Satunnainen poikkeama X: Vuosikatsaus 2023

Kyllä se yhden julkaisun vuosiputki täytyy pitää päällä sen pakollisen eli vuoden parhaiden ruotimisen kautta. Tämä onkin jo 10. satunnainen poikkeama, joten täytyy sanoa, että aikaa kuluu nopeaan. Itselle nämä ovat myöhemmin luettuna hauskoja aikakapseleita siitä, mitä tykkäsin eniten kuunnella kunakin vuotena. 

Tämä vuosi ei tuonut tottumuksiini mitään uutta, kuuntelin enimmäkseen koti- ja ulkomaisia naisartisteja ja mitään erityistä uutta ei tullut metsästettyä kun vanhat suosikit julkaisivat uutta ja kelvollista kuunneltavaa. Tuttua ja turvallista, mutta ei vuosi 2023 huono ollut musiikillisesti missään nimessä.

Vuoden biisi

Spoken word tyylillä laulava Klarissa oli minulle vuoden 2022 tulokas ja harva asia tekee minut musiikinkuuntelijana iloisemmaksi kuin, että lupaus täyttyy. Klarissa debyyttialbumi Maailma vie meidät taisteli kovasti vuoden albumin tittelistä ollen vahva kokonaisuus, jonka ainoa pieni heikkous oli se, että siinä oli selvästi biisejä hieman pidemmältä ajalta tehden siitä hieman epäyhtenäisen. Mutta Klarissan 2023 vuoden paras julkaisu tulikin loppuvuodesta, kun uusi single Muistatko meidät? tuli korviini saranapuolelta sisään.  

Muistatko meidät? on tuttua Klarissaan spoken word lauluineen, mutta hän samalla osoittaa saaneensa itseluottamusta laulaa myös perinteisemmin. Hänellä onkin upeasti soiva tumma ääni juuri tämän biisin kaltaiseen melankoliaan. Kaunis rakkauslaulu, joka pohtii tunteiden kestävyyttä ja suhteen kestävyyttä ensihuuman mentyä. Ikiaikainen teema, jota kelpaa näin tyylikkäissä kuoseissa kuunnella. Tässä on artisti, joka mielestäni ansaitsisi enemmän soittoa ja huomiota.

Klarissa - Muistatko meidät?

 

Vuoden albumi

Vuoden parhaan albumin tittelistä kävivät kovan kamppailun debyyttiartisti, supersuositulle albumille sen vaikean jatkon tehnyt artisti sekä myös usein sen vaikean kolmannen albumin julkaisut yhtye. Klarissan hyvän debyyttialbumin mainitsinkin jo. Behmillä oli varmasti paineita supersuositun Draaman kaari viehättää -debyyttilabuminsa jatkoa tehdessään sillä onhan se vielä tätäkin kirjoittaessa listoilla. Mutta niin vain kakkosalbumi Merkittävät erot onnistui olemaan loogista jatkoa debyytille. Hyvä kakkosalbumin kaava on samaa, mutta paremmin ja pienillä lisämausteilla. Tämä tarvitaan, jota debyytin uutuudenviehätys ei pääse varjostamaan seuraajaa. 

Ja niin hyvä kuin Behmin kakkosalbumi olikin niin Maustetyttöjen kolmosalbumi Maailman onnellisin kansa pisti korvissani vielä paremmaksi. Ero on marginaalinen ja voi olla, että jos olisin kirjoittanutkin tämän huomenna, nämä kaksi levyä olisivat voineet vaihtaa paikkoja. Maailman onnellisin kansa jalostaa Maustetyttöjen ankeilua loogisesti ja uusia teemoja on löydetty tarpeeksi. Suurin parannus on tuotannossa ja soundimaailmassa, sillä parhaimpina hetkinään albumin soundimaailma tuo mieleen 80-luvun alun Abban klassikkoalbumit ja tämän kovempaa kehua on minun vaikea sanoakaan. Ehkä se ratkaisevin ero Behmin ja Maustetyttöjen välillä on se, että Maustettöjen albumi kasvaa ajan kanssa enemmän korkoa kuin Behmin.

Maustetytöt - Maailman onnellisin kansa

 

Vuoden itkettävin biisi

Olen ihminen, joka ei itke edes joka vuotena. En ole erityisen sentimentaalinen tai tunteita ulospäin näyttävä. Musiikki yhdistettynä läheisen ihmisen kuolemaan kuitenkin avasi hanat tänä vuonna useammankin kerran. Mummoni nukkui pois alkusyksystä pitkän elämän uuvuttamana ja lähtöä jo toivoneena. Vaikka tuollainen lähtö onkin vähemmän surullinen kuin äkillinen tragedia, niin yksi elämäni päähenkilöistä on poissa. 

Behmin kakkosalbumilta löytyvä ja singlenäkin julkaistu Sinä lähdet, minä jään putosi tuohon herkkään suruvaiheeseen kuin ensimmäiset hiekat hautakuoppaan. Yksi tapani käsitellä surua on löytää siihen sopivaa musiikkia ja Sinä lähdet, minä jään tulee minulle aina olemaan mummoni lähdön muistokappale. Mummoni on ollut aina minulle moraalinen kompassi ja kappale muistuttaa siitä, että vaikka mummoni on nyt poissa, haluan yhä elää niin, etten tekisi mitään mikä pahoittaisi hänen mielensä. Mummon elämän kaari on päättynyt ja minulla on vielä tuntematon pätkä matkaa jäljellä. Kappale rakentaa tarinansa maltilla ja tarjoaa kliimaksin sekä loppurauhoittumisen mikä sopii täydellisesti.

Behm - Sinä lähdet, minä jään

 

Vuoden paras cover

Los Angelisista lähtöisin oleva Liliac on viidestä sisaruksesta koostuva rockyhtye, joka on jäsentensä nuoresta iästä huolimatta ehtinyt saada jo paljon aikaan. Kolme albumillista originaalia musiikkia ja kolme albumillista covereita on yhtä old school julkaisutahti kuin yhtyeen vaikutteetkin. 

Black Sabbathin Heaven and Hell samannimiseltä vuonna 1980 julkaistulta albumilta ei ollut minulle erityisen tuttu biisi. Tiesin kappaleen ja olisin tunnistanut sen. Liliac versioi kappaleen alkuperäistä mukaillen, mutta tehden siitä omansa. Nuorten muusikoiden into näkyy ja kuuluu, mutta enää he eivät ole vain hyviä ikäisikseen, he ovat hyviä joka tapauksessa. Laulaja Melody Cristea kykenee juuri Dion mieleen tuovaan voimaraspiin sekä myös korkeampiin kirkaisuihin. Lisäksi hän vielä soittaa huilusoolon kappaleen lopuksi.

Varsinkin 80-luvun alkupuoliskon hevissä minua usein häiritsee hieman tunkkainen levytysten laatu miksauksen ja masteroinnin suhteen. Liliacin version etuna on nykyaikainen studio- ja äänitystekniikka eivätkä he ole unohtaneet dynamiikkaa kuten usein nykyään voi käydä. En ole ikinä voimasoittanut alkuperäistä, mutta tätä olen kuunnellut vuoden viimeisinä kuukausina päivittäin. Klassinen hevikin uppoaa minulle paremmin naisen laulamana, minkäs sitä mieltymyksilleen voi.

Liliac - Heaven and Hell

 

Satunnainen poikkeama IX: Vuosikatsaus 2022

Eihän sitä yhdeksän vuoden perinnettä henno katkaista ja onhan se tietyllä tavalla mukavaa pitää tämä blogi pienimmällä mahdollisella julkaisumäärällä vielä elossa. Vuosi 2022 oli kiireinen, koska aloitin opiskelut töiden ohella ja esimerkiksi nyt joulun ja uudenvuoden välissä luin n. 1000 sivua tenttikirjoja joista tein viisi kirjatenttiä. Kiire pitänee minut pois tämän blogin aktiivijulkaisusta vuonna 2023:kin, mutta eiköhän ainakin se pakollinen vuosikatsaus tulle.

Vuosi 2022 oli musiikillisesti varsin omanlaisensa ja aika lailla kotimaisiin naisartisteihin painottuva uusien kuuntelemieni biisien osalta. Olen naisartisteihin painottuja musiikinkuuntelija mikä on varmasti tullut selväksi joten tässä kohti ei mitään uutta. Mutta suurin osa vuonna 2022 eniten pitämistäni uusista kappaleita on indieosastosta mikä ei tietenkään ole paha asia. Musiikki on musiikkia tuotti sen sitten suurimman korporaation jättimäiset rattaat tai yksinäinen sooloartisti läppärillä makuuhuoneensa nurkassa.

Vuoden kappale, tulokas ja tulevaisuudentoivo

Joskus Youtuben suosituksetkin tarjoavat täysosumia ja minähän otan hyvän musiikin sieltä mistä vain sen voi löytää. On mielenkiintoista löytää artistit siinä vaiheessa kun he ovat vasta nousemassa esiin ja saamassa ensimmäistä levytyssopimustaan. Sitä tuntee olevansa etujoukoissa ja vaikka aina omat suosikit eivät nousekaan maineeseen niin loppujen lopuksi olen vuosien varrella oppinut hyväksymään sen ettei kaikkien tarvitse tykätä siitä mistä minäkin. 

Klarissa yhdistää tyylillisesti 90-luvun triphopia puhelaulutyylisiin vokaaleihin mikä johti minut etsimään samanlaista lisää. Mutta ehkä minä Soinnun poikana (äitini nimi on Sointu) en voinut luonnollisestikaan vastustaa Synkät soinnut -kappaletta joka kertoo juuri sen tarinan miten itsekin koen melankolisen musiikin voimannuttavuuden. Puolen vuoden ajan tapasin aloittaa jokaisen työpäiväni Synkkien sointujen sävelin mikä kertoo paljon kappaleen vetovoimasta. Klarissa julkaisi myös kaksi muuta pätevää singleä (Hukun hiljaisuuteen ja Post Bar) vuonna 2022 mikä oikeuttaa vuoden tulokkaaksi helposti. Joskus se paras on yhdistelmä vanhaa tuttua, mutta uusissa kuorissa. Odotan mielenkiinnolla Klarissa vuonna 2023 julkaistavaa debyyttialbumia.

Klarissa - Synkät soinnut

Paras uudelleenlämmitelty kappale

Erika Vikmanista voi olla monta mieltä, mutta olennaisinta on se, että hän herättää mielipiteitä. Oliko tyylivaihto kliinisestä tangokuningattaresta discoiskelmädiivaksi laskelmoitu ele vai oman taiteellisen persoonan päästäminen vapaaksi? Se ei ole minusta erityisen kiinnostavaa vaan se, millaisella musiikilla hän onnistui täyttämään olemassa olleen tyhjiön kotimaisessa musiikkikentässä. Uran toisen vaiheen alku oli vahva, mutta vuonna 2021 singlenä julkaistu Häpeä katkaisi minulle putken. Hänen albumiltaan löytyi toki kelpo kappaleita, mutta Häpeä aiheutti jonkinlaisen hypeputken katkeamisen itselleni. 

Kunnes kappaleesta julkaistiin uusi versio Vain elämää kauden 13 myötä, joka laittoi biisin sanoituksen oikeisiin raameihin tyylillisesti. Alkuperäinen versio ei ollut sovituksellisesti mikään napakymppi ja musiikkivideokin onnistui viemään huomiota kappaleen sanomasta eikä päinvastoin. Hieman rauhallisempi sovitus tuo sanoman esiin ja laulusuorituskin on tätä kautta parempi. Olen itse- ja myötähäpeän ammattilainen, joten nyt kun sanoma tulikin minulle perille tajusin, että tämähän on kuin tehty minun kuunneltavakseni. Häpeä on kuin keittoruoka, joka vasta päivän jääkaapissa seistyään imeyttää arominsa aineksiin ja maistuu paljon paremmalta uudelleenlämmitettynä. Ja häpeävoimabiisejä minulla ei ole ikinä arsenaalissani tarpeeksi.

Erika Vikman - Häpeä

 

Vuoden yhtyetulokas

Olen sitä ikäluokkaa, joka lapsena musiikillisesti marinoitiin 80-luvun alkupuoliskon kotimaisessa discoiskelmässä. Alle kolmikymppisenä katsoin tuota musiikkityyliä nenänvartta pitkin, mutta siinä iässä kun nostalgia alkaa hiipiä musiikilliseen verisuonistoon sitä lakkaa nyrpistelemästä nenää ja alkaa kuunnella sitä mistä pitää. Joten myös tyylilliset pastissit tuon ajasta musiikista moderneilla mausteilla voivat siitä kutittaa sopivasti nostalgiahermojani ja juuri siihen saumaan iski Jenni&Juho.

Jenni&Juho on duo joka yhdistää juuri tuota edellämainittua discoiskelmää Leevi and the Leavings tyyliseen pikkutuhmaankin meininkiin. Debyyttialbumi Koska olet sen arvoinen on kuitenkin varsin monipuolinen ja sisältää kelpoa höttöpoppia, jota ei tuolla retrolla tatsilla kyllä voi sanoa tehtävän liikaa. Oleellista on se, ettei Jenni&Juho ole liian hävytön, ei liian humoristinen eikä liian retro vaan sopiva yhdistelmä noita kaikkia. Salaliittoteoria on kaunis rakkauslaulu, jossa on juuri sen verran ohut huumorikerros ettei siitä tule siirappinen. Tammat laukalla on täydellinen naisporukan lämmittelybiisi ennen baari-iltaa. Ja kelpo albumin lisäksi loppuvuodesta tuli myös Tähdet yllä Suomenmaan -single, joka tekee sen vaikean asian eli yhdistää isänmaallisen teeman niin ettei kuunnellessa tunne myötähäpeää. Se on aina hienoa kun joku Suomessa uskaltaa olla pop.

Jenni&Juho - Tähdet yllä Suomenmaan

 Vuoden paras ulkomainen kappale

Aikaisempina vuosikatsauksen kerroilla minulla ei ikinä ole ollut ongelmaa ulkomaisen kategorian täyttämisessä. Mutta nyt minulta meni pitkä aika miettiessä mitä vuonna 2022 julkaistua ulkomaista kappaletta olisin kuunnellut runsaasti. Suurimmat ulkomaiset suosikkini eivät julkaisseet uutta musiikkia tänä vuonna. Tämä vuosi on mennyt on ilmeisesti mennyt niin kotimaisen musiikkikuplan sisällä ettei ulkomaalta kantautunut paljon kaikuja soittolistalleni. Ja tyypillisesti ne mitkä tulivat olivat vuodelta 2021 tai uuvanhoja löytöjä. 

Mutta olihan se yksi kappale ainakin, joka ei ehkä ensikuuntelulla tehnyt vaikutusta, mutta jota sen jälkeen minulle automaattisoittolistat tarjosivat säännöllisen epäsäännöllisesti. Joka kuuntelun jälkeen korvani alkoivat tarkentua hieman enemmän kuuntelemaan ja vasta nyt siitä on tullut kappale jonka voin poimia kuunneltavaksi ihan erikseenkin. Yleensä kappaleet joille lämpeän hitaasti myös kestävät pitkään.

Meg Myers hiipi parisen vuotta sitten suosiooni voimallisella tulkinnallaan ja sopivalla vereslihaisella häpeämättömyydellään. Niin eipä ole ihme, että kun hän palasi aiemman Desire kappaleensa teemoihin tänä vuonna julkaistulla HTIS (Hiding That I'm Sexual) -kappaleellaan niin sytyin sille lopulta vaikkakin hitaasti. Hieman kuin nainen, joka ei heti herätä huomiotasi, mutta hiljalleen löydät hänestä mielenkiintoisia puolia ja lopulta huomaatkin nauttivasi hänen seurastaan. 

Tyylillisesti Meg Myers vuosimallia 2022 on hieman elektronisempi kuin aiemmin, mutta se sama energia on silti tallella. Ei HTIS ole varsinaisesti mitään tämän vuoden hittisoundia vaan yhdistelmä uutta ja vanhaa tavalla joka on esittäjänsä näköistä ja kuuloista. Kun nainen laulaa seksuaalisuudestaan aidosti, eikä pyri tai ole pakotettu olemaan laskelmoitu objekti niin siinä on jotakin mikä vetoaa eikä se ole todellakaan liian yleistä.

Meg Myers - HTIS (Feat. Luna Shadows & Carmen Vandenberg)

Olkoon musiikkivuosi 2023 mielenkiintoinen ja taas omanlaisensa ja ehkä se tämän vuosikymmenen soundikin alkaa tässä kohti nousta esiin.

Satunnainen poikkeama VIII: Vuosikatsaus 2021

Vaikka tämä vuosi ei inspiroinutkaan minua palauttamaan blogiani määrittelemättömältä tauolta niin perinteitä ei saa katkaista. Niinpä jo kahdeksannen kerran kerron mitkä olivat mielestäni tänä vuonna julkaistuista musiikkiteoksista itselleni mieleisimmät. Kategoriat ovat jälleen osittain melko omintakeisia, mutta näitä seuranneet ovat varmasti jo siihen tottuneet.

Vuoden albumi, biisi ja comeback

Mikäpä olisi voinut pitkäaikaisen Abbafanin mielestä olla parempaa kuin Abban onnistunut ja tyylikäs paluu Voyage albumin muodossa. Kymmenen biisiä klassista Abbaa ilman pakollista yrittämistä kuulostaa ajankohtaiselta ja päivitetyltä. Agnethan ja Fridan lauluäänistä kuulee takana olevat vuodet, mutta se ei laske tulkintojen laatua tai heidän ääniensä yhteensulautuvuutta Bennyn ja Björnin tuotoksissa. 

I Still Have Faith In You pystyy kilpailemaan tasapäisesti monen ylemmän keskitason Abbaklassikon kanssa ja Ode to Freedom lopettaa Abban levytysuran tavalla, jota on vaikea sopivammaksi kuvitella. Minun piti jopa pidätellä itseäni jotta Abba ei olisi tänä vuonna vetänyt kaikkia kategorioita itselleen joten lisäsin heille hieman henkistä menestyspainoa. Kiitos Abba, tähän on hyvä päättää ura joka ansaitsi onnellisen lopun.

(Kotimaisen kunniamaininnan comebackista ansaitsevat Matti ja Teppo Portion Boysin remiksin myötä tulleella paluulla uuden sukupolven korviin.)

ABBA - Ode To Freedom

Vuoden paras rockbiisi ja musiikkivideo

Beast in Black on omalla tavallaan yksi purkimmista rockbändeistä tällä hetkellä mitä on. Tämä ei ole tuomio vaan huomio. Yhtye myöskään ei ota itseään liian vakavasti ja liikkuu sujuvasti eri vaikutteita musiikkiinsa sekoittaen. Cyberpunk ei ole niin yleinen genre musiikissa, sillä kompastuihan siihen 90-luvulla mm. Billy Idol. Cyberpunkteemainen albumi kuulosti pieneltä riskiltä, mutta Beast in Black ja eritoten Anton Kabanen saivat musiikillisella notkeudellaan ja aikuiselle sopivalla tavalla ikuisella lapsenmielisyydellään konseptin toimimaan. Moonlight Rendezvous ja One Night in Tokyo ovat meneviä ja tyylikkäitä singlejulkaisuita albumilta ja muutama muukin kappale on päätynyt albumilta soittolistalleni. 

Musiikkivideo on juuri sellainen poikamainen fanituotos jollaisen jokainen cyberpunkkari teini-ikäisenä haaveili tekevänsä, muttei omannut siihen taitoa tai resursseja. Minä vanhana Cyberpunk 2020 roolipelin pelaajana ja muutenkin genren fanina rakastuin videon tarinaan ja kuvastoon. Kappaleen koneellakin on tunteet teeme kuvataan videossa juuri sellaisena mahdottomana rakkaustarinana kuin pitääkin. Hauskaa on myös sekin etteivät bändin jäsenet ole videon hyviksiä vaan päinvastoin. Erikoismaininta myös videon naispääosaa esittäneelle Anna Tavailalle, jonka roolisuoritus jää videosta parhaiten mieleen.

Beast in Black - Moonlight Rendezvous

Vuoden itkettäjä

Vuosi 2021 alkoi osaltani surullisissa merkeissä kun rakas pappani kuoli pitkäaikaisen muistisairauden heikentämänä. Minulle elämän merkittävät tapahtumat saavat usein lähes puoliautomaattisesti linkityksen johonkin musiikkiin, mutta tämän surutyön oheisbiisi löytyi vasta loppuvuodesta Vain elämä ohjelmasta. Mitään aavistamatta katsoin Arttu Viskarin päivän ohjelmaa kun Suvi Teräsniska tulkitsi Tuntematon potilas kappaleen tavalla joka avasi kyynelkanavani tavalla joka on minulle harvinaista. Itkin hytisten esityksen aikana niin, että sen lopussa hihani olivat märät kyynelistä. Suru joka oli vielä kokonaan surematta tuli musiikin avittamana läpi henkisistä padoista. 

Kun kuuntelin tulkinnan uudestaan tämän blogin biisejä miettiessäni sen vaikutus minuun oli lähes yhtä voimakas. Arttu Viskarinkin tulkinta on käypä, mutta hän on pohjimmiltaan hieman humoristinen tulkitsija kun taas Teräsniska on oman iskelmäsukupolvensa sinivalkoinen ääni. 

Lepää rauhassa Veikkoseni.

Suvi Teräsniska - Tuntematon potilas

Vuoden tulokas

Måneskinille en lämmennyt heti tämänvuotisten Euroviisujen ennakoissa, sillä ajattelin heidän kappaleensa jakavan pisteitä Suomen Blind Channelin kanssa mikä aiheutti ensin pienen asennevamman biisiä kohtaan. Mutta jos jotakin vuodet musiikin kuuntelijana ovat opettaneet on se, että asennevammoista pitää päästä yli ja kohdata musiikki rehellisen avoimena. Italialaisbändi palautti kerralla uskon kotimaansa musiikkiin, mikä on ollut viime vuosikymmeninä kaukana siitä asemasta mikä heillä oli vielä 90-luvun alkuun asti. 

Nuoresta iästään huolimatta yhtyen on ehtinyt saada paljon aikaan ennen kansainvälistä läpimurtovuottaankin. Heidän italiankielisissä lyriikoissaan on syvyyttä mikä tasapainottaa heidän asenteella paikattuja hieman semikömpelöitä englanninkielisiä kappaleitaan. Tämä kaksijakoisuus tekee yhtyeestä mielenkiintoista kuunneltavaa ja toivon, että molemmat kielet pysyvät yhtyeen tulevillakin levyillä käytössä. Måneskin kuulostaa omalta itseltään vaikka vaikutteet ovatkin eniten 70-luvun hard rockissa. Yhtye ei pelkkää biiseissään tarttuvuutta ja omaa sitä pientä vaaran tuntua mikä monilta muilta uusilta rockbändeiltä puuttuu. 

Måneskin - I Wanna Be Your Slave

Vuoden cover

En tuntenut erityisen hyvin ruotsalaisen synapopyhtyeen Secret Servicen tuotantoa. Flash in the Night hitin olin toki kuullut ja yhtyeen laulajan duetto Agnetha Fältskogin kanssa löytyi levyhyllystä. Tiesin myös, että Army of Loversista parhaiten tunnettu Alexander Bard oli ollut mukana Secret Servicen biisintekijäosastossa yhdessä Tim Norellin kanssa. Norell teki myöhemmin Lit de Parade kappaleen Army of Loversille joka oli pienehkö hitti (Top 10 hitti Ranskassa ja Top20 hitti Suomessa ja Ruotsissa). 

Norellin oman tarinan mukaan kävi niin, että tänä vuonna hän kuuli unessaan melodian jonka hän ajatteli sopivan Lit de Parade kappaleeseen. Tämän kautta syntyi uusi versio kappaleesta, josta riisuttiin Army of Loversista aina kuuluvat kitch ja huumori jolloin lopputulos on tyylikästä synapoppia 80-luvun hengessä, mutta tämä päivän tuotantotekniikoilla kiillotettuna. Ja lopputulos toimii. Lit de Parade tarkoittaa sitä kun valtionpäämies tai vastaava haudataan niin, että hänen ruumiinsa on hetken aikaa tai pidempäänkin kaiken kansan nähtävillä jossakin virallisessa rakennuksessa.

Lit de Parade on sellaista synapoppia, jonka kuuleminen ylentää mieltäni kaikessa tunnelmallisuudessaan. Alakulo ja ikuisen elämän tavoittelun turhuus ovat toki läsnä, mutta niiden tavoittelusta kuoleman myötä saatu rauha on tasapainottavana teemana. On mukava kun tällainen biisi tulee kuin puskista ja antaa vanhalle kappaleelle täysin uudet raamit. Samalla tuli tutustuttua Secret Servicen vanhenpaankin tuotantoon, joka epätasaisuudestaan huolimatta sisälsi myös pieniä helmiä.

Secret Service - Lit de Parade

Pidetään discoiskelmä elossa erikoismaininta 2021

Pieni Kainuun kunta Puolanka on ottanut tavaramerkikseen pessimismi, mitä juhlitaan mm. vuotuisilla pessimismipäivillä. Samalla teemalla julkaistuja kieliposkella tehtyjä pessimistibiisejä on julkaistu jo useamman vuoden ajan tapahtuman Youtubesivuilla. Tämän vuoden kesäbiisi on eräänlainen antikesäbiisi. Parasta siinä on 80-luvun discoiskelmän kultakauden onnistunut jäljittely. Kesä ei voi olla pilalla kun kuuntelee tätä. Plussaa myös tyylitietoisen tyylittömästä musiikkivideosta.

Puolangan pessimismipäivät - Koko kesä pilalla

Satunnainen poikkeama VII: Vuosikatsaus 2020

Vaikka blogini onkin ollut keväästä asti julistamattomalla tauolla, niin nyt jo seitsemän vuotta jatkunutta perinnettä en tietenkään katkaise. Eli vuoden 2020 eniten itselleni kolahtaneet biisit palkitaan tässä hyvin vapaamuotoiset palkintokatergoriat omaavassa listauksessa jälleen kerran.

Vuoden 2020 erityislaatuisuudesta on varmaan jo kirjoitettu ja puhuttu kyllästymiseen asti, mutta sen verran pitää minunkin siitä jauhaa, että tänä vuonna on sattuneesta syystä ollut enemmän aikaa keskittyä musiikin kuuntelemiseen. Etätöiden ohessa ja vapaa-ainakin musiikki on ollut tärkeä osa omaa jaksamista. Artisteillakin on ollut aikaa keskittyä studiossa olemiseen kiertämisen sijasta ja tämäkin näkyi julkaistun musiikin määrässä ja määrän myötä tulee väkisin laatuakin. 2020 on ainakin itselleni ollut varsin kelpo musiikkivuosi.

Puun takaa tullut kappale: Jaakko Rossi & Aurinko Kioski - Justiina

On mukava edelleen yllättyä, kun voimasoittooni päättyvä biisi tulee suunnasta mistä en olisi ikinä osannut odottaa. Marko Haavista ja Poutahaukat on minulle nimenä tuttu muttei herätä tunteita suuntaan tai toiseen. Enkä olisi tiennyt että yhtyeen kitaristin nimi on Jaakko Rossi. Enkä tiennyt sitäkään että hänellä on Aurinko Kioski -niminen sooloprojekti. (Inhoan, kun yhteenkirjoitussääntöjä rikotaan.) Kun kuulin töihin kävellessä Ylen podcastista Jaakko Rossin & Aurinko Kioskin kappaleen Justiina koin sen harvaisen, mutta mukavaan tunteen, että nyt kuulin biisin jonka haluan kuulla monta kertaa lisää. Enkä ollut väärässä, sillä soittokerroissani Justiina on varmasti vuoden Top3:ssa. Kappale itsessään on jonkinlaista suomipoprockiskelmää, jossa myös hieman räpätään. Se on sopivan alakuloinen pilkettä silmäkulmassa unohtamatta, mikä on sellaista mitä tänä vuonna tarvitsin.   

Vuoden albumi: Maustetytöt - Eivät enkelitkään ilman siipiä lennä

Viime vuonna suosikikseni nousseet Maustetytöt jatkoivat toisella albumillaan oikeastaan juuri sillä tavalla kuin toivoinkin. Yhtye piti linjansa eikä iloisia kappaleita löydy tältäkään kappaleelta ainuttakaan. Sanoitusten painopiste on siirtynyt alkoholiongelmasta enemmän kuolemaan ja mielenterveysongelmien suuntaan mikä myös on toimiva suunta. 

Soundillisesti kakkoslevy on hivenen koneellisempi mikä luo mukavasti eroa yhtyeen albumi ja liveversioiden välille. Itse tykkäänkin kuunnella kappaleista sekä live- että albumiversioita niiden tarjoaman erilaisen tunneman vuoksi. Sanoitukset ovat kehittyneet debyytistä ja vaikutteiden annetaan edelleen näkyä ja kuulua.

 Kolmoslevystä tulee varmasti mielenkiintoinen haaste, mutta vuonna 2020 kuuntelin eniten tätä haikeilua ja kuuntelen varmasti jatkossakin.

Vuoden tulokas: Behm

Päälle nelikymppisenä sitä alkaa olla iloinen, joka kerta kun radiot sattuvat voimasoittamaan jotakin mikä on itsellekin mieleen. Vuosi 2020 oli Rita Behmille menestyksekäs: jo vuonna 2019 julkaistu Hei rakas soi edelleen ja jatkosinglet Tivolit ja Frida jatkoivat suosion kasvattamista. 

Mukavaa, että joku suomalainen artisti ymmärtää popsanoitusten päälle eikä pelkää käyttää koukkuja tai mieleen jääviä kielikuvia. Frida kappaleen maalausvertaus eroprosessin osana on hyvä esimerkki tästä. Tulokkaiden kanssa herää aina yleensä se sama kysymys, miten käy jatkossa toisen albumin myötä? Onko kaikki vuosien varrella kertyneet paukut käytetty jo debyyttialbumiin? Jos pitäisi veikata niin Behm tulee pärjäämään jatkossakin tai jos hänen suosionsa välillä laantuisikin hänen voisi hyvin kuvitella tekevän pienen tauon jälkeen comebackin.

Vuoden kappale: Maustetytöt - Syntynyt suruun ja puettu pettymyksin

"Pidän sinusta mutten itseäni siedä, en tarvitse muita, sinusta en tiedä." Elämisen siedettävä raskaus on aihe, joka ei Maustetytöt tuntevalle yllätä sillä se on yksi heidän sanoitustensa kulmakivistä. On jotenkin sopivaa että Covid-19 vuonna 2020 lauletaan kuolemasta tällä tavoin. Surullisesti mutta kuitenkin muistuttaen että se polku on taivallettava loppuun ja maan povessa ehtii sitten olla iäisyyden. Kappale on melodisesti kaunis, tietää mittansa ja tämän kappaleen aloittanut lainaus on eniten tänä vuonna päässäni pyörinyt laulunsanoitus. 

Joskus sitä tarvitsee vain yhden asian, jonka vuoksi jatkaa elämistä vaikka olisi vaakakupissa ne 99 jotka väittävät toisin. Minullakin on omani, onneksi. Kiitos Maustetytöt kun jatkoitte omalla linjallanne ja tuotatte melankolisia sointuja jotka kuitenkin vähentävät kuulijoissaan sitä.

Tulihan se toinenkin hyvä biisi sieltä: Litku Klemetti - Mona

Joskus käy niin, että artisti tai yhtye julkaisee kappaleen joka on itselle mieleen, mutta muusta tuotannosta ei toiveista huolimatta löydä mitään vastaavaa. Litku Klemetti lunasti yhden suosikkibiisin artistin Juna Kainuuseen -kappaleellaan ja toista olen odottanut siitä asti. Litkun tuotannosta löytyy ihan kuunneltavaakin materiaalia, muttei sellaista henkilökohtaiseen voimasoittoon innostavaa toista kertaa ennen tänä vuonna julkaistua Monaa. Väittäisin, että kappaleen Mona on discoiskelmäprinsessa Mona Carita. Katsoohan päähenkilö kappaleessa Monaa julisteesta ja levynkansista jolla on "päällä bikinit ja niiden alla lihaa". 

Mona Carita oli oma musiikillinen ensi-ihastukseni jo ennen kouluikää, joten Litkun valinta kappaleen aiheeksi kylvettiin minun kohdallani sopivaan maaperään. Sounditkin ovat ehtaa uuskasarointia ja Litkun hieman äkkiväärät riimittelyt sopivat kokonaisuuteen hyvin. Litku mon amour, ei kahta ilman kolmatta, eihän?  

Vuoden paras rock ja cover: Amaranthe - 82nd All the Way

Ruotsin popmetalliylpeys Amaranthe on ollut niitä bändejä joita olen seurannut vuosia puolivaloilla, mutta joka ei jostakin syystä ole tarjonnut sitä jotakin heistä innistuttavaa tekijää. Elementit ovat kyllä aina olleet olemassa: ruotsalaista popsensibiliteettiä omaava, yhtye jolla on ruotsiaksentilla laulava naislaulaja ja selvästi pyrkimys tarttuviin melodioihin ja kertseihin. Ehkä heiltä ovat vain puuttuneet tarpeeksi hyvät biisit. 

Sabaton taas on toinen ruotsalaisyhtye, joka menee vähän sille osastolle, että he eivät ole tarpeeksi hauskoja omassa gimmickissään ja laulaja on omaan makuuni hieman liian kankea. Mutta kun Sabatonin alun perin tekemä amerikkalaisesta ensimmäisen maailmansodan sotasankarista tekemä kappale 82nd All the Way päätyi Amaranthen käsittelyyn niin kokonaisuushan toimii. Yhtyeellä on selvästi ollut hauskaa omaa tulkintaansa tehdessään ja itse biisi on parempi kuin Amaranthen omat. (Eri mieltä saa olla, mutta tämä on omani.) 

Ehkä coverin teko on tuonut rentoutta eikä kappaletta ole ahdettu ihan niin tukkoon kuin Amaranthen biisit liian usein ovat. Kolme eri laulajaa tuovat kaikki jotakin tarpeellista mukaan tähän sekametelisoppaan. Ruotsalaisen yhtyeen coveri ruotsalaisen bändin kappaleesta, joka kertoo amerikkalaisesta sotasankarista joka meni sotimaan Ranskaan ja otti siellä kerralla vangiksi toistasataa saksalaista. Siitä ei kappale paljon kansainvälisemmäksi mene. Ja parempi sotia lauluissa kuin oikeasti.

Ehkäpä tämä riittää tämän vuoden musiikillisistä mieliteoistani tällä kertaa. Oli mukava blogata pitkän tauon jälkeen. Uskon että vuonna 2021 teen blogia jos en vanhaan tyyliin niin ehkä johonkin uuteen. Kuunnella kaikki sellaista musiikkia mistä tykätään eikä olla puristeja!

Blondie - (I'm Always Touched By Your) Presence, Dear

Artisti: Blondie
Kappale: (I'm Always Touched By Your) Presence, Dear (1978)
Albumi: Atomic - The Best of Blondie
Mieleenjäävin lause: "Stay awake at night and count your R.E.M.'s."

Minulle nykyinen maailmantilanne ei ole tuonut lisää omaa aikaa mikä on introversioni korkeasta asteesta huolimatta helpostus. Mitä nyt töitä joutuu tekemään paljon enemmän etänä, mutta toisaalta en pidä matkustamisesta joten siltä osin asia on parannus.

Yksi vaikutus mikä ihmismalwarella, kuten eräs tubettaja virusta kuvaa, koska sen oikean nimen sanominen veisi Youtubessa mainostulot on se, että jokainen biisi tuntuu jollakin tavalla linkittyvän siihen. Jopa tämänkertainen, mutta ei onneksi ihan pahimmalla mahdollisella tavalla.

Blondien vuoden 1978 Plastic Letters albumin toinen single on nimihirviö (I'm Always Touched By Your) Presence, Dear. Käytänkin siitä loppuarvostelun ajan nimeä "helpompaa" nimeä IATBYPD. Kappaleen on tehnyt Blondien basisti Gary Valentine sen jälkuun kun hän kuuli, että hän ja hänen silloin tyttöystävänsä olivat hänen kiertueella olleessaan nähneet etäisyydestä huolimatta samanlaisia unia. IATBYPD ei ole suurimpia Blondiesuosikkejani, mutta toisaalta se on parempi kuin yli 90%:ia 90-luvun puolivälin comebackin jälkeisistä biiseistä. Yhtyeelle tyypilliset 60-lukuvaikutteet kuuluvat tässäkin kappaleessa, mutta tyylilliset ratkaisut päivittävät sen silti tukevasti 70-luvun jälkipuoliskolle. 

Blondie on parhaimmillaan kun heidän kappaleensa heijastuvat parhaiten laulaja Debbie Harryn luonteen kautta. IATBYPD kanssa tämä toimii puoliksi. Vaikka Harry tulkitsee kelvollisesti romanttista söpistelyäkin niin parhaiten hänen ulosantinsa toimii silti, kun biisissä on hieman draamaa, räväkkyyttä tai äkkyvääryyttä. IATBYPD:ssa ei ole noita elementtejä tarpeeksi vaikka siinä pudotellaankin monia uniin ja enteisiin liittyviä termejä varsin sujuvasti.

Ehkä IATBYPD on muutenkin hieman liian siloteltu ja harmiton verrattuna joihinkin muihin saman aikakauden Blondiebiiseihin. Toki kappale ottaa hieman kierroksia, mutta se ei ikinä lähde kunnon laukkaan. Olisikohan tämä voinut olla niitä paremmin livenä toimivia kappaleita? Tai sitten kappaleen pahin vihollinen on yhtyeen tuotannon parhaimmisto mihin se ei ainakaan omissa kirjoissani vertaudu menestyksekkäästi.

Mutta sujuvasti kuunneltava kappalehan silti on kyseessä jota en skippaisi. Plussaa rumpali Clem Burkelle jälleen kerran siitä, että hän on se joka tuo kappaleeseen eniten sen tarvitsemaa energiaa. IATBYPD tuskin tulee minulle uniin edes tämän arvostelun kirjoittamisen jälkeen, mutta jos se tulisi niin en laskisi sitä painajaiseksi.

Arvosana: 5,5/10

Dina Carroll - Walk on By

Artisti: Dina Carroll
Kappale: Walk on By (1989)
Albumi: Millennium 1990-1994
Mieleenjäävin lause: "Walk on.. walk on.. walk.."

Jokainen vuosikymmen tuottaa oman näkemyksensä eri musiikkigenreistä. Soul ei ollut tässä poikkeus ja 90-luvun alussa se lienee ollut suosituinta siististi koneellistettuna ja usein voimakkain naisvokaalein. Tyylikkäät mutta ehkä hieman kliiniset konetaustat päivittivät genren uudelle vuosikynnelle ja menestystäkin tuli. Englantilainen Dina Carroll ei ehkä aivan ollut tuon aallon ykkösnimi, mutta kahdella platinamyyntiin yltäneellä albumillaan sekä neljällä Top10 singlellään kotimaassaan hän oli kaukana yhden hitin ihmeestä.

Dina Carroll aloitti valeryhmä Masqueraden ainoana todellisenä jäsenenä 80-luvun puolivälissä, mutta tuossa vaiheessa menestys jäi vielä listojen jämäsijoihin. Kun Masquerade kuopattiin hän vaihtoi levy-yhtiötä ja alkoi soolouralle 1989. Menestys antoi odottaa itseään muutaman vuoden mutta cover Dionne Warwickin Walk on By klassikosta toi hänelle jo pientä menestystä Manner-Euroopan puolella. Kappaleen tuotannossa apuna toimi R&B ryhmä The Pasadenas, joka auttoi laulusovituksessa sekä lauloi kappaleen taustat.

Vaikka pidänkin esimerkiksi joistakin Lisa Stansfieldin saman aikakauden biiseistä niin tämä musiikillinen tyyli kaikessa saniteettisuudessaan ei kuulu suurimpiin suosikkeihini. Varsinkin kun Walk on By:sta on niin monia legendaarisia tulkintoja joihin tätä joutuu vertaamaan. Mitään erityisen omaa Dina Carrollin versioon ei ole saatu lukuunottamatta sitä ajallista äänimuottia mihin se on sovitettu. Caroll on kelvollinen vokalisti muttei hän yllä mihinkään erityisen mielenjäävään tulkintaan ainakaan tässä tapauksessa.

Kun yhdistetään omana aikanaan muodikas tuotanto, joka ei ehkä ole vanhentunut ihan kaikkein arvokkaimmin ei niin oleelliseen versioon klassikkobiisistä niin kovin korkealle ei päästä. Mutta yhtä paljon kuin tämä iteraatio Walk on By:stä ei herätä kiinnostusta niin ei se myöskään ärsytä tai ole vaikeaa kuunneltava. Jos muutama töksähtelevä lauluäänen manipunilointi olisi jätetty pois ja tasapaksuun taustapoljentoon olisi välillä tuotu enemmänkin vaihtelua niin kuka tietää vaikka tästä olisi voinut tulla sellainen pikkukiva vaihtoehtoversio jota kuuntelisi vaihtelun vuoksi ihan mielellään. Mutta tällaisenaan tämän ohitse on liian helppo kävellä.

Arvosana: 5,0/10

R. Kelly - I Believe I Can Fly

Artisti: R. Kelly
Kappale: I Believe I Can Fly (1996)
Albumi: The Greatest Hits of the 90s
Mieleenjäävin lause: "I believe I Can fly..."

Kun tällä kertaa valituksi tuli R. Kellyn ysäriklassikko I Believe I Can Fly ensimmäinen ajatukseni oli etten ole ikinä nähnyt elokuvaa jonka soundtrackille se on alunperin sävelletty eli Space Jamia. En usko menettäneeni mitään elokuvataiteen klassikkoa vaikka jotkut tuntuvat muistelevan leffaa nostalgialasien läpi. Silti on omalla tavallaan on mielenkiintoista, etten ole Space Jamia nähnyt sillä tuolloin teini-iän viimeisinä vuosina lähes kaikki blockbuster leffat tuli nähtyä ennemmin tai myöhemmin.

Kun aloin miettimään niin pystyin muistamaan kolme R. Kellyn biisiä, Celine Dion dueton I'm Your Angel, Batman & Robin leffan soundtrackilla olleen Gotham Cityn sekä tietenkin I Believe I Can Flyn. Amerikkalainen R&B ei ollut minusta 90-luvulla erityisen kiinnostavaa vaikka siitäkin kimallesopasta omaan makuuni olevat helmet olen myöhemmin kalastellut. Hieman liian kiillotettu tuotanto sekä amerikkalaisen liioiteltu tapa tulkita ei toimi minulle ellei mukana ole loistavia harmonioita tai huipputason vokalistia. I Believe I Can Flysta en henkilökohtaisesti löydä kumpaakaan vaikka siinä varsin hienot kuoro-osuudet löytyi.

I Believe I Can Fly on niitä hittejä mitä 1996 ei voinut välttää meilläkään. R. Kelly sai pyynnön itse Michael Jordanilta tehdä biisin "hänen elokuvaansa" ja Kelly suostui tiedustelematta leffasta sen enempää. R. Kellyn nähtyä Space Jamista ennakkoversion alkoi idea kappaleesta kristallisoitua hänelle. Hän halusi tehdä kappaleen, joka ei ole aivan samanlaista kuin hän tyypillisesti oli aiemmin tehnyt. Vaikka R. Kellyllä onkin kotimaassaan muutama listaykkönenkin niin I Believe I Can Fly on siellä hänen suurin hittinsä siitäkin huolimatta, että kappaleen oli tyytyminen kakkossijaan Toni Braxtonin Un-Break My Heartin perässä.   

Vaikka I Believe I Can Fly sijoittuu nuoruusnostalgiseen aikaan elämässäni, niin se ei ole kappale joka extrapisteitä tulee minulta sen vuoksi saamaan. R. Kellyn ääni ei ole suosikkini sillä se ei solju niin vaivattomasti kuin tämänkaltainen kappale vaatisi. Ei ole ikinä hyvä merkki jos taustakuoro on paremman kuuloinen kuin itse pääesiintyjä. Vaikkapa kappaleen sanoma onkin motivoiva niin se ei tavoita minua samalla tavalla kuin monia muita. Ehkä en ole ikinä ollut henkilö, joka haluaa olla oman elämänsä Ikaros.

Toki I Believe I Can Fly on tuotettu viimeisen päälle puhtaasti eikä tämä ole pelkästään hyvä asia. Kaiken särmän hiominen osattiin 90-luvulla jo täydellisesti. Kappaleessa on pieniä tyylillisiä kaikuja 70- ja 80-lukujen taitteen radiopopista mikä olisi ollut mielenkiintoinen tyylisuunta edetä ihan puhtaasti. Aiemmin mainitsemani kuorot kuulostavat lopussa hienolta ja se pieni huudahdus lopussa on jotakin mitä olisi pitänyt tuoda asenteellisesti mukaan jo aiemmin. Ehkä minä en vain halua lentää herra Kellyn motivoimana.   
 
Arvosana: 5,0/10