ei hassummin kappaleelta joka itselleni edustaa Abba -albumin tasokasta rivibiisiä. On todettava että koska Abba on lempiyhtyeeni enkä voi sanoa inhoavani yhtään heidän julkaisemaansa biisiä voinen olla hieman fanipoikapuolueellinen. Teitä on varoitettu.

I've Been Waiting For You olisi tyylillisesti voinut olla myös edeltävällä Waterloo albumilla mutta Arrivalilla se ei tällaisena versioina enää olisi toiminut. Kappale edustaa sitä ensimmäisen aallon Abba-soundia jossa vielä selkeämmin kuuluivat 60-luvun vaikutteet ja tietynlainen aito viattomuus. Arrivalille mennessä soundi oli hioutunut ja ottanut askeleen eteenpäin. Mutta koska kaikki musiikki on omansa aikansa tuotetta se ei ole tekijä jonka lasken tätä biisiä vastaan.

I've Been Waiting For You on Agnethavetoinen mitä lauluosuuksiin tulee ja kuten yleensä valinta on osunut oikein. Vaikka Frida onkin suosikkini Abban upeasta laulajaduosta tämä viaton kaipaus on juuri Agnethan ominta aluetta. Pidän kantrihtavasta taustamelodioita soittavasta kitarasta joka on miksattu juuri oikealle voimakkuudelle tullen ja häipyen.  Suosikkini on kuitenkin lopun Na Na Na -säe. Abban biisit ovat hyvin kuunteluakestäviä sillä niistä löytää paljon pieniä taustalle miksattuja asioita joka ovat osa heidän musiikkinsa charmia.

Jos kappaleessa kerrotaan vastarakastumisen ylitsevuotavan kuplivasta ilosta niin se kuuluu tehdä juuri niin kuin Abba sen tekee I've Been Waiting For Youssa. Aiemmin rakkaudessa siipensä polttanut feenixlintu nousee uudestaan siivilleen eikä pelkää lentää huumassa kohti aurinkoa kuin Ikaros ikään. Tässä kohden kaikki on täydellistä ja ne ajat joita ei vietetä yhdessä vietetään siitä mielitietystä haaveillen.

Se mikä tämän lemmentunnustuksen erottaa Abbaklassikoista on sen poptaikapölyn määrä jota sen päälle ei ole sirottunut erityisen paljon. Kaikenkattavan laadukkaasti tehty kappale nojaa kuitenkin vielä tietynlaiseen viattomaan charmiin eikä se tartu kuulijaansa kiinni kuin purkka tukkaan. Samalla tavalla kuin vastarakastunutkin on sokaistunut rakkautensa kohteesta I've Been Waiting For Youkin voi sokaista kunhan sitä kuuntelee säästeliäästi.     

Arvosana: 6,5/10

Rob Zombie - Spookshow Baby

Artisti: Rob Zombie
Kappale: Spookshow Baby (1998)
Albumi: Hellbilly Deluxe
Mieleenjäävin lause: "She's a killer, she's a thriller, spookshow baby!"

Klassisesta crossoverista industrial shokkirokkiin. Pidän siitä kun aivan erilaiset biisit seuraavat toisiaan. Mukava myös korkata uusi artisti jota ei ennen blogissani ole käsitelty. Muistan White Zombien ja sitä seuranneen Rob Zombien soolouran mutta höristin korvani sille vasta tämän vuosituhannen puolella.

Kauhuelementtinen rock ei yleensä ole minulle mikään lisäarvo sillä en ihmeemmin välitä edes kauhuelokuvista. En osaa pelätä enkä jännittää katsoessani niitä eikä näin olleen myöskään musiikin kauhukuvastolla ole minuun vaikutusta. Mutta hyvälle industrial metallille on varattu pieni tekonurmella päällystetty alue musiikkimakuni kentällä.

Koska kilpailua ei pahemmin ole voinen sanoa että Rob Zombien soolodebyytti Hellbilly Deluxe on suosikki shockrock albumini. Voidaan toki keskustella onko shockrock musiikkigenre vai tapa kuvata sitä millainen visuaalinen ulosanti artistilla tai yhtyeellä on. Oli miten oli kokemusta genressä White Zombiessa kerännyt Rob Zombie tuntui tietävän mitä vaikutteillaan teki. Teemat ovat klassista kauhukuvastoa oli sitten kyse elävistä kuolleista, okkultismista tai muusta yliluonnollisesta.

Spookshow Baby ei eroa teemaltaan muusta albumista kuten ei musiikillisestikaan. Jos albumilta olisi julkaistu kolmen sijaan neljä singleä olisi Spookshow Baby ollut mielestäni vahva ehdokas. Tätä voisi perustella silläkin että kappaleen musiikkivideo julkaistiin DVD:n täytteeksi viisi vuotta albumin ilmestymisen jälkeen. Kyseessä onkin yksi Rob Zombie suosikeistani juuri noiden kolmen edellämainitun singlen lisäksi (Living Dead Girl, Dragula ja Superbeast).

En ole oikea ihminen arvioimaan Rob Zombien alter egon pelotusvoimaan juuri siksi etten ymmärrä kauhun enkä pelkäämisen päälle. Hahmo ei ole minulle tärkeä ja vain hänen musiikillaan on väliä. Spookshow Baby häviää hitusen Zombien parhaille tuotoksille siinä että se seisoo liikaa kertosäkeensä varassa. Puhutut väliosat eivät ole paras tapa viedä kappaletta eteenpäin vaikka ne ehkä tuovatkin usein industrialista puuttuvaa dynamiikkaa. Ehkäpä intron jousikilkutusta olisi voinut laajentaa muuhunkin kappaleeseen. Kelpo Zombieta kuitenkin pimeneviin syysiltoihin.   

Arvosana: 6,0/10

Sarah Brightman - This Love

Artisti: Sarah Brightman
Kappale: This Love (2000)
Albumi: La Luna
Mieleenjäävin lause: "A faded kind of day love, this love."

Sarah Brightmanin tuotanto sisältää vähemmän originaaleja sävellyksiä kuin olen joskus olettanut. Tuntuu siltä että lähes aina kun alan selvittämään jonkun Brightmanin albumibiisin taustoja huomaan että se on coveri tai sitten siihen on lainattu osia klassisesta musiikista. Minulle Brightman on ennen kaikkea loistava tulkitsija joten asia ei häiritse mutta alkuperäisversioihin tutustuminenkin on ollut antoisaa. On päivänselviä covereita jotka on tehty niin suurista klassikoista että ne tietävät kaikki kuten vaikka Brightmanin Whiter Shade of Pale tulkinta. Mutta Frank Peterson joka on tuottanut valtaosan Brightmanin klassiscrossover albumeista on myös löytänyt paljon vähemmän tunnettuja pikkuhittejä jotka ovat sopineet hyvin lahjakkaan sopraanon tulkittaviksi.

Tällainen vähemmän tunnettu lainabiisi on vuoden 2000 La Luna albumin Euroopan painoksen aloittava eteerinen This Love. Alkuperäisversio on vain kaksi vuotta vanhempi ja sen takana oli paremmin elokuvasäveltäjänä tunnettu Craig Armstrong. Originaalin vokaaleista vastasi Cocteau Twinsistä tuttu Elizabeth Frazer. Armstrongin versiosta ei ole vaikea kuvitella miksi Peterson on sen kuullesaan päättänyt sen sopivan hyvin Brightmanin levylle. Kappaleelle ei ole tehty suuria muutoksia. Suurin ero on taustojen muuttuminen hieman sulavimmiksi ja sovituksen hiotummaksi. Alkuperäisversion trip hop vaikutteet on muutettu Brightmanin tutuksi klassiscrossoveriksi.

This Love ei sisällä erityisen monimutkaisia lyriikoita. Mutta ehkä juuri yksinkertaisuudessaan ne onnistuvat olemaan monitulkintaiset. Joskus yksinkertaisuudella saadaan aikaan se että kuuntelija alkaa itse täyttämään aukot ja sovittamaan laulun itselleen. Lähes kuuden ja puolen minuutin kesto on paljon muttei tässä tapauksessa liikaa. Suurempia huippukohtia tai nostauksia ei ole mutta tämä toisaalta säilyttää tunnelman raukean hypnoottisena. This Loven rakkaus ei ole tulisinta eikä edes epätoivoisinta. Se on silti rakkautta mutta ehkä luonteeltaan sellaista joka ei saa vastakaikua. Se voi olla toivotonta rakkautta josta ei voi ikinä tulla mitään. Se on tunne jonka käsittely on vielä kesken vaikka lopputulos on jo lähes varmasti tiedossa.

This Love ei ole killeri eikä se ole albumin filleriäkään. Se saisi enemmän vastakaikua jos olisin tuntenut joskus jotakin sen kuvaileman kaltaista. Mutta mistä se kertoo ei ole silti tavoittamatonta; minulla ei vain ole siihen omakohtaista kosketuspintaa. Brightman pitää ihaltavasti tulkintansa hillittynä eikä sellaiseen "pakolliseen" isoon nostatukseen ole lähdetty. Kaikki on toteuttu hyvän tyylitajun mukaisesti ja jos jotakin särmää on tässä menetettykin se ei pilaa kokonaisuutta. Ajelehtivien ajatusten musiikillekin on aikansa ja paikkansa.          

Arvosana: 6,0/10

Parhaat biisit elämäni ajalta sijat 76-100

Sen kunniaksi että täytän joulukuussa 40 vuotta päätin koota Top 100 listan elämäni aikana julkaistuista parhaista biiseistä. Sääntönä on siis se että kappale on julkaistu aikaisintaan syntymäviikollani. (Ensimmäinen täysi viikko joulukuulta 1977) Lisäksi samalta artistilta tai bändiltä listalle pääsi korkeintaan kaksi biisiä (jotta tulisi variaatiota) eikä sama sävelmä voi olla kuin yhtenä versiona.

On varmasti ymmärrettävää ettei tuollaisessa listassa ole erityisen oleellista onko joku biisi sijalla 89 vai 57. Ja varmasti jos tekisin saman listan vuosi sitten tai vuoden päästä niin juuri nuo alasijat eläisivät kovasti. Top 10 olisi silti varsin järkähtämätön. Koska kyse on elämäni aikaisen musiikin listasta annoin myös painoa sille kuinka merkittävä kappale on minulle ja kuinka paljon minulla on muistoja siitä. Toki ykköspainotus on edelleen itse biisin hyvyydellä joka toki on makuasia jos mikä.

Sijat 76-100

76. Depeche Mode – It’s No Good
Opiskeluajan seinänaapuri ajoi tämän biisin ja samalla koko Depeche Moden runsaalla pakkotoistolla pääni sisään.

77. Retropop – Sellaista miestä
Sopivan realistinen ihannelistausbiisi.

78. Ruoska – Työmiehen haudalla
Oppikaamme edeltävistä sukupolvista, älkäämme toistako heidän virheitään.

79. Sparks – Dick Around
Minäkin olen joskus se ihmeellinen pelle.

80. Mona Carita – Hollywood
Musiikillisen ensirakkauteni täytyy olla listalla.

81. Jonna Tervomaa – Päästä yli
Vaikeiden asioiden ylipääsemisessä ei lasketa tyylipisteitä.

82. Dead Sara – Weatherman
Rokilla on toivoa kun yhä syntyy tällaisia.

83. Martti Servo & Napander – Tein sen minkä näillä lahjoilla pystyin
Maanläheinen kannustuslaulu.

84. Maria – Hold On Be Strong
Ei listaa ilman viisubiisiä, suosikkiviisuni tältä vuosituhannelta.

85. Supertramp – Logical Song
Minullakin tuli tämä tunne opiskelujen jälkeen.

86. Standfast – Carcrashes
Tämä on minulle se kevätbiisi.

87. CMX – Punainen komentaja
Vihaan monia CMX:n biisejä mutta pidän tästä avaruusoopperasta.

88. Black Box Recorder – Child Psychology
Choose life.

89. Gravitonas – People Are Lonely
Yksinkin voi olla yhtä yksinäinen kuin ihmisjoukossa.

90. Neverland Project – David & Goliath
Ehkei La Camilla osaa laulaa mutta hänen äänensä voi olla silti osa hyvää biisiä.

91. Catatonia – Mulder and Scully
Musiikillisesti parasta mitä X-Files synnytti.

92. Gregorian – Moment of Peace
Biisi johta kuunnellessa on sosiaalisen energian laturissa.

93. Alice – Il Vento Caldo Dell'estate
Sosiaalisen kanssakäymisten haasteiden vertauskuva minulle.

94. Troll – Jimmy Dean
Kuutosluokan luokkaretken soundtrack.

95. Alcazar – Shine On
Vakavampaa Alcazaria ja ehkä juuri siksi niin hyvää.

96. Clout – Save Me
Kuka tarvitsee pelastusta miltäkin, naisrock kunniaan.

97. France Gall – Ella, elle l’a
Ilomielinen kunnianosoitus, ranska on kaunis laulukieli.

98. Erasure – Love To Hate You
Viha ja rakkaus samassa pop-paketissa.

99. The Bangles – Hazy Shade of Winter
Biisi joka jäi työmatkakuuntelussa päähäni soimaan eikä ole poistunut sieltä vieläkään.

100. Donna Summer – MacArthur Park
Paras laulu jossa verrataan sateessa sulavaa täytekakkua hajoavaan ihmissuhteeseen.

Roxette - Bla Bla Bla (You Broke My Heart)

Artisti: Roxette
Kappale: Bla Bla Bla Bla Bla (You Broke My Heart) (2003)
Albumi: The Pop Hits
Mieleenjäävin lause: "It's all bla bla bla bla, you broke my heart many times."

Minulla ei oikeastaan ollut erityisen hyvää syytä ostaa vuosina 2002 ja 2003 julkaistuja Roxetten The Ballad Hits ja The Pop Hits -kokoelmia. Omistin albumit joilta varsinaiset hitit olivat albumeille poimittu ja uudet täkybiisit eivät olleet aivan parasta Roxettea. Olisiko sitten rahapussin aukaissut kummassakin levyssä mukana ollut bonus EP joissa oli ennenjulkaisemattomia biisejä ja vaihtoehtoisia ottoja.

Ennen nykyisenkaltaista lähes kaikenkattavaa nettimusiikkitarjontaa muutamalla ennenkuulemattomalla bonusraidalla saattoi lisätä mukavasti kokoelmien myyntiä. Mutta silti, kaksi täyshintaista levyä joissa kummassakin oli vain puolisenkymmentä ennenkuulematonta raitaa ei ollut hyvä diili edes fanille.

Bla Bla Bla Bla Bla (You Broke My Heart) löytyi vuoden 2003 The Pop Hits albumin bonus EP:ltä. Kappale oli käyttämättömäksi jäänyttä materiaalia vuoden 2000 levytyssessioista. Abban Benny ja Björn olivat eräässä haastattelussa sitä mieltä että jos he aikanaan ovat olleet sitä mieltä että joku kappale ei ole julkaisun arvoinen ei kuluva aika asiaa paranna. Ehkä Perin ja Marienkin olisi tässä tapauksessa kannattanut kuunnella maanmiehiään sillä Bla Bla Bla Bla Bla on tuskin kenenkään Roxettefanin lempibiisi.

Kappaleessa itsessään ei ole mitään järisyttävää ongelmaa. Se on kelvollisesti tuotettu siinä missä kaikki Roxetten musiikki yleensäkin. Itse saan lopputuloksesta tilkkutäkkimäisen vaikutelman. Aivan kuin biisi olisi kasattu tutuista palikoista joita on jo käytetty muissa sävellyksissä. Intro tuo mieleen yhden Roxetten biisin, väliosa myös ja kertosäekin on tutun oloinen. Ehkäpä epäinspiroitunut voisi olla hyvä termi kuvaamaan lopputulosta. Per Gesslellä on lauluvetovastuu ja Marieta kuullaan vain taustoissa. Ehkä tämä olisi ollut enemmän kotonaan Perin soololevyillä kuten vaikkapa World According To Per Gesslellä tai Son of a Plumberilla.  

Ei ole syytä kuitenkaan olla liian julma Bla Bla Bla Bla Blata kohtaan. Kaikessa keskinkertaisuudessa ja lievässä junnaavuudessaan se on kuitenkin helpohkoa kuunneltavaa. Se on biisi jonka juuri ja juuri jättää skippaamatta. Se on kuin puolituttu jota et itse ala jututtamaan mutta jolle kohteliaasti vastaat jos se lähestyy sinua. Ehkä pahinta on se hinta jonka olen siitä aikoinaan joutunut maksamaan. Turhan monta euroa per bla.

Arvosana: 5,0/10

Johnny Cash - One Piece at a Time

Artisti: Johnny Cash
Kappale: One Piece at a Time (1976)
Albumi: The Essential Johnny Cash
Mieleenjäävin lause: "I'd get it one piece at a time and it wouldn't cost me a dime."

Johnny Cash laulamassa Cadillaceista, sisukkuudesta ja hienoisesta kapinasta rikkaita vastaan. Noista aineksista oli koottu Johnny Cashin viimeinen Countrysinglelistan ykkönen vuodelta 1976. Nämä ainekset luonnollisesti sopivat Cashin suuhun ja tuskinpa hänen uskolliset faninsakaan One Piece at a Timea hylkivät. Humoristinen kappale muistuttaa hieman A Boy Named Sueta sisältäen puhutun säkeistön lopussa.

Kappaleen tarina kertoo General Motorsin tehtaalle töihin päätyvästä nuorukaisesta joka haaveilee omasta Cadillacista mutta tietää ettei liukuhihnatyöntekijän palkoilla sellaista tule ikinä saamaan. Niinpä hän päättäväisesti alkaa työkaverinsa avustuksella salakuljettamaan valtavassa eväslaatikossaan auton osia yksi kerrallaan. Lopulta 25 vuoden kuluttua työn sankarilla on tarvittavat osat oman Cadillacin kokoamiseen. Kokoamisesta tulee haastavaa sillä ensimmäiset osat ovat vuodelta 1949 ja viimeiset vuodelta 1973. Spedemäisellä nerokkuudella lopputuloksesta syntyy kuitenkin toimiva kulkupeli joskin erittäin oudon näköinen sellainen.

One Piece at a Timen markkinoimiseksi Cashin levy-yhtiön päätti rakennuttaa laulun sanoituksen mukaisen sekasikiöcadillacin (kuvassa) vieläpä vuosikertaidenttisistä osista. Jos pidät laulun sanoitusta epäuskottavana niin ainakin kiinalaisella moottoripyörätehtaalla työntekijä pihisti osa kerrallaan moottoripyörän ja aikaa siinä meni "vain" viisi vuotta. Sitä inspiroituiko työn sankari Cashin biisistä en tiedä mutta mikäpä idea olisi uniikki seitsemän miljardin ihmisen joukossa?

Jos One Piece at a Timen sanoituksen teemat ovat perinteistä Cashia niin sitä se on myös musiikillisesti. Tyypillinen nakuttava kitara ja varsin riisuttu instrumentaatio joka antaa paljon tilaa Cashin äänelle ovat artistia tyypillisimmillään. Jos pidät klassisesta Cashista niin pidät tästäkin. Kuten A Boy Named Suessakin suurin viehätys syntyy kappaleen tarinasta ja Cashin leppoisasta ulosannista. Soitanta on vain tuomassa pientä lisätekstuuria ja tämäntyylisen kappaleen pystyisi hyvin esittämään pelkästään mies ja kitara tyylisesti.

Minulle One Piece at a Time on toimivaa Cashia jos ei nyt aivan parhaimillaan niin kuitenkin näppärän sanoituksen vuoksi keskivertoa mieleenjäävempänä. Cash on itselleni parhaimmillaan tunteiden tulkkina vaikka hänen karismansa kantaa hyvin kevyemmät huumoribiisitkin. Kappaleen tarina on opetus siitä että kannattaa varoa kun puskee läpi harmaan kiven sillä toisella puolella voi olla loppujen lopuksi mitä tahansa.

Arvosana: 6,0/10

Texas - Sunday Afternoon

Artisti: Texas
Kappale: Sunday Afternoon (1999)
Albumi: The Hush
Mieleenjäävin lause: "It's your views on your groove."

Pääsen uudelle ikävuosikymmenelle ensi joulukuussa (2017 myöhempään lukeville tarkennuksena) ja olen kesän aikana hiljalleen koostanut listaa sadasta minun elinaikanani ilmestynestä biisistä joita pidän parhaina tai muuten tärkeinä itselleni. Pidin sääntönä että sama artisti voi olla vain kaksi kertaa listalla ja kappale saa olla julkaistu aikaisintaan sillä viikolla kun synnyin.

Kaikki varmasti ymmärtävät että joulukuun 1977 vanhemmalle puolelle jää toisen listan veroinen määrä loistavia biisejä mutta tämä ei silti tehnyt kokoamisesta helppoa. Top 20 ei paljoa muuttuisi vaikka tekisin sen milloin tahansa mutta sillä onko joku biisi sijalla 72 vai 87 ei oikeasti ole paljon merkitystä. Päätin että julkaisen listan kymmen biisin erissä myös tässä blogissani normaaleista arvosteluistani erillään.

Skottibändi Texasin Sunday Afternoon ei ole ensimmäinen sunnuntaibiisi tämän blogin historiassa eikä se myöskään jää viimeiseksi kun ottaa huomioon mitä levyhyllystäni sille viikonpäivälle vielä löytyy. Tiistai, keskiviikko ja torstai lienevät ne viikonpäivät joille on tehty vähiten musiikkia. Vuoden 1999 The Hush ei albumikokonaisuutena aivan lunastanut kaikkia odotuksiani mutta sen parhaat palat ovat kyllä asiaa. Sunday Afternoon on leppoisuudestaan huolimatta ehkä kuitenkin enemmän täyteosastoa. Tyylillisesti se olisi sopinut myös edeltäneelle White on Blonde albumille.

Se missä Texas 90-luvun lopun menestyksen jälkeen mielestäni ajoi miinaan oli liian kova yritys olla crossover yhtye. Siinä missä White on Blondella ja The Hushilla eri genrejen sekoittaminen toimi vielä oikeissa mittasuhteissa niin seuraavilla yritettiin liian kova olla cool ja ajan hermolla. Sunday Afternoonissa on hieman skrätsäystä mutta se ei häiritse koska sitä ei käytetä koko ajan vaan mausteena.

Jokin Sunday Afternoonissa mättää mutta ei ole mitään yksittäistä isoa tekijää johon osoittaisin syyttävän sormeni. Sharleen Spiteri henkäilee tutulla tyylillään ja kolhosta introsta huolimatta kokonaisuus on tuotettu varsin tyylikkäästi. Ehkä se vika onkin siinä että edellämainitut ovat kuin konvehdin kiiltävä kuori jonka odotetaan myyvän se sisältä löytyvä liköörisokeriöklötys. Kipinä ja yllätyksellisyys puuttuvat ja vaikka kertosäe yrittää nostaa tunnelmaa jäädään laiskottelemaan kuin Lasse Mårtensson ikään.

Sunday Afternoon ei ole tarpeeksi raukea ja aurinkoinen ollakseen hellepäivän löhöilyanthem. Kesäisyys ei ole minulle tyylikästä ja viileää. (Tähän kohti olisi helppoa tehdä Suomen kesä vitsi, mutta ei lyödä enää lyötyä.) Kalseutta alleviivaa vielä sekin että samalta levyltä löytyy kunnon kesäbiisi Summer Son. Sunday Afternoon on Texasin epäonnistunut yritys tehdä musiikillista jääkahvia. (Lopputulos on lähempänä aaltopahvia.)  
       
Arvosana: 3,5/10