Kappale: North Star / Platinum Finale (1979)
Albumi: Platinum
Mieleenjäävin lause: Instrumentaali
Soittoharrastus ei voi olla vaikuttamatta tapaan jolla musiikkia kuuntelee. Kun hankin basson vähän yli vuosi sitten aloin kuuntelemaan selvästi tarkemmin kappaleiden bassoraitoja. Saa nähdä miten käy nyt kun olen omistanut sähkökitaran vähän yli kaksi viikkoa. Olen huomannut jo pientä orastavaa riffikorvani terästymistä.
Mutta toivon että minusta ei ikinä tule harrastelijana ja omaksi huviksi soittelijana sellaista kuin joistakin muusikoista jotka arvottavat musiikin lähennä sen mukaan kuinka vaikeaa se on soittaa. Soittaessani tunnettuja popbiisejä olenkin ihaillut usein yksinkertaisen toimivia ratkaisuja sen sijaan että olisin ihastellut vaikeutta. Se mikä toimii parhaiten on paras ratkaisu ei välttämättä se mikä on teknisesti monimutkaisin.
Jos soittoharrastus vaikuttaa siihen miten musiikkia kuuntelee niin multi-instrumentalisti Mike Oldfieldille voi tulla ylikuormitusta. Onhan hän levyillään soittanut lähes kaikkia yleisimpiä soittimia ja joitakin epätavallisempiakin kuten vaikkapa sähköhammasharjaa Amarokilla.
Oldfieldin viides albumi Platinum osui keskelle siirtymää jossa Oldfieldin tyyli hiljalleen lipui Tubular Bellsin kaltaisesta progeteoksesta kohti tavanomaisempaa albumirakennetta. Toki A-puolen neliosainen Platinum muodostaa vielä suuremman kokonaisuuden vaikkakin jos löysemmän kuin aiemmin. Kaava jossa A-puoli muodostui pitkästä teoksesta ja B-puoli sisälsi lyhyempiä rock ja pop-kappaleita alkoi tästä albumista ja kesti lähes 10 seuraavaa vuotta. Tämä oli levy-yhtiön haluama kompromissi jolla kosiskeltiin sekä vanhempia että uudempia faneja tasapuolisesti.
Neliosaisen Platinumin viimeinen osa on hieman mutkikkaasti nimetty North Star / Platinum Finale (tästä lähtien vain North Star) koska kappaleen kuoro-osio on lainattu minimalistisäveltäjä Philip Glassin kappaleesta North Star. Kaikki muu onkin Oldfieldin omaa sävellystyötä. North Star on mielenkiintoinen sekoitus sillä ilmeisesti vuonna 1979 discon vaikutus oli niin vahva että se kuului jopa Oldfieldin tuotannossa. Tuskin olen ainoa joka kuulee discovaikutteita kappaleen rytmipuolella. Progressiivista discoa? On se realistisempaa kuin progressiivinen punk! Ja tokihan Oldfieldin tuotannosta löytyy ihan rehellinen discobiisikin eli Guilty joka löytyi Platinum -albumin jenkkiversiosta nimeltä Airborn.
En tiedä ovatko ne juuri ne discovaikutteet jotka toimivat minulle lähes aina vai yleensäkin Oldfieldin tunnistettava tyyli mikä saa minut viehättymään North Starista. Ehkä kyseessä on molempi parempi. Ja nyt kun minulla on kaksi viikkoa kitaransoittoa takana niin olen tietysti pätevä toteamaan että lopun kitarasoolo on hieno samoin kuin päätös ettei kappale kuitenkaan lopu siihen. Mitään hienoa pop-koukkuahan North Star ei sisällä mutta se onkin enemmän sujuva kokonaisuus. Eri instrumenttien määrä pitää äänimaiseman mielenkiintoisena. North Star on kuin tuttu ruoka jonka reseptiin on lisätty pari yllättävän toimivaa eksoottista lisämaustetta. Maistuu minulle sen verran hyvältä että voisin vaikka ottaa lisää ja jättää jälkiruoan välistä.
Arvosana: 7,0/10
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti