Kappale: The Man Who Sold the World (1974)
Albumi: The Greatest Hits of the Millennium: 1970-1974
Mieleenjäävin lause: "We must have died alone, a long long time ago."
Joskus cover voi olla alkuperäistä parempi, ainakin henkilökohtaisen mielipiteen perusteella. Usein nämä ovat niitä mielipiteitä joita helposti muut kutsuvat "vääriksi mielipiteiksi". Itse pidän Lulun versiota The Man Who Sold the Worldista parhaana, vaikka alkuperäinen David Bowien versio on toki aivan hyvä sekin. Myöskään Nirvanan unplugged versio ei ole ollenkaan hassumpi. Mutta miksi juuri Lulun versio noista kolmesta? Syyllistyn varmasti monen mielestä "väärään mielipiteeseen" mutta Bowien ääni on mielestäni hieman kuivahko vaikka se on toki parempi kuin esimerkiksi Bob Dylanin. Bowien ääni ei sentään muodostu esteeksi jos kappale on muuten hyvä (ja niitä hänellä riittää) toisin kuin useimmiten Dylanin tapauksessa pakkaa minulle käymään.
Skotlantilainen Lulu oli vuonna 1974 nuoresta 26-vuoden iästään huolimatta jo monessa sopassa keitetty laulajatar. Hän oli esittänyt James Bond -elokuvan tunnuskappaleen (The Man with the Golden Gun), voittanut Euroviisut (Boom Bang-a-Bang), levyttänyt liudan hittejä ja ollut lyhyessä mutta myrskyisässä avioliitossa Maurice Gibbin kanssa. David Bowie tuotti Lululle singlen jonka molemmat puoliskot (The Man Who Sold the World / Watch That Man) olivat Bowie covereita. Tuottamisen lisäksi Bowie lauloi taustoja ja soitti singlellä saksofonia.
The Man Who Sold the World on surumielinen kappale olematta musertava ja arvoituksellinen herättämättä liian suurta kiinnostusta. Kappaleen sanoituksen voi tulkita monin tavoin ja tämä on varmasti yksi syy miksi se on taipunut niin hyvin monen eri artistin suuhun. Hyvä tarina kelpaa kerrovaksi monella suulla. Monen muun kappaleen tapauksessa hieman tasaista latua polkeva kulku voisi käydä tylsäksi mutta ei tässä tapauksessa sillä muunlainen rytmitys ei loisi oikeanlaista tunnelmaa. Lulu tulkitsee kappaleen konstailematta ja juuri sopivan kohtalokkaasti. Saksofoni joka on minulle melkoinen vedenjakajainstrumentti on The Man Who Sold the Worldissa parhaimmillaan. Onneksi 1974 ei oltu vielä keksitty kliinistä kutusaksofonisoundia. 1974 oli musiikillisesti erinomainen vuosi ja tämä kappale sen parhaimmistoa.
Arvosana: 8,0/10
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti