Kappale: All Mine (1999)
Albumi: Reload
Mieleenjäävin lause: "All mineeeeeee!"
Se että Tom Jones julkaisi uransa myydyimmän albumin 59-vuotiaana vuonna 1999 on varsin merkittävä saavutus. Menestys pop-musiikissa on yleensä nuorten ihmisten vastuulla sillä he seuraavat karkeasti ottaen oman sukupolvensa ikähaarukassa olevia artisteja.
Walesin ylpeys ei ole ikinä pelännyt mukautua showbisneksen vaatimuksiin ja tämä piti hänet leivässä niinäkin kuivina vuosina kun menestys häntä kartteli. Toinen myöhemmän menestyksen syy oli että on teki yhteistyötä nuorempien artistien kanssa. Näiden kautta hän tavoitti uutta yleisöä ja olipa hänellä onneakin mukana sillä vuosituhannen vaihde oli otollista aikaa monelle vanhalle konkarille palata parrasvaloihin.
Reload albumillaan Tom Jones duetoi tai teki jokaisella raidalla yhteistyötä itseään nuoremman artistin, tuottajan tai bändin kanssa. Pidän levystä sillä se on yllättävän yhtenäinen kokonaisuus vaikka aivan jokainen yhteistyö ei kanna yhtä pitkälle kuin toiset. Wales ja Pohjois-Irlanti löivät kättä kun Tom Jones versioi Portisheadin All Minen yhdessä The Divine Comedy kamaripopyhtyeen kanssa. Divine Comedy on jäänyt minulle tätä yhteistyötä lukuunottamatta varsin tuntemattomaksi yhtyeeksi mutta suurimman menestyksensä 90-luvulla saanut ryhmä on yhä aktiivinen.
Tom Jones ei ole joutunut tyylillisesti venymään yhtä paljon All Minen suhteen kuin monien muiden Reload albumin kappaleiden kanssa. Vain hieman kiillotetumpi tuotantojälki kantelee sen ettei kyse ole 60-70-lukunen taitteen kappaleesta. Mahtipontinen on sopiva sana kuvaamaan All Minea ja se pätee niin orkesterin soundiin kuin Jonesin ja Divine Comedyn Neil Hannonin laulusuorituksiinkin. Se mitä mahtipontisuuden jälkeen jää käteen onkin sitten toinen juttu.
James Bond tunnarit mieleen tuova torvi-intro johtaa alkutunnelmoinnoin kautta mahtipontiseen kertosäkeeseen. Hiljaa-kovaa-hiljaa kaavaa voi soveltaa myös tällaisessa musiikissa. Tom Jonesin luontainen karisma kantaa lähes mitä tahansa ja niinpä All Minekin pysyy paremmalla puolella popkenttää. Mutta vain niukasti sillä itselleni kyseessä on iso kuumailmapallo jolla on kokoa ja näyttävyyttä muttei kunnon sisältöä. Neil Hannon jää Tom Jonesin jalkoihin vaikka onnistuukin tuomaan hieman kaivattua vaihtelua. Myös alussa hyvin toiminut hiljaa-kovaa -vaihtelu unohdetaan loppua kohti ja paisuttelun teho katoaa hyvän aikaa ennen loppua. Tom Jones on duetoinut paljon paremminkin lopputuloksin.
Arvosana: 5,0/10
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti